Suomen suuriruhtinaskunta

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 17. lokakuuta 2007 kello 19.48 käyttäjän Mr. Showman (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on ehdotettu hyväksi artikkeliksi.
Hyvä artikkeli -merkinnän on tarkoitus kertoa, että yhteisön mielestä artikkeli on keskitasoa parempi. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
Suomen suuriruhtinaskunta
Storfurstendömet Finland
Великое княжество Финляндское

Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna

Hallitsija, valtakeskus
Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas, Pietari
Keskushallinto
Suomessa		Kenraalikuvernööri, Suomen senaatti
Suomen
hallinnollinen
pääkaupunki		Turku 1809–1812
Helsinki 1812–1917
Väkiluku1810: 863 000, 1911: 2 943 000
Virallinen kieliruotsi, vuodesta 1883 myös suomi, venäjä vuodesta 1809 vuoteen 1863 ja uudelleen vuodesta 1900 vuoteen 1917
Rahayksikkö
  • ennen 1840 ruotsalaisen ja venäläisen rahan sekajärjestelmä
  • Rupla (1840–1859)
  • Markka neljännesruplan ilmentymänä (1860–1865)
  • Markka (1865–)
Voimassa1809 –1917

Suomen suuriruhtinaskunta (aikalaisnimenä Suomen suuriruhtinaanmaa[1]) oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa. Venäjä valtasi Ruotsin valtakunnan itäiset maakunnat, Suomen, maiden välisessä Suomen sodassa vuosina 1808-1809. Suuriruhtinaskunta syntyi vuonna 1809 Porvoon maapäivillä, joita Suomessa on myöhemmin kutsuttu myös Porvoon valtiopäiviksi. Suuriruhtinaskunnan suvereeni hallitsija, Suomen suuriruhtinas, oli Venäjän keisari, hallitsijasukuna Romanov-suku. Suomessa keisaria edusti kenraalikuvernööri. Venäjän 1800-luvun alun valtiollisen kehityksen ja suurvaltapoliittisen aseman vuoksi Suomen suuriruhtinaskunta kuitenkin säilytti muiden Venäjän valtaamien alueiden tapaan autonomisina eli itsehallinnollisina oikeuksina aiemman Ruotsin vallan aikaisen paikallishallinnon, lainsäädännön, uskonnon ja omistusoikeuden. Suuriruhtinaskuntaan perustettiin vuonna 1816 entisestä hallituskonseljista Suomen senaatti ja sen eri toimituskunnat maan tärkeimmäksi hallintoelimeksi.[2]

Taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset Suomen suuriruhtinaskunnassa olivat sidoksissa muutoksiin emämaa Venäjällä ja muualla Euroopassa. Suuriruhtinaskunnan historia jakautuu kolmeen eri vaiheeseen: vuosien 1809–1855 hidas taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys; vuosien 1855–1917 voimakas teollinen ja taloudellinen kasvu sekä sivistyksellinen, poliittinen ja kulttuurinen edistyminen sekä itsehallinnon laajentuminen (vuoteen 1889 asti); ja vuosien 1899–1917 venäläistämispolitiikan kaudet. Suomen suuriruhtinaskunta purkautui ja Suomen yhteys Venäjään katkesi Suomen itsenäistyessä vuonna 1917 ensimmäisen maailmansodan Venäjällä aiheuttaman valtiollisen hajoamisen yhteydessä.[3]

Suomen suuriruhtinaskunnan synty

Pääartikkeli: Porvoon maapäivät

Käsitteenä Suomen suuriruhtinaskunta juontaa juurensa vuoteen 1584, jolloin Ruotsin kuningas Juhana III käytti Suomen suuriruhtinaan arvonimeä, ilman poliittista ja hallinnollista sisältöä, ja Suomen suuriruhtinaskunnan leijonavaakuna lukeutui kuninkaan arvonmerkkeihin. Ruotsin suurvalta-asema alkoi järkkyä 1700-luvun vaihteesta alkaen. Ensin Suuri Pohjan sota pakotti kuningaskunnan 1721 luovuttamaan Baltian omistuksensa ja osia emämaasta, Karjalasta Viipurin ja Käkisalmen läänit Venäjälle. Sodan lopulla Suomi oli miehitettynä, miehitysaikaa kutsutaan Isovihaksi. Toiseksi Ruotsin ja Venäjän välisen Hattujen sodan tuloksena Turun rauhassa 1743 Hamina ja Kymenkartanon läänin itäosa siirtyivät Venäjälle. Näitä kahdessa vaiheessa muodostuneita Venäjän hallitsemia suomalaisalueita kutsutaan yhteisnimellä Vanha Suomi tai Viipurin kuvernementti.[4]

Aleksanteri I

Ruotsin ja sen itäisten, pääasiassa suomenkielisten maakuntien kohtalo ratkaistiin, kuten niin usein historian aikana, Venäjän ja sen kanssa suurvalta-asemasta kilpailevien Länsi- tai Keski-Eurooppalaisten suurvaltojen välillä. Tällä kertaa Ranskan keisari Napoleon Bonaparten sota Britanniaa vastaan johti Venäjän, Tilsitin sopimuksen pohjalta, Suomen sotana tunnettuun pakotesotaan Ruotsia vastaan 21. helmikuuta 1808. Sodan päättyessä vuonna 1809 Suomi oli kokonaan miehitettynä, ja Venäjän armeija oli valloittanut myös osan nykyistä Ruotsin Lappia. Suomen sota päättyi 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhaan Ruotsin ja Venäjän välillä. Rauhassa aiemmin Ruotsiin kuuluneet Suomen alueet sekä Tornionjoen ja Muonionjoen itäpuolinen Lappi luovutettiin Venäjälle. Suomen kahdeksan maakunnan lisäksi Suomeen liitettiin aiemmin Ruotsin osina pidettyjä osia Lapista sekä Ahvenanmaa.[5]

Maantieteellisesti Suomen suuriruhtinaskunta muodostettiin Ruotsilta vallatuista alueista (nk. Uusi-Suomi). Vuonna 1812 siihen liitettiin vielä Viipurin kuvernementin, eli Turun rauhassa 1743 ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle virallisesti siirtyneet, vastaavasti isovihan ja pikkuvihan aikana vallatut Vanhan Suomen alueet. Lisäksi Inarin Lappi liitettiin suuriruhtinaskuntaan vuonna 1826.[6]

Suomalaisten autonomia

Ruotsin tappion häämöttäessä Pietarissa pohdittiin vallatun Suomen alueen tulevia hallintojärjestelyjä. Suomen suuriruhtinaskunnan hallintamenettely määräytyi lähinnä neljästä Venäjään vaikuttaneesta reaalipoliittisesta tekijästä: Venäjän keskusjohdon heikkous, Euroopassa käynnissä olleet ns. Napoleonin sodat ja niistä Venäjään kohdistunut sodanuhka, tarve rauhoittaa Ruotsin vastainen raja-alue, sekä luoteisen suomalaisalueen muuta Itä-Eurooppaa vähäisempi suurstrateginen merkitys, Pietarin suojausta lukuun ottamatta.[7]

Suomen sodan vielä ollessa käynnissä Ruotsin kahdeksan suomalaismaakunnan ja Venäjän keisarikunnan välinen tilanne vakiinnutettiin kahdessa seremoniassa. Ensimmäinen toteutettiin Pietarissa, jossa uudet alamaiset kävivät kumartamassa Venäjän valtaistuinta. 30. marraskuuta 1808 C. E. Mannerheimin johtama 22 henkinen lähetystö kohtasi Aleksanteri I. Suomalaiset vakuuttivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle, tsaari Aleksanterin luvatessa säilyttää suomalaisten aiemmat oikeudet ja uskonnon. Toinen seremonia tapahtui Porvoon maapäivillä, jotka tsaari kutsui koolle Porvooseen 25. maaliskuuta 1809. Siellä toistettiin, suomalaisten "omalla maaperällä", Pietarissa aiemmin toteutettu valta-akti: Suomen säädyt vannoivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle ja Venäjän keisari puolestaan takasi suomalaisille aiemmin voimassa olleen lainsäädännön , keskus- ja paikallishallinnon, sekä uskonnon ja muut oikeudet. Suomen säädyt olivat toivoneet, että tsaari olisi selkeästi vahvistanut Ruotsinvallan aikaiset perustuslait, mutta tsaari hyväksyi entiset lait vain ns. yleisellä tasolla, niitä erikseen yksilöimättä. Aleksanteri I ihanteena ei ollut perustuslaillinen monarkia vaan itsevaltius, ja Ruotsin vallan aikana syntynyt hallinto tarjosi hänelle venäläisten kehittymätöntä hallintoa tehokkaamman hallintakoneiston. Venäjän itsevaltiaalle suomalaisten vanhojen oikeuksien takaaminen ei olisi ollut valtapoliittisesti vaikeaa, koska Ruotsin kustavilaiselta ajalta periytyneet vuoden 1772 perustuslaki ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja olivat taanneet ruotsalaisille kuninkaille varsin runsaat valtaoikeudet. Toisaalta Aleksanteri I ei myöskään vahvistanut Suomessa, muista reunavaltioista poiketen, jura majestica-periaatetta, jonka mukaan suuriruhtinaskunnan sisäinen lainsäädäntö saattoi olla voimassa vain siltä osin kuin se ei toiminut emämaan etua ja lakeja vastaan. Tämä hankaloitti myöhemmin Suomen ja Venäjän välisten asioiden hoitoa. Venäjän tsaari otti Suomen suuriruhtinaan arvonimen ja lupasi juhlapuheessaan suomalaisille paikan "kansakuntana kansakuntien joukossa". Aleksanteri I tituleerauksessa mainittiin siitä lähtien erikseen, Venäjän keisariuden ja Puolan hallitsijuuden lisäksi Suomen suuriruhtinuus.[8]

Vuonna 1861 syntyneen suomalaiskansallisen näkemyksen mukaan Suomen suuriruhtinaskunta ei ollut venäläinen provinssi, vaan se oli Venäjän keisarikunnan kanssa liitossa ollut valtio, joka oli saanut Porvoon valtiopäivillä laillisesti määritellyn valtiollisen aseman, jonka takeena olivat 1700-luvun perustuslait. Suomen ja Venäjän välillä katsottiin siis olleen kyse valtioliitosta, ja tästä näkökulmasta venäläistämispolitiikan kaudet 1899-1905 ja 1909-1917 koettiin sortona ja petoksena. Äärimmäisen suomalaistulkinnan mukaan suhde Venäjään oli luonteeltaan personaaliunioni. Venäläistulkintojen ja viimeisimpien suomalaisten historiantulkintojen mukaan Suomi ei ollut erillinen valtio, vaan provinssi, kuvernementti tai osavaltio (tai 1600-luvun termein ns. "finanssivaltio", joka ei ollut itsenäinen valtakunta, mutta sillä oli oma keskus- ja taloushallinto). Valtiosta ja autonomiastakaan ei oltu tehty mitään valtio-opillisesti pätevää valtiosopimusta Suomen ja Venäjän välillä, vaan Suomen suuriruhtinaskunnan asema ja sitä koskevat päätökset olivat täysin Venäjän keisarin hallinnassa. Siten kukin Venäjää hallinnut tsaari päätti itsenäisesti suomalaisten aseman säilyttämisestä tai muuttamisesta. Suomalaiset yrittivät saada tsaareja hyväksymään maalle vuosien 1772 ja 1789 perustuslakeihin pohjautuvan hallitusmuodon, siinä onnistumatta. Suuriruhtinaskunnan autonomian laatua ja vanhojen perustuslakien asemaa ja vaikutusta koskeva suomalaisnationalistisen ja venäläisnationalistisen tulkinnan, ja niiden erilaisten poliittisten perustelujen välinen ristiriita olikin leimaa-antava piirre emämaan ja Suomen välisissä suhteissa 1800-luvun lopulta lähtien. [9]

Hallinto

Suomen suuriruhtinaskunta
Suomen suuriruhtinaskunnan kartta vuodelta 1900.

Suomen suuriruhtinaskuntaa hallitsi Pietarista käsin Venäjän keisari esittelijänään ja valmistelijanaan Suomen suuriruhtinaskunnan ministerivaltiosihteeri. Helsingissä Venäjän keisaria edustivat Suomen kenraalikuvernööri ja Suomen senaatti. Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööreinä toimivat, aikajärjestyksessä:

Suomen suuriruhtinaskunnassa oli oman keskushallinnon lisäksi käytössä mm. oma raha vuodesta 1860, oma armeija sekä oma erillinen alue- ja paikallishallinto. Suomalaisnäkemyksen mukaan maan asema erosi emämaasta sikäli, että tsaarin valtaa Suomessa rajoittivat vuoden 1772 ja 1789 perustuslait. Ne eivät kuitenkaan vaikuttaneet Aleksanteri I:n ja Nikolai I toimintaan ja he johtivat suuriruhtinaskuntaansa vain hallinnollisilla määräyksillä, ukaaseille ja manifesteilla. Aleksanteri II:n kaudelta alkaen perustuslait saivat käytännössä konkreettista merkitystä, vaikkei tsaari niitä ollut hyväksynytkään, kun valtiopäivät kutsuttiin koolle vuonna 1863, mutta valtiopäivilläkin lopullinen päätösvalta säilyi itsevaltiaalla keisarilla.[10]

Läänit

Ruotsissa 1634 käyttöön otettu hallinnollinen jaotus säilyi vain vähäisin muutoksin. Vuonna 1837 maaherran nimi muutettiin kuvernööriksi.

