Georg Edvard Ramsay

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ramsay Suomen armeijan komentajana vuonna 1901.

Georg Edvard Ramsay (19. syyskuuta 1834 Viipuri5. heinäkuuta 1918 Helsingin pitäjä)[1] oli Venäjän keisarikunnan alaisuudessa palvellut suomalainen vapaaherra ja jalkaväenkenraali (1902). Hän toimi 1874–1877 Suomen kaartin komentajana, ansioitui Turkin sodassa 1877–1878 ja oli 1880–1902 Suomen asevelvollisen sotaväen päällikkö.

Suku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

G. E. Ramsay kuului suomalaiseen, skotlantilaistaustaiseen Ramsayn aatelissukuun ja hänen isänsä oli jalkaväenkenraali Anders Edvard Ramsay (1799–1877), joka oli yksi pisimmälle Venäjän armeijassa edenneistä suomalaisista upseereista ja jonka keisari Aleksanteri II toinen korotti vapaaherraksi vuonna 1856. Ramsayn äiti oli keisarillinen hovineiti Constance Wilhelmina Reuterskjöld, joka kuoli lapsivuoteeseen hänen ollessaan vain viisivuotias. Ramsayn suvussa oli paljon kenraaleita ja myös äidinpuoleinen isoisä Heribert Conrad Reuterskjöld oli kenraalimajuri.[2][1]

Sotilasura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ramsay lähetettiin 1848 Haminan kadettikouluun, josta hänet viisi vuotta myöhemmin siirrettiin Henkivartioväen junkkarikouluun Pietariin. Hän valmistui sieltä 1855 vänrikiksi ja aloitti palveluksensa Henkivartioväen Preobraženskin rykmentissä, jota hänen isänsä oli aikanaan komentanut. Vuonna 1861 Ramsay siirrettiin aliluutnanttina Suomeen, jossa hän toimi vuoteen 1868 Suomen kenraalikuvernöörin adjutanttina, ehtien palvella kolmea kenraalikuvernööriä. Adjutanttikautenaan ja sen jälkeen hän oli kahteenkin otteeseen merkittynä Henkikaartin Suomen tarkk'ampujapataljoonan eli niin sanotun Suomen kaartin upseeriluetteloihin. Ramsay ylennettiin 1862 luutnantiksi, 1864 aliratsumestariksi, 1866 ratsumestariksi, 1868 everstiluutnantiksi ja 1869 everstiksi.[1][3]

Ramsayn pitkäaikaisena toiveena oli ollut päästä isänsä tavoin Suomen kaartin johtoon, mutta 1870 hänet kommenettiin vasten tahtoaan kolmannen krenatööritarkk'ampujapataljoonan komentajaksi. Hän sai 1871 keisarin sivusadjutantin kunniatoimen ja 1874 hänen toiveensa viimein täyttyi kun hänestä tuli keisarin suosiossa olevan Suomen kaartin komentaja. Kun Venäjän ja Turkin välinen sota syttyi huhtikuussa 1877, Ramsay sai komentaa kaartiansa taistelukentällä. Sodan alussa Suomessa vallinnut suuri innostus laimeni syksyllä vastustajan osoittauduttua luultua sitkeämmäksi. Keisari Aleksanteri II kuitenkin vakuuttui yksikön ja Ramsayn suorituksesta Gornyi Dubnjakin linnakkeen valtauksessa lokakuussa siinä määrin että nimitti Ramsayn parin viikon kuluttua arvostetun Henkivartioväen Semjonovin rykmentin vt. komentajaksi. Ramsayn johdolla rykmentti taisteli Balkanin vuorten solien hallinnasta, tuki pitkään kestänyttä Plevnan piiritystä ja osallistui Pravecin taisteluun, Shandornikin pommitukseen ja Balkanin vuorten ylityksen jälkeen Sofian valtaukseen sekä Filippopolin taisteluun. Ratkaisevan Senovan taistelun voiton jälkeen Ramsay ylennettiin tammikuun alussa 1878 kenraalimajuriksi ja nimitettiin keisarillisen seurueen jäseneksi. Muutamia viikkoja myöhemmin turkkilaiset allekirjoittivat aselevon jouduttuaan perääntymään Konstantinopolin porteille saakka.[1][3]

