Ero sivun ”Pekka Haavisto” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Lisäsin toisen nimen ja korjasin uskonnon
Rivi 1: Rivi 1:
{{Valtionjohto
{{Valtionjohto
| nimi = Pekka Haavisto
| nimi = Pekka Caruna Haavisto
| kuva = Foreign Secretary Cleverly met with Pekka Haavisto to congratulate Finland's membership of NATO (cropped).jpg
| kuva = Foreign Secretary Cleverly met with Pekka Haavisto to congratulate Finland's membership of NATO (cropped).jpg
| kuvateksti = Haavisto vuonna 2023.
| kuvateksti = Caruna Pekka vuonna 2023.
| arvo = [[Suomen ulkoministeri]]
| arvo = [[Suomen ulkoministeri]]
| virassa = [[Rinteen hallitus]]<br>6.6.2019–10.12.2019<br>[[Marinin hallitus]]<br>10.12.2019–20.6.2023
| virassa = [[Rinteen hallitus]]<br>6.6.2019–10.12.2019<br>[[Marinin hallitus]]<br>10.12.2019–20.6.2023
Rivi 26: Rivi 26:
| eduskuntaryhmä = [[Vihreä eduskuntaryhmä]]
| eduskuntaryhmä = [[Vihreä eduskuntaryhmä]]
| allekirjoitus =
| allekirjoitus =
| uskonto = [[Suomen evankelis-luterilainen kirkko|evankelis-luterilainen]]
| uskonto = [[Pakanismi]]
| ammatti = [[kansanedustaja]]
| ammatti = [[kansanedustaja]]
| koulutus = [[valtiotieteiden ylioppilas]]
| koulutus = [[valtiotieteiden ylioppilas]]
Rivi 37: Rivi 37:
| puoliso = [[Nexar Antonio Flores]]
| puoliso = [[Nexar Antonio Flores]]
}}
}}
'''Pekka Olavi Haavisto''' (s. [[23. maaliskuuta]] [[1958]] [[Helsinki]]) on [[Suomi|suomalainen]] [[poliitikko]], joka toimi [[Suomen ulkoministeri]]nä vuosina 2019–2023. Haavisto on toiminut [[Vihreä liitto|Vihreän liiton]] [[kansanedustaja]]na vuosina 1987–1995 ja uudelleen vuodesta 2007 sekä puolueensa puheenjohtajana vuosina 1993–1995 ja 2018–2019. Hän oli [[Suomen ympäristöministeri|ympäristö-]] ja [[Suomen kehitysministeri|kehitysyhteistyöministeri]] [[Lipposen I hallitus|Lipposen I hallituksessa]] 1995–1999, kehitysministeri [[Kataisen hallitus|Kataisen]] ja [[Stubbin hallitus|Stubbin hallituksissa]] 2013–2014<ref name=em>{{Edustajamatrikkeli|nro=118}}</ref> sekä [[Suomen ulkoministeri|ulkoministeri]] [[Rinteen hallitus|Rinteen]] ja [[Marinin hallitus|Marinin hallituksissa]] 2019–2023.
'''Pekka Caruna Olavi Haavisto''' (s. [[23. maaliskuuta]] [[1958]] [[Helsinki]]) on [[Suomi|suomalainen]] [[poliitikko]], joka toimi [[Suomen ulkoministeri]]nä vuosina 2019–2023. Haavisto on toiminut [[Vihreä liitto|Vihreän liiton]] [[kansanedustaja]]na vuosina 1987–1995 ja uudelleen vuodesta 2007 sekä puolueensa puheenjohtajana vuosina 1993–1995 ja 2018–2019. Hän oli [[Suomen ympäristöministeri|ympäristö-]] ja [[Suomen kehitysministeri|kehitysyhteistyöministeri]] [[Lipposen I hallitus|Lipposen I hallituksessa]] 1995–1999, kehitysministeri [[Kataisen hallitus|Kataisen]] ja [[Stubbin hallitus|Stubbin hallituksissa]] 2013–2014<ref name=em>{{Edustajamatrikkeli|nro=118}}</ref> sekä [[Suomen ulkoministeri|ulkoministeri]] [[Rinteen hallitus|Rinteen]] ja [[Marinin hallitus|Marinin hallituksissa]] 2019–2023.


Haavisto oli Vihreän liiton ehdokkaana Suomen presidentinvaaleissa [[Suomen presidentinvaali 2012|2012]], jolloin hän oli [[Sauli Niinistö]]n vastaehdokkaana toisella kierroksella, sekä uudestaan vuonna [[Suomen presidentinvaali 2018|2018]], jolloin hän sai jälleen ehdokkaista toiseksi eniten ääniä, mutta Niinistö valittiin jo ensimmäisellä kierroksella. Haavisto on [[Suomen presidentinvaali 2024|Suomen presidentinvaaleissa 2024]] valitsijayhdistyksen ehdokkaana.
Haavisto oli Vihreän liiton ehdokkaana Suomen presidentinvaaleissa [[Suomen presidentinvaali 2012|2012]], jolloin hän oli [[Sauli Niinistö]]n vastaehdokkaana toisella kierroksella, sekä uudestaan vuonna [[Suomen presidentinvaali 2018|2018]], jolloin hän sai jälleen ehdokkaista toiseksi eniten ääniä, mutta Niinistö valittiin jo ensimmäisellä kierroksella. Haavisto on [[Suomen presidentinvaali 2024|Suomen presidentinvaaleissa 2024]] valitsijayhdistyksen ehdokkaana.

