Lestadiolaisuus

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 31. lokakuuta 2010 kello 22.49 käyttäjän Soppakanuuna (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Luterilaiset herätysliikkeet
Suomessa
Osa artikkelisarjaa
Lestadiolaisuus
Lard Levi Laestadius

Lestadiolaisuus on konservatiivinen, pietistis- ja herrnhutilaisvaikutteinen 1800-luvun puolivälissä syntynyt luterilaisuuden herätysliike, jonka eri suuntauksilla on kannattajia pääasiassa Suomessa, Norjassa, Pohjois-Amerikassa, Ruotsissa, Venäjällä ja Virossa. Pienempiä ryhmiä on muun muassa Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Keski-Euroopassa. Lestadiolaisuus on Pohjoismaiden suurin kirkollinen herätysliike.[1] Se toimii Pohjoismaissa evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Se on myös laajimmalle levinnyt Pohjoismaissa syntynyt uskonnollinen liike.[2] Lestadiolaiset tekevät lähetystyötä 23 maassa. Lestadiolaisuus ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuus on suomalaisten keskuudessa tunnetuin kaikista herätysliikkeistä. Tutkimuksen mukaan 3/4:stä suomalaisesta tietää lestadiolaisuuden.[3][4]

Liike on opillisten erimielisyyksien takia jakaantunut noin 19 osaan, joista nykyisin toimii noin 15; Suomessa niistä on toiminut noin 10. Merkittäviä pääsuuntauksia on kuitenkin vain kolme. Näihin kuuluu noin 90 prosenttia lestadiolaisista. Kannattajamäärältään suurimmat ryhmät ovat vanhoillislestadiolaisuus, esikoislestadiolaisuus ja rauhansanalaisuus. Osa suunnista on jäsenmäärältään hyvin pieniä ja jotkin niistä ovat jo lopettaneet toimintansa. Yhteensä lestadiolaisia on maailmanlaajuisesti eri arvioiden mukaan noin 177 000–212 000.[5][6] Elämänsanalaisuus on ollut pienestä koostaan huolimatta merkittävä liike Suomen teologisissa piireissä: sen piiristä on noussut kolme piispaa.[2] Lestadiolaisuuden suunnat ovat halunneet opillisista eroista huolimatta pysyä luterilaisen kirkon sisällä.

Yhteistä eri suuntien opetukselle on parannuksen ja armon korostaminen, ero Pyhän Hengen saaneiden uskovien ja ei-uskovien välillä sekä opetus siitä, että syntien anteeksiantamisen valta on kaikilla uskovilla. Tämä synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla: "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä". Toiminnan keskeisin tapahtuma on seurat ja näkyvin tapahtuma vanhoillislestadiolaisten suviseurat. Eri suunnat julkaisevat omia sanoma- tai aikakauslehtiään. Ainakin vanhoillislestadiolaiset ja esikoislestadiolaiset myös tervehtivät suuntansa toisia jäseniä sanomalla "Jumalan terve" ja hyvästelevät sanomalla "Jumalan rauhaan". Eri suuntien jäsenet eivät tervehdi näin toisiaan ja osassa suunnista tervehdystä ei käytetä ollenkaan.

Lestadiolaisuuden synty

Lestadiolaisuutta edeltäneitä herätysliikkeitä olivat lukijaisuus ja viklundilaisuus.[7] Lestadiolaisuutta on L.L. Laurenin Suomen kirkkohistoriassa Suomen kirkon tärkeimmät vaiheet kutsuttu "laestadiolaiseksi lukijaisuudeksi".[8] Lestadiolaisuus lähti leviämään, kun ruotsalaissyntyinen pappi Lars Levi Laestadius koki hengellisen uudistumisen tavattuaan Lapin Marian vuonna 1844. Tapaaminen sytytti Laestadiuksen saarnoihin uuden palon, ja kirkon sisällä alkoi levitä herätysliike. Syntynyttä liikettä alettiin kutsua 1880-luvun puolivälin jälkeen lestadiolaisuudeksi; 1900-luvun alkuun liikettä nimitettiin myös "hihhuleiksi", "villiopiksi", "lahkoksi" ja "harhaopiksi".[9] Liike levisi varsin nopeasti Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin.

Aikaisemmin vanhoillis- ja esikoislestadiolaiset myös uskoivat, että elävä usko on kulkenut läpi aikojen ja kansojen tarjoten kullekin kansalle vuorollaan etsikonajan. Israelin maaperältä usko siirtyi hellenististen ja latinalaisten maiden kautta Saksaan, missä sai erityisen siunauksen Lutherin työn vaikutuksesta. Saksalaisessa pietismissä esiintyi samoja piirteitä kuin sittemmin Laestadiuksen käynnistämässä Pohjolan herätyksessä. Tämä uskomus ei ole enää voimassa vanhoillisuudessa. Rauhansanalaisuudessa se ei ole ollut koskaan esillä kuin paikoittain.lähde?

