Valtiosopimus
Valtiosopimus on kahden tai useamman kansainvälisen oikeuden subjektin välinen sitovaksi tarkoitettu sopimus, joka sisältää vähintään yhtä sopimuspuolta sitovia määräyksiä.[1]
Valtiosopimuksia eivät ole sopimukset, joiden osapuolet eivät ole kansainvälisen oikeuden subjekteja, kuten valtion ja yrityksen välinen sopimus, tai yhden kansainvälisen oikeuden subjektin suorittamat yksipuoliset sopimukset, kuten kansainvälisen järjestön päätöslauselmat. Myöskään sellaiset asiakirjat, joita niiden laatijat eivät ole tarkoittaneet oikeudellisesti sitoviksi, kuten Helsingin päätösasiakirja, eivät ole valtiosopimuksia.[2]
Valtiosopimukset ovat kansainvälisen tapaoikeuden ohella keskeisimpiä kansainvälisen oikeuden lähteitä.[1] Nykyaikaisessa valtioyhteisössä sopimukset muodostavat kansainvälisen yhteisön keskeisen instrumentin ja niitä solmitaan kaikkialla, missä kansainvälistä yhteistyötä tehdään.[3]
Valtiosopimuksia sääntelee valtiosopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus vuodelta 1969.
Valtiosopimusten luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtiosopimukset voidaan jakaa lakiasäätäviin valtiosopimuksiin (eng. law-making treatises), jotka sisältävät kaikkien valtioiden tai valtioiden suuren enemistön keskinäisiä normeja, ja sopimusluonteisiin valtiosopimuksiin, jotka koskevat vain muutaman valtion välisiä yksittäisiä kysymyksiä. Jaottelulla ei kuitenkaan ole suurta käytännön merkitystä, sillä sopimuksia koskevat kansainvälisoikeudelliset säännöt soveltuvat niihin yhtäläisesti.[4][5]
Valtiosopimukset voidaan jakaa niiden osapuolten mukaan valtioiden välisiin sopimuksiin ja sellaisiin sopimuksiin, joissa yhtenä tai useampana osapuolena on hallitustenvälisiä kansainvälisiä järjestöjä sekä kahdenvälisiin eli bilateraalisiin sopimuksiin ja monenvälisiin eli multilateraalisiin sopimuksiin.[6]
Valtiosopimuksen tekeminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sopimus voidaan tehdä suullisesta tai kirjallisesti, mutta kirjallinen menettely on tavallisempaa ja selkeämpää. Esimerkki suullisesta sopimuksesta on Suomen ja Tanskan välinen riita Ison-Beltin sillasta, jossa maan pääministerit sopivat puhelimitse, että Tanska sitoutuu maksamaan Suomelle tietyn rahasumman ja Suomi sitoutuu luopumaan Kansainvälisessa tuomioistuimessa nostamastaan kanteesta asiassa, eikä mitään kirjallista sopimusta tehty.[7]
Sopimusmenettelyn käynnistää valtioiden tai kansainvälisten järjestöjen tahto tehdä valtiosopimus. Kahdenvälinen sopimus valmistellaan osapuolten välisissä neuvotteluissa[7], kun taas monenvälinen sopimus valmistellaan yleensä kansainvälisessä konferenssissa tai YK:n erityiselimessä[8]. Valtioiden päästyä yksimielisyyteen sopimuksen tekstistä neuvottelijat vahvistavat sopimuksen tekstin nimikirjaimillaan eli parafoivat sopimuksen.[9] Parafoinnin jälkeen sopimus toimitetaan valtioille allekirjoitettavaksi, millä vahvistetaan sopimusteksti. Allekirjoittaminen ei yleensä merkitse lopullista sitoutumista sopimukseen, ellei näin erikseen sovita, mutta sopimuksen allekirjoittaneella valtiolla on velvollisuus pidättäytyä toimenpiteistä, jotka tekisivät tyhjäksi sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän, ellei valtio nimenomaisesti ilmoita, ettei se aio sitoutua valtiosopimukseen.[10][11] Valtio sitoutuu lopullisesti sopimukseen ratifioimalla sen, mitä yleensä edeltää sopimukseen sitoutumista edellyttävien valtionsisäisten toimenpiteiden suorittaminen. Kahdenvälisen sopimuksen ratifiointi suoritetaan yleensä vaihtamalla ratifioimisasiakirjoja osapuolten välillä, kun taas monenvälisen sopimuksen ratifiointi suoritetaan tallettamalla ratifiointiasiakirja sopimuksen tallettajan huostaan.[10][12]
YK:n peruskirjan mukaan jokainen sopimus, jonka YK:n jäsen tekee peruskirjan voimaantulon jälkeen, on rekisteröitävä YK:n sihteeristössä ja sen toimesta julkaistava. Sopimukseen, jota ei olisi näin rekisteröity, ei sopimuspuoli voi vedota YK:n silmissä. Tällä tavoin on haluttu välttää aiemmin varsin tavallisia valtioiden salaisia sopimuksia ja julkistaa kaikkien huomioon otettavaksi se sopimusoikeus, jota valtiosuhteissa noudatetaan.[13]
