Konservatismi

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Konservatiivinen)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Konservatismi (uuslat. conservatismus, latinan sanasta conservare ’säilyttää’) on poliittinen ja yhteiskuntafilosofinen aate, joka tukee kulttuurin ja sivilisaation konteksissa olemassa olevaa ja koeteltua yhteiskunnallista tilaa.[1]

Konservatismin merkitys määritellään kahdesta eri näkökulmasta. Henkisenä ja sosiaalisena kokonaismäärityksenä konservatismille on ominaista pyrkimys vanhan säilyttämiseen ja haluttomuus nopeisiin muutoksiin. Poliittisena oikeistoaatteena konservatismin katsotaan korostavan perinteisiä arvoja, vastustavan kumouksellisuutta ja kannattavan uudistuksissa maltillisuutta.[2]

Nykymuotoinen konservatismi syntyi Edmund Burken vastavaikutuksena Ranskan vallankumouksessa harjoitetulle väkivallalle. Konservatismin perusteoksena pidetään Burken kirjettä Reflections on the Revolution in France, jossa hän ottaa voimakkaasti kantaa vallankumouksen tapahtumiin.[1]

Poliittista kirjoa kuvaavavassa vasemmisto-oikeisto-vastakkainasettelussa konservatismi on perinteisesti sijoitettu oikeistoon. Oltuaan alun perin liberalismin ja demokratian oppeja vastustavaa, konservatismi muuttui myöhemmin kapitalismin kannattajaksi. Konservatiivit omaksuivat nationalismin ja kansakunta muodostui konservatismin keskeiseksi yhteisöksi. Taloudellisissa käsityksissään konservatismi korostaa liberalismin tavoin yksityisomistuksen ja vapaan markkinatalouden merkitystä. Konservatiivinen politiikka on hyväksynyt myös maltillisesti toteutetun sosiaalipolitiikan.[3][4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edmund Burken vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Edmund Burke

Konsevatismin perustajana ja innoittajana pidetään yleisesti Edmund Burkea (1729-1797), vaikka konservatiivisessa ajattelussa vedotaan usein myös Antiikin ajattelijoihin. Kirjoituksessaan Reflections on the Revolution in France, Burke jäsentelee konservatismin ajattelutavan ja perusteet.[5] Reflections perustuu Burken ystävälleen kirjoittamaan kirjeeseen, jossa Burke ottaa kantaa Ranskan vallankumouksen tapahtumiin. Kirjeestä muodostui julkaisunsa jälkeen huomattava menestys. Ensimmäisen kuukauden aikana kirjettä myytiin 19 000 kappaletta ja ensimmäisen vuoden aikana siitä otettiin 11 painosta. Teoksesta muodostui lopulta konservatiivisen yhteiskuntafilosofian perusteos.[1]

Kirjeessä Burke ottaa voimakkaasti kantaa Ranskan vallankumouksen väkivaltaa vastaan. Burken mukaan vallankumoksen tarkoituksena oli syrjäyttää perinteiset yhteiskunnalliset instituutiot aatteella, jota hän piti utopistisena ja joka antoi kannattajilleen oikeutuksen vastustajiensa surmaamiseen. Burken mielestä uudistus aiheutti enemmän tuhoa kuin hyötyä, eikä siitä ollut korvaamaan vanhaa ja koeteltua järjestystä. Tämä ajattelutapa tuottaa Harisalon ja Rajaniemen mukaan ymmärrystä sille, miksi konservatiivit suhtautuvat nykyäänkin epäillen yhteiskunnan keskitettyyn ja suunnitelmalliseen kehittämiseen.[1]

Eurooppalaisen konservatismin kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konservatiivset ajatukset levisivät Ranskan vallankumouksen vastavoimana nopeasti Englannista Ranskaan ja Saksaan. Aatteen kehitys eteni näissä maissa omia polkuja ja toisistaan joissain määrin poikkeavasti.[6]

Brittiläinen konservatismi eli Burkelaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläisessä yhteiskunnassa konservatismista muodostui yleisen epäilyn, skeptisyyden, laji ja käyttövoima. Konservatismi edustaa yhä brittiläisessä kulttuurissa varovaisuutta, itsepäisyyttä ja yrmeyttä, mutta myös käytännöllistä raitonaalisuutta ja asioiden huolellista, varovaista, kehittämistä. Englannissa konservatismista ei kehittynyt autoritaarista eikä kumouksellista voimaa.[6]

