Tämä on lupaava artikkeli.

Valkoisten voitonparaati

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Paraati kääntymässä Heikinkadulta Pohjoisesplanadille.

Valkoisten voitonparaati oli 16. toukokuuta 1918 Helsingissä järjestetty Suomen sisällissodan valkoisen armeijan voittoa juhlistanut sotilasparaati, johon ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin johdolla osallistui 12 000 miestä.[1] Sotilasparaatin ohella kyseessä oli Mannerheimin järjestämä poliittinen näytös, jonka tarkoituksena oli vahvistaa hänen asemaansa maassa olleisiin saksalaisjoukkoihin nähden ja osoittaa yleisölle, että Suomella oli myös oma armeija. Helsingin vallanneiden saksalaisten oma voitonparaati oli järjestetty 14. huhtikuuta kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johdolla. Valkoisten voitonparaatilla oli suuri merkitys Mannerheimin myöhemmälle uralle, sillä sen johdosta hän tuli valtakunnallisesti tunnetuksi ja paraatin kärjessä ratsastaminen oli osaltaan synnyttämässä tulevaa Mannerheim-kulttia.[2]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan Itämeren-divisioona piti vallattua Helsinkiä hallussaan 13. huhtikuuta – 4. toukokuuta, jolloin senaatti palasi Vaasasta.[2] Saksalaisiin kielteisesti suhtautunut Mannerheim halusi järjestää oman voitonparaatin muodostaakseen vastavoiman saksalaisten kasvaneelle vaikutusvallalle ja osoittaakseen kaupunkilaisille, että sodan oli ratkaissut hänen johtamansa ”talonpoikaisarmeija”.[1] Tämän korostamiseksi joukko-osastoja oli mukana eri puolilta maata mahdollisimman monelta rintamalohkolta.[2] Paraatilla oli myös strateginen tarkoitus, sillä sen piti pohjustaa Mannerheimin kaavailemaa hyökkäystä Pietariin.[3] Toisaalta hän pelkäsi myös Neuvosto-Venäjän hyökkäystä Karjalan kannaksella.[1]

Paraatin ansiosta suurin osa Länsiarmeijasta saatiin keskitettyä Helsinkiin, josta se oli tarvittaessa helppo siirtää rautateitse itärajalle. Itäarmeijasta paraatiin osallistui vain jotakin yksittäisiä pataljoonia tai komppanioita.[1] Saksalaisia Mannerheim ei halunnut mukaan, vaan heidän sijastaan annettiin näkyvä rooli vapaaehtoisista koostuneelle Ruotsalaiselle prikaatille. Kenraali von der Goltz esikuntineen kutsuttiin kuitenkin vastaanottamaan paraatia. Tapahtumasta muodostui tarkkaan suunniteltu propagandanäytelmä, joka kenraali Erik Heinrichsin luonnehdinnan mukaan ei ollut pelkkä sotilasparaati, vaan myös mielenosoitus.[3][4]

Paraatista uutisoitiin ensimmäistä kertaa 12. toukokuuta, jolloin Helsingin Sanomat kertoi, että seuraavana torstaina noin 15 000 valkoisen armeijan sotilasta marssii kenraali Mannerheimin kaupungissa. Kaksi päivää myöhemmin pidetyssä Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksessa myönnettiin 75 000 markkaa paraatiin osallistuvien joukkojen muonitukseen, ja samalla pyydettiin kaupunkilaisilta apua heidän majoittamiseensa. Valkoisten päämajasta lähetettiin paraatia järjestelemään eversti Aarne Sihvo. Edeltävänä iltana Helsingissä pidettiin useita juhlatilaisuuksia, muun muassa Kansallisteatterissa järjestettiin Porin Rykmentin upseeristolle tarkoitettu juhla.[5]

