Anders Edvard Ramsay

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ramsay vuonna 1840.

Anders Edvard Ramsay (23. maaliskuuta 1799 Kuopio12. toukokuuta 1877 Helsinki)[1] oli suomalainen Venäjän keisarikunnan armeijassa palvellut jalkaväenkenraali. Hän oli poikansa Georg Edvard Ramsayn ohella yksi korkeimmalle sotilasurallaan Venäjällä edenneistä suomalaisista. Ramsay oli muun muassa Suomen kaartin ensimmäisenä komentajana vuosina 1829–1838 ja osallistui lojaalisti useiden tsaarinvaltaa uhanneiden kapinoiden kukistamiseen. Hänet korotettiin vapaaherraksi vuonna 1856.

Sisällysluettelo

Suku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anders Edvard Ramsay syntyi suomalaiseen, skotlantilaistaustaiseen Ramsayn aatelissukuun, jolla oli jo Ruotsin vallan ajalta vahva sotilastraditio. Hänen vanhempansa olivat everstiluutnantti, Savon ja Karjalan läänin maaherra Anders Johan Ramsay sekä Johanna Barbara Petersén.[1] Setä Otto Wilhelm Ramsay ja isosetä Anders Henrik Ramsay olivat myös olleet Ruotsin aikana korkeita upseereita ja maaherroja.[2] Ramsayn viidestä veljestä neljä loi merkittävän sotilas- tai siviilihallintouran Venäjän palveluksessa.[1] Heihin kuuluivat muun muassa senaattori Carl August Ramsay ja kuvernööri Gustaf Adolf Ramsay.[2]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ramsay aloitti sotilasuransa tammikuussa 1813 vain 13-vuotiaana Pietarin keisarillisessa paašikoulussa, jota hän kävi viisi vuotta.[1] Hänestä tuli 1816 Keisari Aleksanteri I:n kamaripalvelija.lähde? Valmistuttuaan 1818 vänrikiksi hänet nimitettiin huhtikuussa Henkikaartin Preobraženskojen rykmenttiin, joka oli kaikkein arvostetuimpia joukko-osastoja. Tämän jälkeen ura eteni nopeasti ja Ramsay ylennettiin 1819 aliluutnantiksi, 1821 luutnantiksi, 1823 alikapteeniksi ja 1825 kapteeniksi. Tsaari Aleksanteri I:n kuoltua puhkesi hänen seuraajansa Nikolai I:n kruunajaisten yhteydessä joulukuussa 1825 dekabristikapinana tunnettu armeijan upseerien kumousyritys. Ramsay sattui tuolloin olemaan Talvipalatsin vartiopäällikkönä ja toimi tehokkaasti kapinan taltuttamiseksi. Hänen joukkonsa ottivat yhteen kapinallisten kanssa senaatin aukiolla ja hän myös suojeli tapahtumien aikana nuorta kruununperijää Aleksandr Nikolajtevitšiä – eli tulevaa tsaari Aleksanteri II:sta.[1]

Näin uuden hallitsijan suosioon kohonnut Ramsay nimitettiin 1827 vain 28-vuotiaana Suomen Opetustarkk'ampujapataljoonan komentajaksi – yksikkö sai kaksi vuotta myöhemmin nimekseen Henkikaartin Suomen tarkk'ampujapataljoona eli Suomen kaarti. Ramsay oli 1828 alkaen vuoden ajan Henkikaartin Preobraženskin rykmentin everstinä, minkä jälkeen hän palasi Suomen kaartin ensimmäiseksi komentajaksi. Tämän tehtävän ohella hänestä tuli elokuussa 1830 keisarin sivusadjutantti. Saman vuoden joulukuussa Ramsayn komentama Suomen kaarti lähti mukaan kukistamaan Puolan kapinaa, missä yhteydessä hän sai ensimmäinsen varsinaisen sotakokemuksensa. Hän haavoittui ensimmäisessä taistelussaan Przetytcessä toukokuussa 1831, mutta osallistui vielä syyskuussa Varsovan valtaukseen.[1] Ramsayn joukot hyökkäsivät ensimmäisena kaupungin muurien yli, jolloin hän haavoittui uudelleen.[3] Urhoollisuutensa takia Keisari nimitti hänen joukkonsa Henkikaartiksi (Henkikaartin 3. Suomen Tarkk'ampujapataljoona), joka sai Pyhän Yrjön lipun.

Muiden tehtäviensä ohella Ramsay nimitettiin myös vast'ikään perustetun 1. Suomen meriekipaasin komentajaksi. Vuosina 1832–1836 hänen tuli tutustua Berliinissä preussilaisiin tarkka-ampujapataljooniin, minkä jälkeen hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Vuodesta 1838 hän oli koko valtakunnan tarkk'ampujapataljoonien tarkastaja ja hänen tehtävänään oli järjstää ne ajanmukaisella tavalla.[1] Tarkastajana hän joutui matkustamaan koko Venäjällä, hevosilla ja härkävankkureilla, sillä rautateitä ei ollut.lähde? Vuonna 1847 oli vuorossa ylennys kenraaliluutnantiksi ja seuraavan vuoden maaliskuussa nimitys Suomen sotaväen ja luotsilaitoksen ylisotaoikeuden puheenjohtajaksi sekä pian myös Suomen sotaväen tarkastajaksi ja Suomen ritarihuoneen johtokunnan jäseneksi.[1]

Oolannin sodan aikana 1854–1856 Ramsay määrättiin Suomen 2. meriekipaasin komentajaksi sekä valvomaan Suomen etelärannikon puolustusta Helsingin ja Turun välillä vihollisen maihinnousun varalta. Ylivoimansa ansiosta ranskalais-brittiläinen laivasto saattoi kuitenkin hyökkäillä vapaasti Suomen rannikolle. Henkilökohtaisesti Ramsay johti puolustustaistelua Tammisaaren ja Ruissalon yhteenotoissa.[1] Hän oli myös Suomen joukkojen johtajan adjutantti.