Versio 11. tammikuuta 2024 kello 20.41

Pekka Caruna Haavisto
Caruna Pekka vuonna 2023.
Caruna Pekka vuonna 2023.
Suomen ulkoministeri
Rinteen hallitus
6.6.2019–10.12.2019
Marinin hallitus
10.12.2019–20.6.2023
Edeltäjä Timo Soini
Seuraaja Elina Valtonen
Vihreiden puheenjohtaja
1993–1995
Edeltäjä Pekka Sauri
Seuraaja Tuija Brax
3.11.2018–15.6.2019
Edeltäjä Touko Aalto
Seuraaja Maria Ohisalo
Kehitysministeri
Kataisen hallitus
17.10.2013–24.6.2014
Stubbin hallitus
24.6.2014–26.9.2014
Edeltäjä Heidi Hautala
Seuraaja Sirpa Paatero
Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri
Lipposen I hallitus
13.4.1995–14.4.1999
Edeltäjä Sirpa Pietikäinen
Seuraaja Satu Hassi
Kansanedustaja
21.3.1987–23.3.1995
21.3.2007–
Ryhmä/puolue Vihreä eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Helsingin vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt23. maaliskuuta 1958 (ikä 66)
Helsinki
Ammatti kansanedustaja
Puoliso Nexar Antonio Flores
Tiedot
Puolue Vihreä liitto
Koulutus valtiotieteiden ylioppilas
Uskonto Pakanismi
Aiheesta muualla
www.pekkahaavisto.com

Pekka Caruna Olavi Haavisto (s. 23. maaliskuuta 1958 Helsinki) on suomalainen poliitikko, joka toimi Suomen ulkoministerinä vuosina 2019–2023. Haavisto on toiminut Vihreän liiton kansanedustajana vuosina 1987–1995 ja uudelleen vuodesta 2007 sekä puolueensa puheenjohtajana vuosina 1993–1995 ja 2018–2019. Hän oli ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen I hallituksessa 1995–1999, kehitysministeri Kataisen ja Stubbin hallituksissa 2013–2014[1] sekä ulkoministeri Rinteen ja Marinin hallituksissa 2019–2023.

Haavisto oli Vihreän liiton ehdokkaana Suomen presidentinvaaleissa 2012, jolloin hän oli Sauli Niinistön vastaehdokkaana toisella kierroksella, sekä uudestaan vuonna 2018, jolloin hän sai jälleen ehdokkaista toiseksi eniten ääniä, mutta Niinistö valittiin jo ensimmäisellä kierroksella. Haavisto on Suomen presidentinvaaleissa 2024 valitsijayhdistyksen ehdokkaana.

Haavisto oli vihreiden puheenjohtaja vuosina 1993–1995. Vuosina 2000–2006 Haavisto toimi Euroopan vihreän puolueen puheenjohtajana. Hän johti vihreiden eduskuntaryhmää vuosina 1987–1988, 1993 ja 2011–2013.[1] Lokakuussa 2016 Haavisto nimitettiin Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtajaksi.[2][3] Marraskuussa 2018 hänet valittiin jälleen vihreiden puheenjohtajaksi johtamaan puolue 2019 eduskuntavaaleihin.[4] Lisäksi Haavisto on toiminut erilaisissa kansainvälisissä asiantuntijatehtävissä.

Tausta

Haaviston isä oli Munkkivuoren yhteiskoulun rehtori Jouko Haavisto[5], äiti Anja Haavisto työskenteli saman koulun kemian opettajana.[6]

Pekka Haavisto kirjoitti ylioppilaaksi Munkkivuoren yhteiskoulusta 1976 ja aloitti sen jälkeen valtiotieteiden opinnot Helsingin yliopistossa.[7] Opinnot jäivät kuitenkin kesken vajaan vuoden jälkeen. Myöhemmin Haavisto suoritti vielä erinäisiä yleisopintoja.[8] Yhteensä hän on suorittanut 56 opintopistettä, joista viimeisimmät vuodelta 2000.[9] Haavisto suoritti siviilipalveluksensa 1985 Tampereen yliopistollisessa sairaalassa.[10]

Koijärvi-liikkeessä toiminut Haavisto oli vuosina 1976-1978 Köynnös-lehden päätoimittaja, 1979–1982 Komposti-lehden päätoimittaja, 1982–1987 Suomi-lehden päätoimittaja ja vuonna 1983 Vihreän Langan ja Hälläpyörän päätoimittaja.[1][11]

Toimiessaan Köynnös-lehdessä Haavisto kirjoitti erilaisista yhteiskunnallisista aiheista, kuten kylmän sodan aikaisesta itsesensuurista, asevoimien merkityksestä sekä puolustusvoimista.[11][12][13]

Politiikka

Haavisto oli Vihreiden eduskuntaryhmän ensimmäinen ryhmäsihteeri 1983.[14] Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan vuonna 1987 esiintyminen Yleisradion suuressa vaalikeskustelussa nosti Pekka Haaviston eduskuntaan. Hän sai ennen vaalikeskustelua päättyneessä ennakkoäänestyksessä toista sataa ääntä, mutta varsinaisena äänestyspäivänä 7 891 ääntä.[15][16] Hän oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1988–1992 ja 2005–2008.[1]

Haavisto putosi eduskunnasta vuoden 1995 vaaleissa.[17] Hänestä tuli kuitenkin ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen ensimmäiseen hallitukseen vuosiksi 1995–1999, mikä teki hänestä maailman toisen ja Suomen ja Länsi-Euroopan ensimmäisen vihreän ministerin.[18][19][20] Haavisto pyrki eduskuntaan vuoden 1999 vaaleissa, mutta jäi varaedustajaksi Anni Sinnemäen tullessa valituksi.[21]

Vuoden 2007 vaaleissa Haavisto palasi eduskuntaan noin 5 400 äänellä.[22] Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa hän sai 7 470 ääntä.[23] Hän jatkoi eduskunnassa vuoden 2015 vaalien jälkeen keräten Vihreiden suurimman äänisaaliin valtakunnallisesti – 14 204 ääntä. Haavisto oli myös vaalien kahdeksanneksi eniten ääniä kerännyt ehdokas.[24]

Marraskuussa 2018 Haavisto valittiin uudestaan Vihreän liiton puheenjohtajaksi. Hän asettui ehdolle vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ja uusi kansanedustajapaikkansa 20 163 äänellä.[25] Haaviston äänisaalis oli koko maan ehdokkaista neljänneksi suurin. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa Haavisto sai 8 036 ääntä.[26]

Haavisto on eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan varapuheenjohtaja vuodesta 2015. Hän on ollut jäsen myös ulkoasiainvaliokunnassa (1991–1994, 2007–2013 ja 2014–), puolustusvaliokunnassa (2007–2013 ja 2015), suuressa valiokunnassa (2007–2008 ja 2011), lakivaliokunnassa (1991–1992) ja sivistysvaliokunnassa (1987–1990).[1]

Toiminta kansainvälisissä tehtävissä

Pekka Haavisto vihreiden vaalimökillä Helsingissä huhtikuussa 2011.