Ei ole tarkkaan tiedossa, miksi Mannerheim valitsi paraatin ajankohdaksi juuri 16. toukokuuta. Hän oli julistanut sodan päättyneeksi edellisenä päivänä, jolloin valkoiset ottivat haltuunsa venäläisten luovuttaman Inon linnoituksen. Taistelut olivat kuitenkin päättyneet jo 5. toukokuuta, kun viimeiset punaiset antautuivat Ahvenkoskella. Eduskunta puolestaan piti ensimmäisen sodanjälkeisen istuntonsa niin ikään paraatia edeltäneenä päivänä.[5] Ajankohtaan saattoi vaikuttaa se, että Suomen suuriruhtinaskunnan armeijan upseereista muodostettu sotilaskomitea oli 16. toukokuuta 1917 Tukholmassa pidetyssä kokouksessa hyväksynyt suunnitelman Suomen oman armeijan perustamisesta.[6]

Valkoiset järjestivät voitonparaateja myös muissa sodan aikana valtaamissaan kaupungeissa. Suuria paraateja pidettiin muun muassa Vaasassa ja Viipurissa, joissa molemmissa Mannerheim oli mukana.[5]

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevosvetoista tykistöä.

Paraatijoukkoihin määrättiin alun perin kuusi Länsiarmeijan jalkaväkirykmenttiä sekä Itäarmeijan rykmenteistä pataljoonan tai komppanian vahvuisia osastoja, mutta loppuvaiheessa kokoonpanoihin tehtiin joitakin muutoksia. Mukana olivat myös Uudenmaan rakuunarykmentti, Ruotsalainen prikaati sekä viisi Länsiarmeijan tykistöjaosta. Musiikista vastasi viisi erillistä soittokuntaa sekä joukko-osastojen omia soittokuntia, joissa oli yhteensä yli 400 soittajaa.[4]

Sekalaisia varusteita käyttänyt armeija oli pyritty vaatettamaan rykmenteittäin yhdenmukaisesti. Mannerheimin suurimpaan saavutukseen Tampereen valtaukseen osallistuneet joukot kantoivat päähineen vasemmalle puolelle kiinnitettyä kuusenhavua, jota he olivat pitäneet tunnuksenaan myös Tampereella.[1]

Paraatin kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pormestari Johannes von Haartman tervehtii ratsailla olevia kenraali Mannerheimia ja kenraalimajuri Gösta Theslöfiä Hankkijan talon edessä.

Valkoisten voitonparaati noudatti saksalaisten 14. huhtikuuta järjestämän paraatin reittiä.[2] Joukot kokoontuivat Pasilan aseman, Eläintarhan kentän ja Töölön pallokentän ympäristössä[1] ja lähtivät liikkeelle Läntiseltä Viertotieltä (nyk. Mannerheimintie) Töölön sokeritehtaan tuntumasta.[7] Paraatin kärjessä ratsasti Mannerheim Neptun-nimisellä hevosellaan, jonka hän oli juuri hankkinut veljensä Johan Mannerheimin hevossiittolasta.[8] Mannerheimin esikuntaa seurasivat jääkärien muodostama kärkiryhmä sekä kenraalimajuri Martin Wetzerin, ruotsalaisen everstin Harald Hjalmarsonin ja kenraalimajuri Ernst Linderin johtamat jalkaväkiosastot. Niiden perässä marssivat vielä Uudenmaan rakuunarykmentti, Ruotsalainen prikaati sekä tykistön ja ratsujääkärien osastot.[1] Paraatia oli katujen varsilla seuraamassa kymmeniätuhansia ihmisiä. Taloja oli koristeltu Suomen leijonalipuilla tai Venäjän trikoloreilla, joista alin punainen raita oli leikattu pois.[3]

Helsingin komendantti Wilhelm Thesleff ja pormestari Johannes von Haartman ottivat paraatin vastaan Läntisen Henrikinkadun (nyk. Mannerheimintie) päässä nykyisen Mannerheimin ratsastajapatsaan kohdalla, josta se jatkoi vielä eteenpäin ja kääntyi Pohjoisesplanadin sekä Unioninkadun kautta Senaatintorille. Siellä järjestettyyn katselmukseen osallistui ainoastaan kärkiosasto, muiden jäädessä odottamaan Kruununhakaan, Kauppatorille tai Katajanokalle.[1]

Mannerheim kättelee Senaatintorilla von der Goltzia, keskellä Svinhufvud.

