Nigel Mansell

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nigel Mansell
Mansell seuraamassa nimikkomutkansa julkistamista Meksikon GP:ssä 2015.[1]
Mansell seuraamassa nimikkomutkansa julkistamista Meksikon GP:ssä 2015.[1]
Henkilötiedot
Koko nimi Nigel Ernest James Mansell
Syntynyt8. elokuuta 1953 (ikä 71)
Upton-upon-Severn, Englanti, Iso-Britannia
Kansalaisuus  Iso-Britannia
Formula 1 -ura
Aktiivivuodet 19801992, 19941995
Talli(t) Lotus, Williams, Ferrari, McLaren
Kilpailuja 191 (187 starttia)
Maailman­mestaruuksia 1 (1992)
Voittoja 31
Palkintosijoja 59
Paalupaikkoja 32
Nopeimpia kierroksia 30
MM-pisteitä 480 (482)
Ensimmäinen kilpailu Itävallan GP 1980
Ensimmäinen voitto Euroopan GP 1985
Viimeinen voitto Australian GP 1994
Viimeinen kilpailu Espanjan GP 1995
Aiheesta muualla
www.nigelmansell.co.uk

Nigel Ernest James Mansell (s. 8. elokuuta 1953 Upton-upon-Severn, Englanti, Iso-Britannia) on englantilainen autourheilija, joka kilpaili Formula 1 -sarjassa vuosina 19801992 ja 19941995.[2]

Hän osallistui urallaan 187 kilpailuun, joissa ajoi 31 voittoa, 32 paalupaikkaa ja 30 kilpailun nopeinta kierrosta. MM-pisteitä Mansell keräsi urallaan 482.[3] Mansellilla on eniten keskeytyksiä F1-maailmanmestareista.[4] Ennen mestaruutta Mansell ajoi kolmasti MM-pisteissä toiseksi.[3]

Hän voitti urallaan maailmanmestaruuden kahdessa arvostetussa autourheilusarjassa, ensin Formula ykkösissä vuonna 1992 ja heti seuraavana vuonna silloisen CART (nyk. Champ Car)-sarjan mestaruuden tulokaskaudellaan, johon kukaan muu ei ollut vielä pystynyt ennen häntä.[3] Mansell on myös Mario Andrettin, Emerson Fittipaldin ja Jacques Villeneuven lisäksi ainoa, joka on voittanut sekä Formula 1 että CART-sarjan mestaruudet.

Mansell ajoi pääuransa jälkeen Grand Prix Masters -sarjassa vuosina 2005–06.[5][2][6][7]

Mansell aloitti kilpailu-uransa kartingilla, kunnes siirtyi menestyksen saattelemana Formula Ford -sarjaan.[2][3][6][7] Hän voitti 42 ajamastaan kilpailu 33 ja hänet kruunattiin vuoden 1977 Britannian Formula Ford -sarjan mestariksi.[2][3] Myöhemmin samana vuonna Mansell sai mahdollisuuden ajaa Lolan T570 Formula 3 -autoa Silverstonessa.[7] Hän sijoittui kilpailussa neljänneksi ja päätti siirtyä Formula kolmosiin seuraavaksi kaudeksi.

Mansellin ensimmäinen kausi Formula kolmosissa alkoi hienosti, kun hän starttasi debyyttikilpailuun paalulta ja ajoi maaliin toisena.[7] Auto ei kuitenkaan ollut kilpailukykyinen, koska sopimus Unipartin kanssa pakotti tallia käyttämään heikkoja Triumphin moottoreita, kun taas huipputallit käyttivät Toyotan koneita.[7] Kolmen seitsemännen ja viimeisessä kilpailussa neljännen sijan ajanut Mansell päätti lähteä tallista. Seuraavaksi kaudeksi hän osti kuljettajan sopimuksen Dave Price Racing -tallista. Mansell voitti ensimmäistä kertaa Formula 3 -sarjassa Silverstonen radalla maaliskuussa ja sijoittui kahdeksanneksi maailmanmestaruuskamppailussa.[7] Hänen kilpailu-uransa oli kuitenkin vaakalaudalla jouduttuaan suureen kolariin, josta hän kuitenkin selvisi luun murtumilla.[2][3][6][7] Lotus-tallin pomo Colin Chapman kuitenkin oli kiinnittänyt huomiota Mansellin ajotaitoihin ja antoi hänelle testikuljettajan sopimuksen Lotuksen Formula 1 -tallista.[2][7]

