Lepäämäänjättämissäännöstö

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Lepäämäänjättämissäännöstö eli määrävähemmistösäädökset oli Suomen valtiopäiväjärjestykseen sisältynyt säädös, joka antoi eduskunnassa vähintään yhden kolmasosan suuruiselle vähemmistölle oikeuden lykätä minkä tahansa lakiesityksen lopullinen hyväksyminen yli seuraavien eduskuntavaalien. Tämä lisäsi merkittävästi vähemmistön vaikutusvaltaa lainsäädännössä. Järjestelmä tuli voimaan vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa ja se purettiin asteittain 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa.[1]

Alkuperäiset säännökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosien 1906 ja 1928 valtiopäiväjärjestysten mukaan lakiesitys oli jätettävä lepäämään, jos vähintään kolmasosa kansanedustajista niin vaati. Ehdotus lakiesityksen lepäämään jättämisestä oli tehtävä, ennen kuin lakiesityksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä oli päätetty. Jos lakiesitys hyväksyttiin yksinkertaisella enemmistöllä mutta vähintään kolmasosa kansanedustajista vaati sitä jätettäväksi lepäämään, se lykkäytyi seuraavien eduskuntavaalien jälkeisiin ensimmäisiin valtiopäiviin,[2][3] joilla ehdotus oli hyväksyttävä tai hylättävä yksinkertaisella ääntenenemmistöllä. Uudestaan sitä ei voitu jättää lepäämään, ellei siihen ollut tehty muutoksia.[4] Ylimääräisillä valtiopäivillä käsiteltäväksi annettua lakiehdotusta ei kuitenkaan voitu jättää lepäämään, ellei se koskenut perustuslakia.[2][5]

Alun perin lepäämään voitiin jättää mikä tahansa lakiehdotus. Poikkeuksena olivat verolait sekä valtionlainan ottaminen, joita koskevaa esitystä ei voitu jättää lepäämään, mutta uuden pysyvän veron säätäminen tai valtiolainan ottaminen edellytti kuitenkin kahden kolmasosan määräenemmistöä.[6] Vuonna 1928 säännöstä tarkennettiin säätämällä, että uuden tai lisätyn veron säätäminen edellytti kahden kolmasosan määräenemmistöä, jos sitä oli tarkoitus kantaa yhtä vuotta pidemmältä ajalta.[7] Vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksessä säädettiin lisäksi muun muassa, ettei sellaista lakiesitystä, joka koski vieraan valtion kanssa tehtyyn sopimukseen sisältyvien lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten hyväksymistä, voitu jättää lepäämään.[8]

Muutokset 1980-luvulta alkaen ja säännöstön kumoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lepäänjättämissäännöstöä muutettiin jo 1980-luvulla siten, että erinäisiä asioita koskevia lakiesityksiä ei voitu jättää lepäämään. Oleellisimmat muutokset tehtiin 1990-luvun alussa, kun oli tarve saade niin sanotut säästölait voimaan. Kokonaan lepäämäänjättämisen mahdollisuus, perustuslakia koskevia esityksiä lukuun ottamatta, poistettiin vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen voimaantulon jälkeen. Muutos heikensi olennaisesti opposition vaikutusvaltaa ja lisäsi hallitukseen osallistumisen houkuttelevuutta.[1]

Lepäämäänjättämismenettely sisältyy kuitenkin edelleen Perustuslainsäätämisjärjestykseen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Eduskunta Suomen poliittisessa järjestelmässä (Maria Kaisa Aula) Suomen poliittinen järjestelmä – verkkokirja. Helsingin yliopisto. Viitattu 22.8.2009.
  2. a b Suomen Suuriruhtinaanmaan valtiopäiväjärjestys (26/1906), 57 § Finlex. Viitattu 24.1.2017.
  3. Valtiopäiväjärjestys (7/1928), 66 § Finlex. Arkistoitu 8.8.2020. Viitattu 24.1.2017.
  4. Suomen Suuriruhtinaanmaan valtiopäiväjärjestys 1906 (26/1906), 58 § Finlex. Viitattu 24.1.2017.
  5. Valtiopäiväjärjestys (7/1928), 72 § Finlex. Arkistoitu 8.8.2020. Viitattu 24.1.2017.
  6. Suomen Suuriruhtinaanmaan valtiopäiväjärjestys (26/1906), 62 § Finlex. Viitattu 24.1.2017.
  7. Valtiopäiväjärjestys (7/1928), 68 § Finlex. Arkistoitu 8.8.2020. Viitattu 24.1.2017.
  8. Valtiopäiväjärjestys (7/1928), 69 § Finlex. Arkistoitu 8.8.2020. Viitattu 24.1.2017.