Burkelaisen asenteen omaavat ihmiset arvostavat ajan ja kokemusten pätevöittämiä käytäntöjä ja instituutioita. Burkelaisuutta noudattavat ihmiset eivät ole ensimmäisten joukossa vaatimassa näiden käytäntöjen muuttamista, koska epäilevät tässä tarkoituksessa tehtyjen ehdotusta hyödyllisyyttä ja toimivuutta. Burkelaiselle konservatismille on ominaista muutoksista varoittaminen ja testaaminen, kunnes niistä on voitu karsia pois kaikki epäolennainen ja hyödytön ja niiden niiden hyödyllisin ydin on saatu esiin.[6]

Burkelainen konservatismi ei ole muutosvastarintaa, mutta burkelainen ajattelu kieltäytyy vaistomaisesti uskomasta muutosten hyödyllisyyteen ja siunauksellisuuteen. Pelkkä väite muutoksen hyödyllisyydestä ei tee burkelaisen ajattelun mukaan yhdestäkään ehdotukseesta automaattisesti järkevästi toimivaa.[6]

Saksalainen konservatismi eli Hegeliläinen konservatismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksassa konservatismiin vaikutti vahvasti Georg Hegel, jonka ajattelun myötä konservatismista kehittyi romanttinen ideologia, johon liitettiin myös monia autoritaarisia piirteitä.[6] Saksalaisen konservatismin tausta on hajanaisen saksalais-roomalaisen valtakunnan heikkoudessa, jonka alistuminen ranskalaiselle kulttuurille aiheutti halun vahvalle kansalliselle yhtenäisyydelle. Vahvan vallan kaipuu syrjäytti vähitellen invidualistisen liberaalin ajattelutavan.[7]

Saksalaiset konservatiivit tukivat lujaa, kansallista velvollisuusvaltiota, jonka piirteissä säilyi pitkään feodaalisia piirteitä. Saksalainen konservatismi ei muuttunut totalitaariseksi, mutta loi edellytyksiä sentyyppisen aatteen synnylle.[7]

Saksalaisen konservatismin painopiste oli erityisesti vanhoillisessa Preussissa ja sen eteläinen katolinen haara nähtiin keskustaan lukeutuvana ryhmänä. Saksan partikularistisen perinteen vuoksi yhden suuren konservatiivipuolueen rakentaminen ei onnistunut.[7]

Toisen maailmansodan jälkeen saksalaisen konservatismin keskus siirtyi katolisille alueille. Aatteen kristillinen ja kansallinen perusta näkyy edelleen Saksan oikeiston filosofiassa, mutta katkerien historiallisten kokemusten vuoksi ideologia on ollut lähinnä praktisia ja materialistisa arvoja korostavaa ja vanhaa traditiota välttelevää.[7]

Ranskalainen konservatismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalaisessa yhteiskunnassa konservatiivisia ajatuksia käytettiin vastustamaan monarkiaa ja kirkkoa.[6] Ranskassa vasemmisto ei ole historiansa aikana voinut vapautua täysin radikaalista vallankumousperinteestään, vaan on toiminut vahvasti liikkeen puolueena. Ranskalaisesta oikeistosta on muodostunut vastaavasti innokas antivallankumouksellinen järjestyksen ryhmittymä, joka korostaa legitimistisyyttä, katolisuutta, Ranskan traditiota ja kansallisuutta.[8]

Ranskan konservatismi on kokenut erityisen raskaasti Saksalle kärsityt tappiot Preussin sodassa sekä Toisessa maailmansodassa. Tämä nostatti osaltaan kansallista kiihkoa ja johti 1800-luvun lopulla ääriliikkeiden syntyyn, joiden konservatiivinen luonne oli jo kyseenalainen.[7]

Gaullismin myötä ranskalinen konservatismi muotoutui liikkeen ja järjestyksen puolueeksi, jolloin katolisuus jäi taka-alalle ja voimakkaat kansalliset arvot nousivat etualalle. Nyky-Ranskassa kansalliset arvot ovat nousseet sekä oikeiston ja vasemmiston hyveeksi, joilla voidaan säilyttää johtava asema yhdentyvässä Euroopassa.[7]