Paraatijoukkojen järjestäytyessä Senaatintorilla Mannerheim vieraili Senaatintalossa, jossa hän piti puheen P. E. Svinhufvudin johtamalle senaatille.[9] Mannerheim korosti armeijansa osuutta sodan lopputuloksessa ja vaati sille vahvaa itsenäistä asemaa uusissa oloissa.[3][4] Hän totesi myös, että poliitikkojen velvollisuus on varmistaa, ettei maa enää uudelleen ajaudu levottomuuksiin.[2] Vastauspuheessaan Svinhufvud kiitti valkoista armeijaa ja pyysi Mannerheimia välittämään kiitokset koko armeijalle ylemmistä upseereista aina viimeiseen sotamieheen saakka.[9] Lyhyen tapaamisen päätyttyä Mannerheim ja Svinhufvud siirtyivät Senaatintorille, jossa heitä oli vastassa Johannes Lundsonin johtama eduskunnan puhemiehistö. Mannerheim ja Svinhufvud suorittivat joukkojen katselmuksen ”Porilaisten marssin” soidessa. Sen jälkeen ylipäällikkö tervehti kenraali von der Goltzia Helsingin yliopiston päärakennuksen edustalla. Samassa yhteydessä Mannerheim otti vielä vastaan Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Johan Alfred Norrménin tervehdyksen.[4]

Katselmuksen jälkeen tuomiokirkossa pidettiin juhlajumalanpalvelus. Kirkon edessä Mannerheimia tervehtivät ylioppilaskuntien edustajat sekä Suomen naisten edustajina kenraalien puolisot Ingrid Marie Wetzer ja Ester Thesleff, jotka ojensivat hänelle naisten valmistaman kunnialipun. Sen toiselle puolelle oli kirjailtu suuri Suomen vaakuna ja toiselle puolelle suuri M-kirjain. Mannerheimin astellessa kirkkoon kunniakujan muodostaneet valkoasuiset nuoret naiset heittelivät kukkia hänen edelleen portaille.[8][4] Jumalanpalveluksen jälkeen Mannerheim ja Svinhufvudin hallituksen edustajat ottivat vastaan paraatijoukkojen ohimarssin Pohjoisesplanadilla J. L. Runebergin patsaan luona ”Karjalan jääkärien marssin” soidessa.[1] Illan ohjelmassa oli vielä Helsingin rautatieaseman ravintolassa tarjoiltu juhlaillallinen.[4]

Sotaväen lippujuhlapäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paraatipäivästä 16. toukokuuta tuli vuosittainen Sotaväen lippujuhlapäivä, jonka päätapahtumat järjestettiin Helsingissä. Erityisesti varuskuntapaikkakunnilla siitä muodostui itsenäisyyspäivääkin merkittävämpi juhla. Talvisodan jälkeen keväällä 1940 puolustusvoimien ylipäällikkö Mannerheim antoi päiväkäskyn, jonka mukaan juhlallisuuksia ei enää pidetä. Tällä pyrittiin korostamaan kansallista yhtenäisyyttä, sillä lippujuhlapäivä oli nimenomaisesti valkoisen Suomen juhla. Sen sijaan toukokuun kolmantena sunnuntaina ryhdyttiin viettämään kaatuneiden muistopäivää. Paraatipäivä säilyi kuitenkin liputuspäivänä vuoteen 1942 saakka, jolloin hallitus määräsi Mannerheimin syntymäpäivän 4. kesäkuuta lippujuhlapäivän korvanneeksi Puolustusvoimain lippujuhlan päiväksi.[4][10]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ab Maxim Oy tuotti paraatista Sven E. Svenssonin ohjaaman lyhytdokumentin Suomen kansallinen sotajoukko, joka on ensimmäisiä itsenäisen Suomen aikana kuvattuja dokumenttielokuvia.[11] 15 minuutin pituisen elokuvan ensi-ilta oli Vaasassa 30. toukokuuta 1918.[12] Kansallinen audiovisuaalinen instituutti restauroi elokuvan vuonna 2018 ja julkaisi sen Vimeo- ja YouTube-palveluissa.[13] Vuonna 1958 Väinän Filmi teki yhdeksän minuutin pituisen ääniversion nimellä Suuri paraati, jossa käytettiin Svenssonin kuvaamaa materiaalia, mutta eri ottoja kuin vuoden 1918 elokuvassa.[14]