Liput

yksi versio Suomen kauppalipuista 1809-1821

Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa vahvistettua lippua vaan eri yhteyksissä ja ajankohtina oli käytössä erilaisia lippuja. Suomen suuriruhtinaskunnan omasta lipusta käytiin useaan otteeseen keskustelua jopa valtiopäivilläkin 1860-luvulla, mutta asiasta ei koskaan tehty päätöstä.

Vuonna 1812 vahvistettiin Suomen viranomaisten käyttöön luotsilippu, joka oli valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä luotsilaitoksen tunnuksena kompassiruusu. Vuonna 1883 luotsilippu korvattiin siniristilipulla, jonka yläkulmassa oli kompassiruusu. Suuriruhtinaskunnassa oli käytössä myös postilippu, (valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä postitorvi) sekä tullilippu (sininen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä tullin tunnus).

Kauppalipun osalta ei alkuun ollut määräyksiä, kunnes 3. lokakuuta 1821 annettiin suomalaisille aluksille lupa käyttää Venäjän lippua ilman erillistä lupaa. Vuonna 1824 ministerivaltiosihteeristön Venäjän ulkomaankauppaministeriölle antaman selvityksen mukaan käytössä oli paitsi Venäjän lippuja myös "vanhan tavan mukaan" lippuja, joissa Venäjän lippu on sijoitettu punaisen, sinisen tai valkoisen lipun kulmaan. Myöhemmin käytössä oli myös kuusi- ja yhdeksänkaistaisia lippuja, joissa Venäjän lipun värit toistuivat kahteen tai kolmeen kertaan päällekkäin.

1800-luvun lopulla epävirallisissa yhteyksissä, kuten juhlakulkueissa ja mielenosoituksissa, käytettiin punaisia leijonalippuja sekä punakeltaisia ja sinivalkoisia lippuja, joissa myös saattoi olla leijonavaakuna. Virallisissa yhteyksissä yleensä käytössä oli Venäjän valko-sini-punainen lippu.[11]

Armeija

Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunnan armeija

Porvoon maapäivillä uusi hallitsija asetti ruoturasitteen toteuttamisen siitä alkaen jäihin. Tosin aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi upseereille taattiin heidän virkatalonsa, vaikkeivät enää tehneet palvelusta.

Siitä pitäen Suomen asevoimat olivat pienet ja yleensä rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Tällöin niitä voitiin yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsäädäntö ei olisi sallinut "omalle armeijalle".

Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 muodostettiin kolme 1200 miehen rykmenttiä ja Haminaan perustettiin Topografiakunta, joka vuodesta 1821 järjestettiin kadettikouluksi.

Heinäkuussa 1829 sai Anders Edvard Ramsayn johtama opetuspataljoona nuoren kaartin arvonimen ja siitä tuli Henkivartioväen 3. Suomen tarkk'ampujapataljoona, Suomen kaarti. Suomen kaarti osallistui kaartin joukkojen etujoukkona muiden Venäjän joukko-osastojen mukana kukistamaan Puolan kapinaa vuosina 1830–1831. Suomen kaarti kunnostautui vielä Turkin sodassa eritoten Gornyi Dubnjakin taistelussa 1877 ja sai palattuaan vanhan kaartin arvonimen.

Vuonna 1878 sääti Aleksanteri II asevelvollisuuden saatettavaksi voimaan koko valtakunnassa. Suomessa perustettiin autonomian turvin oma armeija, joka erotettiin Venäjän armeijasta. Sotaministeriö ei tätä hyväksynyt ja koko järjestelyä pidettiin sen taholta väliaikaisena. Armeija koostui suomalaisista ja sitä johti kenraalikuvernööri. Armeijan pataljoonat perustettiin läänien pääkaupunkeihin 1880–1881 ja Rakuunarykmentti Lappeenrantaan 1890. Suurin osa asevelvollisista palveli kolmena kesänä 90 päivää reservikomppaniassa. Pääsy kolmen vuoden palvelukseen vakinaisessa armeijassa johti usein valtion virkaan postissa tai rautateillä ja sosiaaliseen nousuun.

Suomen asevelvollinen armeija lakkautettiin ensimmäisellä venäläistämiskaudella vuonna 1901, Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamiseen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla.

Provinssi imperiumin varjossa

Venäjän voitto Ranskaa vastaa käydyssä sodassa vuosina 1812-1814 nostatti Venäjän Euroopan mahtivaltioksi, Itävallan ja Preussin ohella. Mantereen valtapoliittinen kehitys määräytyi vuoden 1815 Wienin kongressissa syntyneen Pyhän allianssin sangen konservatiivisen ilmapiirin mukaiseksi. Tsaari Aleksanteri I näkemykset muuttuivat myös vanhoilliseen suuntaan muun muassa 1820-luvulla Puolassa ja Balkanilla ilmenneiden kapinaliikkeiden vuoksi. Suomen suuriruhtinaskunnassa keisarin jo vuoden 1819 Suomen vierailunsa aikana lupaamia valtiopäiviä ei kutsuttukaan koolle. Käytännössä Aleksanteri I johti suuriruhtinaskuntaansa itsevaltiudelle perinteisen suosikkijärjestelmän kautta. Hänen luottomiehensä "Suomen ministeri" Gustav Mauritz Armfelt Pietarissa (ministerivaltiosihteeri hänen avustajanaan) hoiti, Venäjän valtiosihteeri M. M. Speranskin kanssa, suuriruhtinaanmaata koskevat asiat suoraan tsaarin kanssa.[12]

Keisari Aleksanterin valtakautta seurasi vuodesta 1825 lähtien vanhoillisen tsaari Nikolai I kausi. Hän oli alun perin haluton tunnustamaan edellisen keisarin Suomen suuriruhtinaskunnalle myöntämiä oikeuksia, mutta Pietarissa puhjenneen dekabristikapinan aiheuttamassa paineessa ja sekasorrossa uusi tsaari päätti lopulta hyväksyä suomalaisten entisen aseman "perustuslakien mukaan". Melko pian syntynsä jälkeen Pyhä allianssi alkoi rakoilla ja menettää valtaansa. Euroopassa voimistunut teollinen vallankumous, porvariston vahvistuminen ja liberalismin nousu sekä niiden mukanaan tuomat yhteiskunnalliset vaatimukset nostattivat kapinaliikkeitä koko mantereella. Venäjälle kuuluneen Puolan levottomuudet vuonna 1830 johtivat Puolan autonomian menetykseen. Euroopan ”hullu vuosi” 1848 kiivaine vallankumousliikkeineen jatkoi vuoden 1815 allianssin pirstoutumista sekä johti lopulta mantereen jakautumiseen liberaalimpaan, teollistuvaan läntiseen osaan (esimerkiksi Britannia, Ranska) ja agraariseen, konservatiivisempaan itäiseen osaan (esimerkiksi Preussi, Venäjä).[13]

Euroopan kehityksen seurauksena ja Nikolai I oman ajattelun pohjalta Suomen suuriruhtinaskunnan asemaa ja tilannetta leimasi ns. suojamuuripolitiikka; vahva tsaarin auktoriteetti sekä 1800-luvun puoliväliä kohden voimistuva poliittinen ja osin sotilaallinenkin kontrolli, mm. vahva sensuuri, sekä hidas taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys. Valtiopäiviä suuriruhtinaskunnassa ei kutsuttu koolle, maassa vallitsi ”valtioyö”, jonka syylliseksi tosin on pyritty osoittamaan vain tsaari itse, toisaalta on myös katsottu, että hyvän aseman suoraan keisarin alaisuudessa saanut suomalainen virkamiehistö ei erityisesti valtiopäiviä edes kaivannutkaan. Myös ajan luterilainen kirkko tuki keisarin valtaa voimakkaasti. Tsaari Nikolai pyrki kaikin keinoin estämään eurooppalaisten kapinaliikkeiden hengen ja ajatusten leviämisen Venäjälle ja Suomen suuriruhtinaskuntaan. Erityisen huomion kohteena oli yliopistonuoriso ja yliopistolaitokset. Osittain tästä syystä Suomen Turun Akatemia siirrettiin Helsinkiin, jonne perustettiin keisarillinen Helsingin yliopisto vuonna 1828. Suomen suuriruhtinaskunnassa tsaarin kontrolli joko toimi hyvin tai suomalaiset olivat lojaaleja (tai välinpitämättömiä) Pietarin keskusvallan suhteen; maa oli Venäjänmaan yksi rauhallisimmista kolkista. Nikolai I myönsi tämän todetessaan levottomuuksien aikana :”Jättäkää suomalaiset rauhaan, se on provinssi, joka ei ole aiheuttanut minulle minuutinkaan huolta”. Nikolain valtavuosia 1848-1852 on historiankirjoituksessa kutsuttu hiljaisuuden ajaksi tai imperiumin vastaiskuksi, joka päättyi lopulta koko Venäjää vavisuttaneeseen kriisiin Mustanmeren suunnassa.[14]

Krimin sodan mullistus

Oolannin sota

Pääartikkeli: Oolannin sota

Suurvaltapoliittinen tilanne Euroopassa johti Venäjän sotaan ensin Turkkia vastaan vuonna 1853, ja myöhemmin Ranskaa ja Britanniaa vastaan vuosina 1854-1855. Sota käytiin pääasiassa Mustallamerellä ja Krimin niemimaalla, mutta taistelut ulottuivat lopulta myös Itämerelle ja Suomen suuriruhtinaskuntaan Oolannin sodan (1854-1855) nimisenä konfliktina. Siinä Britannian laivaston osasto kävi Venäjää vastaan hävityssotaa, vahingoittaen suomalaisia rannikkokaupunkeja (mm. Helsinki,Hamina, Kokkola, Kotka, Loviisa, Oulu, Raahe) ja niiden satamia, sekä tuhoten Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla. Sodan kuuluisin taistelu oli Viaporin pommitus 9.-12. elokuuta 1855. Se päättyi lopulta puolustajien voittoon, vähäisin tappioin. Samoin Kokkolassa paikallisen väestön kokoama vapaaehtoinen joukko-osasto torjui brittien hyökkäyksen Kokkolan satamaa vastaan. Oolannin sota oli suomalaisten historian viimeinen vain "sotilaiden sota"; Helsingin siviiliväestö seurasi kaikessa rauhassa Viaporin pommitusta Ullanlinnan kallioilta, sen jälkeen ei koskaan enää, totaalisten sotien kauden alettua 1900-luvulta lähtien.[15]

Tappion voima

Häviö itämaisessa eli Krimin sodassa aiheutti Venäjällä sisäisen kriisin, jonka vuoksi maassa aloitettiin voimakas taloudellinen ja yhteiskunnallinen uudistusohjelma, uudeksi tsaariksi 3. maaliskuuta vuonna 1855 valitun Aleksanteri II toimesta. Venäjällä maaorjuuden lopettanutta ja merkittävän taloudellisen ja henkisen edistymisen Suomessa aikaan saanutta Aleksanteri II on kutsuttu "vapauttajatsaariksi", jonka patsas pystytettiin myös Helsingin senaatintorille. Todellisuudessa uusi tsaari joutui sopeutumaan uuteen tilanteeseen: jos uudistuksia ei olisi tehty ylhäältäpäin, reformivaateet olisivat voineet purkautua hallitsemattomina alhaaltapäin. Aleksanteri II valtakaudella Venäjän voiman palauttaminen sekä yhtenäisyyden säilyttäminen ja lisääminen olivat politiikan punaisena lankana. Tavoitteen saavuttamiseksi tsaari tasapainoili maan taloutta vahvistavien vapauksien ja toimenpiteiden sekä sisäistä kontrollia lisäävien toimien välillä. Erityisen hankala tapaus oli vuonna 1863 puhjennut Puolan kapina, joka lopulta kukistettiin verisesti, ja jonka jälkeen alkoi santarmilaitoksen voimakas kehittäminen.

