K. M. Wallenius

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kurt Martti Wallenius
25. heinäkuuta 189315. toukokuuta 1984 (90 vuotta)
Wallenius Kurt Wallenius.png
Syntymäpaikka Kuopio
Kuolinpaikka Helsinki
Maa tai osapuoli Suomen lippu Suomi
Palvelusvuodet 19151940
Ylin sotilasarvo kenraalimajuri
Komentajuudet Lapin rajavartiosto
Lapin I Rajavartiopataljoona
Lapin Ryhmä
Osallistuminen sotiin
ja taisteluihin
Suomen sisällissota
Vienan retket
Petsamon retket
talvisota
Korkeimmat kunniamerkit Rautaristi

Kurt Martti Wallenius (käytti Saksassa peitenimeä Walle), (25. heinäkuuta 1893 Kuopio15. toukokuuta 1984 Helsinki[1]) oli suomalainen jääkärikenraalimajuri ja yleisesikunnan päällikkö sekä kirjailija. Hänet muistettaneen kuitenkin parhaiten toimimisestaan Lapuan liikkeessä, syytteestä presidentti K. J. Ståhlbergin kyydityksen järjestämiseen ja osallisuudestaan Mäntsälän kapinaan.

Perhetausta ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kurt Martti Walleniuksen vanhemmat olivat luutnantti, pankinjohtaja Ossian Alexis Wallenius ja Augusta Emilia Enwald.[2][3] Wallenius kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion klassillisesta lyseosta vuonna 1912. Wallenius kirjoittautui 1912 Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliselle osastolle ja liittyi Savolaiseen osakuntaan. Filosofian kandidaatin ja maisterin paperit hän sai vuonna 1915.

Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Värväreitä ja etappimiehiä: vasemmalta ylhäältä: jääkärimajuri Kurt Wallenius (käytti nimeä Aarne Pursiainen), kapteeni Urho Sihvonen (Oravapoika), majuri Lennart Oesch (Johansson), vänrikki Väinö Sutinen (Blomberg), kapteeni Erkki Viitasalo (Torniaisen Ville), kapteeni Tauno Ilmoniemi (Möttönen) ja vänrikki Eino Koivisto (Aho); keskirivissä: kapteeni Friedel Jacobsson (metsänhoitaja Borg), maisteri H. Stenberg, vääpeli Väinö Heikkinen (Hallan Väinö) ja tohtori Valter Sivén, alarivissä: kapteeni Aarne Salminen (Virén), vääpeli Savolainen ja Vääpeli Vilkman. Kuva: Tukholma tammikuu 1917

Wallenius liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 7. lokakuuta 1915. Hän laati yhdessä luutnantti Holbornin kanssa suomalaisille joukoille suomalais-saksalaisen sotilaskäsikirjan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, josta hänet komennettiin 18. elokuuta 1916 Ruotsiin ja edelleen Suomeen, tarkoituksena toimia värväys- , tiedustelu- ja etappitehtävissä. Suomessa ollessaan hän toimi niin sanotulla itäisellä etapilla muun muassa zugführer Friedel Jacobssonin kuriirina. Wallenius palasi takaisin Saksaan pataljoonan yhteyteen ja hänet sijoitettiin nyt pataljoonan 3. komppaniaan 27. maaliskuuta 1917 alkaen. Hän osallistui Polangenissa vuonna 1917 järjestetyille erikoiskursseille (pommarikurssi). Saksasta hänet lähetettiin tammikuussa 1918 Berliiniin ja sieltä edelleen erikoistehtäviin Suomeen, minne hän matkusti aluksi Stettiniin, missä hän pestautui merimieheksi ja jatkoi matkaansa Tukholmaan. Tukholmassa hän liittyi samaan aikaan paikalle osuneeseen Oberzugführeriksi ylennetyn Jacobsonin komennuskuntaan, jonka mukana hän matkasi Haaparantaan.[2][3]