Lotus: 1980–1984

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mansellin taidot testikuljettajana vakuuttivat Colin Chapmanin ja hän antoikin Mansellille tilaisuuden osallistua kolmeen Grand Prix:hin vuonna 1980.[3][7] Debyyttikilpailussaan Itävallan GP:ssa hän kuitenkin keskeytti auton hajottua (hän sai myös ohjaamoon vuotaneesta polttoaineesta palovammoja).[2][3][7][8][9] Toisessa kilpailussa Nigelin oli jälleen tyytyminen keskeytykseen.[7][10] Kolmannessa kilpailussa hän karsiutui ja sen jälkeen Lotus jatkoi kauden loppuun yhdellä autolla, jota käytti tallin ykköskujettaja Mario Andretti. Hän kuitenkin ilmoitti siirtyvänsä kauden päätteeksi Alfa Romeolle, joten Lotukselle jäi tyhjä kuljettajan paikka seuraavalle kaudelle.[6][7]

Mansell valittiin Lotuksen kuljettajaksi kaudelle 1981.[2][3][7] Hän onnistui ajamaan kauden viidennessä ja uransa seitsemännessä kilpailussa kolmanneksi, jonka lisäksi hän saavutti myös kaksi pistesijaa ajamalla neljänneksi ja kuudenneksi.[2][3][6][7][11][7][12][13]

Mansell vuonna 1984 Lotus-autollaan.

Kaudella 1982 Mansell suunnitteli kilpailua myös Le Mansin 24 tunnin ajossa Formuloiden ohella ansaitakseen enemmän rahaa. Colin Chapman kuitenkin uskoi, että Mansell altistuu tarpeettomille riskeille ja maksoi 10 000 puntaa hänelle, jottei hän ottaisi osaa kilpailuun. Chapman solmi Mansellin kanssa myös kauden 1984 loppuun asti kestävän sopimuksen, joka teki hänestä myöhemmin miljonäärin.

Chapmanin ja Mansellin välille kehittyi läheinen ystävyyssuhde, mutta Mansell koki järkytyksen Chapmanin yllättäen kuollessa 1982.[7][8] Mansell kertoi myöhemmin, että "osa minua kuoli hänen kanssaan. Olen menettänyt perheenjäseneni." Chapmanin kuoleman seurauksena suhteet Lotukseen heikkenivät.[3][6][7]

Mansell ajoi sopimuksen loppuun asti ennen kuin hänen siirrostaan Wiliamsille ilmoitettiin.[3][6][7] Mansellin paikan Lotuksella otti brasilialainen Ayrton Senna.[3]

Williams: 1985–1988

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mansell Saksan GP:ssä 1985.

Mansell siirtyi Williamsille vuonna 1985 vuoden 1982 maailmanmestari Keke Rosbergin tallikaveriksi.[3][6][7] Mansellin ensimmäiset kisat menivät taisteluun viimeisistä pistesijoista. Syksyllä Belgian GP:ssä hän nousi viimein ensi kertaa palkintokorokkeelle Williamsilla oltuaan toinen.[2][3][7] Kolme viikkoa myöhemmin Mansell voitti ensimmäisen kilpailunsa Euroopan GP:n ja kaksi viikkoa myöhemmin Etelä-Afrikan GP:n.[2][3][6][7][8][14] Loppupisteissä Mansell oli kuudes Rosbergin ollessa kolmas.

Seuraavaksi kaudeksi hänen tallikaverikseen tuli kaksinkertainen maailmanmestari Nelson Piquet Rosbergin lähdettyä Mclarenille.[2][7][8] Williams-Hondat hallitsivat kautta ottaen yhdeksän voittoa.[2] Mansell voitti viisi kilpailua: Belgian, Kanadan, Ranskan, Britannian ja Portugalin GP:t.[15] Viimeiseen kilpailuun lähdettäessä Mansellilla oli seitsemän pisteen etumatka toisena olleeseen Alain Prostiin. Mansellin mestaruus näytti varmalta, kunnes 19 kierrosta ennen maalia, Nigelin rengas räjähti ja voittoon ajanut Prost nousi mestaruuteen.[2][7]

Seuraavalla kaudella Willams nousi kiistattomasti parhaaksi talliksi. Mansell voitti osakilpailun peräti kuudesti (San Marinon, Ranskan, Britannian, Itävallan, Espanjan ja Meksikon GP:n), mutta tasaisesti palkintosijoille ajanut Piquet oli saanut isoimman otteen mestaruuteen kun kaudesta oli jäljellä kaksi kilpailua.[7][16] Piquet'n mestaruus sinetöityi kun Mansellin kausi päättyi kohtalokkaaseen ulosajoon.[2][3][8]

Kausi 1988 meni heikommin Williamsin menettäessä Hondan moottorit Mclarenille ja joutuessa käyttämään Juddin moottoreita.[2] Autoa vaivasi heikko luotettavuus, josta johtuen Mansell pääsi vain kahdesti maaliin kaudella ollen Isossa-Britanniassa ja Espanjassa toinen.[3][17][18] Sijoitus pisteissä oli yhdeksäs.