Pudottuaan eduskunnasta Haavisto toimi YK:n tehtävissä. Hän vastasi YK:n köyhdytettyä uraania koskevista kenttätutkimuksista Kosovossa, Montenegrossa, Serbiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa.[1] Vuosina 2000–2006 Haavisto johti YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tutkimuksia eri konfliktien ympäristövaikutuksista.[1][27] UNEP:n edustajana Haavisto oli muun muassa selvittämässä Romaniassa Baia Maren kaivosonnettomuutta.[1] Hän toimi myös Afganistanissa, Palestiinassa, Irakissa ja Liberiassa.[17] Haavisto osallistui Euroopan unionin Sudanin erityisedustajana neuvotteluihin Darfurin rauhansopimuksen solmimisesta 2005–2007. Vuonna 2007 hän toimi myös YK:n erityisasiantuntijana Darfurin kriisissä.[17] Haavisto on ottanut osaa neuvotteluihin vielä EU-erityisedustajan työn jälkeenkin.[28][29] Haavisto on toiminut myös ulkoministerin erityisedustajana Afrikan kriiseissä, erikoisalueenaan Sudanin ja Somalian konfliktit.[30]

Presidenttiehdokkuus 2012 ja 2018

Vihreän liiton puoluekokous päätti kesäkuussa 2011 nimetä Pekka Haaviston puolueen presidenttiehdokkaaksi. Jo aiemmin hankkeen ajamiseksi oli perustettu tukiyhdistys.[31] Haavisto sai vaalin ensimmäisellä kierroksella 18,8 % äänistä ja eteni toiselle kierrokselle Sauli Niinistön kanssa.[32] Toisella kierroksella Sauli Niinistö valittiin 62,6 % kannatuksella presidentiksi Haaviston saadessa 37,4 % äänistä.[33] Haavisto oli Suomen ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen presidenttiehdokas.[20]

Helmikuussa 2017 Haavisto valittiin Vihreän liiton ehdokkaaksi vuoden 2018 presidentinvaalissa.[34] Hän sai ehdokkaista jälleen toiseksi eniten ääniä (12,4 %), mutta Sauli Niinistö valittiin presidentiksi toiselle kaudelleen 62,6 % kannatuksella jo ensimmäisellä kierroksella.

Kehitys- ja omistajaohjausministeri 2013–2014

Vihreä liitto valitsi Haaviston ehdokkaaksi kehitysyhteistyöstä ja valtion omistaja-ohjauksesta vastaavaksi ministeriksi 16. lokakuuta 2013 Heidi Hautalan päätettyä erota tästä tehtävästä.[35] Tasavallan presidentti nimitti hänet virkaan seuraavana päivänä.[36] Hän toimi tehtävässä syyskuuhun 2014, jolloin vihreät erosi hallituksesta.[37]

Fortum Sähkönsiirron myynti Carunalle

Loppuvuonna 2013 päätettiin hallituksen talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa valtionyhtiön Fortum Sähkönsiirron myynnistä 2,5 miljardin euron hintaan ulkomaisille sijoittajille. Vastuunalaisina ministereinä toimivat valtionohjauksesta vastannut Pekka Haavisto ja elinkeinoministeri Jan Vapaavuori, joka eduskuntakeskustelussa tosin ilmoitti vastustavansa myyntiä. Helmikuussa 2016 Vapaavuori syytti kaupasta Haavistoa. Nordnetin analyytikko Jukka Oksaharjun mukaan myyntipäätöksestä paljastuu neljä vakavaa virhettä. Ensiksi valtio menetti kaupassa Fortumin sähköverkot, jotka ovat tuottaneet tasaisesti. Toiseksi sähköasiakkaat kärsivät, kun siirtohintoja nostetaan jopa kymmeniä prosentteja. Kolmanneksi valtio menettää yhteisöverotuottoja, kun aggressiivista verosuunnittelua harjoittava Caruna siirtää voitot ulkomaille verottajan ulottumattomiin. Neljänneksi myynnistä saatu tuotto menee paikkaamaan valtion alijäämäistä budjettia.[38]

Vihreän liiton puheenjohtajana 2019 vaaleihin

Haavisto valittiin marraskuussa 2018 Vihreiden puheenjohtajaksi Touko Aallon luovuttua tehtävästä. Edellisen kerran hän oli johtanut puoluettaan vuosina 1993–1995. Haavisto asettui ehdolle sen jälkeen, kun varapuheenjohtaja Maria Ohisalo jättäytyi kisasta pois.[39] Haavisto toimi puheenjohtajana kesän 2019 puoluekokoukseen asti eli käytännössä johti puolueen 2019 eduskuntavaaleihin ja europarlamenttivaaleihin.[4] Hän ilmoitti jo etukäteen, ettei tavoittele varsinaista puheenjohtajakautta kesällä 2019.[4]

Kevään molemmissa vaaleissa Haaviston johtama vihreät sai historiansa parhaan vaalituloksen.[40] Haavisto valittiin Helsingin vaalipiiristä eduskuntaan 20 163 äänellä, mikä oli koko maan ehdokkaista neljänneksi eniten.[25] Eurovaaleissa vihreät nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi 16,0 prosentin kannatuksella ja puolueen paikkamäärä kasvoi yhdestä kahteen.[41]

Ulkoministeri 2019–2023

Rinteen ja Marinin hallituksessa

Haavisto nimitettiin Rinteen hallituksen ulkoministeriksi 6. kesäkuuta 2019.