Suomen suuriruhtinaskunnan suhteen, Nikolai I tapaan, Aleksanteri II ei suoralta kädeltä hyväksynyt suomalaisten asemaa. Itsevaltiutta kannattanut uusi tsaari allekirjoitti Suomea koskevan hallitsijanvakuutuksensa vasta kun maan hallintatapaa koskevan ehdotuksen kohta "konstitutioiden mukaan" oli vaihdettu sanoihin "entisten säädösten mukaan". Kokonaisuutena Venäjän tappio Krimin sodassa ja Aleksanteri II hallintakausi johtivat Suomen suuriruhtinaskunnan kannalta hyvin myönteiseen valtiollisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen aikaan.[16]

Kruununperillisenä Suomen Keisarillisen Aleksanteri-Yliopiston kanslerina toiminut tsaari vieraili Helsingissä 24. maaliskuuta 1856 ja antoi Suomen senaatille viisikohtaisen valtuuskirjeen merkittävien muutosten aikaansaamiseksi maan teollisessa kehityksessä, liikenneyhteyksissä, kaupassa ja merenkulussa sekä koulu- ja kansansivistyksen edistämisessä. Kenraalikuvernööriksi määrättiin liberaali Baltian saksalainen kenraali Wilhelm Berg. Tätä merkittävämpi päätös oli erottaa aiemmin suuriruhtinaskunnan taloushallinnossa keskeisesti vaikuttanut, merkantilistista taloutta edistänyt, Lars Gabriel von Haartman tehtävistään vuonna 1858. Hänen tilalleen valittiin taloudellisen liberalismin opit omaksunut Fabian Langenskiöld.[17]

1860-luvun vapauden ilmapiirissä suomalaiset alkoivat esittää vaatimuksia Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivien koolle kutsumisesta. Aloite tuli säädyiltä, ja erityisesti niiden alemmilta portailta eli papistolta, porvareilta ja talonpojilta. Heidän näkemyksensä mukaan 1800-luvun alkupuoliskon "valtioyö" oli suosinut aatelistoa ja korkeinta virkamiehistöä. Vaade johti kuitenkin arvovaltakiistaan tsaari Aleksanterin ja suomalaisten välillä, koska Venäjän itsevaltias olisi halunnut pitää aloitteen tässäkin asiassa itsellään. Valtiopäiväkiista ratkaistiin, kuten usein muutkin kriisit, Suomen suuriruhtinaskunnan ulkopuolella, tällä kertaa Puolassa. Puolalaiset olivat esittäneet vastaavia vaateita kuin suomalaiset, mutta ne oli torjuttu vielä jyrkemmin. Tämä johti veriseen Puolan kapinaan tammikuussa vuonna 1863. Rauhoittaakseen tilannetta Venäjällä Aleksanteri II lopulta ilmoitti armeliaasti, että "aina" rauhallisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa valtiopäivät kutsutaan koolle 15. syyskuuta 1863. Puolasta sen sijaan tehtiin Venäjän kenraalikuvernementti. Suomalaisten odotuksiin nähden sekä vuoden 1863 että niitä seuranneet vuoden 1867 valtiopäivät olivat suuri pettymys. Todellista poliittista valtaa säädyille ei annettu; vuonna 1869 sovitun valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti valtiopäivien sallittiin kokoontua säännöllisesti viiden vuoden välein, mutta säädyt saivat esitysoikeuden vasta vuoden 1886 valtiopäiväjärjestystä koskeneella manifestilla.[18]

"Liian hyvä keisariksi?"

Venäjän historian eräs merkittävä paradoksi on, että maan talouden ja yhteiskunnan keskeisimpiä kehittäjiä (olkoot motiivit mitkä tahansa) tsaari Aleksanteri II murhattiin pommiattentaatissa Pietarissa 13. maaliskuuta 1881. Vähän ennen kuolemaansa tsaari oli suunnitellut uusien neuvoa-antavien valtioelinten perustamista ja jonkin asteista vallan jakamista niille. Attentaatin takana oli Narodna volja-terroristiliike ("Kansan vapaus"), ja murhan taustalla vaikuttivat sekä maassa pitkään kestänyt Romanovien itsevaltius että vapautuspolitiikan ja konservatiivisten toimien ristiriitaisuus ja niiden erilainen kohdentuminen eri kansanosiin.[19] Teon suoritti vain kolmen narodnikin ryhmä, pääsuunnittelijana nuori Sofia Perovskaja, jonka valkoisen nenäliinan heilautus sinetöi tsaarin kohtalon.[20] Aleksanteri II seurasi tsaari Aleksanteri III valtakausi vuosina 1881-1894. Aleksanteri III hallitsemaa Venäjää on kuvattu termillä poliisivaltio, hänen kautensa aikana Venäjän keskushallinto ja pyrkimys yleisvaltakunnalliseen lainsäädäntöön sekä santarmilaitos vahvistuivat merkittävästi, vastareaktiona tsaarin murhalle ja muille levottomuuksille. Suomen suuriruhtinaskunnan suhteen Aleksanteri III kausi oli kaksijakoinen sikäli, että hän vahvisti hallitsijanvakuutuksessaan suomalaisten aiemman aseman, salli valtiopäivien kokoontua kolmen vuoden välein, ja mikä tärkeintä hän myönsi Suomen säädyille oikeuden tehdä lakialoitteita valtiopäivillä (vuonna 1886). Toisaalta valtakauden loppuvaiheessa vuonna 1889 suuriruhtinaskuntaan kohdistettiin yhtenäistämis- ja venäläistämistoimet.[21]

Suomalainen kansakunta muutoksessa

Tsaari Aleksanteri II valtakauden alun "vapauden aika" oli tuon ajan suomalaisille sukupolville vastaavanlainen merkittävä kokemus kuten myöhemmin olivat vuoden 1905 suurlakko, maaliskuun vallankumous vuonna 1917 tai Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991.

Väestönkasvu

Suomen suuriruhtinaskunnassa väestönkasvu oli voimakasta koko 1800-luvun ajan, mutta 1900-luvun alussa kasvu hidastui. Vuonna 1810 väkiluku oli 863 000 (+185 000 henkeä Viipurin läänin liityttyä suuriruhtinaskuntaan), vuonna 1870 väestöä oli 1 770 000, vuonna 1891 väestömäärä oli 2 380 000, vuonna 1901 2 656 000, vuonna 1910 2 930 000 ja vuonna 1917 väkiluku oli 3 130 000. Kasvu oli keskimäärin noin prosentti vuodessa. Etelä-Suomessa väestönlisäys oli alhaisempi, alle prosentin vuodessa, Keski- ja Pohjois-Suomessa lisäys oli korkeampi, yli prosentin vuodessa. Suuri väestönlisäys erityisesti maan vähemmän kehittyneissä osissa johti toisaalta muuttoliikkeisiin Suomen sisällä, mutta erityisesti ulkomaille. 1800-luvun lopulta ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä 280 000 suomalaista muutti Yhdysvaltoihin. Paluumuuttajia "ameriikan raitilta" oli myöhemmin noin 80 000 henkeä. Suuriruhtinaskunnassa Kotkaa kutsuttiin savolaisten "ameriikaksi", sen teollisuuden tarjoamien hyvien työmahdollisuuksien takia. Itä-Suomesta suuntautuikin voimakas sisäinen muuttoliike Etelä-Suomeen teollistumisen edetessä.[22]

Nälkävuosien 1867-1868 katastrofi

Voimakas väestönkasvu vuosina 1810-1870 ja siihen nähden vielä heikosti kehittynyt maatalous ja vajavainen viljan viljely johtivat yhdessä poikkeuksellisten ilmastollisten äärivaihteluiden kanssa vuosina 1867-1868 vakavaan ruokapulaan ja nälänhätään, jonka aikana menehtyi noin 100 000 suomalaista.[23]

Suomen kielen asema

Pääartikkeli: Suomen kielipolitiikka

Johan Vilhelm Snellman esitti 1840-luvulla, että suomenkielistä kirjallisuutta on pyrittävä edistämään kansan sivistystason kohottamiseksi ja kansallishengen kehittämiseksi. Snellmanin syntymäpäivänä 12. toukokuuta vietetään edelleen suomalaisuuden päivää. Vuonna 1841 suomen kieli otettiin ensimmäisen kerran oppiaineeksi kouluihin.

Rahvaan nousua alettiin pelätä Pariisin mellakoiden 1848 jälkeen vaikka suomalaiset olivatkin Nikolai I:n mielestä rauhallisia alamaisia. 19. maaliskuuta 1850 sääti kenraalikuvernööri A. S. Menšikov sensuuriasetuksen, jolla kiellettiin suomenkielisten lehtien ja kirjallisuuden julkaisu uskonnollista ja tiettyä tietokirjallisuutta lukuun ottamatta, taustalla asetukseen vaikutti myös ruotsinkielinen virkamiehistö ja yläluokka. Asetus kumottiin Aleksanteri II:n valtakaudella 27. helmikuuta 1860. Hänen hallintokaudellaan annettiin 1. elokuuta 1863 kieliasetus, joka nosti suomen kielen tasavertaiseen asemaan ruotsin kanssa 20 vuoden siirtymäajan jälkeen. Vuonna 1902 suomi nousi samaan asemaan ruotsin kanssa, tosin silloisten venäläistämistoimien vuoksi molemmat kielet alistettiin venäjän kielelle.[24]

Teollistuminen ja talouden kehitys

Vesimyllyt tehdassaleiksi

Tammerkoski alajuoksulta käsin kuvattuna vuonna 1847. Kosken rannalla näkyvä korkea rakennus on Kuusivooninkinen, Finlaysonin tehtaiden tärkein tehdasrakennus ja Suomen ensimmäinen moderni tehdasrakennus.

Suomessa teollistuminen alkoi myöhemmin kuin Länsi-Euroopassa. Ruotsin valtakaudenkin lopussa suomalaisalueet olivat teollistuneet varsin vaatimattomasti. Merkittävin teollisuuden haara oli tuolloin lähinnä Etelä-Suomeen syntynyt ruukkiteollisuus, esimerkiksi Pohjan pitäjän Fiskarsissa. Sama kehitys jatkui aluksi Suomen suuriruhtinaskunnassakin, suomalaisvirkamiehistö edisti lähinnä maatalouden ja ruukkien toimintaa. Teollisen toiminnan ja käsityön välinen ero oli hämärä 1800-luvun alussa, niiden yhteenlaskettu työntekijä määrä oli vuonna 1815 11 700 henkeä. Varsinaisia tehdastyöläisiä oli vuonna 1820 3 500 henkeä. Suuriruhtinaskunnan hallinnon kielteisistä toimista riippumatta ja huolimatta suomalainen sahateollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun alusta lähtien "omia teitään", koska puutavaran kysyntä Euroopassa oli suurta ja se kasvoi tasaisesti. Tekstiiliteollisuuden kehitys oli 1800-luvun alussa muuten varsin vaatimatonta, mutta Tampereella James Finlayson teki merkittävän päänavauksen perustaessaan kaupunkiin puuvillakehräämön vuonna 1828. Tehtaan syntyyn vaikutti kuitenkin myös valtiollinen tuki, nimeltään Privilegium Tammerfors, jonka mukaan perustaja saattoi tuoda toiminnan alkuvaiheessa raaka-aineet ja koneet Tampereelle, ja viedä valmiit tuotteet maasta Venäjälle tullitta. Teollistumisen kokonaiskehityksen kannalta jo 1840-lukukin, mutta erityisesti 1850-1870-luvut olivat ratkaisevia, koska tuolloin sekä Venäjän keskushallinto että suuriruhtinaskunnan omat virkamiehet alkoivat edistää teollista kehitystä, tsaari Aleksanteri II:n käskystä. Merkantilistinen talousjärjestelmä purettiin ja se teki tilaa Länsi-Euroopassa syntyneelle liberalistiselle talousajattelulle. Vuonna 1879 Suomen suuriruhtinaskuntaan säädettiin täydellinen elinkeinovapaus, ammattikuntajärjestelmä oli purettu jo vuonna 1868.[25]