Ruotsalainen konservatismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalaisen konservatismin historia edustaa tyypillisimmillään kehitystä, joka konservatismille usein kuvitellaan tapahtuneen. Ruotsalainen konservatismi on modernisoitunut ja sen aatteellinen sisältö on liberalisoitunut. Alkujaan aatetta edustava oikeisto oli sääty-yhteiskunnan ylimpien luokkien etujen ajaja, mutta myöhemmin konservatismista on muodostunut porvarillinen liike, joka edustaa yrittäjyyttä ja hyvin koulutettua väestöä.[7]

Konservatiivit ovat vastaavasti menettäneet suurvalta-ajoilta periytyvän traditiossaan maataloutta tukevan luonteensa, osin uskonnollisuuteen perustansa sekä ennen kaikkea kuninkuuteen rakentuvan valtansa. Samanaikaisesti ruotsalaisesta konservatismista on muodostunut liike, joka puolustaa ihmisen vapautta, erilaisuutta ja omistamisen oikeutta samanlaistavaan yhteiskuntaan pyrkivää enemmistövaltaa vastaan.[7]

Vastaavasti vasemmiston hellimä ajatus Ruotsista kansainvälisen solidaarisuuden yleisenä toteuttajana on tämän myötä kärsinyt takaiskuja ja kansainvälisyys on muuttunut oikeiston korostamaksi eurooppalaisuudeksi.[7]

Suomalainen konservatismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen konservatismin synty poikkeaa pohjaltaan huomattavasti kansainvälisistä aatetovereistaan. Suomalaisen konservatismin aatemaailma on perustaltaan talonpoikainen, voimakkaan luterilainen ja kansallinen. Suomalainen konservatismi on edustanut suomenkielistä syrjittyä väestöä, joka on pyrkinyt säätykierrossa ylöspäin.[7]

Suomalainen konservatismi muodostui perityn vallan edustajaksi vasta maan itsenäistymisen jälkeen, joskaan tuolloinkaan sen asema ei ole ollut poliittisesti hallitseva. Konservatiivit säilyttivät omaksumansa linja kansallisena ja isänmaallisena ryhmänä, jonka merkitys Suomen itsenäisyyden toteuttajana ja puolustajana on ollut merkittävä. Suomalainen konservatismi on kansakokonaisuutta puolustava liike, mutta sen keskeisenä ongelmana on yhdistää keskenään yrittäjän ja palkansaajien erilaiset edut.[7]

Yhdysvaltalaisen konservatismin kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalaiselle konservatismille on tunnusomaista usko ihmisten omiin kykyihin, paikallisiin olosuhteisiin ja yhteisöihin sekä epäilevä asenne yhteiskunnallisen vallan keskittymistä kohtaan. Yhdysvaltalaisen konservatismin kehityksen taustalla vaikuttaa vahva irtautuminen eurooppalaisesta menneisyydestä: feodaalilaitoksesta, sääty-yhteiskunnasta, Englannin hovista, laitostuneesta kirkosta, verojen kerääjistä sekä byrokraateista.[9]

Yhdysvaltain poliittisessa historiassa konservatismi on vaikuttanut poliittisen tasapainon idean laajaan noudattamiseen keskusvallan, osavaltioiden ja kuntien välillä. George Washingtonin ja John Adamsin katsotaan olevan tässä keskeisiä konservatiivisia käytännönläheisiä vaikuttajia.[9]

Kehitys totalitarismin ja kollektivisimin vastustamiseksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan kokemukset saivat amerikkalaiset konservatiivit vastustamaan totalitaarisia aatteita ja vaatimaan paluuta maan alkuperäisiin ideoihin. Tämän liikehdinnän taustalla katsotaan oleva Peter Viereckin kirja Conservatism Revisited: The Revolt Against Revolt 1815–1949.[10]

Viereckin ajattelua kuvaa keskitetyn vallan vastustaminen, sillä vallan haltija tekee kaikkensa vapautuakseen vallan rajoituksista saadakseen lisää valtaa itselleen. Viereck käytti Hitleriä ja Stalinia esimerkkinä vallankäyttäjistä, jotka tekevät ihmisiä mielensä mukaisesti ja käyttävät tunteettomasti kaikkia keinoja tähän tarkoitukseen.[10]