Ferrari: 1989–1990

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaudelle 1989 Mansell siirtyi Williamsilta Ferrarin talliin, viimeisenä itse Enzo Ferrarin valitsemana kuljettajana talliin.[3] Ferrarilla Mansellin tallikaveriksi tuli itävaltalainen Gerhard Berger.[6] Ferrarilla Mansell menestyi jo alusta alkaen ja voitti ensimmäisen kilpailunsa tallissa.[2][3][7] Mansell oli viimeisin debyyttikilpailunsa Ferrarilla voittanut kuljettaja ennen Kimi Räikköstä ja vuotta 2007. Mansell nautti suurta arvostusta Ferrarin kannattajien, tifosien, keskuudessa ja saikin lempinimen "il leone", leijona.[2][6][7][8][19]

Kausi 1989 oli kuitenkin lopulta kohtalainen Mansellille, vaikka hän voittikin kahteen otteeseen kauden aikana.[20] Ferrarin oikukas vaihdelaatikko aiheutti hänelle monta keskeytystä, ja sen lisäksi hänet hylättiin kahdesti kauden aikana.[2][3][21] Mansell sijoittui lopulta neljänneksi mestaruustaulukossa.

Kaudelle 1990 Mansell sai uuden tallikaverin, kun vanha kilpakumppani Alain Prost siirtyi McLarenilta Ferrarin riveihin.[7][8] Kauden 1989 tallikaveri Gerhard Berger siirtyi Prostin tilalle McLarenille. Kauden aikana Mansell joutui tunnustamaan hallitsevan maailmanmestarin paremmakseen ja joutui katsomaan sivusta Prostin ja brasilialaisen Ayrton Sennan välistä kamppailua mestaruudesta. Mansell kuitenkin onnistui voittamaan yhden kilpailun kauden aikana ja nappaamaan muutaman palkintokorokesijan.[7][22] Hän sijoittui viidenneksi MM-pisteissä.

Williams: 1991–1992

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nigel Mansell vuoden 1991 Yhdysvaltain GP:ssä.

Edellisen kauden osoittauduttua pettymykseksi, Mansell ilmoitti lopettavansa uransa.[2][3][7] Frank Williams suostutteli Mansellin palaamaan ja lupasi tälle Williamsin ykköskuskin paikan ja Mansell palasi entiselle työnantajalleen.[3][7][23]

Williamsilla oli käyttössään tehokkaat Renault'n moottorit, ja Mansellin tallikaverina toimi Riccardo Patrese. Vaikka kauden ensimmäisessä kilpailussa näyttikin siltä, että Prost ja Senna taistelisivat jälleen keskenään mestaruudesta, Prostin ongelmaksi koitui Ferrarin epäluotettavuus. Näin Mansell nousi kamppailemaan mestaruudesta voitettuaan kesällä kolme peräkkäistä kilpailua.[24] Epäonni vaivasi kuitenkin edelleen englantilaista, joka menetti viimeisetkin mestaruusmahdollisuutensa kauden toiseksi viimeisessä kilpailussa Suzukassa, jossa hän pyörähti hiekoille jo ensi kierroksilla.

Kaudella 1992 asiat olivat kuitenkin toisella lailla. Williamsilla oli selvästi paras auto käytössään, ja se näkyi jo aikaisessa vaiheessa. Mansell voitti kauden alussa 5 ensimmäistä kilpailua peräkkäin ja oli kuudennessa toinen.[25] Ainoa uhkaaja oli tallikaveri Patrese. Kaikkiaan Mansell voitti kauden aikana yhdeksän kilpailua, ajoi 14 paalupaikkaa ja keräsi 108 MM-pistettä, jotka säilyivät pitkään ennätyksinä (Michael Schumacher rikkoi piste-ennätyksen kaudella 2001 ja voittoennätyksen kaudella 2002. Sebastian Vettel rikkoi paalupaikkaennätyksen kaudella 2011).[2][3][7][26][27][28] Ylivoimaisesta mestaruudesta kertoi se, että Mansell varmisti maailmanmestaruutensa jo elokuussa Unkarin GP:ssä, kun viisi kilpailua oli vielä ajamatta.