Teollisuustyöväestön määrä oli vuonna 1860 11 800 henkeä, vuonna 1890 55 000, vuonna 1910 100 000-120 000 ja vuonna 1913 150 000 henkilöä. Teollistumiskehityksen kärjessä kulki metsäteollisuus, ennen kaikkea sahat. Vuodesta 1857 alkaen sallittiin höyrysahojen käyttö, mikä synnytti Länsi-Euroopan markkinoille suuntautuneita merkittäviä vientisahoja Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikoille suurimpien jokien eli parhaiden uittoväylien suulle. Suurimmat sahateollisuuden keskittymät sijaitsivat Kemissä, Kotkassa, Porissa, Oulussa ja Viipurissa. Kokonaistuotanto oli vuosina 1885-1889 1,8 miljoonaa kuutiometriä vuodessa ja vuosina 1909-1913 3,7 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Vuonna 1913 työntekijöitä sahoilla oli 27 000 henkeä. 1860-luvulla perustettiin ensimmäiset puuhiomot, mikä johti paperiteollisuuden syntyyn Suomen suuriruhtinaskunnassa.[26] Energianlähteenä oli pääasiassa vesivoima, ja Etelä-Suomen suurimmat kosket valjastettiinkin teollisuuden käyttöön. Paperiteollisuus kehittyi nopeasti sulfiitti- ja sulfaattiselluloosatekniikan kehittämisen jälkeen, ja jo 1880-luvulla suuriruhtinaskunnan paperiteollisuus oli teknisesti varsin korkealuokkaista. Suurteollisuudeksi se kehittyi 1900-luvun alkupuolella. Merkittävimmät tehtaiden keskittymät syntyivät Kymijoen (Kuusankoski) ja Ylä-Vuoksen (Lappee) varsille, Tampereelle ja sen lähialueella (Kyröskoski, Mänttä, Nokia, Valkeakoski), Poriin ja Varkauteen sekä Kemijoelle. Paperituotteiden vuosituotanto kasvoi 30 000 tonnista vuosina 1895-1899 148 000 tonniin vuosina 1910-1913. Vientitulojen kannalta sahatavara ja raakapuu olivat kuitenkin pitkään avainasemassa; vuonna 1910 pitemmälle jalostettujen paperituotteiden osuus oli 11 prosenttia metsäteollisuuden kokonaisviennistä. Suuriruhtinaskunnan kokonaisviennistä metsäsektorin osuus oli 75 prosenttia.[27]

Tekstiiliteollisuuden kasvu kiihtyi jo 1840-luvulla, ja se jatkui voimakkaana 1850-1870-luvuilla. Tampereen kaupungista kehkeytyi Suomen suuriruhtinaskunnan teollistumisen merkittävin keskus, jossa erityisesti puuvilla- ja pellavateollisuus kehittyivät nopeasti. Tuotteiden suuri kysyntä perustui pääasiassa Venäjän kasvaviin sisämarkkinoihin, emämaassa ei juurikaan ollut tamperelaisten kanssa kilpailuun kyennyttä puuvillan jalostusta. Tekstiiliteollisuudella oli lisäksi merkittäviä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kohotti naisen merkitystä työelämässä. Tampereen tehtaitten työntekijöistä jopa 2/3 oli nuoria maalta muuttaneita naisia. Lainsäädännöllisesti naisista tehtiin täysvaltaisia kansalaisia vuonna 1864. Jo 1840-luvulla tekstiiliteollisuutta syntyi myös Turkuun ja Forssaan, sekä vuonna 1892 Hyvinkäälle, mutta tehtaat eivät kyenneet horjuttamaan Tampereen valta-asemaa.[28]

Metalliteollisuuden kasvu oli hidasta vuoteen 1850 asti, mutta sen jälkeen kehitys nopeutui ja konepaja- ja valimoteollisuus syrjäyttivät perinteisen ruukkitoiminnan. Osa uusista tehtaista rakennettiin vanhojen ruukkien yhteyteen. Vuonna 1850 metalliteollisuuden uusien tuotantohaarojen tuotteiden jalostusarvo oli 140 000 hopearuplaa, mutta vuonna 1860 se oli jo 850 000 hopearuplaa. Niiden pääasiallinen vientikohde oli Venäjän sisämarkkinat, emämaan alan teollisuus oli kehittymätöntä tai se kärsi raaka-ainepulasta Venäjän huonojen kuljetusyhteyksien takia. Merkittävää metalliteollisuutta syntyi Helsinkiin, Högforsiin, Lahteen, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun, Varkauteen ja Viipuriin[29]

Maatalousvaltainen suuriruhtinaskunta

1800-luvulla alkaneesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta huolimatta Suomen suuriruhtinaskunta oli leimallisesti maatalousmaa: vuonna 1815 teollisesta toiminnasta suoraan elantonsa sai 1,5% suomalaisista, vuonna 1870 osuus oli 4% ja vuonna 1910 noin 10%. Maatalouteen liittyvät elämäntavat ja kulttuuri olivat siten vallitsevia maassa. Ne olivat merkittävältä osaltaan peräisin Ruotsin valtakaudelta. Olennaisin ero Venäjään oli, että Ruotsin kuningaskunnassa ei oltu toteutettu maaorjuutta, ja tilanne säilyi ennallaan suuriruhtinaskuntakaudellakin. Itä-Suomessa harjoitettiin lisäksi vielä vapaamuotoista kaskikulttuuria. Suuriruhtinaskunnassa maatilojen asema tuotannon kannalta vaihteli suuresti etelä-pohjois- ja lounais-koillissuunnissa sekä ilmasto- ja maaperäolosuhteiden että tilakoon suhteen. Viljelyyn sopivaa maata oli kaikkiaan noin 9% Suomen pinta-alasta. Parhaat maat sekä ilmasto-olosuhteet olivat Lounais- ja Etelä-Suomessa, jonne keskittyivät myös suurimmat maatilat (peltopinta-ala >50-100 ha). Vauraimmat tilat Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Turun ja Porin läänin eteläosissa ja Etelä-Hämeessä olivat kartanoita, jotka oli syntyneet ruotsalaisvallan aikana kuninkaiden aatelistolle antamina privilegioina. Vastakohtana näille seuduille oli Koillis- ja Pohjois-Suomi, jotka olivat leimallisesti pientilojen (peltoa <3-10 ha) aluetta. Siellä sääolot ja heikompi maan laatu rajoittivat viljelyä. Viipuri lääni oli sikäli erikoisessa asemassa, että liitettäessä ns. Vanha Suomi suuriruhtinaskuntaan talonpojille jaettiin noin miljoona hehtaaria uutta maata. Tuloksena oli runsaasti pientiloja, ja hyvin tasainen tilakoko, kartanoita alueella oli vähän. Toisaalta kaskiviljelyn päättyminen loi alueelle suuren niin sanotun loisväestön. Keskimääräinen tilakoko Suomen suuriruhtinaskunnassa oli 10-25 ha, ja sitä edusti pääosa Pohjanmaan maatiloista. Kuten Viipurin läänissäkin, Pohjanlahden itäisen rannikkoalueen maatilat olivat pinta-alaltaan poikkeuksellisen saman suuruisia, mutta kookkaampia kuin Itä-Suomessa.[30]

Maatalouspolitiikka muuttui 1800-luvun aikana, sen alkuvuosikymmenien muun muassa tullisäädösten avulla suojatusta agraarimerkantilismista vapaata markkinataloutta kohti. 1800-luvun lopulta lähtien maatalouden kannattavuus oli täysin riippuvainen kotimaisista ja ulkomaisista markkinoista. Valtiovalta ei suojannut maataloutta tulleilla eikä maksanut viljelijöille hintatukea. Markkinavaikutusten yleispiirre oli, että suomalaisen viljan viljelyn asema heikkeni ja karjatalouden asema vahvistui. Maahan tuotiin emämaasta tullivapaasti viljaa, ja myös Saksasta tuodun halvan viljan osuus oli suuri. Lopulta 1910-luvulla ulkomaisen leipäviljan osuus oli 99% maan tarpeesta, ja maatalousvaltaisessa suuriruhtinaskunnassa jopa maanviljelijätkin ostivat leipäviljaa. Suomi oli siis hyvin riippuvainen vieraasta viljasta, mutta toisaalta suuntaus mahdollisti siirtymisen hyvin kannattavaan voin tuotantoon. Voilla oli laajat ja tuotteliaat markkinat sekä Venäjällä että Länsi-Euroopassa. Suuriruhtinaskunnasta vietiin voita 1860-luvulla kolme miljoonaa kiloa ja 1880-luvulla kuusi miljoonaa kiloa. Tuolloin voi oli puutavaran jälkeen tärkein vientituote. Voin tuotannon edellytyksenä oli voimakas meijeritekniikan ja -verkoston kehittäminen, ja siten 1890-luvulla maassa oli jo 850 separaattoreilla varustettua meijeriä.[31]

Suomalainen markkinatalous

Viimeistään 1800-luvulla suomalaisten talouselämä kiinnittyi tiiviisti kansainväliseen talouteen ja markkinoihin. 1900-luvun alussa ulkomaankaupan osuus maan kansantuotteesta oli yli 50%. Suomalaisilla oli hieman erikoinen asema lännen vahvasti kilpailtujen markkinoiden ja idän heikommin kilpailtujen markkinoiden välissä. Venäjällä merkittävä tekijä oli lisäksi Pietarin suurkaupungin läheisyys, ja sen suuri kulutustaso ja taloudellinen toiminta. Karjalankannaksen taloudelle Pietari oli ratkaisevassa asemassa, ja Terijoen lomakaupungissa myös turismi oli merkittävässä asemassa. Lisäksi Pietarin tarjoamien työpaikkojen vuoksi kaupunkiin muutti Kaakkois-Suomesta merkittävä määrä suomalaisia. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaan väliselle kaupalle oli luonteenomaista pitemmälle jalostettujen metalli-, tekstiili- ja puuteollisuuden tuotteiden vienti Suomesta Venäjälle, ja toisaalta raaka-aineiden ja ennen kaikkea viljan runsas tuonti emämaasta suurituhtinaskuntaan. Länsi-Eurooppaan suuntautuneessa kaupassa alhaisen jalostustason omanneiden metsäteollisuustuotteiden (sahatavara, raakapuu) ja toisaalta voin viennillä oli ratkaiseva asema. Vaikka jalostamattoman puun hinta oli alhainen kaupan rahallinen arvo muodostui korkeaksi, koska sen voluumi oli hyvin suuri.[32]

Metsäteollisuuden merkitys suomalaisten taloudelle oli tärkeä myös sen suurten kerrannaisvaikutusten vuoksi. Laajeneva puukauppa toi merkittäviä tuloja maaseudulle, metsänomistajille, metsureille ja uittotyöläisille. Saha- ja muun metsäteollisuuden bruttotulosta 38% jäi metsänomistajille kantorahana ja 29% metsätyömiehille palkkatulona. Lisätuloja voitiin puolestaan käyttää muun muassa laajenevan karjantuotannon kehittämiseen. Lisäksi useat paperi- ja selluloosatehtaat syntyivät sisämaahan, koskien partaille, keskelle maaseutua, jolloin niiden vaikutus lähiyhteisöön oli välitön.[33]

Teollistuminen alkoi kohottaa suomalaisten elintasoa: vuosina 1870-1910 reaalitulot ja kansantulo kaksinkertaistuivat. Vuosina 1870-1890 bruttokansantuotteen kasvu oli 20-25% kymmenvuotiskausilla, ja se kohosi voimakkaasti vuosina 1890-1910. Lopulta talouskasvu kiihtyi ensimmäisen maailmansodankin aikana vuosina 1914-1917. Teollisuuden kasvuvauhti oli 1910-luvulla viisinkertainen maatalouteen verrattuna. Samalla palkkaerot maataloustyön ja teollisuustyön välillä kasvoivat, teollisuustyöväestön eduksi. Suomalaisten yleinen tulotaso oli keskitasoa Euroopassa, se oli alhaisempi kuin Länsi-Euroopassa, mutta korkeampi kuin Itä-Euroopassa.[34]

Toisaalta tulo- ja varallisuuserot eri väestöryhmien välillä kasvoivat samaan tahtiin, ne olivat suurimmillaan 1910-luvulla. Rikkaimman ja köyhimmän vähemmistön välinen ero oli päätä huimaava, mutta valtaosa suomalaisista eli rahvas, oli elintasoltaan lopulta lähellä toisiaan. Lisäksi vapaan markkinatalouden ja vapautuneen elinkeinotoiminnan kääntöpuoli, taloudelliset lamakaudet, alkoivat koetella erityisesti teollisuustyöväestöä, esimerkiksi 1890-luvulla. Talouden taantumat paljastivat työväestön elonpohjan ohuuden ja epävarmuuden; lyhytkin työttömyysjakso saattoi johtaa hyvin vaikeaan tilanteeseen. Lamakaudet toisaalta loivat ja vahvistivat kurjistumisteorioita, mutta laajassa kokonaiskuvassa suomalaisen työväestön elintaso kohosi ja elinolot parantuivat 1870-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa.[35]

Kuljetusyhteydet ja tullit

Suomen suuriruhtinaskunnan teollisten, taloudellisten ja sosiaalisten muutosten kannalta keskeistä oli, että maan keskushallinto aloitti tsaarin kehotuksesta voimakkaan liikenneväylien rakentamisen ja kunnostamisen 1850-luvulla. Talouden merkantilistien ja liberalistien välillä oli erimielisyyttäkin siitä pitikö maassa edistää rautatieverkon vai vesireittien eli kanavien rakentamista. Vaikka kanavien haittapuolena oli jään muodostuminen talvella, molemmat kuljetusreitit kuitenkin tukivat erityisesti metsäteollisuuden kehitystä; kanavat toimivat uittoreitteinä ja rautateillä vietiin raaka-aineita ja valmiita tuotteita. Saimaan kanava oli maan suurin kanavahanke ja se valmistui vuonna 1856. Kanavaa käytti vuosina 1857-1870 noin 2 600 laivaa vuodessa. Merkittäviä hankkeita olivat myös Lempäälän, Muroleen ja Valkeakosken kanavat. Höyrykonetekniikan kehitys ja uudet kanavat käynnistivät lähinnä henkilöliikennettä palvelleen, vilkkaan pienikokoisten hyörylaivojen liikennöinnin kaikille suuriruhtinaskunnan suurille sisäjärville.