Viereckin ajattelun mukaan ideologinen kamppailu vallasta ja hallinnasta on osoittautunut väistämättä kaikille tuhoisaksi. Tämän vuoksi konservatiivien tehtävänä on vastustaa tällaisia pyrkimyksiä, huolimatta niiden ilmaisemista inhimillisistä ja yleisen hyvän tavoitteista.[10]

Yhdysvallat konservatismin keskiöön: Uuskonservatismin muodostuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen keskeiset konservatismin keskeiset teoreetikot ovat tulleet Yhdysvalloista. Valtaan saaneet kollektivistiset ja kommunistiset aatteet saivat amerikkalaiset konservatiivit kokoamaan voimiaan näiden aatteiden vastustamiseksi. Yhdysvalloille muodostui samalla dominoiva asema vapaan intellektuellisen mielipiteenvaihdon keskuksena. Yhdysvaltalainen konservatismi sisältää Suvannon mukaan vaikutteita ääriliberalismista, puolustaen samalla vanhoja vapausarvoja. Näillä arvoilla on vahva perintö yhdysvaltalaisessa traditiossa. Yhdysvaltalaisen konservatismin keskeisenä uhkana on eurooppalainen sosiaalinen liberalismi.[8]

1960-luvulta lähtien monet vasemmistossa mukana olleet ja siihen pettyneet löysivät toisensa ja muodostivat vahvan aseman uuskonservatiivisena ryhmänä. Yhteiskuntafilosofian markkinoilla keskeisiä vaikuttajia olivat mm. Irving Kristol, Daniel Bell, Nathan Glazer, Norman Podhoretz ja Robert Nisbet.[10]

Uuskonservatiiveille ominaista oli poliittisen vallan keskittymisen ja keynesiläisen talouspolitikan, mutta myös täysin vapaan markkinatalouden vastustaminen. Uuskonservatismi hylkäsi moraalisin perustein sekä äärimmäisen hyvinvointifilosofian, että taloudellisen liberalismin. Uuskonservatismin mukaisesti kapitalismilta puuttuu kestävä moraalinen perusta, johon kulutuksesta ei ole. Uuskonservatismin mukaan kulutuksen korostaminen johtaa vääjäämättä kohti nihilismiä, joka kieltää kaiken eikä pidä mitään pätevänä ja jonka äärimmäiset pääpisteet ovat anarkia ja silmitön väkivalta.[10]

Suvannon mukaan moraali on uuskonservatiiveille keino ylläpitää järjestystä kapitalistisessa yhteiskunnassa ja rajoittaa nihilistisen maailmankuvan etenemistä. Suvannon mukaan uuskonservatismi hyväksyy vapaan markkinatalouden ja ihmisten pyrkimykset rikastumiseen, mutta asettaa sen sisällölle, eettiselle laadulle, tiukat ehdot. Tämän pyrkimyksen kautta syntyy voima, joka uudistaa konservatiivista ajattelua.[10]

Konservatismin kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joshua Reynolds, Edmund Burke, noin 1767–69.

Konservatismin merkitys riippuu siitä, mitä pidetään perinteisenä tiettynä aikana tietyssä paikassa. Täten eri maiden konservatiivit saattavat olla monista asioista eri mieltä. Poliittisen konservatiivisuuden syntyi monarkian ja aristokratian puolustamisena vapautta ja tasa-arvoa korostavia valistusaatteita vastaan. Nämä aatteet ja porvariston varallisuuden kasvu muodostivat taustan Yhdysvaltain itsenäistymiselle 1776 ja varsinkin Ranskan vallankumoukselle 1789.[3]

Brittiläinen Edmund Burke muotoili brittiläisen konservatismin periaatteita teoksessaan Reflections on the Revolution in France (1790). Burke katsoi perinteisiin pohjautuvien arvojen hylkäämisen johtavan yhteiskunnassa sekasortoon. Burke suositteli maltillista brittiläistä monarkiaa, kun taas ranskalainen kreivi Joseph de Maistre vaati palaamista rajattomaan monarkiaan. Napoleonin sotien jälkeen Ranskaan tuli restauraation aika. Sanaa konservatismi käytettiin tiettävästi ensi kertaa monarkian restauraatiota kannattaneessa sanomalehdessä Le Conservatour (1818–20).[3]

Amerikkalaisen konservatismin synty liittyy federalistiseen puolueeseen, joka Burken tavoin vaati eri valtiomahtien valvontaa toisiaan kohtaan. Federalistien mielestä perinteisen aateliston puuttuessa parhaat hallitsemisen kyvyt oli ”luonnollisella” aatelistolla, jonka asema perustui varallisuuteen ja sivistykseen.[3]