Lestadiolaisuuden leviäminen

Lestadiolaisuudessa on korostettu yleistä pappeutta eli sitä, että jokaisella uskovaisella on avainten valta, jolla voi päästää epäuskoisia synneistä. Siihen aikaan kirkossa opetettiin avainten vallan olevan saarnaviralla eli papeilla ja vain hätätilassa maallikolla.[10] Lukuisat kanssapuheet markkinoilla levittivät sanomaa eteenpäin. Myös maallikkosaarnaajat ja Juhani Raattamaan ja muiden kirkon katekismusopettajien, "katekeettojen" pitämät Ruotsin kirkon lähetyskoulut edesauttoivat herätyksen leviämistä. Herätyksen alkuvuosikymmeninä 1890-luvulle saakka lestadiolaisuuden yksi erityisesti kirkossa ärtymystä herättänyt tunnusmerkki oli myös naisten toiminta sananjulistajina. Naisilla oli muutoinkin aktiivinen rooli opillisessa keskustelussa ja uuden herätysliikkeen verkoston muodostamisessa Ruotsissa, Suomessa, Norjassa ja myös laajemmin, niin henkilökohtaisten kontaktien luojina kuin kirjeenvaihdonkin kautta.lähde?

Lestadiolaisuutta on verrattu pieneen tunturipuroon, josta on kasvanut vuolas kevättulva.[11] Laestadiuksen kuoltua vuonna 1861 oli kristillinen herätys levinnyt jo kolmen valtakunnan alueelle. Paljon vaeltavat saamelaiset olivat vieneet sanomaa eteenpäin, ja se oli tavoittanut Pohjois-Norjasta aivan sen pohjoisimpia osia: Alattion, Hammerfestin, Kautokeinon, Jyykeän ja Vesisaaren. Ruotsin ja Suomen rajalla liike levisi erityisesti Tornionjokilaaksoon. Ruotsissa sen kannatus ulottui myös Jokkmokkiin. Suomessa se oli levinnyt jo Muonioon, Kittilään, Sodankylään, Rovaniemelle, Pudasjärvelle, Kemiin, Simoon, Kuivaniemeen ja Iihin.lähde?

Kun Laestadiuksen kuolemasta oli kulunut noin 20 vuotta, oli liike levinnyt laajalti Suomeen. Vuonna 1884 Ewangelinen-lehdessä todetaan: "Hihhulilaisuus on lewinnyt 20 w. ajalla yli Suomen, sanoakseni kulowalkean tawalla".[12] Vuonna 1899 Suomessa arvellaan olleen lestadiolaisia noin 64 000, mikä on suunnilleen 2,5 prosenttia silloisesta Suomen väestöstä.[1] 1800-luvun lopussa lestadiolaisuutta olikin lähes jokaisessa Suomen seurakunnassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata.[13] Tärkeimpiä kannatusalueita Suomen puolella olivat kuitenkin Lappi, Pohjanmaa, Oulun seutu, sekä Pyhä- ja Kalajokilaakso. Eniten kannatusta lestadiolaisuus sai Kuolajärvellä (99,6 %), Muoniossa (75 %) ja Karungissa (66 %).[14] Ruotsinkielisten keskuudessa lestadiolaisuus sai kannatusta erityisesti Kokkolan ja Vaasan seuduilla sekä ruotsinkielisellä Uudellamaalla.[14] Helsingin lestadiolaisyhteisö oli 1800-luvun lopussa jo noin 1000 hengen suuruinen.[15]

Lestadiolaiset alkoivat järjestäytyä 1800-luvulta alkaen ja perustivat rauhanyhdistyksiksi kutsuttuja toimitiloja. Niitä perustettiin 1800-luvun loppuun mennessä 21.[16] Lannavaaran kokouksista muodostui lestadiolaisten vuosittain pitämä suuri tapahtuma, johon kokoontui saarnaajia ja seuraväkeä. Myös Helsingissä pidettiin laaja saarnaajien kokous. 1800-luvulla lestadiolaisuudessa on toiminut arviolta noin 600 saarnaajaa.[17]

Lestadiolaisuuden leviämistä voidaan tarkastella maantieteellisten ääripäiden avulla. Suomen pohjoisimpaan osaan Utsjoelle lestadiolaisuus saapui vuonna 1852. Suomen eteläisimpään kaupunkiin Hankoon 1885. Itäisimpään Suomen osaan Ilomantsiin 1891. Läntiseen osaan Vaasaan 1872. Suomen suuria kaupunkeja ja suluissa lestadiolaisuuden ensiesiintyminen: Helsinki (1866), Jyväskylä (1872), Kuopio (1871), Oulu (1863), Pori (1874), Tampere (1876), Turku (1876) ja Vaasa (1872).[18]

Lestadiolaisuus levisi Pohjois-Amerikkaan lestadiolaissiirtolaisten mukana 1860-luvulla. Iso osa siirtolaisista lähti Pohjanmaalta. Muun muassa Titanicilla matkusti lestadiolaisia siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan. Pelastautuneet kertovat lestadiolaispastori William Lahtisen pitäneen seuroja uppoavan laivan kannella.[19] Pohjois-Amerikan lestadiolaisten lukumäärän on arvioitu olleen 1800-luvun lopussa jopa 50 000.[20]

1860-luvulla lestadiolaisuus saavutti Venäjän ja 1870-luvulla Viron. Ensin se levisi joihinkin kyliin Jäämeren rannalla. Erityisesti Helsingistä käsin liike levisi myös Pietariin, Viipuriin, Laatokan Karjalaan ja Karjalankannakselle. Enimmillään Pietarin alueella oli lestadiolaisia noin tuhat henkeä.[21] Eniten kannatusta se sai Koivistolla, Räisälässä, Käkisalmella, Uudellakirkolla ja Viipurissa.