Kirjallisuudessa voitonparaatia kuvataan muun muassa Jarl Hemmerin vuonna 1931 ilmestyneen Mies ja hänen omatuntonsa -romaanin kuuluisassa kohtauksessa, jossa päähenkilö pappi Samuel Bro ihailee hurmioituneena paraatia johtanutta Mannerheimia. Hemmerin kuvaus herätti huomiota jopa kirjan arvostelleissa saksalaisissa lehdissä.[15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Manninen, Ohto: Suuri Paraati 16.5.1918 Mannerheim-internetprojekti. 1997. Helsingin Suomalainen Klubi. Viitattu 7.4.2019.
  2. a b c d e Rimaila, Elisa: Mannerheim ratsasti armeijansa kärjessä halki Helsingin tasan sata vuotta sitten 16. toukokuuta 1918 – valkoisten voitonparaati päätyi harvinaisesti myös kuvatallenteelle 10.5.2018. Helsingin Sanomat. Viitattu 7.4.2019.
  3. a b c d Lassi, Maiju: Sodan päättyminen ja paluu rauhaan Suomi 80. 1997. Tampereen yliopisto. Viitattu 7.4.2019.
  4. a b c d e f g Lampinen, Arto: Toukokuun 16. päivän paraati 1918 päätti vapaussodan 16.5.2008. Turun Sanomat. Arkistoitu 9.4.2019. Viitattu 7.4.2019.
  5. a b c Väättänen, Lauri: Toukokuun 16. päivänä 1918 Helsingissä 18.5.2018. Helsingin Reservin Sanomat. Viitattu 7.4.2019.
  6. Häikiö, Martti: Schmardenin henki – milloin itsenäisen Suomen puolustusvoimat perustettiin 2016. Vapaussoturi. Arkistoitu 25.1.2018. Viitattu 10.4.2019.
  7. Raevuori, Antero: Sisällissodan jälkeen voitonparaati keräsi väkeä Helsinkiin – Mitä sitten tapahtui? 14.5.2018. Seura. Viitattu 7.4.2019.
  8. a b Virolainen, Antti: Katso filmi vuodelta 1918: Mannerheim ratsasti valkoisen armeijan kärjessä Helsinkiin – kuvissa näkyy monta mielenkiintoista yksityiskohtaa 14.1.2017. Ilta-Sanomat. Viitattu 7.4.2019.
  9. a b Svedlin, Thure: Vapaussota : yleiskuvaus Suomen vapaussodan kulusta, s. 241–243. Helsinki: Otava, 1939.
  10. Juhla- ja muistopäivät Tammenlehvän Perinneliitto. Viitattu 10.4.2019.
  11. Valkoisten voitonparaati Helsingissä Elävä muisti. 2017. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 7.4.2019.
  12. Suomen kansallinen sotajoukko (1918) Elonet. 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 7.4.2019.
  13. Tuomaala, Tomi: Mykkädokumentti valkoisten vuoden 1918 voitonparaatista julkaistiin netissä – katso tästä 4.4.2018. Keskisuomalainen. Viitattu 7.4.2019.
  14. Suuri paraati (1918) Elonet. 2013. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. Viitattu 7.4.2019.
  15. Salmi, Hannu: ”ÄLKÄÄ MILLOINKAAN KOSTAKO!” 1918 – Mies ja hänen omatuntonsa. Lähikuva, 2018, nro 1, s. 32–33. Turku: Lähikuva-yhdistys. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 9.4.2019.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kivijärvi, Erkki: Suomen vapaussota 1918. Ensimmäinen osa. Tapahtumat Helsingissä. Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]