Kauden 1992 jälkeen Mansell ilmoitti lopettavansa kilpailemisen Formula ykkösissä, osittain sen takia, että F1-kilparadoille palaava Alain Prost tulisi olemaan hänen tallikaverinsa kaudella 1993 ja että Mansell oli riitautunut tallipäällikkö Frank Williamsin kanssa.[2][7][8]

CART IndyCar World Series

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Newman/Haas Racing 1993–1994

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mansell vuonna 1993 CART-autollaan.

Mansell ei kuitenkaan lopettanut kilpailemista kokonaan vuoden 1992 mestaruuteen, vaan siirtyi Pohjois-Amerikassa ajettavaan IndyCar-sarjaan.[2][3][6][7] Mansell liittyi Newman/Haas Racingin talliin, jossa hän korvasi Formula 1 -uralle lähteneen Michael Andrettin.

Mansell teki IndyCar-historiaa, kun hän otti ensimmäisenä tulokaskuljettajana paalupaikan ja voiton kauden avauskilpailussa Australiassa.[2][7] Pari viikkoa myöhemmin Mansell loukkasi selkänsä, kun hän ajoi rajusti ulos Phoenixissa pidetyssä kilpailussa. Mansell ajoi hyvin Indy 500:sessa ja johtikin kilpailua, vaikka kyseessä oli Mansellin ensimmäinen ovaaliradalla ajama kilpailu. Mansell kuitenkin menetti johtonsa kilpailun aikana ja sijoittui lopulta kolmanneksi.[7][29] Mansell voitti debyyttikautensa aikana yhteensä viisi kilpailua ja pääsi sen lisäksi palkintokorokkeelle viidesti. Mansell voitti IndyCar-mestaruuden ja nousi niiden kuljettajien joukkoon, jotka ovat voittaneet sekä F1- että IndyCar-mestaruuden.

Mansellin IndyCar-ura jatkui vielä kaudella 1994, mutta menestys ei enää ollut samanlaista kuin edeltäneellä mestaruuskaudella.[2][3] Mansell riitautui IndyCar-legenda Mario Andrettin kanssa ja putosi fanien suosiosta kauden aikana. Suosion menetystä kuvaa hyvin heikon kysynnän takia peruttu nimikirjoitustilaisuus.

Kausi 1994 oli Mansellin viimeinen Pohjois-Amerikassa.

Formula 1 -paluu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Williams: 1994

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ayrton Sennan kuoltua San Marinon GP:ssä kauden 1994 alussa Williams kaipasi huippukuljettajaa Damon Hillin rinnalle.[2][3] Testikuljettaja David Coulthard oli korvannut Sennan jo parissa kilpailussa, mutta Williamsin tähtäimessä oli vuoden 1992 F1-maailmanmestari Mansell.[2] Mansell lopulta teki loppukauden kattavan sopimuksen ja ajoi ensimmäisen kilpailunsa Ranskassa, josta tuloksena oli keskeytys. Paluukilpailunsa jälkeen Mansell palasi Pohjois-Amerikkaan, jossa hänellä oli samanaikaisesti sopimus IndyCar-sarjassa mutta ajoi vielä kauden kolme viimeistä kilpailua Williamsin väreissä.[7][30] Mansell otti uransa viimeisen voiton 41-vuotiaana Australiassa, jossa ajettiin kauden viimeinen osakilpailu.[3][31] Mansellin voitto jäi Michael Schumacherin ja Damon Hillin välisen mestaruustaiston ratkaisseen kolarin varjoon, jossa Schumacher oli tarkoituksella ajanut Hilliä päin ja ratkaissut mestaruuden itselleen.[2]