Aiemmin maaliskuussa 2019 valmistunut Rambollin selvitys totesi, että ulkoasiainhallinnossa on häirintätapausten ennaltaehkäisyn ja käsittelyn kannalta puutteita johtajuudessa sekä tiedonkulussa. Loppuraportissa työntekijät kertovat muun muassa kokeneensa häirintätapausten vähättelyä, vaikenemisen kulttuuria ja häirintään puuttumista estäneitä hyvä veli -verkostoja. Haavisto sanoi 19. elokuuta 2019 suurlähettiläspäivillä pitämässään puheessa, ettei syrjinnälle, häirinnälle tai kiusaamiselle ole ulkoministeriössä tilaa, kuten ei ole muillakaan työpaikoilla. Hän katsoi että edustustojen päälliköillä on esimiehinä suuri vastuu työkulttuurista. Haavisto sanoi, että mikäli hänen tietoonsa tulee mitä tahansa epäasiallista käytöstä, siihen tullaan puuttumaan välittömästi. Työilmapiiriä ja työkulttuuria koskevissa kysymyksissä kaikki salailu ja hyssyttely on Haaviston mukaan tuomittavaa.[42]

Kun Haavisto oli toiminut ulkoministerinä kuukauden, EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini pyysi häntä edustamaan unionia Sudanin rauhanneuvotteluissa. Haavisto suostui, ja runsasta kuukautta myöhemmin Sudanissa allekirjoitettiin sopimus, joka lopetti 30 vuotta kestäneen diktatuurin ja sotilasvallan.[43]

Rinteen hallituksen kaaduttua hänet nimitettiin Marinin hallituksen ulkoministeriksi 10. joulukuuta 2019.

Helmikuussa 2021 Haaviston arvioitiin menestyneen hyvin tapaamisessa Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin kanssa, kun edellisen yrittäjän, Josep Borrellin, oli vastikään tulkittu epäonnistuneen samassa tehtävässä.[44][45][46][47]

Suomalaisten lasten ja naisten kotiuttaminen al-Holin pakolaisleiriltä

Pääartikkeli: Pekka Haaviston toiminta al-Holin leiriä koskevassa asiassa

19. joulukuuta 2019 kymmenen opposition kansanedustajaa teki perustuslakivaliokunnalle muistutuksen eli selvityspyynnön ulkoministeri Pekka Haaviston virkatoimien laillisuudesta liittyen Syyriassa sijaitsevalla al-Holin leirillä olleiden suomalaisten ja Suomesta sinne kulkeutuneiden lasten ja naisten kotiuttamishankkeeseen.[48] Ennen muistutuksen tekemistä Haavisto oli saanut toiminnastaan poliittisen luottamuksen, kun eduskunta antoi hänelle luottamuslauseen välikysymysäänestyksessä. Muistutus koski Haaviston virkatoimien juridista selvittämistä.[49]

Perustuslakivaliokunnan 9.12. antaman mietinnön mukaan Haavisto rikkoi lakia, muttei niin vakavasti, että kynnys ministerisyytteen nostamiseksi valtakunnanoikeudessa ylittyisi. Mietintö ei ollut yksimielinen, sillä valiokunnan vihreät jäsenet jättivät siihen vastalauseen.[50] Myös valiokunnan kuulemat asiantuntijat olivat selkeästi erimielisiä asiasta.[48]

Poliittiset näkemykset

Sisäpolitiikka

Pekka Haavisto puhumassa ydinvoimasta vuonna 2012.

Haaviston mielestä kulutusta on vähennettävä.[51] Hän kannattaa avohakkuiden kieltämistä.[52] Turvapaikanhakijoita on autettava ensisijaisesti paikan päällä.[53] Haavisto on ajanut perustulon käyttöönottoa[54] ja hänen mielestään tuloerot ovat Suomessa liian suuret.[55] Haavisto kannattaa pakkoruotsia.[56]

Vuonna 2018 Haavisto asemoi itsensä Ylen kyselyssä vasemmisto-oikeistojanalla arvoon 3, asteikon arvon 0 edustaessa vasemmistoa ja 10 edustaessa oikeistoa.[55] Haavisto ei ole kertomansa mukaan lähtenyt vasemmistotrendeihin mukaan, ja kokee punavihreiden presidenttiehdokkuuden vieraaksi koska "ei ole yhtään punainen". Hän pitää vihreää liikettä kotinaan, ja on kertonut että on aina mieltänyt olevansa "keskustaliberaalien maisemissa poliittisesti".[57]

Haavisto osallistui 1986 ydinvoimaa vastustavaan mielenosoitukseen Helsingissä. Hän piti vuonna 1998 mahdottomana, että vihreät voisivat olla mukana hallituksessa, joka suhtautuu myönteisesti viidennen ydinvoimalan rakentamiseen.[58] Vuonna 2002 Haavisto totesi että päätös rakentaa lisäydinvoimaa voi johtaa maailmalla suomalaistuotteiden boikottiin.[59] Haavisto kertoi vuonna 2023 että hänen ennakoimansa ydinvoimaonnettomuuksien sarja ei ole toteutunut, ja totesi että ilmastonmuutosta ei saada torjuttua riittävän nopeasti ilman kehittyneissä maissa käytettävää ydinvoimaa.[60]

Ulkopolitiikka

Iltalehden mukaan Haavisto on toistuvasti urallaan kertonut uskovansa Venäjän demokratiakehitykseen ja kritisoinut niitä, jotka ovat varoittaneet Venäjän muodostamasta turvallisuusuhasta.[61]

Vuonna 2008 Georgian sodan yhteydessä Haavisto oli huolissaan Baltian maiden liian vihamielisestä suhtautumisesta Venäjään.[61]

Vuoden 2012 presidentinvaalien yhteydessä Haavisto totesi muun muassa, että pohjoismainen yhteistyö ja Venäjä ovat Suomen ulkopolitiikassa tärkeitä. Haaviston mielestä Suomella on taloudellisia mahdollisuuksia myös Euroopan ulkopuolella.[62]

Haavisto kertoi vuonna 2012 uskovansa demokraattiseen Venäjään. Hän kritisoi muita presidenttiehdokkaita Venäjän demokratian vähättelystä: ”Myös jotkut ehdokaskollegoistani ovat syyllistyneet tällaiseen Venäjän – ja demokratian – vähättelyyn.”[61] Venäjän suurimpana ongelmana hän piti alueiden kurjistumista. Haavisto totesi, että "Venäjän kehitys ei varmaan tuo suuria turvallisuusuhkia Suomelle."[63]

Haavisto halusi syksyllä 2019 ulkoministerinä toimiessaan löyhennyksiä venäläismatkailijoiden viisumikäytäntöihin. EU-komissio oli tätä ennen ollut huolissaan Suomen viisumikäytäntöjen turvallisuusriskeistä ja piti tarkastuksessa havaittuja puutteita vakavina. Haavisto ajautui viisumiasiassa vastakkain ulkoministeriön silloisen konsulipäällikön Pasi Tuomisen kanssa.[64]