Valtiosopimuksen sitovuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtiosopimusten sitovuus eli pacta sunt servanda -sääntö on valtiosopimusoikeuden keskeinen periaate. Valtiosopimus sitoo vain siihen sitoutuneita osapuoli, joiden tulee panna sopimus täytäntöön vilpittömässä mielessä. Sopimuksella ei ole taanehtivaa oikeusvoimaa, eli sillä ei ole vaikutusta ennen sen voimaantuloa sattuneisiin tapahtumiin.[14][15][16]
Monenvälistä sopimusta solmittaessa osapuoli voi tehdä sopimuksen johonkin kohtaan varauman eli ilmoittaa, ettei sen sitoutuminen sopimukseen koske kyseistä kohtaa. Varauman edellytyksenä on, ettei varaumaa ole sopimuksessa kielletty, ettei sopimus salli vain sellaisia varaumia, joihin kyseinen varauma ei kuulu, ja ettei varauma ole ristiriidassa sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän kanssa. Mikäli sopimuksessa ei säädetä varaumasta, toinen sopimusosapuoli voi esittää siitä vastalauseen 12 kuukauden kuluessa, jolloin varauman kohteena olevia määräyksiä tai koko sopimusta ei sovelleta kyseisten valtioiden välisessä suhteessa.[17][18]
Sopimuksen pätemättömyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtiosopimuksen pätemättömyys jaetaan mitättömyyteen, jolloin sopimus on automaattisesti pätemätön, ja moitteenvaraisuuteen, jolloin sopimuspuolen tulee nimenomaisesti vedota pätemättömyysperusteeseen, jotta sopimus tulee pätemättömäksi. Mitättömyysperusteita ovat sopimuksen tekeminen valtion edustaja pakottamalla taikka väkivallalla tai sen uhalla sekä ristiriita sopimuksen ja kansainvälisen oikeuden ehdottoman ius cogens -normin välillä. Moitteenvaraisia pätemättömyysperusteita ovat sopimukseen sisältyvä olennainen virhe, sopimuksen tekeminen petollisella menettelyllä tai valtion edustaja lahjomalla sekä perustavanlaatuisten valtion sisäisten toimivaltasäännösten ilmeinen loukkaus sopimuksen solmimisessa.[17][19][20]
Sopimuksen voimassaolo ja irtisanominen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtiosopimus voidaan tehdä joko määräajaksi tai sopia, että se on voimassa toistaiseksi.[21] Sopimuspuolet voivat myös milloin tahansa sopia sopimuksen päättymisestä.[22]
Jos sopimuksessa ei ole irtisanomista koskevaa säännöstä, osapuoli voi irtisanoutua sopimuksesta vain, jos voidaan osoittaa, että sopimuspuolten tarkoitukseni oli sallia irtisanominen, tai jos oikeus irtisanomiseen johtuu sopimuksen luonteesta. Myös toisen osapuolen olennainen sopimusrikkomus[23], sopimuksen toteuttamisen mahdottomuus tai olosuhteiden merkittävä muutos voivat tietyin ehdoin olla peruste sopimuksen irtisanomiselle.[24][25]
Valtiosopimuksen tulkinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtiosopimusta on tulkittava vilpittömässä mielessä, antamalla sopimuksessa käytetyille käsitteille niiden tavanomainen merkitys sopimusyhteydessä sekä niin, että tulkinta tapahtuu sopimuksen tarkoituksen ja päämäärän valossa. Näiden pääperiaatteiden ohella tulkinnassa voidaan käyttää täydentäviä tulkintakeinoja, joihin kuuluvat sopimuksen valmistelutyöt ja sopimusta valmisteltaessa vallinneet olosuhteet, silloin kun pääperiaatteiden mukainen tulkinta sopimuksen merkityksen epäselväksi tai johtaa selvästi kohtuuttomaan tai mahdottomaan tulokseen.[26][27]
Tulkintaan liittyy myös kysymys sopimuskielestä. Kun sopimus laaditaan kahdella tai useammalla kielellä, ne voidaan määritellä yhtä todistusvoimaisiksi, jolloin tulkinta voi perustu mihin tahansa niistä. Osapuolet voivat sopia, mitä kieliversiota on pidettävä ratkaisevana, jos tekstien kesken on eroavuutta, ja muussa tapauksessa on hyväksyttävä se merkitys, joka on parhaiten sopusoinnussa eri tekstien kanssa sopimuksen tarkoitus ja päämäärä huomioon ottaen.[28]