McLaren: 1995

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen vuotta 1995 oli liikkeellä huhuja, joiden mukaan Mansell olisi jäämässä Williamsille seuraavaksi kaudeksi, mutta huhut lyötiin laudalta, kun Mansell teki sopimuksen McLaren-Mercedeksen kanssa. Mansell sai tallikaverikseen suomalaisen Mika Häkkisen. Mansellilta odotettiin paljon McLarenilla, mutta visiitti osoittautui pettymykseksi.[7] Kauden alussa Mansell ei edes mahtunut autoon, joten häneltä jäi kauden ensimmäiset kilpailut väliin.[2][7][32] Mansell lopulta pääsi tositoimiin kauden kolmannessa kilpailussa, josta saldona oli vaatimaton kymmenes sija.[33] Mansell oli jatkuvasti tallitoveriaan Häkkistä hitaampi. Kauden neljäs ja samalla Mansellin uran viimeinen F1-kilpailu tuotti keskeytyksen.[34][35] Mansell aiheutti eripuraa jatkuvalla autoon kohdistuneella valittamisellaan, ja tallipäällikkö Ron Dennis jälkikäteen onkin sanonut, että Mansellin hankkiminen oli virhe. Mansellin korvasi hänen tilallaan alkukauden ajanut Mark Blundell.

McLarenin jälkeen Mansell oli vielä pariin otteeseen F1-testeissä muutaman tallin kanssa, mikä antoi vihiä vielä uudesta paluuyrityksestä, mutta Mansellin F1-ura päättyi lopullisesti.

British Touring Car Championship

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Formula 1 -uran loputtua Mansell pysyi vielä kilparadoilla. Mansell ajoi Britannian vakioautojen mestaruussarjassa kolme kilpailua vuoden 1998 aikana.[2][6][7][30] Mansellin ensiesiintyminen Fordin ratissa tapahtui Donington Parkin radalla. Hän keskeytti ensimmäisen sprinttilähdön kolmen kierroksen jälkeen, minkä takia hän starttasi päälähtöön sijalta 19. Pääkilpailun aikana sääolot kuitenkin muuttuivat, ja rata tuli märäksi. Mansell oli kilpailun kärjessä muutamaan otteeseen mutta oli lopulta viides. Mansell keskeytti molemmat lähdöt Brands Hatchissa ja oli sijoilla 14 ja 11 Silverstonessa ollen kokonaistilastossa sijalla 18, 21:stä kilpailijasta.

Grand Prix Masters

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Team Altech: 2005–2007

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2005 Mansell ilmoitti palaavansa kilparadoille vastaperustettuun Grand Prix Masters -sarjaan, jossa koko kuljettajisto koostui entisistä vähintään 45-vuotiaista F1-kuljettajista.[2][7][36][37][38] 52-vuotias Mansell voitti vuoden 2005 ainoan Masters-lähdön.[2][39] Toiseksi kilpailussa sijoittui Emerson Fittipaldi ja kolmanneksi Mansellin Williams-aikojen tallitoveri Riccardo Patrese. Ennen kilpailua koettiin kiistanalaisia hetkiä, kun kilpailuun jo mukaan ilmoittautunut Alain Prost jätti tulematta paikalle ja perui osallistumisensa.[40]

Vuodelle 2006 oli suunnitteilla neljä Grand Prix Masters -osakilpailua, ja Manselilla oli sopimus koko kaudelle Team Altechin kanssa. Neljästä kilpailusta kaksi ajettiin. Kauden toiseksi kaavailtu kilpailu Italian Monzassa jouduttiin perumaan meluhaittojen takia, ja kauden viimeiseksi kaavailtu Etelä-Afrikassa ajettava kilpailu peruttiin niin ikään.[41] Mansell voitti kauden ensimmäisen kilpailun Qatarissa ja keskeytti kauden kolmannessa, Isossa-Britanniassa ajetussa kilpailussa.[42][43]

Grand Prix Masters -sarja oli jo suunniteltu vuodelle 2007, mutta sarjaa järjestänyt yhtiö Delta Motorsport ajautui konkurssiin syyskuussa 2007 ja koko kausi jäi ajamatta.[44]

Mansellin pojat Greg ja Leo ovat myös kilpa-ajajia, joiden kanssa hän osallistui vuonna 2010 Le Mansin 24 tunnin ajoihin, jotka päättyivät keskeytykseen.[7][45][46][47]