Puolustuspolitiikka

Iltalehden mukaan Haavisto kannatti Suomen puolustuskyvyn alasajoa 1990-luvulta 2010-luvulle asti. Hän on esittänyt suoria leikkauksia armeijan määrärahoihin sekä vaatinut armeijan miesvahvuuden vähentämistä.[61]

1970-luvulla Haavisto kirjoitti, että ”puolustusvoimat on perustettu, jotta jokainen suomalainen mies hallitsisi tappamisen jalon taidon silloin, kun maan korkein johto näkee sen mielekkääksi. Kun käsky käy, on liian myöhäistä sanoa ei. Ei on sanottava nyt.”[61]

Vuonna 1989 Haavisto teki eduskunnassa aloitteen: Määrärahan osoittamisesta Santahaminan (varuskuntasaari Helsingissä, jossa toimivat nykyään Etelä-Suomen Huoltorykmentti, Kaartin jääkärirykmentti, Maanpuolustuskorkeakoulu, Suomenlinnan Rannikkorykmentti ja Merisotakoulu) vapauttamiseksi asunto- ja virkistyskäyttöön.

Vuonna 1991 Haavisto esitti vähennettäväksi 900 000 000 markkaa puolustusmateriaalihankinnoista. 1992 valtion tulo- ja menoarviota käsiteltäessä Haavisto esitti ohjelmaa Suomen oman aseriisunnan toteuttamiseksi ja puolustusmäärahojen vähennystä 10:llä prosentilla vuosittain käytettäväksi ympäristöministeriön hallinnonalalla kansainväliseen ja kansalliseen ympäristönsuojeluun. Haaviston mukaan "eduskunta edellyttää, että laaditaan ohjelma Suomen oman aseriisunnan toteuttamiseksi ja turvallisuuspolitiikkamme saattamiseksi uutta eurooppalaista todellisuutta vastaavaksi". Ehdotus kaatui eduskunnassa äänin 121-61. Toukokuussa 1992 Haavisto esitti, että hallitus antaa nopeasti eduskunnalle esityksen varusmiespalvelusajan lyhentämisestä varusmieskoulutuksen ajankäyttöä tehostamalla. Haavisto oli mukana uudelleen 10 prosentin puolustusmateriaalihankintojen vähennysvaatimuksessa myös vuoden 1994 budjettiin. Samalla hän oli esittämässä muiden vihreiden kanssa, että tulevina vuosina tulee pyrkiä puolustusmenojen osuuden vähentämiseen noin prosenttiin bruttokansantuotteesta. Vuoden 1995 budjettia varten aloite oli sanamuodolla ”valtion velkaantumisen pysäyttämiseksi ja hyvinvointivaltion turvaamiseksi on vähennettävä puolustusvoimien materiaalihankintoja ja myöhennettävä hävittäjähankintoja. Tilausvaltuuksia tiedustelu-, valvonta- ja johtamisjärjestelmien hankkimiseen on välttämätöntä vähentää”. Haavisto palasi eduskuntaan 2007 ja katsoi vuonna 2008, että ”nykyisen kokoiselle armeijalle ei riitä varusteita" ja halusi pudottaa kriisiajan vahvuutta 350 000:sta aina 150 000:een.[65][66]

Vuonna 2009 Haavisto halusi avata keskustelun Suomen yleisestä asevelvollisuudesta. Hänen mukaansa ainoa ratkaisu ongelmiin on valikoiva asepalvelus.[67][65]

Vuonna 2011 Haavisto katsoi että Suomen tulisi vetäytyä Afganistanista.[68]

Haavisto kannattaa jalkaväkimiinat kieltävää Ottawan sopimusta.[69]

Haavisto ei ole aiemmin ollut Suomen Nato-jäsenyyden kannalla,[70] mutta ilmoitti toukokuussa 2022 kääntyneensä kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyden hakemista[71]. Vielä vuonna 2012 Haavisto oli täysin eri mieltä väittämän kanssa, jonka mukaan Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta.[61]

Arvopolitiikka

Haavisto on kertonut vuoden 2010 eroamispiikin yhteydessä, että kirkon muutosta haluavat ihmiset pysyivät jäsenenä ja vaikuttaisivat kirkon sisällä. Haavisto pohti vuonna 2010 pitäisikö hänen näyttää esimerkkiä ja liittyä uudelleen kirkkoon. Haavisto kertoi tuolloin, että vaikka hän ei ole kirkon jäsen, hänen on käynyt kirkkoa sääliksi. Haaviston mukaan kirkossa on paljon ihmisiä, joille ihmisarvon kunnioittaminen on tärkeä periaate ja hän kertoi olevansa heidän puolestaan pahoillaan. Haavisto kertoi toivovansa, että kirkko säilyttää vihkimisoikeutensa ja ryhtyy vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Haavisto kutsui tuolloin kirkon vallitsevaa kantaa kärvistelyksi, sillä Ruotsi oli jo hyväksynyt lain.[72]

Vaalirahoitus

Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan 2024 kokonaisbudjetti on noin 1 000 000 euroa. Haavisto on saanut vaalirahoitusta kampanjaan muun muassa Herlinin teollisuussuvun Anna Herliniltä 25 000 euroa, hallitusammattilainen Anne Brunilalta muutama tuhat euroa, vuorineuvos Reijo Karhiselta 6 000 euroa sekä yrittäjä Olli Muuraiselta. Vuoden 2018 presidentinvaaleissa Muurainen tuki Haavisto 26 000 eurolla ja vuoden 2012 vaaleissa 36 000 eurolla. Lisäksi Muurainen on antanut omistamansa Management Eventsin tilat Haaviston kampanjan käyttöön.[73]

Julkaisut

Haavisto on kirjoittanut muun muassa kirjan Kesä Balkanilla kokemuksistaan YK-työssä. Vuonna 2010 Haavisto julkaisi Afrikan kehityssuuntia kuvaavan raportin Afrikan tähteä etsimässä ja elämäkerrallisen teoksen Hatunnosto.[17] Lokakuussa 2011 julkaistiin Haaviston vaalikirja Anna mun kaikki kestää – Sovinnon kirja.[74]

Haavisto kirjoitti 1970-luvulla interrail-oppaita kokemuksistaan matkareissuiltaan Euroopasta.[75]

Yksityiselämä

Pekka Haaviston isä oli Munkkivuoren yhteiskoulun rehtori Jouko Haavisto ja äiti kemian lehtori Anja Haavisto.