Englantilainen Benjamin Disraeli ja preussilainen Otto von Bismarck pyrkivät katkaisemaan liberalismin ja sosialismin kannatuksen kasvun huolehtimalla yhteiskunnallisista parannuksista. Kansallisuusaate kehittyi edistysmielis-liberaalisesta säilyttäväksi tekijäksi. Kansallismielisiin tunteisiin vedottiin poliittisia, uskonnollisia tai kansallisia vähemmistöjä vastaan. Näin tehtiin esimerkiksi Ranskassa Dreyfusin tapauksen aikana. Venäjän tunnetuin konservatiivinen vaikuttaja oli Konstantin Pobedonostsev, jolla oli suuri vaikutus Aleksanteri III:n politiikkaan.[3]

Puolueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useissa maissa oikeistolaiset puolueet muodostavat konservatismin poliittisen perustan, vaikka monien oikeistolaisten puolueiden poliittinen ohjelmaa ei voi sanoa kokonaisuudessaan konservatiiviseksi. Tällaisia puolueita ovat olleet muun muassa kristillisdemokraattiset ja kristillissosiaaliset puolueet.[3]

Euroopassa konservatiivisiin tai liberaalikonservatiivisiin puolueisiin on luettu muun muassa keskustaoikeistolaiset Britannian konservatiivipuolue, Ranskan tasavaltalaiset, Saksan kristillisdemokraattinen unioni, Forza Italia, Norjan konservatiivipuolue ja Ruotsin Maltillinen kokoomus.

Suomessa keskustaoikeistolainen Kansallinen kokoomus on saanut konservatiivien ja liberaalien ääniä. Suomen Kristillisdemokraatit edustaa kristillisdemokraattista ja Perussuomalaiset kristillissosiaalista arvokonservatismia.

Yhdysvalloissa konservatismi yhdistetään republikaaniseen puolueeseen, mutta maassa on myös useita pieniä konservatiivisia puolueita sekä konservatiivisia kansalaisjärjestöjä. Järjestäytyneen konservatiivisuuden sisällä on useita suuntauksia, jotka poikkeavat huomattavasti toisistaan. Toisesta maailmansodasta 1970- ja 1980-luvulle asti oikeiston vaikutusvaltaisin konservatiivinen suuntaus oli New Conservatism (suom. 'uuskonservatismi').[11] Sen jälkeen maassa ovat vahvistuneet kristillinen oikeisto, neokonservatismi, jota myös uuskonservatismiksi kutsutaan, sekä paleokonservatismi.

Aate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konservatismi korostaa historiallisen kehityksen tietä syntyneiden yhteiskuntamuotojen arvoa. Jatkuvuuden turvaajina ovat yhteiskunnassa sellaiset laitokset kuin perhe, uskonto ja armeija, jotka takaavat moraalisen järjestyksen.[3][4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Risto Harisalo & Jani Rajaniemi: Liberaali valtio - toimiva yhteiskunta, s. 47-48. Tutkimus valtiosta automaattisten sopeutusmekanismien edistäjänä. Tampere: Tampere University Press, 2013. ISBN 978-951-44-9221-8.
  • Suvanto, Pekka: Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1994. ISBN 951-710-004-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Harisalo & Rajaniemi s. 47
  2. Suvanto 1994, s. 13.
  3. a b c d e f g Hakusana konservatismi teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 5. osa, Kal–Koo. Helsinki: WSOY, 1977. ISBN 951-0-07244-3.
  4. a b Hakusana konservatismi teoksessa Suomalainen tietosanakirja 4, kanar–kär. Espoo: Weilin + Göös, 1990. ISBN 951-35-4648-9.
  5. Harisalo & Rajaniemi s. 46
  6. a b c d e f Harisalo & Rajaniemi s. 48
  7. a b c d e f g h i j k Suvanto 1994, s. 325
  8. a b Suvanto 1994, s. 324
  9. a b Harisalo & Rajaniemi s. 49
  10. a b c d e f Harisalo & Rajaniemi s. 50
  11. Ruotsila, Markku: Sydänmaiden kapina: Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu, s. 12, 50–51. Gaudeamus, 2018. ISBN 978-952-495-488-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Konservatismi.