Kunniajäsenyydet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • International Motorsports Hall of Fame 2005.[48]
  • Motorsports Hall of Fame of America 2006 (luokkana Open Wheel eli avorenkaiset).[49]
  • FIA Motorsport Hall of Fame.[6]
Nro Kilpailu Lähtöruutu Ajetut kilpailut [1]
1 Euroopan GP 1985 3. 76
2 Etelä-Afrikan GP 1985 1. 77
3 Belgian GP 1986 5. 83
4 Kanadan GP 1986 1. 84
5 Ranskan GP 1986 2. 86
6 Britannian GP 1986 5. 87
7 Portugalin GP 1986 2. 92
8 San Marinon GP 1987 14. 96
9 Ranskan GP 1987 1. 100
10 Britannian GP 1987 2. 101
11 Itävallan GP 1987 2. 104
12 Espanjan GP 1987 2. 107
13 Meksikon GP 1987 1. 108
14 Brasilian GP 1989 6. 124
15 Unkarin GP 1989 12. 133
16 Portugalin GP 1990 1. 152
17 Ranskan GP 1991 4. 162
18 Britannian GP 1991 1. 163
19 Saksan GP 1991 1. 164
20 Italian GP 1991 2. 167
21 Espanjan GP 1991 2. 169
22 Etelä-Afrikan GP 1992 1. 172
23 Meksikon GP 1992 1. 173
24 Brasilian GP 1992 1. 174
25 Espanjan GP 1992 1. 175
26 San Marinon GP 1992 1. 176
27 Ranskan GP 1992 1. 179
28 Britannian GP 1992 1. 180
29 Saksan GP 1992 1. 181
30 Portugalin GP 1992 1. 185
31 Australian GP 1994 1. 191

Kaudet numeroina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kausi Talli Sijoitus Osa-
kilpailut
Pisteet Voitot Palkinto-
sijat
Pistesijat Paalu-
paikat
Nopeimmat kierrokset Keskeytykset
1980 Lotus - 2 0 0 0 0 0 0 2
1981 Lotus 14. 13 8 0 1 3 0 0 8
1982 Lotus 14. 13 7 0 1 2 0 0 7
1983 Lotus 12. 15 10 0 1 4 0 1 8
1984 Lotus 10. 16 13 0 2 5 1 0 11
1985 Williams 6. 15 31 2 3 8 1 1 5
1986 Williams 2. 16 72 5 9 12 2 4 4
1987 Williams 2. 14 61 6 7 9 8 3 4
1988 Williams 9. 14 12 0 2 2 0 1 12
1989 Ferrari 4. 15 38 2 6 6 0 3 7
1990 Ferrari 5. 16 37 1 5 7 3 3 7
1991 Williams 2. 16 72 5 9 10 2 6 5
1992 Williams 1. 16 108 9 12 12 14 8 4
1994 Williams 9. 4 13 1 1 2 1 0 2
1995 McLaren - 2 0 0 0 0 0 0 1
Yhteensä (15 kautta) 187 482 31 59 82 32 30 87

F1-tulokset kausittain

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(Kilpailut, jotka on vahvennettu, saavutti paalupaikan)

Vuosi Talli 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 Sijoitus Pisteet
1980 Lotus ARG
 
BRA
 
RSA
 
USW
 
BEL
 
MON
 
FRA
 
GBR
 
GER
 
AUT
Kesk
DUT
Kesk
ITA
DNQ
CAN
 
USA
 
- 0[3][50]
1981 Lotus USW
Kesk.
BRA
11
ARG
Kesk.
SMR
 
BEL
3
MON
Kesk.
ESP
6
FRA
7
GBR
DNQ
GER
Kesk.
AUT
Kesk.
DUT
Kesk.
ITA
Kesk.
CAN
Kesk.
LVG
4
14. 8[3][50]
1982 Lotus RSA
Kesk.
BRA
3
USW
7
SMR
 