Haavisto tapasi puolisonsa, Ecuadorista kotoisin olevan parturi-kampaaja[76] Nexar Antonio Floresin 1997 ollessaan matkalla Bogotássa. He rekisteröivät parisuhteensa vuonna 2002.[77]

Haavisto on kasvissyöjä.[51]

Haavisto asuu Helsingin Kulosaaressa omakotitalossa, joka oli ennen Yhdysvaltain suurlähetystön omistuksessa.[78][79]

Uskonto

Haavisto on kertonut uskovansa korkeampiin voimiin, mutta ei ole myöntänyt uskovansa kristilliseen kolmiyhteiseen Jumalaan. Haavisto on tunnustautunut kirjassaan 2011 "metsäkirkkolaiseksi", joka korostaa ihmisen pyhää kokemusta osana luontoa. Haaviston mukaan luonnossa ihminen kokee hengellisen ja jumalallisen tunteen. Haaviston mukaan läheinen luontosuhde auttaa ihmistä keskittymään ja auttaa ihmistä tuntemaan paikkansa maailmassa.[80] Haavisto erosi nuoruudessa kirkosta, koska hän oli suivaantunut koulun uskonnonopetukseen. Haavisto kertoi protestoivansa tapaa, jolla muista uskonnoista kerrottiin. Vuonna 2010 Haavisto paljasti kirjassa harkineensa liittymistä takaisin kirkkoon, mikäli se ryhtyy vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja.[72] Haavisto liittyi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon Ylivieskan kirkon tuhopolton jälkeen vuonna 2016.[81]

Kunnianosoituksia

Vuonna 2015 Haavistolle myönnettiin Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuran (ETMU) tunnustuspalkinto merkittävästä työstä etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen kysymysten parissa.[82]