Suomen sisällissota 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wallenius palasi Suomeen vuonna 1918. Suomen sisällissodassa hän palveli valkoisten puolella joukkueenjohtajana Tervolan ja Tornion taisteluissa. Helmikuussa Wallenius vangitsi Ruotsiin matkalla olleen Neuvosto-Venäjän rajakomissaari Svetslitšin, vaikka tämä kulki samassa seurueessa romanialaisen diplomaatin Constantine Diamandin kanssa ja omasi myös itse Romanian diplomaattipassin. Diamandin vastalauseista huolimatta Wallenius teloitti kylmäverisesti Svetslitšin sekä neljä muuta venäläistä.[4]

Sisällissodan jälkeen hänet komennettiin Kuolajärvelle ja Kuusamoon koottujen joukkojen päälliköksi. Wallenius järjesti koillisrintaman joukoista Sallan rykmentin toimien sen, Lapin I Rajavartiopataljoonan sekä Lapin rajavartioston komentajana 1918–1921. Hän johti Vienan retkikunnan Neuvosto-Venäjälle ja toimi Petsamon retkikunnan ylipäällikkönä 1920.[2][3].

Tällä retkikunnalla hän valtasi Petsamon Suomelle 11. helmikuuta 1920, jonka johdosta häntä onnittelivat sähkeitse muun muassa ulkoministeri Rudolf Holsti ja puolustusvoimain komentaja kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkama.[5] Petsamosta Walleniuksen joukot luopuivat illalla 22. maaliskuuta 1920.[6] Kesäkuussa alkaneissa Tarton rauhaneuvotteluissa Walleniuksen joukojen kerrotaan vallanneen Petsamon vasta 14. helmikuuta 1920, mikä myös kirjattiin Tarton rauhansopimukseen.[7]

Lapin I rajavartiopataljoonan komentajana Wallenius osallistui Itä-Lapissa vuonna 1918 tapahtuneen rauhoittamiseen, mikä liittyi osin Neuvosto-Venäjältä tulleiden kolttalappalaisten porovarkauksien lopettamiseen ja punaisten vastarintamiesten toiminnan lopettamiseen. Itä-Lapissa Wallenius ystävystyi poromies Aleksi "Mosku" Hihnavaaran kanssa.[2][3]

Sotilasura itsenäisessä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan jälkeen Wallenius jatkoi sotilasuralla. Vuonna 1920 hän avioitui Anni Joensuun kanssa.[2][3]

Wallenius suoritti hyökkäysvaunukurssin vuonna 1922 ja Berliinissä sotakorkeakoulussa yleisesikuntaupseerikurssin vuosina 1923-1925, minkä jälkeen hänet nimitettiin Suomen armeijan yleisesikunnan päälliköksi 1925–1930. Wallenius suoritti myös Ilmavoimien tähystäjäkurssin vuonna 1929 ja teki tutustumis- ja opintomatkoja muun muassa seuraavien maiden armeijoihin: Jugoslaviaan ja Turkkiin vuonna 1924, Latviaan 1922, Viroon 1926, Italiaan 1928, Ruotsiin 1929, Puolaan, Tšekkoslovakiaan ja Saksaan 1930.[2][3] Kenraalimajuriksi hänet ylennettiin vuonna 1930.