1860-luvulta lähtien rautatieverkko kehittyi vauhdikkaasti. Vuosina 1862-1881 valmistui päärunko Pietari-Viipuri-Kouvola-Riihimäki-Helsinki, ja Riihimäki-Tampere, Riihimäki-Hanko sekä Tampere-Turku radat. Vuosina 1882-1891 rakennettiin ratalinjat Tampere-Haapamäki-Seinäjoki(Vaasa)-Oulu ja Kouvola-Kuopio. Vuosina 1892-1901 rataverkko ulotettiin Joensuuhun, Jyväskylään ja Poriin, sekä vuosina 1902-1917 Kajaaniin. Rautatieverkolla liitettiin eripuolille maata syntyneitä teollisuuslaitoksia toisiinsa ja satamiin sekä tehostettiin maataloustuotteiden kuljetusta maan sisällä ja ulkomaille. Lisäksi junaliikenne, kuten järvien laivaliikennekin, edisti suomalaisten muuttoliikettä kaupunkeihin ja teollistuneille seuduille. Myös puunkorjuun kannattavuus syrjäseuduilla kohentui tehokkaamman kuljetusverkon avulla.[36]

Suomen suuriruhtinaskunnan tullijärjestelmä ja tullisäädökset määräytyivät Venäjän tullipolitiikan mukaan. Suomesta tehtiin oma tullialueensa ja maahan perustettiin tullihallitus vuonna 1812. Toiminnan alkuvaiheen keskeinen tavoite oli purkaa suuriruhtinaskunnan riippuvuutta Ruotsista ja estää ruotsalaisten tuotteiden "halpatuonti" Venäjälle. 1800-luvun alkupuoliskon tullipolitiikkaa leimasivat merkantilistinen suojamuuriajattelu, mutta tilanne muuttui 1850-luvulla. Tullista tuli yksi talouspolitiikan keino suuriruhtinaskunnan kehityksen edistämisessä. Ulkomailta voitiin tuottaa alhaisin tullein raaka-aineita ja koneita Suomen kehittyvälle teollisuudelle, ja toisaalta suuriruhtinaskunnasta Venäjälle vietävien tuotteiden tulli oli alhaisempi kuin Länsi-Euroopasta Venäjälle tuoduilla tuotteilla. Lisäksi Venäjä saattoi antaa suomalaisille tuotteille kiintiöitä vapaaseen tuontiin sen mukaan kuin ao. tuotteista oli emämaassa pulaa. Toisaalta vienti Venäjältä Suomeen oli tullivapaata, mutta tämä ei haitannut suomalaisteollisuutta niin kauan kuin venäläisteollisuus oli kehittymätöntä, ja tullivapaus osin myös ohjasi suuriruhtinaskunnan teollisuuden rakennetta. Tullien vaikutus näkyi suomalaisessa maataloudessa aiemmin kuvatulla tavalla, halvan viljan vapaan tuonnin kautta. Suuriruhtinaskunnassa, 1800-luvun loppupuoliskon voimakkaan talouden kasvun vuoksi tullimaksut olivat maan keskushallinnon suurin ja kasvava tulonlähde, ja muun muassa siksi omasta tullihallinnosta pidettiin tiukasti kiinni.[37]

Raha

Pääartikkeli: Suomen markka

Autonomian alussa 1809–1860 Suomessa käytettiin rahana sekä Ruotsin riikintaaleria että Venäjän ruplaa. Suomen pankki perustettiin 1811 nimellä Waihetus- Laina ja Depositioni- Contori Suomen Suuren- Ruhtinanmaassa. Krimin sodan jälkeisten talousvaikeuksien aikana Venäjä luopui hopeakannasta, joka tiesi Suomessakin taloudellisia vaikeuksia hopearahan loppuessa ja setelirahan muuttuessa arvottomaksi.

Vuonna 1859 J.V. Snellman ja Fabian Langenskiöld aloittivat operaation oman rahan saamiseksi. 4. huhtikuuta 1860 keisari Aleksanteri II määräsi Suomeen oman markan ja pennin. Markan arvo määriteltiin aluksi ruplan neljäsosaksi. Vuonna 1865 hopeamarkka julistettiin ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi Suomessa. Vuonna 1878 Suomen markka sidottiin Ranskan kultafrangiin, mikä merkitsi Suomen rahajärjestelmän eroamista Venäjän hopeakantaa käyttäneestä järjestelmästä. Sen sijaan Suomen raha oli osa kansainvälistä kultakantajärjestelmää, johon suurin osa länsimaista kuului.[38]

Ruotsissa oli siirrytty gregoriaaniseen kalenteriin jo 1753 jättämällä kalenterista pois 11 päivää. Venäjän vallattua Suomen uusi kalenteri jäi voimaan ja asiakirjoihin merkittiin päivämäärät uuden ja vanhan luvun mukaan. 1800-luvulla ero oli 12 päivää, näin Porvoon maapäivien hallitsijanvakuutus päivättiin 15. maaliskuuta juliaanisen kalenterin mukaan ja 27. maaliskuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan. 1900-luvun vaihteessa ero Suomen ja muun keisarikunnan välillä kasvoi päivällä lisää.

Yhteiskunnalliset ja sosiaaliset muutokset

Jos suomalaisten vuosina 1810-1916 kokemia yhteiskunnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia tarkastellaan 2000-luvun alun näkökulmasta, ne näyttävät vähäpätöisemmiltä kuin 1900-luvulla tapahtunut monitahoinen kehitys. Sen sijaan aikalaisnäkökulmasta katsottuna suomalaisväestö eli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa mullistusten aikaa sekä aineellisesti että henkisesti. Heidän oli vain huomattavasti vaikeampi vertailla kehitystä aiempiin vuosisatoihin kuin tämän päivän suomalaisilla.

Venäläistämispolitiikan kaudet

Pääartikkeli: sortokaudet

Yhtenäistämisen tausta

Vuosina 1899-1905 ja 1908-1917 emämaa Venäjä kohdisti Suomeen suuriruhtinaskuntaan yhtenäistämis- eli venäläistämispolitiikan, jota suomalaiset ovat kutsuneet sortokausiksi ja routavuosiksi. Aiemmat valtakunnallistamista- eli integraatiota koskeneet historiantulkinnat ovat korostaneet ajanjakson taustalla panslavismia ja Venäjän suurvaltapoliittisen aseman heikentymistä. Saksan keisarikunta nousi merkittäväksi valtatekijäksi Keski-Euroopassa 1800-luvun puolivälissä. Saksa muodosti yhdessä Italian ja Itävalta-Unkarin kanssa valtapoliittisen kolmiliiton. Lisäksi Turkki ja Britannia etelässä sekä Japanin vahvistuminen idässä Aasiassa haastoivat Venäjän mahtia. Sotilaspoliittiset tekijät epäilemättä olivatkin yksi keskeinen tekijä Venäjän reaktioissa reuna-alueillaan, ja Suomen suuriruhtinaskunnasta tuli pääkaupunki Pietarin etuvartiona merkittävä sotilaallinen alue.[39]

Uusimmat historiantulkinnat ovat laajentaneet kokonaiskuvaa. Niissä korostuu Venäjän sisäinen kehitys 1800-luvun alun hajanaisesta, heikon keskusjohdon omanneesta valtiosta, 1800-luvun loppupuoliskon vahvan keskusjohdon valtakunnaksi. Suomi kuten muutkin Venäjän valtaamat maat saivat oman hallinnon ja erivapauksia, koska Venäjä ei kyennyt niitä aluksi muuten hallitsemaan. Tilanne muuttui 1800-luvun aikana, ja Venäjä alkoi lopulta ottaa Suomen suuriruhtinaskunnankin haltuunsa.

Suomalaisten kohdalla myös taloudelliset tekijät olivat yhtenä syynä venäläisten halukkuuteen liittää maa kiinteämmin emämaahan. 1800-luvun puolivälistä lähtien teollinen vallankumous ja talouselämä olivat edistyneet Suomessa pitemmälle kuin Venäjällä; Viipurin takana sijainnut pohjoinen korpien ja järvien maa oli muuttunut nopeasti ja ohittanut emämaan taloudellisessa kehityksessä.[40]

Valtakunnallistaminen

Venäjän ensimmäinen Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistama yhtenäistämisvaihe alkoi tsaari Aleksanteri III:n valtakaudella. Vuonna 1890 suunniteltiin Suomen oman tullilaitoksen ja rahapolitiikan lakkauttamista, mutta venäläisen liike-elämän vastustuksesta sitä ei lopulta suoritettu. Emämaassa pelättiin jatkuvasti voimistuvan suomalaisteollisuuden vahvaa kilpailua sisämarkkinoilla. Ainoa toteutunut integraatiotoimi tuossa vaiheessa oli vuoden 1890 postimanifesti, millä Suomen postilaitos yhdistettiin hallinnollisesti muun Venäjän valtakunnan postilaitokseen. Lisäksi Aleksanteri III valmisteli yleisvaltakunnallisen lainsäädännön vahvistamista koko Venäjän alueella, mutta suomalaisten osalta asia hautautui ns. Bungen komiteaan.[41]

Vuonna 1894 Venäjän keisariksi nousi tsaari Nikolai II, joka ei hallitsijanvakuutuksessaan enää vahvistanut suomalaisten "konstitutioita", vaan päinvastoin halusi kokonaan luopua niistä. Elokuussa 1898 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi nimitettiin tiukkaotteinen Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö kenraali Nikolai Bobrikov. Ennen virkaansa astumista hän selvitti maan tilaa hallitsijan näkökulmasta, ja totesi tilanteen Venäjän valta- ja sotilaspolitiikan kannalta huonoksi. Bobrikov laati Suomessa tarvittavista muutoksista luettelon, joka jälkikäteen sai suuren venäläistämisohjelman nimen. Keskeisin tavoite oli, suurvalta- ja sotilaspoliittisen tilanteen mukaisesti, liittää suuriruhtinaskunnan armeija Venäjän armeijaan, ja lisätä suomalaisten osuutta armeijan kustannusten hoidossa. Sotilastaktinen ja asetekninen kehitys sekä kiihtyvä varustelukilpa loi suurvaltoihin modernit massa-armeijat, joiden organisointi edellytti keskitettyä ylijohtoa, eikä reuna-alueiden pienet, erilliset joukot sopineet enää tähän järjestelmään. Venäjän sotaministeri Aleksei Kuropatkin vaikutti tältä osin voimakkaasti Bobrikovin toimiin Suomessa.