Teokset

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h Pekka Haavisto Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. ↑ Pekka Haavisto nimitetty Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtajaksi, Aamulehti 7.10.2016.
  3. ↑ Pekka Haavisto: President of EIP’s Board of Governors. Viitattu 15.4.2019.
  4. ↑ a b c Pekka Haavisto valittiin vihreiden johtoon murska­äänin 40–1 Helsingin Sanomat. 3.11.2018. Viitattu 4.11.2018.
  5. ↑ Munkkivuoren yhteiskoulu Suomen yksityisten oppikoulujen digitaalinen matrikkeli. Salminen, Jari ja Yksityiskoulujen Liitto. Viitattu 5.2.2012.
  6. ↑ Mickelsson, Rauli: Haavisto, Pekka (1958–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 15.4.2014. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 26.11.2014.
  7. ↑ Kuka Pekka Haavisto? (Internet Archivesta, tallennettu 18.4.2012) haavisto2012.fi. Viitattu 13.1.2012.
  8. ↑ Waris, Olli: Tämän verran Haavisto opiskeli iltalehti.fi. 30.1.2012. Iltalehti. Viitattu 3.6.2012.
  9. ↑ Haavisto torjui Korholan väitteen ohituskaistan rakentamisesta tohtorin opinnoille – Korhola pyysi anteeksi Ilta-Sanomat. 17.11.2023. Viitattu 17.11.2023.
  10. ↑ Julku, Mari: Energinen, kekseliäs ja nirso. Iltalehti, 28.–29.1.2012, s. 26–27.
  11. ↑ a b Juha-Pekka Tikka: 19-vuotias Pekka Haavisto kehui itsesensuuria 1977: Emme räpelly valittelemaan Neuvostoliiton ihmisoikeuksia Verkkouutiset. 29.7.2023. Viitattu 30.7.2023.
  12. ↑ https://punkmuseo.fi/pienlehdet/lehdet4/Koynnos___1978__kesa.pdf Artikkeli "Ystävyys yli rajojen" (S. 10). Viitattu 30.7.2023.
  13. ↑ https://punkmuseo.fi/pienlehdet/lehdet4/Koynnos___1978__kesa.pdf Artikkeli "Alas aseiden kalistelu" (S. 6). Viitattu 30.7.2023
  14. ↑ Korhonen, Jarmo: Vallantavoittelijat, s. 59. Tammi. ISBN 978-951-31-9027-9. Teoksen verkkoversio.
  15. ↑ Björksten, Tuomo: Kaksi sankaria. Aamulehti, 29.1.2012, s. 6–10.
  16. ↑ Eduskuntavaalien tulokset. Aamulehti, 18.3.1987.
  17. ↑ a b c d CV pekkahaavisto.net. Viitattu 23.1.2012.
  18. ↑ Historia Vihreät – De Gröna. Viitattu 15.6.2019.
  19. ↑ Laturi, Panu: Viron vihreät nousevat Vihreä Lanka. 9.2.2007. Viitattu 15.6.2019.
  20. ↑ a b Vihreiden verkot vasemmalle (pääkirjoitus) Iltalehti. 9.6.2011. Viitattu 19.1.2012.
  21. ↑ Luettelo ehdokkaista vaalipiireittäin ja puolueittain, myös heidän äänimääränsä ja vertailulukunsa 1999 (XLS) Tilastokeskus. Viitattu 19.1.2012.
  22. ↑ Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 21.3.2007. Oikeusministeriö. Viitattu 23.1.2012.
  23. ↑ Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 13.5.2011. Oikeusministeriö. Viitattu 19.1.2012.
  24. ↑ Kokeile HS:n vaalikoneella, kenen ehdokkaan arvomaailma on lähimpänä sinua www.vaalikone.fi. Viitattu 11.11.2018.
  25. ↑ a b Eduskuntavaalit 2019: Helsingin vaalipiiri Vaalit.fi. 23.4.2019. Oikeusministeriö. Viitattu 31.5.2019.
  26. ↑ Eduskuntavaalit 2023: Helsingin vaalipiiri, valitut 5.4.2023. Oikeusministeriö. Viitattu 15.4.2023.
  27. ↑ Airhart, Marc: Cleaning Up After War Scientific American. 15.9.2003. Viitattu 24.1.2012. (englanniksi)
  28. ↑ Haavisto, Pekka: Sudanissa sataa (Arkistoitu sivu) Haavisto-blogi. 24.8.2007. Viitattu 14.3.2015.
  29. ↑ Sivari, joka sai sotilasansiomitalin Rauhanturvaaja. 1/2010. Viitattu 23.1.2012.
  30. ↑ Soini nimitti Pekka Haaviston erityisedustajakseen Maaseudun tulevaisuus. 17.8.2015. Viitattu 9.12.2019.
  31. ↑ Presidenttiehdokas!. Iltalehti, 30.4.2011, s. 17.
  32. ↑ Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto selviytyivät toiselle kierrokselle presidentinvaalissa 2012 26.1.2012. Tilastokeskus. Viitattu 14.3.2015.
  33. ↑ Sauli Niinistö on maamme 12. presidentti Yle Uutiset. 5.2.2012. Viitattu 14.3.2015.
  34. ↑ Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto: Emme tarvitse uusia viholliskuvia Yle uutiset. 12.2.2017. Viitattu 18.12.2017.
  35. ↑ Terhi Uusivaara: Haavisto toivoo eduskunnalta realismia omistajaohjausasioissa 16.10.2013. Yle Uutiset. Viitattu 16.10.2013.
  36. ↑ Pekka Haavistosta uusi kehitysministeri Yle Uutiset. 16.10.2013. Viitattu 14.3.2015.
  37. ↑ Nyt on nimet paperissa – vihreät ministerit jättivät eronpyyntönsä Ilta-Sanomat. 22.9.2014. Viitattu 15.6.2019.
  38. ↑ Mikko Valimaa: Caruna-kohu: Poliitikot tekivät 4 emämokaa – "Ei olisi kannattanut leikkiä nerokasta" Helsingin Uutiset. 2.2.2016. Viitattu 21.12.2019.
  39. ↑ Jarno Hartikainen: Pekka Haavisto piti Ohisaloa parhaana vaihtoehtona vihreiden johtoon Helsingin Sanomat. 2.11.2018. Viitattu 4.11.2018.
  40. ↑ Eduskuntavaalit 2019: tulokset Vaalit.fi. 23.4.2019. Oikeusministeriö. Viitattu 31.5.2019.
  41. ↑ Europarlamenttivaalit 2019: tulokset Vaalit.fi. 29.5.2019. Oikeusministeriö. Viitattu 31.5.2019.
  42. ↑ Haavisto kovisteli diplomaatteja: Kaikki salailu ja hyssyttely on tuomittavaa – epäasialliseen käytökseen puututaan välittömästi MTV Uutiset. 19.8.2019. Viitattu 14.12.2019.
  43. ↑ Suomella on työhullu ulkoministeri, joka lähettää alaisille sähköpostia keskellä yötä ja joka puuhasi ensitöikseen yhden rauhansopimuksen Helsingin Sanomat. 9.9.2019. Viitattu 22.2.2021.
  44. ↑ Diplomatia | Haavisto pärjäsi suomalaisten asiantuntijoiden mukaan hyvin, Lavrovin haukut Merkelille hämmästyttivät: ”Takana on Putinin henkilökohtainen raivo” Helsingin Sanomat. 15.2.2021. Viitattu 22.2.2021.
  45. ↑ Diplomatia | Presidentti Niinistö ulkoministeri Haaviston Lavrov-tapaamisesta: ”Hyvä suoritus!” Helsingin Sanomat. 15.2.2021. Viitattu 22.2.2021.
  46. ↑ Kommentti | Ei nöyryytystä eikä kylmää kyytiä, ministeri Haavisto suoriutui vaikeasta tilanteesta hyvin Helsingin Sanomat. 15.2.2021. Viitattu 22.2.2021.
  47. ↑ Venäjä | EU:n ulkopoliittinen johtaja Borrell joutui ahtaalle Moskovan-vierailustaan – Virolaismeppi vaatii Borrellin eroa Helsingin Sanomat. 8.2.2021. Viitattu 22.2.2021.