Nikolai I:n kuollessa vuonna 1855 Ramsay menetti tärkeän suosijansa ja jäi hieman taka-alalle, mutta hänellä oli hyvät suhteet myös uuteen keisariin, Aleksanteri II:een. Tämän kruunajaisissa Moskovassa syyskuussa 1856 Ramsay sai edustaa Suomen aatelia ja hänet korotettiin vapaaherraksi.[1][3] Seuraavaana vuonna hänen sukunsa introdusoitiin ritarihuoneelle vapaaherrallisena sukuna numero 40.[4] Pian tämän jälkeen hänet nimitettiin Venäjän krenatöörijoukkojen johtajaksi Moskovaan, missä asemassa hänellä oli 60 000 alaistalähde?. Nimitykset jatkuivat ja syyskuussa 1858 hänestä tuli Keisarin kenraaliadjutantti ja 1859 jalkaväen­kenraali.[1][3] Heinäkuussa 1862 hänet nimitettiin Puolassa toimineiden sotajoukkojen komentajaksi,[1][3] ja hän asui Varsovan Kuninkaallisessa palatsissa.lähde? Kun Puolassa puhkesi tammikuussa uusi kapina, joutui Ramsay jälleen sen kukistajaksi, mutta tällä kertaa hänen terveytensä petti. Jo maaliskuussa hän joutui lähtemään terveyslomalle ulkomaille.[1] Hän toipui keuhkokuumeesta 1864.

Ramsay palasi sotilastehtäviin heinäkuussa 1866, jolloin hänestä tehtiin Venäjän jalkaväen tarkastaja ja sotaneuvoston jäsen. Vuosina 1867–1873 hän oli kukistetun Puolan eli Veikselin departementin sotilasjoukkojen ylipäällikön apulaisena, mikä tarkoitti niiden tosiasiallista johtajaa ylipäällikön viran ollessa keisarillisen perheen jäsenille tarkoitettu kunnianimike. Keisari lahjoitti miehitysjoukkojen johtajalle viimeisimmän kapinan kukistamisen yhteydessä takavarikoidun Michailiskin kartanon Suvalkin kuvernementissä. Puolan kommenuksen päätyttyä Ramsay oli vielä uudelleen sotaneuvoston jäsen syyskuusta 1873 kuolemaansa asti. Vuonna 1875 hän sai yhtenä harvoista suomalaisista Venäjän korkeimman kunniamerkin, Pyhän Andreaksen ritarikunnan merkin.[1] Hänet nimitettiin myös Suomen kaartin kunniajohtajaksi.

Ramsay asui loppuelämänsä Munkkiniemen kartanossa, jonka oli omistanut vuodesta 1836. Siellä hän myös kuoli 1877, siirrettyään kartanon vuonna 1861 poikansa Georg Edvardin omistukseen.[1][5] Ramsay haudattiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, ja hänen haudalleen pystytettiin vuonna 1879 Robert Stigellin veistämä muistomerkki, jonka suuri graniittilohkare on muotoiltu muistuttamaan Pietarin kuuluisan Vaskiratsastaja-patsaan jalustaa.[6]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ramsay oli 1833 alkaen naimisissa kenraalimajuri Heribert Conrad Reuterskjöldin tyttären, keisarillisen hovineidin Constance Wilhelminan (1815–1839) kanssa. Tämä kuitenkin kuoli helmikuussa 1839 lapsivuoteeseen synnyttäessään neljättä lastaan. Ramsay meni seuraavana vuoden elokuussa uudelleen naimisiin vapaaherratar Augusta Constance Mellinin (1817–1843) kanssa, joka puolestaan oli senaattori Axel Gustaf Mellinin tytär. Toinen vaimo kuoli jo kolmen vuoden avioliiton jälkeen synnytettyään kaksi lasta. Ainoat aikuisiksi eläneet pojat olivat jalkaväenkenraali Georg Edvard Ramsay (1834–1918) ja eversti sekä hovitallimestari Axel Leonard Ramsay (1841–1896). Kolmesta tyttärestä tuli kaikista keisarinnan hovineitejä.[1] A. E. Ramsay on aatelissukunsa vapaaherrallisen haaran kantaisä.[7]

Ramsayn ja hänen kenraalipoikansa mukaan on nimetty Helsingissä Munkkiniemen kartanon ohi kulkeva rantakatu, Ramsaynranta.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p Risto Marjomaa: ”Ramsay, Anders Edvard (1799 - 1877)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 69–70. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5. Teoksen verkkoversio.
  2. a b Veli-Matti Autio: Ramsay (1100 -) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. a b c d Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra-Su), s. 3403, art. Ramsay, Anders Edvard. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3.
  4. Friherrliga ätten nr. 40: Ramsay Ätter och vapen. Suomen Ritarihuone. (ruotsiksi)
  5. Anders Edvard Ramsay Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  6. Liisa Lindgren: Memoria: Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri, s. 104–106. SKS, Helsinki 2009.
  7. Finlands ridderskaps och adels kalender 1956, s. 341, 346.
  8. Helsingin kadunnimet, s. 160–161. Helsingin kaupungin nimistötoimikunta, 1970.