Tämän lisäksi Bobrikov pyrki sitomaan suuriruhtinaskunnan hallinnon tiukemmin emämaan hallintoon: Suomea koskevat asiat pyrittiin saattamaan lakeihin ja säädöksiin perustuviksi, ukaasien ja manifestien sijaan, venäjän kielen asemaa piti vahvistaa hallinnossa ja siviilivirat avata venäläisille sekä käynnistää lehdistösensuuri maassa. Lisäksi suunniteltiin taas suuriruhtinaskunnan tulli- ja rahajärjestelmien liittämistä emämaan vastaaviin järjestelmiin. Nykyisen historiantulkinnan mukaan yhtenäistämistavoitteissa ei lopulta ollut kyse suomalaisten etnisestä tai kulttuurisesta venäläistämisestä, vaan pääasiassa suuriruhtinaskunnan tiukemmasta sotilaallisesta ja hallinnollisesta kontrollista.[42]

Ensimmäinen venäläistämiskausi alkoi vuonna 1899, kun Nikolai II antoi suomalaisille helmikuun manifestin. Sen taustalla ei varsinaisesti ollut Bobrikovin laatima lista toimenpiteistä, vaan lähinnä kiista suuriruhtinaskunnan armeijan liittämisestä emämaan armeijaan. Sotaministeri Kuropatkin esitti armeijan muutosta jo vuonna 1898, mutta se aiheutti vastarintaa Suomen senaatissa, ja tämän johdosta Nikolai II päätti tarkentaa asetuksia ja helpottaa Suomea koskevaa yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä. Toisaalta puhtaasti suuriruhtinaskunnan sisäisten ja paikallisten säädösten ja asetusten säätämisjärjestykseen ei manifestissa puututtu. Suomalaisten aseman suhteen hankalin kohta manifestissa oli, että Nikolai II pidätti, itsevaltiuden mukaisesti, itsellään täyden päätösvallan siitä mitkä asiat olisivat yleisvaltakunnallisen ja mitkä paikallisen lainsäädännön alaisia. Itse asiassa Suomeen ulottunutta yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä oli toteutettu koko 1800-luvun ajan, kaikkiaan noin 200 sekä Venäjää että suuriruhtinaskuntaa koskevaa yhteistä lakia ja asetusta oli säädetty. Helmikuun manifestin aiheuttaman ristiriidan taustalla olikin enemmän se, että suomalaisten käsitys omasta asemastaan oli muuttunut, ja toisaalta venäläisten halu ja kyky säädellä suuriruhtinaskuntansa asioita oli lisääntynyt 1800-luvun loppuun mennessä.[43]

Suuriruhtinaskunnan armeijan lakkautuksen lisäksi ennen vuoden 1905 käännettä Suomessa toteutui venäjän kielen aseman vahvistus virastojen virkakieleksi, rautatielaitoksen hallintouudistus, postimerkkiuudistus eli vaihto venäläisiin merkkeihin, lehdistösensuuri sekä ns. kolmikielisyys-säännös, jonka perusteella esimerkiksi kaupunkien katujen nimiä merkittiin myös venäjän kielisinä. Lopulta Nikolai Bobrikov sai vuonna 1903 diktaattorin valtuudet alamaisiinsa nähden kolmeksi vuodeksi, Balttian maiden mallin mukaisesti. Kuitenkin merkittävin valtakunnallistamisen aihe, vuonna 1902 toteutettu armeijauudistus osittain raukesi suomalaisten vastustukseen, ja lopulta heidät vapautettiin kokonaan asevelvollisuudesta sotilasmiljoonilla. Toisaalta tsaari Nikolai II ja sotaministeri A. Kuropatkin olivat saaneet Suomen suuriruhtinaskunnan tiukempaan sotilaalliseen kontrolliin, mutta samalla "menettäneet" aiemmin rauhalliset alamaisensa.[44]

Roudan aika

1800-luvun lopussa Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan suhteet kriisiytyivät, sekä Venäjän ja Suomen välisten että sisäisten, ja ulkoisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Suuriruhtinaskunnan keskushallinnon ja sen virkamiesten sekä säätyjen valtapolittinen asema vahvistui niin maan sisäisten kuin myös emämaan toimenpiteiden vaikutuksesta. Suuriruhtinaskunnan alkuvaiheen, 1800-luvun puoliväliin asti ulottunut "hiljaisuuden ja huomaamattomuuden" aika muuttui 1850-luvulta lähtien. Tuolloin voimistunut positiivinen teollinen ja taloudelinen kehitys, Aleksanteri II valtakauden luoma vapauden ilmapiiri sekä niitä tukenut liberalistinen ja nationalistinen ajattelu lisäsivät suuriruhtinaskunnan valtapoliittista painoarvoa ja kohottivat suomalaisten omanarvontuntoa. Venäjän tsaarien lakeihin sitoutumaton ja suosikkijärjestelmään perustunut sekä lukumäärältään vähäiseen virkamiehistöön nojannut hallintotapa antoi tilaa suomalaisten omalle aktiivisuudelle asioiden hoidossa ja etujen hankinnassa. Tämä korostui tsaari Aleksanteri III valtakauden alussa, jolloin valtiopäivät kokoontuivat säännöllisesti ja säädyt saivat lakien esitysoikeuden.

Suomen entinen emämaa Ruotsi vaikutti kehitykseen sikäli, että Venäjän tsaarit tukivat suomalaiskansallisen liikkeen, fennomanian, nousua, koska se vähensi Suomen henkistä riippuvuutta ruotsalaisvallasta. Fennomaaneja suosittiin muun muassa hallintovirkojen täytössä entisten ruotsalaismielisten hallintomiesten sijaan. Fennomaaneista ei kuitenkaan tullut vain Pietarin hallintokoneiston jatketta suuriruhtinaskunnassa, vaan Suomen yhteiskunnallis-sosiaaliseen kehityshistoriaan perustuen he kääntyivät etsimään tukea maan sisältä, nousevien säätyjen, talonpoikien ja porvariston joukosta, ja alkoivat korostaa entistä voimakkaammin suomalaisnationalistista näkökulmaa. 1800-luvun loppuun mennessä Suomen suuriruhtinaskunnassa olikin vallalla ajattelu, jonka mukaan se ei ollut Venäjän alusmaa tai provinssi vaan sen kanssa valtioliitossa elänyt "valtio". Tähän suomalaisten, ja myös Venäjän aiemman johdon, luomaan rakenteeseen Venäjän keisarikunnan uusi, voimakas pyrkimys saada maalle tiivimpi valtiorakenne sitten törmäsi. Ristiriita oli sikäli poikkeuksellisen tunnepitoinen, että suomalaisten kokema uusi asema ei perustunut juridiikkaan eli uusiin sovittuihin ja säädettyihin lakeihin, vaan ajan myötä vakiintuneisiin hallintokäytäntöihin, niin sanottuun "maan tapaan". Lisäksi puhjenneen valtataistelun kierre voimisti tunteita molemminpuolin konfliktin aikana.[45]

Tältä pohjalta suomalaisvirkamiehistön ja muun valtaa pitäneen väestön reaktio helmikuun manifestia vastaan oli katkera ja voimakas. Heitä loukkasi ennen kaikkea se, ettei suomalaisten kanssa oltu ennakkoon neuvoteltu asetuksista, ja manifestin katsottiin rikkovan vakavasti koko hallintojärjestelmää vastaan. Suomalaisten näkemyksen mukaan heiltä riistettiin manifestilla lainsäädäntövaltaa, mutta sitä he eivät kuitenkaan todellisuudessa koskaan olleet lakien pohjalta edes saaneet. Nikolai II sai valapaton ja vallankaapparin maineen maassa. Suuriruhtinaskunnassa yhtenäistämistoimiin suhtautuminen jakaantui myöntyväisyyssuuntaukseen (enimmäkseen hallinnossa mukana olleita) ja "perustuslailliseen" passiiviseen vastarintaan sekä radikaaliin aktivismiin. Suomalaisten ensireaktio oli traditionaalinen suoraan hallitsijaan vetoaminen: säätyjen johto pyrki neuvotteluihin Pietariin ja suuriruhtinaskunnassa koottiin ns. Suuri addressi noin 523 000 nimellä varustettuna, ja myös "suuri" addressi, noin 473 000 allekirjoittajaa, uutta asevelvollisuuslakia vastaan. Mikään näistä ei tehonnut tsaariin, hän ei edes ottanut lähetystöjä vastaan, mutta ei ollut suomalaisilleen vihainenkaan. Suuren addressin merkitys Suomen sisällä oli lopulta kahtalainen, toisaalta suuri osa suomalaisia kyseenalaisti ensimmäisen kerran yhdessä koko valtajärjestelmän, mutta toisaalta addressin kokoamisen järjestely rikkoi suuriruhtinaskunnan asukkaiden yksituumaisuutta.[46]

Ensimmäisen venäläistämiskauden aikana merkittävimpiä vastarinnan muotoja olivat kieltäytyminen asevelvollisuudesta sekä aktivistien terrorisuunnitelmat- ja toimet. Vuonna 1902 voimaan tullutta valtakunnallista asevelvollisuuslakia, jonka mukaan suomalaismiesten olisi pitänyt palvella emämaan armeijassa, vastustettiin aktiivisesti; ensimmäisistä kutsunnoista kieltäytyi keskimäärin noin 45%, 25 000 asevelvollisesta. Vuosina 1904-1905 suomalaisten vastarinta huipentui poliittiseen terroriin, kun Eugen Schauman murhasi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovn 16. kesäkuuta 1904 ja Lennart Hohenthal murhasi suomalaisprokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen 6. helmikuuta 1905. Bobrikovin surmaaminen nähtiin monissa suomalaispiireissä oikeutettuna tekona, mutta Soisalon-Soinisen murha jakoi mielipiteet voimakkaammin kahtia, koska kyseessä oli suomalainen virkamies. Lisäksi santarmieversti Vladimir Kramarenko murhattiin Viipurissa heinäkuussa 1905. Myös muita attentaatteja suunniteltiin ja yritettiin toteuttaakin, mutta ne epäonnistuivat, muun muassa Hämeenlinnan kaupungin kuvernööriä vastaan.[47]

Vuoden 1905 suurlakon käänne

Pääartikkeli: Vuoden 1905 suurlakko

Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan välisen valta-asetelman vuoksi oli luonnollista, etteivät suomalaisten toimenpiteet voineet muuttaa kehitystä. Sen sijaan ensimmäinen venäläistämiskausi päättyi loka-marraskuussa vuonna 1905 suurvaltasuhteiden vaikutuksesta, Venäjän kärsittyä tappion sodassa Japania vastaan. Itsevaltiaan tsaarin arvovallan menetys purkautui Pietarin verisunnuntaihin 21. tammikuuta 1905 ja muihin levottomuuksiin koko Venäjän alueella, sekä lopulta laajaan yleislakkoon lokakuussa 1905. Vallan menetyksen uhka taivutti tsaari Nikolai II lopulta merkittäviin poliittisiin myönnytyksiin myös Suomen suuriruhtinaskunnassa, jossa suurlakko alkoi 31. lokakuuta 1905. 20. heinäkuuta vuonna 1906 suuriruhtinaskunnassa toteutettiin tuon ajan oloissa lähes vallankumouksellinen poliittinen uudistus, kun säätyvaltiopäivät korvattiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuen koko kansaa edustavalla eduskunnalla. Suomen historian ensimmäiset eduskuntavaalit toimitettiin 15.-16. maaliskuuta vuonna 1907.

Toinen venäläistämiskausi

Tausta

Lopulta kumouksellinen vuosi 1905 ei johtanutkaan todelliseen vallankumoukseen vaan tsaari Nikolai II säilytti valtansa. Keisari oli jo kirjoittanut eroanomuksensa valmiiksi lokakuun 1905 lopussa, mutta hän jätti sen viimetingassa allekirjoittamatta. Romanovien imperiumi pysyi koossa ja aloitti "vastaiskunsa" Suomen suuriruhtinaskunnassa 2. kesäkuuta vuonna 1908. Suomen suuriruhtinaskunnan valtapoliittinen asema oli huonompi toisen venäläistämiskauden alussa kuin se oli ensimmäisen valtakunnallistamisvaiheen alussa ollut. Tälläkin kertaa kaikki johtui suurvalta- ja sotilaspoliittisista tekijöistä.

Venäjä oli kärsinyt raskaan tappion Japania vastaan käydysssä sodassa, ja Venäjän aiemmin mahtava laivasto oli pääosin tuhoutunut. Tappio Aasiassa sekä taloudellisen kilpajuoksun ja sotilaallisen kilpavarustelun kiihtyminen Euroopassa siirsi keisarikunnan sotilaallisen painopisteen vanhalle mantereelle, ja emämaan luoteisen suomalaisalueen merkitys korostui siinä aivan uudella tavalla. Venäjä siirsi pääosan vielä kunnossa olevaa laivastoaan Kronstadin laivastotukikohtaan Pietarin kupeeseen. Sen, kuten pääkaupungin suojaamisestakin, tuli elintärkeä asia venäläisille. Laivaston ylijohto piirsi sotakarttoihinsa kaksi keskeistä suojalinjaa; Porkkala-Tallinna ja Ino-Krasnaja Gorka. Niiden turvaaminen ja koko pohjoisen Itämeren valvonta edellyttivät sotilaallista ja sisäistä vakautta Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Toisaalta suunniteltiin uuden laivaston ja merisataman kokoamista Jäämeren sulasatamaan Muurmanskiin, josta olisi mahdollisuus toimintaan Atlantilla ympärivuotisesti. Sinne ei ollut rautatieyhteyttä, ja sellaista suunniteltiin kahtena reittivaihtoehtona; Pietari-Oulu-Muurmansk tai Pietari-Itäkarjala-Viena-Muurmansk. Viime mainittu lopulta valittiin rakennuskohteeksi, mutta pelkkä suunnitteluvaihekin kiinnitti sotilasjohdon huomion suuriruhtinaskuntaan, ja myös itäisen radan tuleva suojaaminen edellytti hyvää Suomen alueen kontrollointia. Suunnitelmista huolimatta Kronstadt säilyi vielä pitkään pääsotasatamana.