  48. ↑ a b Oikeusoppineet eri linjoilla tapaus Haavistosta – Näin rajusti näkemykset erosivat Yle Uutiset. 10.12.2020. Viitattu 11.12.2020.
  49. ↑ Haaviston ja konsulipäällikön kertomuksissa ristiriitoja –perustuslakivaliokunta pyytää lisäselvityksiä ulkoministeriöstä LS24.fi. 14.1.2020. Viitattu 11.12.2020.
  50. ↑ Edellytyksiä syytteen nostamiselle ei ole – Haavistolle silti raskaat moitteet Kansan Uutiset. 9.12.2020. Viitattu 11.12.2020.
  51. ↑ a b Millaisia ovat vihreät tekosi, Pekka Haavisto? mtvuutiset.fi. 11.3.2013. Viitattu 29.3.2023.
  52. ↑ Avohakkuut jakavat voimakkaasti suomalaisia – puoluejohtajista vain vihreiden Haavisto ja vasemmiston Andersson kannattavat avohakkuukieltoa Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 22.10.2023.
  53. ↑ Pekka Haavisto 24/2011. Väestöliitto. Viitattu 23.1.2012.
  54. ↑ Pekka Haavisto IL:n tentissä: ”Vihreät ei ole vasemmistopuolue” www.iltalehti.fi. Viitattu 22.10.2023.
  55. ↑ a b Vertailussa presidenttiehdokkaiden arvot: Vaalikamppailussa soi hyvinvointivaltion sävel Yle Uutiset. 20.1.2018. Viitattu 22.10.2023.
  56. ↑ Nimilista paljastaa: Katso kuka eduskunnassa kannattaa pakkoruotsia – ja kuka vastustaa www.is.fi. 15.8.2013. Ilta-Sanomat. Viitattu 12.1.2022.
  57. ↑ Erno Laisi: Pekka Haavisto ei halua leimaantua punavihreiden ehdokkaaksi: ”En ole yhtään punainen” Ilta-Sanomat. 24.8.2023. Viitattu 12.9.2023.
  58. ↑ Sippola Anna-Riitta: Pekka Haavisto: Vihreät eivät mene ydinvoimalaa puoltavaan hallitukseen Helsingin Sanomat. 11.6.1998. Viitattu 6.10.2023.
  59. ↑ Haavisto: Ydinvoima voi johtaa boikotteihin Yle Uutiset. 7.2.2002. Viitattu 6.10.2023.
  60. ↑ Haavisto ei myönnä tehneensä virhearviota Venäjän suhteen – näin hän selittää lausuntojaan IS:lle Ilta-Sanomat. 29.9.2023. Viitattu 6.10.2023.
  61. ↑ a b c d e f Karvala, Kreeta: Jos Haaviston tahto olisi mennyt läpi, Suomen puolustus olisi ajettu alas vuosikymmeniä sitten Iltalehti. 5.1.2023. Viitattu 5.1.2024.
  62. ↑ Rautio, Yrjö: Niinistö vs Haavisto (Arkistoitu sivu) Apu. 22.12.2011. Viitattu 14.3.2015.
  63. ↑ Haavisto: Venäjän kehitys ei uhkaa Suomea mtvuutiset.fi. 11.1.2012. Viitattu 6.10.2023.
  64. ↑ Olli Waris: Kiista venäläisten viisumeista ei ”kilkattanut kelloja” Pekka Haavistolle – näin puheet muuttuivat viikossa Ilta-Sanomat. 6.10.2023. Viitattu 6.10.2023.
  65. ↑ a b Juha-Pekka Tikka: Tuntematon Pekka Haavisto - näin hän halusi leikata Suomen asevoimilta Verkkouutiset. 26.6.2023. Viitattu 13.9.2023.
  66. ↑ Markku Huusko: Tunnetulle sivarille sotilasansiomitali Uusi Suomi. 4.6.2008. Viitattu 13.9.2023.
  67. ↑ Ruotsin päätös avasi keskustelun asepalveluksesta Vihreä Lanka. 17.6.2009. Viitattu 13.9.2023.
  68. ↑ Numminen, Mikko: Tehtävä Suomessa, Pekka Haavisto Image. 25.11.2011. Viitattu 14.3.2015.
  69. ↑ Ottawan miinasopimusta tarvitaan pekkahaavisto.fi. Viitattu 1.7.2023.
  70. ↑ Camp, Walter de: Pekka Haavisto vs. Paavo Väyrynen City-lehti. 24/2011. Viitattu 14.3.2015.
  71. ↑ Ulkoministeriltä odotettu Nato-kanta – näin hän perustelee Verkkouutiset. 12.5.2022. Viitattu 1.6.2022.
  72. ↑ a b Haavisto saattaa liittyä kirkkoon - yhdellä ehdolla Iltalehti. 26.10.2010. Viitattu 14.8.2023.
  73. ↑ Miettinen, Satu & Viitala, Silja: Hesburgerin perustaja rahoittaa Stubbia, Herlinien mahtisuvun jäsen Haavistoa: rikkaat kertovat, keitä tukevat Yle. 11.1.2024. Viitattu 11.1.2024.
  74. ↑ Räsänen, Saija: Kuka ostaa vaalikirjoja? Vihreä Lanka. 3.11.2011. Viitattu 30.12.2011.
  75. ↑ Saarikko, Elise: Pekka Haaviston interrail-oppaat pääsivät museoon Länsiväylä. 26.4.2015. Viitattu 15.6.2019.
  76. ↑ Antonio Flores sai uuden tutkinnon ja kunniakirjan! | Seiska Seiska.fi. Viitattu 14.2.2023.
  77. ↑ Häkli, Laura: Mutta kuka kumma on Antonio? 13.1.2012. Vihreä lanka. Viitattu 23.1.2012.
  78. ↑ Pekka Haavisto osti 1,1 miljoonan euron talon arvoalueelta - katso kuva! www.iltalehti.fi. Viitattu 10.11.2023.
  79. ↑ Piia Kujala: Haavisto hulppean talonsa mittavasta remontista: ”Monet eivät koskisi tällaisiin asuntoihin pitkällä tikullakaan” Ilta-Sanomat. 11.1.2018. Viitattu 10.11.2023.
  80. ↑ Karvala, Kreetta: Tällaisiin jumaliin presidenttiehdokkaat uskovat Iltalehti. 24.12.2023. Viitattu 11.1.2024.
  81. ↑ Presidenttiehdokkaat avoimina arvoistaan mtv.fi. Viitattu 11.9.2018.
  82. ↑ ETMU-palkinto: Aiemmat palkinnot Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura. 2015. Viitattu 22.10.2015.
  83. ↑ Medaljregn inför självständighetsdagen – Sanna Marin, Pekka Haavisto och Björn Wahlroos får utmärkelser Hufvudstadsbladet. Viitattu 1.12.2022. (ruotsiksi)
  84. ↑ Annetut kunniamerkit 1990-2021 Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat. Viitattu 6.12.2023.
  85. ↑ Tunnetulle sivarille sotilasansiomitali uusisuomi.fi. 4.6.2008. Viitattu 16.4.2019.
  86. ↑ Tuula Haataiselle ja Pekka Haavistolle ranskalainen kunniamerkki ambafrance.org. 2019. Viitattu 15.4.2019.
  87. ↑ President Ghani Confers State Medals on Finnish FM, Minister for Development Cooperation and Foreign Trade 15.4.2021. Bakhtar News Agency. Viitattu 6.12.2023. (englanniksi)

Aiheesta muualla

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Pekka Haavisto.
Edeltäjä:
Timo Soini 		Suomen ulkoministeri
2019–2023 		Seuraaja:
Elina Valtonen
Edeltäjä:
Pekka Sauri
Touko Aalto 		Vihreän liiton puheenjohtaja
1993–1995
2018–2019 		Seuraaja:
Tuija Brax
Maria Ohisalo
Vihreän liiton kansanedustajat
Helsingin vaalipiirin kansanedustajat
Helsingin vaalipiirin kansanedustajat 2007–2011
Vihreiden ehdokkaat Suomen presidentinvaaleissa

2000: Heidi Hautala | 2006: Heidi Hautala | 2012: Pekka Haavisto | 2018: Pekka Haavisto | 2024: Pekka Haavisto

 

Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pekka_Haavisto&oldid=22108143”