Osallisuus Lapuan liikkeeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun alussa Wallenius oli oikeistoaktivisti ja Lapuan liikkeen kannattaja. Häntä syytettiin käskyn antamisesta presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditykseen lokakuussa 1930. Kyyditysidea oli yleisesikunnan päällikön jääkärikenraalimajuri Walleniuksen alaisen jääkärieverstiluutnantti Eero Kuussaaren huonosti suunniteltu hanke, ja Wallenius otti Kuussaaren esimiehenä vastuun tapahtuneesta. Julkisuudessa spekuloitiin suoranaisesta käskyn tai ohjeiden antamisesta, toisaalta puhuttiin pelkästään toisten ylitulkitsemasta juopuneen uhittelusta. Wallenius oli kahdesti tutkintovankeudessa yhteensä puolentoista vuoden ajan, mutta syytteet häntä vastaan kaatuivat ylemmissä oikeusasteissa. Kihlakunnanoikeus katsoi kenraalin syyllistyneen tahalliseen yllytykseen, hovioikeuden mukaan hän oli syyllistynyt vain avunantoon ravintolapöydässä "lausumallaan kehotuksella sekä muutenkin Kuussaaren tekoa edistämällä". Korkein oikeus puolestaan ei katsonut näytetyn toteen, että Wallenius olisi ymmärtänyt Kuussaareen olevan tosissaan Ståhlbergin kyyditysaikeiden kanssa ja vapautti hänet syyttömänä heinäkuussa 1931[8]. Hänen uransa puolustusvoimissa kuitenkin katkesi tähän tapaukseen ja hänet erotettiin yleisesikunnan päällikön paikalta.

Työtön Wallenius otti vastaan työn Lapuan liikkeen pääsihteerinä, jonka (so. Lapuan liike ry:n) viralliseksi puheenjohtajaksi hänet valittiin vuoden 1931 syksyllä. Hän toi pian uutta eloa jo nuupahtaneeseen liikkeeseen, jonka linja kääntyi entistäkin selkeämmin äärioikealle. Walleniuksen puheenjohtajakaudelle ajoittui liikkeen uusi, nyt sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen murskaamiseen tähdännyt esiinmarssi, joka alkoi Lapuan työväentalon ikkunoiden umpeennaulaamisesta syyskuussa 1931 ja huipentui Mäntsälän kapinaan helmikuussa 1932. Liikkeen vastustajat spekuloivat pitkin talvea suunniteltavasta vallankaappauksesta, jonka johdossa Walleniuksen väitettiin olevan. Todellisuudessa kunnon suunnitelmia ei ollut, mutta kun yli-innokas Artturi Vuorimaa julisti kapinan Mäntsälässä Ohkolan työväentalolla sattuneen välikohtauksen jälkeen, kutsui Wallenius Lapuan liikkeen johdon koolle. Kokouksessa päätettiin ryhtyä johtamaan kapinaa ja osanottajat siirtyivät pian itsekin Mäntsälään. Vihtori Kosola oli kapinan keulakuva ja Wallenius sotilaallinen päällikkö Vuorimaan toimiessa sen äänitorvena ja varsinaisena organisaattorina.

Kapina kuitenkin epäonnistui, minkä jälkeen suojeluskuntien päällikkö Lauri Malmberg kävi sopuisasti pidättämässä Walleniuksen. Tämä kuitenkin muuttui pahennusta herättäneeksi ryyppyreissuksi Helsingissä. Wallenius sai Kosolan tavoin keskeisestä osallisuudestaan kapinaan lopulta vain yhdeksän kuukauden tuomion, joka sekin muutettiin ehdolliseksi. Hän ei enää tämän jälkeen osallistunut politiikkaan.

Talvisota ja upseerinuran päätös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan ulkomaisten vapaaehtoisten vastaanottotoimiston suomalaisjohtajat Torniossa. Vasemmalta kenr.maj. K. M. Wallenius, kenr.maj. Hannes Ignatius ja eversti Armas Arajuuri.

Vuosina 1935–1937 Wallenius toimi Ragnar Nordströmin omistaman Petsamon Kala Oy:n ja Petsamon öljy- ja kalajauhotehdas Oy:n johtajana Liinahamarissa. Vuonna 1937 hän matkusti sotakirjeenvaihtajaksi Kiinaan, josta palasi seuraavana vuonna.