Kolmas keskeinen suomalaisten asemaan vaikuttanut seikka oli, että muuttuneen strategisen ajattelun ja sotateknisen kehityksen takia Venäjän armeijan johto joutui ensimmäisen kerran ottamaan huomioon myös maahyökkäyksen uhan Pietaria vastaan, suomalaisalueen kautta. Pietarissa pelättiin sekä Saksan armeijan maihinnousua Turun-Porkkalan alueelle tai sen hyökkäystä Ruotsin kautta pohjoisesta. Erityisesti Karjalankannas sai tilanteessa uuden strategisen arvon. Venäläisnäkökulmassa tässä "sotapelissä" suomalaisten oma rooli oli myös oleellisesti muuttunut; aiemmin sopuisa, "huomaamaton" ja "lojaali" kansakunta oli tullut näkyväksi, ja osoittanut vuosien 1899-1905 aikana sekä aggressiivisuutta että kumousintoa. Suomi oli siis arvaamaton tekijä jonkin suurvallan uhatessa Pietaria ja sen laivastotukikohtaa. Siksi maan sisäisen järjestyksen valvonta ja ylläpito oli venäläisten kannalta tärkeää, sotilaallisen varmistuksen lisäksi.[48]

Toteutus

Nikolai II kesäkuun toisena 1908 antaman asetuksen ja sitä seuranneen vuoden 1910 lain on katsottu joidenkin suomalaisarvioiden mukaan jopa lopettaneen Suomen autonomian kokonaan. Vuoden 1908 määräyksessä katkaistiin vanha valtatraditio, jossa kaikki tsaarille menevät suuriruhtinaskuntaa koskevat asiat hoiti ministerivaltiosihteeri suoraan keisarin kanssa Pietarissa. Uuden säädöksen mukaan asiat esiteltiin nyt sekä ministerivaltiosihteerin että Venäjän uuden ministerineuvoston kautta tsaarille. Todellisuudessa valta oli kuitenkin ministerineuvostolla, joka teki ministerivaliosihteeristä vain kumileimasimen. Päätös heijasti vallanmuutosta emämaassa. Venäjästä oli tullut perutuslaillinen monarkia suurlakon 1905 jälkeen, ja keisarin ohessa maata hallitsivat duuma, valtakunnanneuvosto ja ennen kaikkea ministerineuvosto, jonka puheenjohtaja eli pääministeri oli merkittävä valtahahmo. Vuoden 1910 lain mukaan kaikki lait ja säädökset, jotka eivät koskeneet yksinomaan Suomen sisäisiä asioita oli säädettävä emämaan lainsäädäntöelimissä. Suomalaiset saivat lähettää neljä edustajaa valtakunnanduumaan ja kaksi valtakunnanneuvostoon maataan edustamaan. Lisäksi vuonna 1912 säädettiin yhdenvertaisuuslaki, jonka mukaan muut Venäjän alamaiset saivat Suomessa samat oikeudet kuin suomalaisilla oli, poliittisia oikeuksia lukuun ottamatta.

Venäläiset valmistelivat myös, turvallisuuspolitiikkaan liittyen, vuonna 1914 uutta lakia tai itse asiassa laajaa toimenpideohjelmaa, jolla Suomen suuriruhtinaskuntaa ja sen hallintoa olisi sidottu entistä tiukemmin Venäjän hallintoon, mutta toisaalta maan sisäiseen päätöksentekoon (eduskunta, senaatti) ei olisi puututtu. Ohjelma jäi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jalkoihin. Lisäksi, sotilaspolitiikkaan kiinteästi liittyen, suuriruhtinaskunnan luotsilaitos venäläistettiin, ja Karjalankannaksen eräiden pitäjien liittämistä emämaahan suunniteltiin, mutta suunnitelma jäi lopulta toteutumatta.[49]

Marraskuussa 1909 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi nimitettiin valtakunnallistamista ja vuoden 1914 ohjelmaa kannattanut kenraaliluutnantti Franz Seyn, joka jatkoi virassaan maaliskuun 1917 vallankumoukseen asti. Vuoteen 1910 mennessä suuriruhtinaskunnan hallintoa oli venäläistetty voimakkaasti, asian kulun huipentuma oli venäläiskenraali Vladimir Markovin johtama Suomen ns. sapelisenaatti, joka koostui venäläissyntyisistä upseereista. Lisäksi suomalaisten yhteisrintamaa kyettiin torjumaan jatkuvilla eduskunnan hajotuksilla, johon tsaarilla oli täysi valtaoikeus. Vuosina 1907-1913 eduskunta hajoitettiin ja vaalit järjestettiin lähes joka vuosi. Suomen suuriruhtinaskunnan hallinto olikin vuosina 1910-1917 venäläisempi kuin koskaan aiemmin. Toisaalta tämä näytti riittävän Pietarin vallanpitäjille eli etniseen ja kulttuuriseen venäläistämiseen ei ilmeisesti pyritty.[50]

Suomalainen vastarinta

Suomalaisten vastarinta uusia yhtenäistämistoimia vastaan oli laajempi ja yhtenäisempi, mutta lopulta heikompi kuin ensimmäisellä venäläistämiskaudella. Vastarinnan pohja laajeni vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen, kun työväestö ja rahvas pääsivät mukaan valtiolliseen toimintaan ja sisäistivät paremmin omat toimintamahdollisuutensa sekä venäläisten toiminnan haittavaikutukset niihin nähden. Lisäksi myöntyväisyyssuuntauksen kannatuksen heikentyminen laajensi vastustusta entisissä hallintosäädyissä. Suomalaisvastarinta oli ilmeisesti laimeampaa myös siksi, että venäläispoliitikot osasivat toimia hienovaraisemmin kuin Bobrikovin aikainen jyrkkä hallinto vuosina 1899-1905. Keskeinen syy Franz Seynin hallinnon menestykseen oli kuitenkin suomalaisten sisäinen epäyhtenäisyys, toisin sanoen heiltä kului paljon energiaa omien sisäisten kiistojen ratkaisuyrityksissä. Eduskuntauudistus nosti esiin monet työelämään ja maanomistukseen, erityisesti torpparikysymykseen ja työaikalakeihin liittyneet kysymykset, ja muut pitkäaikaisen säätypohjaisen yhteiskuntajaon ongelmat. Eräs osasyy sapelisenaatin syntyyn suuriruhtinaskunnassa olikin omien poliitikkojen keskinäiset poliittiset riidat. Suomalaiset myös kieltäytyivät lähettämästä edustajiaan Venäjän duumaan ja valtakunnanneuvostoon, mikä vain vähensi heidän vaikutusmahdollisuuksiaan. Kuten aina Suomen suuriruhtinaskunnan historiassa, suomalaisten tilanne ja asema ratkesi myös 1910-luvulla maan ulkopuolella, kun koko vanhan Euroopan romuttanut ja tuhonnut kuningashuoneiden välinen eurooppalainen suursota puhkesi elokuussa 1914.[51]

Ensimmäinen maailmansota ja hajoaminen

Sodan vaikutukset

Suomen suuriruhtinaskunnan synty 1800-luvun alussa, sen kehitys, ja päättyminen 1900-luvun alussa kietoutuivat neljän ratkaisevan sodan ympärille: Suomen sota, Krimin sota, Venäjän-Japanin sota ja ensimmäinen maailmansota. Kun maailmansota alkoi elokuussa 1914 Venäjän armeijan puolustussuunnitelmat menivät aluksi jäihin, koska venäläiset aloittivat voimakkaan hyökkäyksen Saksaa vastaan Puolan kautta. Käänne sodassa Saksan ja Venäjän välillä tapahtui kuitenkin nopeasti Itä-Preussissa sekä 26. elokuuta 1914 Tannenbergin taistelussa että 6-15. syyskuuta 1914 Masurian järven taistelussa, joissa saksalaiset löivät tsaarin armeijan joukot. Vuoden 1915 syyskuun alkuun mennessä Saksa oli vallannut koko Puolan sekä Liettuan, ja niin tsaari Nikolai II oli ajettu puolustuskannalle.

Heti sodan alettua emämaan kontrolli suuriruhtinaskunnassa lisääntyi; tiukennettu sensuuri sekä sanan- ja kokoontumisvapauden rajoitukset ja hintasäännöstely astuivat voimaan. Lisäksi joitakin venäläistämistoimenpiteitä suoritettiin, muun muassa tyttökouluihin venäjän kieli määrättiin pakolliseksi oppiaineeksi. Venäjän sotatoimien keskittyessä vuosina 1914-1916 Keski-Euroopan rintamille, Suomen suuriruhtinaskunta jäi sotilaallisesti hiljaiseen sivurooliin eikä taisteluita maassa käyty. Tosin Saksan laivasto miinoitti Porin ja Rauman edustaa 6. joulukuuta 1914, ja lisäksi se vaurioitti 11. elokuuta Bengtskärin majakkaa ja hävitti Bogskärin majakan 6. syyskuuta 1914. Silti Suomi ei ollut ulkopuolinen sodassa; maan rooli ja asema emämaan sodankäynnin suhteen vaihteli sodan yleistilanteen mukaisesti. Vuoteen 1917 asti suuriruhtinaskunta toimi laajan itärintaman luoteisen sivustan varmistajana, ja ennen kaikkea pohjoisen Itämeren ja Suomenlahden valvonnan yhtenä keskeisenä lenkkinä. Maa kuului Pietarin sotilaspiiriin ja sinne oli sijoitettuna Venäjän VI Armeijan 22. Armeijakunta, jonka vahvuus oli 40 000 sotilasta. Venäläiset muun muassa suorittivat laajoja linnoitustöitä strategisesti merkittävillä paikkakunnilla, erityisesti Etelä-Suomessa. Maailmansodan loppua kohden Suomen strategis-sotilaallinen merkitys kasvoi sitä mukaan kuin Saksan armeija pyrki etenemään kohti Pietaria. Tällöin myös saksalaisten maihinnousun todennäköisyys suuriruhtinaskunnan rannikoille lisääntyi.[52]

Taloudellisessa mielessä Suomella oli tärkeä asema emämaan sotateollisuuden tarvitsemien tuotteiden, ja myös elintarvikkeiden toimittajana, erityisesti Pietarin alueelle. Maailmansota vaikutti maan ja sen kansalaisten talouteen ja oloihin kaksijakoisesti. Sodan alussa, vientireittien sulkeuduttua länsimarkkinoille suomalaisten vahva sahateollisuus joutui suuriin vaikeuksiin, seurauksena olivat seisokit ja 10 000 työtöntä sahatyöläistä. Sotateollisuustuotteiden ja myös muiden valmisteiden voimistuva kysyntä emämaassa käänsi tilanteen kuitenkin suomalaisille positiiviseksi. Metalli-, tekstiili- ja paperiteollisuus koki voimakkaan positiivisen "sotabuumin", ja aloilla esiintyi jopa työvoimapulaa, uusia työpaikkoja syntyi 10 000-20 000. Tuotanto ja palkat nousivat maaliskuun 1917 vallankumoukseen asti. Tuolloin 40 000 teollisuustyöntekijää (40 % teollisuustyöväestä) työskenteli Venäjän sotatilausten vaikutuspiirissä. Osa sahoilta työttömäksi jääneistäkin hakeutui uusille työpaikoille, mikä lisäsi muuttoliikettä maaseudulta kaupunkeihin entisestään. Maatalouskin hyötyi Venäjän, erityisesti Pietarin kasvavasta elintarvikeiden kysynnästä, ja myös maassa ollut venäläinen sotaväki kulutti runsaasti elintarvikkeita. Sodan talousvaikutusten kääntöpuolia olivat voimistunut inflaatio ja elintarvikepula, joiden vaikutukset alkoivat näkyä selvästi Suomessa vuoden 1916 lopussa ja vuoden 1917 alussa.[53]

Venäjän Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistamien valtakunnallistamistoimien vaikutuksesta ilmeisesti merkittävä osa suomalaisista ei kokenut Venäjän "asiaa" maailmansodassa omakseen. Päinvastoin osa kansalaisista näki maailmanpalossa mahdollisuuden vähentää Venäjän vaikutusta maassa tai jopa mahdollisuuden irrottautua emämaasta. Tärkein hanke tässä suhteessa alkoi 27. lokakuuta 1914, kun joukko nuoria ylioppilaita kokoontui Helsingissä, Pohjalaisosakunnan talossa. Kokouksessa kehiteltiin ajatusta nuorten vapaaehtoisten sivistyneistön edustajien pääsystä Saksaan sotilaskoulutusta saamaan. Tähtäimessä oli suomalainen, Venäjää vastaan suunnattu vapautus- ja kumousliike, joka tuossa tilanteessa oli itse asiassa valtiopetoksellinen toimi. Tapaamisesta alkoi hanke, joka johti lopulta suomalaisen jääkäriliikkeen syntyyn; Saksa kutsui 26. tammikuuta 1915 tekemällään päätöksellä 200 suomalaista nuorta miestä sotilaskurssille. Myöhemmin, syksystä 1915 kesään 1916, toimintaa laajennettiin ja Suomesta rekrytoitiin koulutukseen kokonainen pataljoona alokkaita, noin 1 600 miestä. Heistä muodostui sittemmin Kuninkaallinen Preussilainen Jääkäripataljoona 27, joka osallistui ensimmäiseen maailmansotaan Saksan puolella, itärintaman pohjoisimmalla rintamaosalla Latviassa Riialahden ja Riian kaupungin etelä- länsipuolella; Aa-joella, Dumbessa, Ekkaussa, Misse-joella ja Schmadrenissa.[54]