BEL
Kesk.
MON
4
USE
Kesk.
CAN
Kesk.
DUT
DNS
GBR
Kesk.
FRA
DNS
GER
9
AUT
Kesk.
SUI
8
ITA
7
LVG
Kesk.
14. 7[3][50]
1983 Lotus BRA
12
USW
12
FRA
Kesk.
SMR
Kesk.
MON
Kesk.
BEL
Kesk.
USA
6
CAN
Kesk.
GBR
4
GER
Kesk.
AUT
5
DUT
Kesk.
ITA
8
EUR
3
RSA
Kesk.
12. 10[3][50]
1984 Lotus BRA
Kesk.
RSA
Kesk.
BEL
Kesk.
SMR
Kesk.
FRA
3
MON
Kesk.
CAN
6
USE
Kesk.
USA
6
GBR
Kesk.
GER
4
AUT
Rkesk
DUT
3
ITA
Kesk.
EUR
Kesk.
POR
Kesk.
9. 13[3][50]
1985 Williams BRA
Kesk.
POR
5
SMR
5
MON
7
CAN
6
USA
Kesk.
FRA
DNQ
GBR
Kesk.
GER
6
AUT
Kesk.
DUT
6
ITA
11
BEL
2
EUR
1
RSA
1
AUS
Kesk.
6. 31[3][50]
1986 Williams BRA
Kesk.
ESP
2
SMR
Kesk.
MON
4
BEL
1
CAN
1
USE
5
FRA
1
GBR
1
GER
3
HUN
3
AUT
Kesk.
ITA
2
POR
1
MEX
5
AUS
Kesk.
2. 70 (72)[3][50][51][52]
1987 Williams BRA
6
SMR
1
BEL
Kesk.
MON
Kesk.
USA
5
FRA
1
GBR
1
GER
Kesk.
HUN
14
AUT
1
ITA
3
POR
Kesk.
ESP
1
MEX
1
JPN
DNS
AUS
Loukk.
2. 61[3][50]
1988 Williams BRA
Kesk.
SMR
Kesk.
MON
Kesk.
MEX
Kesk.
CAN
Kesk.
USA
Kesk.
FRA
Kesk.
GBR
2
GER
Kesk.
HUN
Kesk.
BEL
Loukk.
ITA
Loukk.
POR
Kesk.
ESP
2
JPN
Kesk.
AUS
Kesk.
9. 12[3][50]
1989 Ferrari BRA
1
SMR
Kesk.
MON
Kesk.
MEX
Kesk.
USA
Kesk.
CAN
DSQ
FRA
2
GBR
2
GER
3
HUN
1
BEL
3
ITA
Kesk.
POR
DSQ
ESP
EX
JPN
Kesk.
AUS
Kesk.
4. 38[3][50]
1990 Ferrari USA
Kesk.
BRA
4
SMR
Kesk.
MON
Kesk.
CAN
3
MEX
2
FRA
18
GBR
Kesk.
GER
Kesk.
HUN
17
BEL
Kesk.
ITA
4
POR
1
ESP
2
JPN
Kesk.
AUS
2
5. 37[3][50]
1991 Williams USA
Kesk.
BRA
Kesk.
SMR
Kesk.
MON
2
CAN
6
MEX
2
FRA
1
GBR
1
GER
1
HUN
2
BEL
Kesk.
ITA
1
POR
DSQ
ESP
1
JPN
Kesk.
AUS
2
2. 72[3][50]
1992 Williams RSA
1
MEX
1
BRA
1
ESP
1
SMR
1
MON
2
CAN
Kesk.
FRA
1
GBR
1
GER
1
HUN
2
BEL
2
ITA
Kesk.
POR
1
JAP
Kesk.
AUS
Kesk.
1. 108[3][50]
1994 Williams FRA
Kesk.
EUR
Kesk.
JPN
4
AUS
1
9. 13[3][50]
1995 McLaren BRA
 