Valtiosopimusoikeuden historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtiosopimuksia koskeva käytäntö on kehittynyt pitkän ajan kuluessa, ja ne ovat muodostaneet keskeisen osan valtioiden välistä oikeudellista kanssakäymistä. Valtiosopimuksiksi katsottavia oikeudellsia asiakirjoja tehtiin jo Kreikan kaupunkivaltioiden välillä 400- ja 500 -luvuilla eaa. Vuosisatojen kuluessa valtiosopimuksia koskevat säännöt kehittyivät osaksi diplomaattista ja poliittista käyttätymissäännöstöä.[29]
Ennen 1900-lukua valtiosopimukset olivat useimmiten kahdenvälisiä. Kun kansainvälinen kanssakäyminen lisääntyi, syntyi tarve tehdä sopimuksia useiden valtioiden välillä. Tällaisten monenvälisten sopimusten yleistymisen myötä kehittyi tarve kodifioida valtiosopimusoikeus yhteen asiakirjaan. Pyrkimyksiä valtiosopimusoikeuden koontamiseksi esiintyi jo 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, mutta ne eivät kuitenkaan johtaneet sopimusoikeuden kattaaan kodifiointiin. Kansainliitto perusti vuonna 1929 asiantuntijatyöryhmän, jonka tehtäviin kuului valtiosopimusoikeuden kodifioinnin selvittäminen, ja Harvardin yliopiston tutkijat laativat 1930-luvulla oman luonnoksen valtiosopimusoikeutta koskevaksi yleissopimukseksi. Lopulta vuonna 1969 laadittiin toisen maailmansodan jälkeen perustetun YK:n Kansainvälisen oikeuden toimikunnan johdolla valtiosopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus, joka tuli voimaan vuonna 1980. Lisäksi vuonna 1986 laadittiin erillinen, kansainvälisten järjestöjen tekemiä valtiosopimuksia koskeva Wienin valtiosopimusoikeutta valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen välillä koskeva yleissopimus, joka ei kuitenkaan ole vielä tullut voimaan ratifiointien vähyyden vuoksi.[30]
Suomen valtiosopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa päätöksen valtiosopimuksen solmimisesta tekee tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eduskunnan suostumuksen tarvitsevat lainsäädännön alaan luokiteltavat tai merkitykseltään tärkeät sopimukset. Eduskunnan suostumus tarvitaan esimerkiksi silloin, kun sopimus aiheuttaa pysyviä menoja tai koskee valtionrajojen muutoksia.
Suomen tekemät valtiosopimukset on saatettava erikseen valtionsisäisesti voimaan, jotta ne velvoittavat hallintoviranomaisia, tuomioistuimia ja yksittäisiä kansalaisia. Tähän käytetään blankettilakia, jos kyseessä on lainsäädännön alaan kuuluva sopimus. Muut valtiosopimukset saatetaan voimaan asetuksella. Asetus julkaistaan Suomen säädöskokoelmassa ja valtiosopimus Suomen säädöskokoelman Sopimussarjassa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hakapää, Kari: Uusi kansainvälinen oikeus. Helsinki: Talentum, 2010.
- Hannikainen, Lauri: Kansainvälisen oikeuden käsikirja. Tallinna: Tietosanoma, 2014.
- Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica VI: Kansainväliset suhteet. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1998.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Mattila (päätoim.) 1998, palsta 928
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palstat 928–929
- ↑ Hakapää 2010, s. 27
- ↑ Hakapää 2010, s. 28–29
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palstat 929–930
- ↑ Hakapää 2010, s. 29
- ↑ a b Hakapää 2010, s. 30
- ↑ Hakapää 2010, s. 33
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 932
- ↑ a b Hakapää 2010, s. 31
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 924
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 926
- ↑ Hakapää 2010, s. 27–28
- ↑ Hakapää 2010, s. 37
- ↑ Hannikainen 2014, s. 52
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 934
- ↑ a b Hannikainen 2014, s. 54
- ↑ Hakapää 2010, s. 39
- ↑ Hakapää 2010, s. 45–46
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palstat 934–935
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 935
- ↑ Hakapää 2010, s. 47
- ↑ Hakapää 2010, s. 49
- ↑ Hakapää 2010, s. 49–51
- ↑ Hannikainen 2014, s. 55–56
- ↑ Hakapää 2010, s. 44
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 936
- ↑ Hakapää 2010, s. 45
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palsta 930
- ↑ Mattila (päätoim.) 1998, palstat 930–932