Suomalaisten asennoituminen ensimmäiseen maailmansotaan ei kuitenkaan ollut näin mustavalkoinen, vaan toisaalta sodan syttyminen aiheutti maassa myös innostusta taisteluun Venäjän keisarikunnan armeijassa. Niinpä elo-marraskussa 1914 noin 500-600 suomalaista nuorta miestä ilmoittautui vapaaehtoisiksi rivimiehiksi emämaan armeijaan. Heistä noin sata karsiutui heti alussa joukosta pois, mutta jäljelle jääneet osallistuivat sotaan Venäjän puolella. Merkittävämpää oli, että noin 200 suomalaissyntyistä aktiivi- ja reservinupseeria taisteli tsaari Nikolai II joukoissa, ja noin 100 miestä ilmoittautui vapaaehtoisina upseerikursseille Venäjän armeijaan. Lisäksi suomalaissyntyisiä, korkeasti koulutettuja sotilaita palveli merkittävissä asemissa tsaarin joukoissa, muun muassa C.G.E. Mannerheim, Wilhelm Thesleff ja Martin Wetzer. Siten noin 800-900 suomalaissotilasta palveli ensimmäisessä maailmansodassa emämaan armeijassa.[55]

Venäjän keisarikunnan loppu

Tutkijat ovat jonkin verran erimielisiä siitä milloin Venäjän keisarikunnan sisäinen hajoaminen alkoi. Joidenkin mielestä teollistumisen ja yhteiskunnallisen modernisaation viivästyminen 1800-luvulla, Romanovien itsevaltiaan hallintatavan vuoksi, oli ensi askel, ja sitä seurasivat Japanin-Venäjän sota, vuoden 1905 kumouksellinen vaihe ja lopulta ensimmäinen maailmansota.[56] Ilmeisesti yksimielisiä ollaan siitä, että ensimmäiseen maailmansotaan ei lähtenyt mukaan vahva, yhtenäinen, voimaa uhoava Venäjä, vaan lopulta heikko imperiumi, jolle sota oli tavallaan mahdollisuus saattaa myös sisäpolitiikka järjestykseen. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, Venäjän armeija oli lukumääräisesti vahva, lähes 100 divisioonaa käytössä, mutta sen johto oli heikko ja organisaatio vanhentunut. Keskeisen tärkeä syy Venäjän kyvyttömyyteen kestää pitkäaikaista sotatilaa oli sen heikko teollistumisaste ja infrastruktuuri, erityisesti huonot liikenneyhteydet. Tässä suhteessa Saksa ja länsivallat olivat selvästi vahvemmassa asemassa.[57]

Vuoden 1916 loppuun mennessä elintarviketilanne oli muuttunut lähes katastrofaaliseksi Venäjällä ja sotaväsymys sekä kotirintaman luhistuminen demoralisoivat maan armeijaa. Tammi-maaliskuussa 1917 Venäjän keisarikunnan hajoamiskehitys saavutti lakipisteensä. Helmikuussa alkaneesta lakkojen ja mellakoiden kierteestä muodostui ratkaiseva sisäinen kriisi, joka tosin aluksi näytti kääntyvän vielä tsaari Nikolai II eduksi. Tilanne ratkesi hänen omien, aiemmin uskollisimpien sotajoukkojensa toimesta; sotilaat kieltäytyivät ampumasta enempää omia kansalaisiaan ja siirtyivät mellakoitsijoiden ja lakkoilijoiden puolelle. Tsaari Nikolai II luopui kruunusta ja valtaistuimesta 15. maaliskuuta 1917 sekä Venäjän duuma ja sen muodostama väliaikainen hallitus ottivat vallan maassa haltuunsa. Romanovien pitkä hallintokausi oli päättynyt, ja niin hajosi myös Suomen suuriruhtinaskunta. Venäjälle muodostui suurvallan kokoinen valtatyhjiö, jonka täyttyminen toi tullessaan kiihkeän ja verisen valtataistelun. Se päättyi vasta Neuvostoliiton syntyyn 30. joulukuuta 1922. Suomen tie oli samansuuntainen, valtatyhjiön syntyminen ja taistelu vallasta johtivat sekä maan irrottautumiseen Venäjästä ja itsenäistymiseen että veriseen sisällissotaan. Lopulta suuressa mullistuksessa syntynyt itsenäinen Suomen tasavaltainen valtakunta muistutti kuitenkin sangen vähän 1920-luvulla muotoutunutta uutta Venäjää, sekä suomalaisen kansankunnan pitkän, omintakeisen kehityshistorian että ulkoisten tekijöiden, pääasiassa ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen vuoksi. Venäjällä valta-asetelma käännettiin ylösalaisin ja entisistä alamaisista tuli hallitsijoita, ja aiempi hallinto ja hallitsijat tuhottiin. Suomessa, monista suuristakin ristiriidoista huolimatta, valta-asetelman vakaa pohjavirtaus perustui maltillisten väestöryhmien väliseen sovintoon ja kompromissiin.[58]

Katso myös

Lähteet

  • Risto Alapuro (1988): State and revolution in Finland. ISBN 0-520-05813-5.
  • Osmo Apunen (1987): Rajamaasta tasavallaksi. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.) Suomen historia 6, Sortokaudet ja itsenäistyminen, s. 47-404. ISBN 951-35-2495-7.
  • Pertti Haapala (1986): Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. ISBN 951-9254-75-7.
  • Pertti Haapala (1995): Kun yhteiskunta hajosi, Suomi 1914–1920. ISBN 951-37-1532-9.
  • Tuomas Hoppu (2004): Maailmansodan rintamilta Venäjän sisällissotaan. Vapaaehtoisena kruunun leipiin. Teoksessa: Westerlund, L. (toim.) Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa, s. 11-37. VNKJ 6/2004. ISBN 952-5354-48-2.
  • Osmo Jussila (2004): Suomen Suuriruhtinaskunta 1809-1917. ISBN 951-0-29500-0.
  • Osmo Jussila (2007): Suomen historian suuret myytit. ISBN 978-951-0-33103-3.
  • Caius Kajanti (1997): Siniristilippumme. ISBN 951-1-13552-X.
  • Jorma Keränen toim. (1992): Suomen itsenäistymisen kronikka. ISBN 951-20-3800-5.
  • Matti Klinge (1997): Keisarin Suomi. ISBN 951-5-006821.
  • Henrik Meinander (2006): Suomen historia, linjat, rakenteet, käännekohdat. ISBN 951-0-30809-9.
  • Ilkka Mäntylä (2003): Suurvallan romahtaminen. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 267-297. ISBN 951-0-27365-1.
  • Toivo Nygård (2003): Uhattu autonomia. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 537-552. ISBN 951-0-27365-1.
  • Tuomo Olkkonen (2003): Modernisoituva suuriruhtinaskunta. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 465-533. ISBN 951-0-27365-1.
  • Markku Onttonen & Hilkka Vitikka (toim.) (1984): Jääkärien tie. ISBN 951-0-12588-1.
  • Panu Pulma (2003): Rauhoituspolitiikan kausi. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 373-389. ISBN 951-0-27365-1.
  • Panu Pulma (2003): Suojamuuripolitiikan kausi. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 393-403. ISBN 951-0-27365-1.
  • Paavo Rintala (1987): St. Petersburgin salakuljetus, historiallis-kaunokirjallinen teos. ISBN 951-1-09726-1.
  • Heikki Ylikangas (1986): Käännekohdat Suomen historiassa. ISBN 951-0-13745-6.
  • Heikki Ylikangas (2007): Suomen historian solmukohdat. ISBN 978-951-0-32864-4.
  • Seppo Zetterberg (2003): Suomen sota. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 361-372. ISBN 951-0-27365-1.

Viitteet

  1. ↑ Wiipurin sanomat 01.09.1886, nro. 137 sivu 2, "Suomen Suuriruhtinanmaan asetus-Kokous n:o w.1886 on ilmestynyt..."
  2. ↑ Pulma 2003, Zetterberg 2003, Jussila 2004, Ylikangas 2007
  3. ↑ Haapala 1995, Jussila 2004 ja 2007, Ylikangas 2007
  4. ↑ Mäntylä 2003
  5. ↑ Zetterberg 2003
  6. ↑ Pulma 2003
  7. ↑ Nygård 2003, Pulma 2003, Zetterberg 2003, Jussila 2004, Ylikangas 2007
  8. ↑ Zetterberg 2003, Jussila 2004 ja 2007
  9. ↑ Haapala 1995, Klinge 1997, Jussila 2004 ja 2007, Meinander 2006, Ylikangas 2007
  10. ↑ Apunen 1987, Haapala 1995, Pulma 2003, Jussila 2004 ja 2007
  11. ↑ Kajanti 1997
  12. ↑ Pulma 2003, Jussila 2004
  13. ↑ Pulma 2003, Jussila 2004, Ylikangas 2007
  14. ↑ Pulma 2003, Jussila 2004, Ylikangas 2007
  15. ↑ Pulma 2003
  16. ↑ Olkkonen 2003, Jussila 2004
  17. ↑ Jussila 2004, Ylikangas 2007
  18. ↑ Olkkonen 2003, Jussila 2004, Ylikangas 2007
  19. ↑ Olkkonen 2003
  20. ↑ Rintala 1987
  21. ↑ Olkkonen 2003, Jussila 2004
  22. ↑ Apunen 1987, Keränen 1992, Haapala 1995, Olkkonen 2003, Pulma 2003
  23. ↑ Olkkonen 2003
  24. ↑ Pulma 2003, Olkkonen 2003
  25. ↑ Haapala 1986 ja 1995, Olkkonen 2003, Pulma 2003, Ylikangas 2007
  26. ↑ kts. Verlan tehdasmuseo [1]
  27. ↑ Apunen 1987, Haapala 1995, Nygård 2003, Olkkonen 2003
  28. ↑ Haapala 1986 ja 1995, Pulma 2003
  29. ↑ Pulma 2003
  30. ↑ Apunen 1987, Haapala 1995, Pulma 2003, Meinander 2006
  31. ↑ Haapala 1995, Pulma 2003, Olkkonen 2003
  32. ↑ Apunen 1987, Alapuro 1988, Haapala 1995, Olkkonen 2003
  33. ↑ Haapala 1995
  34. ↑ Apunen 1987, Haapala 1995, Nygård 2003
  35. ↑ Apunen 1987, Haapala 1995, Nygård 2003
  36. ↑ Nygård 2003, Olkkonen 2003, Ylikangas 2007
  37. ↑ Haapala 1995, Pulma 2003
  38. ↑ Olkkonen 2003
  39. ↑ Apunen 1987, Nygård 2003
  40. ↑ Apunen 1987, Alapuro 1988, Haapala 1995, Nygård 2003, Jussila 2004, Ylikangas 2007
  41. ↑ Apunen 1987, Nygård 2003
  42. ↑ Apunen 1987, Nygård 2003, Jussila 2007
  43. ↑ Apunen 1987, Nygård 2003, Jussila 2004 ja 2007, Ylikangas 2007
  44. ↑ Apunen 1987, Nygård 2003, Jussila 2004 ja 2007
  45. ↑ Alapuro 1988, Olkkonen 2003, Jussila 2004 ja 2007, Ylikangas 2007
  46. ↑ Apunen 1987, Jussila 2004 ja 2007
  47. ↑ Keränen 1992, Apunen 1987, Nygård 2003, Jussila 2004 ja 2007
  48. ↑ Apunen 1987, Nygård 2003, Jussila 2007
  49. ↑ Apunen 1987, Nygård 2003, Jussila 2004 ja 2007
  50. ↑ Apunen 1987, Nygård 2003, Jussila 2007
  51. ↑ Apunen 1987, Nygård 2003, Jussila 2007
  52. ↑ Apunen 1987, Keränen 1992, Haapala 1995
  53. ↑ Apunen 1987, Keränen 1992, Haapala 1995
  54. ↑ Apunen 1987
  55. ↑ Keränen 1992, Hoppu 2004
  56. ↑ Ylikangas 1986 ja 2007, Haapala 1995, Meinander 2006
  57. ↑ Apunen 1987
  58. ↑ Keränen 1992, Haapala 1995, Meinander 2006

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen suuriruhtinaskunta.

Malline:Link FA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_suuriruhtinaskunta&oldid=3650434”