Ramsay oli 1878–1880 vakinaistettuna Semjonovin rykmentin komentajana. Samoihin aikoihin käynnistyi hanke Suomen oman asevelvollisen sotaväen perustamiseksi, jossa hän avusti 1879 alkaen Suomen kenraalikuvernöörin erikoistehtävissä. Kun joukot perustettiin elokuussa 1880, Ramsay nimitettiin niiden päälliköksi, mikä merkitsi hänen uransa kohokohtaa. Hän ohitti nimityksessä useita itseään pidempään palvelleita suomalaisia kenraaleja ja johtaessaan Suomen sotaväkeä yli 20 vuotta – koko sen olemassaolon ajan – hän oli suuriruhtinaskunnan tärkeimpiä henkilöitä. Hänet ylennettiin 1886 kenraaliluutnantiksi ja 1896 hän sai Venäjän korkeimman kunniamerkin, Pyhän Andreaksen ritarikunnan merkin.[1][3]

Vuosisadan lopulla Venäjällä alettiin valtakunnan yhtenäistämispyrkimysten vuoksi suhtautua kielteitsesti Suomen suuriruhtinaskunnan erityisasemaan ja sen erillistä sotalaitosta alettiin pitää kielteisenä asiana. Ramsayn toiveista huolimatta Suomen asevelvollinen sotaväki lakkautettiin ensimmäisen sortokauden aikana syksyllä 1901 annetulla määräyksellä. Katkeroitunut Ramsay ei enää halunnut jatkaa Venäjän armeijan palveluksessa ja erosi helmikuussa 1902. Hänelle myönnettiin eron yhteydessä jalkaväenkenraalin arvo.[1][3]

Yhteiskunnallinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ramsay edusti sukuaan kaikilla säätyvaltiopäivillä vuosina 1863–1897.[1] Vuoden 1905 suurlakon aikana Helsingin Rautatientorilla kokoontunut kansankokous valitsi Suomelle uuden senaatin, johon myös Ramsay oli ilman omaa suostumustansa nimetty. Tämä senaatti ei kuitenkaan koskaan aloittanut toimintaansa.[4]

Perhe ja yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ramsay meni 1861 naimisiin englantilaisen liikemiehen tyttären Elisabeth Cummingin (1842–1919) kanssa ja osti kaksi vuotta myöhemmin isältään Helsingin lähellä sijaitsevan Munkkiniemen kartanon, jossa sittemmin asui perheineen aina Suomessa ollessaan. Heidän ainoa poikansa oli eversti Edvard Alexander Ramsay, joka kuoli jo ennen isäänsä vuonna 1915. Kahdesta tyttärestä tuli molemmista keisarinnan hovineitejä.[1] Heistä toinen, Johanna Eleonoora, meni naimisiin kenraaliluutnantti Nikolai Mexmontanin kanssa.[3]

Eläkevuotensa Ramsay vietti Munkkiniemen kartanossa, ehtien vielä viimeisenä parina vuotena ennen kuolemaansa nähdä koko tuntemansa maailman murenevan vallankumousten myötä. Hänen muistelmansa ilmestyivät Historiallisessa aikakauskirjassa 1932.[3][1]

Ramsayn ja hänen isänsä mukaan on nimetty Munkkiniemen kartanon lähellä kulkeva Ramsaynranta-niminen katu.[5]

Sotilaskapellimestari Adolf Leander sävelsi Ramsaylle omistetun marssin Georg marsch.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Ramsay, Georg Edvard Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. Risto Marjomaa: Ramsay, Anders Edvard (1799 - 1877) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 20.4.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. a b c d e f Risto Marjomaa: Ramsay, Georg Edvard (1834 - 1918) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.4.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. Marko Tikka: Kun kansa leikki kuningasta. Suomen suuri lakko 1905, s. 120–121. SKS, Helsinki 2009.
  5. Helsingin kadunnimet, s. 160–161. Helsingin kaupungin nimistötoimikunta 1970.
  6. Soi raikuen Torvet ja rummut: Suomen sotilasmusiikin perinteitä sanoin, kuvin ja sävelin, s. 82. Kaartin Jääkärirykmentin kilta ry, Helsinki 2006.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]