ARG
 
SMR
10
ESP
Kesk.
- 0[3][50]
  1. Mexican GP corner named after F1 world champion Nigel Mansell F1 News. 15.9.2015. Autosport.com. Arkistoitu 7.11.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af Loman, Petri: ”Nigel Mansell”, Formula 1 -legendat, s. 101–107. Alfamer, 2006. ISBN 952-472-052-3.
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap aq Nigel Mansell Profile ESPN F1. Viitattu 23.8.2014. (englanniksi)
  4. STATS F1: Statistics Drivers - Misc - Retirement • STATS F1 www.statsf1.com. Viitattu 13.8.2017. (englanniksi)
  5. Mansell wins inaugural race of Masters Series NDTV Sports. Arkistoitu 26.8.2014. Viitattu 23.8.2014. (englanniksi)
  6. a b c d e f g h i j k l m n Nigel Mansell Hall of Fame: Decade 1990–1999. FIA. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  7. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao Nigel Mansell Biography. Motorsport Magazine. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  8. a b c d e f g h Nigel Mansell Hall of Fame. Formula 1.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  9. Jabouille holds off Jones ESPN. Arkistoitu 3.7.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  10. 1980 Dutch Grand Prix - RACE RESULT Results - Archive 1950–2017. Formula 1.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  11. Reutemann win marred by death of mechanic ESPN. Arkistoitu 7.11.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  12. 1981 Spanish Grand Prix - RACE RESULT Results - Archive 1950–2017. Formula 1.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  13. 1981 Las Vegas Grand Prix - RACE RESULT Results - Archive 1950–2017. Formula 1.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  14. Mansell takes maiden win as Prost claims title ESPN. Arkistoitu 11.9.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  15. Mansell denied at the last ESPN. Arkistoitu 6.12.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  16. Piquet secures third drivers' title ESPN. Arkistoitu 4.12.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  17. 1988 Shell Oils British Grand Prix - RACE RESULT Results - Archive 1950–2017. Formula 1.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  18. 1988 Tio Pepe Spanish Grand Prix - RACE RESULT Results - Archive 1950–2017. Formula 1.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  19. From 'The Iceman' to 'The Monza Gorilla' - the best nicknames in F1 history F1 News. 27.1.2017. Formula 1.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  20. Prost clinches third title after collision in Japan ESPN. Arkistoitu 18.12.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  21. 1989 Canadian Grand Prix Results ESPN. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  22. First corner collision in Japan gives Senna second title ESPN. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  23. Lunch with... Nigel Mansell Article Archive. joulukuu 2009. Motor Sport Magazine Archive. Viitattu 4.4.2016. (englanniksi)
  24. Senna pips Mansell to win third drivers' title ESPN. Arkistoitu 23.7.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  25. Dominant Mansell romps to first drivers' title ESPN. Arkistoitu 31.12.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  26. Schumacher Breaks Another Record Atlas F1. 30.9.2001. Autosport.com. Arkistoitu 7.11.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  27. Mansell Praises Record-Breaking Schumacher Atlas F1. 1.9.2002. Autosport.com. Arkistoitu 7.11.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  28. Merlino, Michele: Vettel breaks Mansell's pole record in Brazil F1 News. 28.11.2011. Autosport.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  29. Race Results - Indianapolis 500 - 1993 Indianapolis 500 Historical Stats. Indianapolis Motorspeedway. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  30. a b Nigel Mansell Driver Database. Speedsport Magazine. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  31. Death of a legend overshadows Schumacher's first title ESPN. Arkistoitu 7.11.2018. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  32. McLaren split with Honda: When F1 partnerships go wrong Sport. 15.9.2017. BBC Sport. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  33. 1995 Gran Premio di San Marino - RACE RESULT Results - Archive 1950–2017. Formula 1.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  34. 1995 Marlboro Gran Premio de España - RACE RESULT Results - Archive 1950–2017. Formula 1.com. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  35. Allsop, Derick: Mansell faces retirement after McLaren exit Sport. 24.5.1995. The Independent. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
  36. Champs lined up for GP Masters Other News. 2.9.2004. Autosport.com. Arkistoitu 7.11.2018. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  37. Grand Prix Masters Series Launched Other News. 24.3.2005. Autosport.com. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  38. Rowlinson, Anthony: Mansell to Race in GP Masters Other News. 31.8.2005. Autosport.com. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  39. Dodgins, Tony: Mansell wins inaugural race Other News. 13.11.2005. Autosport.com. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  40. Noble, Jonathan: Mansell: Prost made a mistake Other News. 28.10.2005. Autosport.com. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  41. Redmayne, Tim: Monza race officially cancelled Other News. 5.5.2006. Autosport.com. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  42. Redmayne, Tim: Mansell storms to Qatar victory Other News. 29.4.2006. Autosport.com. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  43. Mansell disappointed by early exit Other News. 14.8.2006. Autosport.com. Arkistoitu 7.11.2018. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  44. Rencken, Dieter & Beer, Matt: Masters series officially wound up Other News. 29.11.2007. Autosport.com. Arkistoitu 7.11.2018. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  45. Anderson, Ben: Mansells shake down new Ginetta WEC News. 18.2.2010. Autosport.com. Arkistoitu 7.11.2018. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  46. English, Steven: Mansell crash due to slow puncture WEC News. 12.6.2010. Autosport.com. Arkistoitu 7.11.2018. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  47. 2010 24 Hours of Le Mans Results and Competitors 78émes Grand Prix d'Endurance les 24 Heures du Mans 2010. Experience Le Mans. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  48. Nigel Mansell Hall of Fame Members. International Motorsports Hall of Fame. Arkistoitu 8.8.2018. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  49. Nigel Mansell, Open Wheel, Class of 2006 Inductees. Motorsports Hall of Fame of America. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  50. a b c d e f g h i j k l m n o Nigel Mansell Drivers. ChicaneF1.com. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  51. 1986 Driver Standings Results - Archive 1950–2017. Formula 1.com. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  52. 1986 Drivers´ Standings ESPN. Arkistoitu 12.9.2017. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.