Talvisodan alkaessa vuonna 1939 Wallenius jätettiin reserviin. Sodan kestettyä yli viikon C. G. E. Mannerheim nimitti Walleniuksen Lapin ryhmän komentajaksi tämän omasta vaatimuksesta ja päämajoitusmestari Aksel Airon painostuksesta. Wallenius otti komentajuuden vastaan 13. joulukuuta 1939.[9]

Pelkosenniemen taistelussa 17.–19. joulukuuta Wallenius käytti ensimmäisenä niin sanottua mottitaktiikkaa, joskin tuo nimitys tuli käyttöön vasta myöhemmin. Kolme pataljoonaa saartoi ja pilkkoi venäläisen jalkaväkirykmentin JR 273:n. Taistelun jälkeen eloonjääneet neuvostosotilaat pakenivat sekasorron vallassa ilman raskasta kalustoaan. Tällä taistelulla pysäytettiin puna-armeija pohjoisessa. Mannerheim muisteli myöhemmin: "Voitto oli hyvin tärkeä koko Lapin puolustukselle. Joukkoja voitiin nyt irrottaa Kemijärven suunnalle, missä kaksi rykmenttiä sitten sitoi kahta divisioonaa sodan loppuun asti.[10]

Wallenius toimi talvisodan aikana myös Sallassa ja Petsamossa. Ruotsalaisten vapaaehtoisten liityttyä Lapin Ryhmään hänen tilalleen Lapin Ryhmän komentajaksi nimitettiin Mannerheimin lanko kenraali Ernst Linder.[11] Koska Wallenius ei suostunut jäämään Linderin alaisuuteen, Mannerheim siirsi hänet komentajaksi 28. helmikuuta 1940 Viipurinlahden puolustusta varten perustettuun Rannikkoryhmään,[12] joka Walleniuksen paikalle saapuessa oli täydessä kaaoksessa ilman esikuntaa, viestiyhteyksia ja tykistöä[13]. Tästä kenraaliluutnantti Harald Öhquist sai syyn Mannerheimin epäsuosiossa olevan Walleniuksen erottamiseen komentajan tehtävästä jo 3. maaliskuuta 1940. Hänen tilalleen nimitettiin Yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Lennart Oesch ja Wallenius siirrettiin reserviin.[14] Tämän jälkeen hänelle tarjottiin muun muassa linnoitustöiden johtamista Kymijoella, mutta hän kieltäytyi ja pyysi rintamakomennusta, mutta turhaan.

Wallenius oli ollut Mannerheimin epäsuosiossa jo kansalaissodasta lähtien[13], mikä vaikeutti hänen upseerinuraansa. Talvisodan aikana tilannetta heikensi entisestään se, että entisenä lehtimiehenä hän tuli hyvin toimeen ulkomaisten lehtimiesten kanssa, toisin kuin nuivasti mediaan suhtautunut ylipäällikkö. Tämän vuoksi ulkomaisessa lehdistössä kirjoitettiin Walleniuksesta huomattavasti enemmän kuin Mannerheimista, eikä tämä seikka ollut Päämajan mieleen[13].

Jatkosodan aikana Walleniusta ei määrätty palvelukseen hänen lukuisista yrityksistään huolimatta. Hän hankki jopa lääkärintodistuksen, jonka perusteella hänet vapautettiin armeijasta ja poistettiin upseeriluettelosta. Tämän jälkeen hän ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle, mutta hänet käännytettiin ikänsä vuoksi.[13] Talvisodan jälkeen Wallenius asui vaimonsa kanssa tukkikämpässä Marrasjärvellä Rovaniemen maalaiskunnassa ja kirjoitti kirjoja. Wallenius kuoli Helsingissä 90 vuoden iässä. Hänen tyttärensä Leena Peltola oli suomalainen kuvataiteen alan vaikuttaja.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä (1933)
  • Yli Lapin rajojen. Konsuli Eero Lampion jälkeen jääneestä käsikirjoituksesta muodostanut ja hänen elämäkertakuvauksensa kirjoittanut K. M. Wallenius (1936)
  • Japani marssii (1938)
  • Lapin sota 1939–1940 sanoin ja kuvin (1940) (yhdessä Antti Hämäläisen kanssa)
  • Emäpuu kertoo: Satuja aikuisille ja lapsille. Kuvittanut Rudolf Koivu. 3. painos (1. painos 1942). Helsingissä: Otava, 1994. ISBN 951-1-13337-3.
  • Vanhat kalajumalat (1951)
  • Miesten meri (1952)
  • Makreeta, merensoutajan vaimo (1959)
  • Harakka-Antti lähtee itäjäihin (1961) (ilm. aikaisemmin teoksessa Miesten meri)
  • Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä sekä neljä uutta tarinaa (1962)
  • Petsamo: mittaamattomien mahdollisuuksien maa. Historiaa ja kuvauksia (1994) (toim. Sakari Kännö)

Suomennoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rocco Morretta : Huomispäivän sota. Gummerus 1934 (alkuteos Come sarà la guerra di domani?)
  • Rudolf van Wehrt : Tannenberg : kuinka Hindenburg löi venäläiset. WSOY 1935
  • Roman Gul : Punaiset marsalkat. Otava 1936
  • Edgar Wallace : Mies, joka ei nukkunut : uusia seikkailuja Sandin joella. Gummerus 1938 (alkuteos Bones)
  • William La Varre : Kultaa, timantteja, orkideoja : kauppamatkustajan ja tutkimusretkeilijän elämyksiä Etelä-Amerikan tuntemattomilla seuduilla ; englanninkielisestä alkuteoksesta Gold, Diamonds and Orchids suom. K. M. Wallenius. Otava 1939
  • Gunnar Johansson : Tahdomme elää. Otava 1941 (alkuteos Vi ville inte dö)
  • C. S. Forester : Kommodori Hornblower : romaani. Otava 1948 (alkuteos The commodore)
  • C. S. Forester : Lordi Hornblower : romaani. Otava 1949 (alkuteos Lord Hornblower)
  • Louis Bromfield : Kesytön maa : romaani. Otava 1950 (alkuteos The Wild Country)
  • Alice Lyttkens : Nouse armaani ja tule : romaani. Otava 1950 (alkuteos Statt upp min älskade)
  • Esther Forbes : Onnen vuorovesi : romaani. Otava 1950 (alkuteos The running of the tide)
  • John Masters : Bengalin ratsastajat : romaani. Otava 1953 (alkuteos Nightrunners of Bengal)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anttala, Esa: Talvisota: sataviisi taistelujen päivää, Karisto: Hämeenlinna 2003 ISBN 951-23-0938-6.
  • Lehtola, Veli-Pekka: Presidentin kyyditys. Presidentti Ståhlberg, kenraali Wallenius ja kiihkon aika 1930, Otava 2010 ISBN 978-951-1-24711-1
  • Kuussaari, Eero: Heimosodat 1918–1922 I: Taistelu Petsamosta, Suomen heimosoturien liitto: Helsinki 1939
  • Mannerheim, G.: Muistelmat II, Otava: Helsinki 1952.
  • Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
  • Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
  • Sander, Gordon F.: Taistelu Suomesta: 1939-1940. WSOY, 2010. ISBN 978-951-035299-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Wallenius, Kurt Martti (1893 - 1984) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. a b c d e f Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
  3. a b c d e f Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
  4. Kalleinen, Kristiina: ”Tornion tapahtumat ja venäläiset kevättalvella 1918”, teoksessa Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914-22. Osa 2.1 sotatapahtumat 1918-22, Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-5354-44-X. Teoksen verkkoversio
  5. Kuussaari 1939: 225.
  6. Kuussaari 1939: 271–278.
  7. Kuussaari 1939: 331, 336.
  8. Lehtola 2010
  9. Viisi ensimmäistä sankarivainajaa haudataan Talvisodan sähkeet. 13.12.2009 (päiv. 4.12.2012). Puolustusvoimat.
  10. Sander 2010: 239-244
  11. Mannerheim II 1952: 210.
  12. Anttala 2003: 350.
  13. a b c d http://kotisivu.suomi.net/brantberg/Sotakenraalit%20-%20Martti%20Wallenius.htm [vanhentunut linkki]
  14. Mannerheim II 1952: 213.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • K. M. Wallenius Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.