Lestadiolaisuus Euroopassa

Lestadiolaisilla on seuratoimintaa 13:ssa Euroopan maassa

Valtaosa maailman lestadiolaisista asuu Euroopassa ja erityisesti Pohjoismaissa. Vankimman aseman lestadiolaisuus on saavuttanut Suomessa, vaikka liike on alun perin Ruotsista. Suurin ryhmä Euroopassa on vanhoillislestadiolaisuus. Lestadiolaiset tekevät lähetystyötä 13:ssa Euroopan maassa.lähde?

Maailman kansainvälistyessä on lestadiolaisuus tavoittanut uusia alueita. Esimerkiksi työn perässä siirtyminen, oppilasvaihto, lähetystyö sekä matkailu ovat laajentaneet lähetystyön alueita. Pohjoismaiden lisäksi lestadiolaisuus on levinnyt erityisesti Venäjälle ja Viroon. Ennen sotia lestadiolaisuus oli ehtinyt levitä myös Pietariin. Myöhemmin myös Latvia on tullut lähetystyön piiriin. Muita vanhoja maita ovat Saksa ja kielisukulaiskansa Unkari. Lähetystyötä tehdään myös Belgiassa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Sveitsissä ja Tanskassa.lähde?

Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Sveitsissä, Unkarissa, Venäjällä ja Virossa.[22] Esikoislestadiolaiset järjestävät seuroja Isossa-Britanniassa,[23] Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Tanskassa, Venäjällä ja Virossa.[24] Rauhansanalaisuus järjestää seuroja Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja Virossa.[25][26]

Lestadiolaisuus Suomessa

Perhon suviseuroissa vuonna 2005 kävi 70 000 seuravierasta.

Perinteistä kannatusaluetta Suomessa ovat Lappi, Pohjanmaa, Koillismaa ja Etelä-Suomi. [27][28]

Ryhmistä vanhoillislestadiolaisuus on laajimmalle levinnyt. Sillä on Suomessa 198 rauhanyhdistystä eri puolilla maata.[29] Esikoislestadiolaisuus on keskittynyt Suomessa lähinnä Etelä-Suomen kaupunkeihin ja sillä on 23 rukoushuonetta.[30] Uusheräys on hajaantunut ympäri maata ja sillä on parikymmentä paikallisyhdistystä.[31] Rauhansanalaisuuden toiminta painottuu Keski-Pohjanmaalle. Sillä on 21 paikallisyhdistystä.[32] Vuonna 2003 vanhoillislestadiolaisilla oli toimintaa 67 % seurakunnassa Suomessa, Rauhan sanalla 15 % seurakunnista, esikoislestadiolaisilla 20 % seurakunnista ja Uusheräyksellä 8 % seurakunnista.[33]

Kukin lestadiolaisuuden suunta järjestää kesäisin kesäseurat. Pohjoismaiden suurin hengellinen tapahtuma suviseurat on vanhoillislestadiolaisuuden vuotuinen pääjuhla.[34] He järjestävät suviseurojen jälkeen myös opistoseurat Jämsässä, Ranualla ja Reisjärvellä. Muiden suuntien pääseurat ovat nimeltään juhannusseurat (esikoislestadiolaiset), kesäseurat (Uusheräys) ja suvijuhlat (Rauhan sana). Suomen esikoislestadiolaiset järjestävät vuosittain valtakunnalliset juhannusseurat Lahdessa. Myös muut suunnat järjestävät juhannusseuroja. Kansainvälisesti esikoislestadiolaisten merkittävin tapahtuma on Jällivaarassa järjestettävät joulukokoukset.

Lestadiolaisuus Amerikassa

Lestadiolaisilla on seuratoimintaa 19 Yhdysvaltojen osavaltiossa, neljässä Kanadan provinssissa sekä Väli- ja Etelä-Amerikassa.

Lestadiolaisuus levisi Yhdysvaltoihin 1860-luvulla siirtolaisten mukana, jotka tulivat Norjasta ja Suomen Pohjanmaalta. Ensimmäisenä saarnaajana mainitaan Antti Witikkohuhta, joka saapui Norjan Hammerfestistä. Aluksi lestadiolaisuus levisi Michiganiin, Minnesotaan, Oregoniin ja Washingtoniin. Tärkeimmäksi herätyksen keskukseksi muodostui Calumet. Seurakuntia perustettiin virallisesti ensimmäisen kerran Cokatoon, Minnesotaan (1872) ja Calumetiin, Michiganiin (1873). 1900-luvun vaihteessa lestadiolaisia oli Yhdysvalloissa jo useita kymmeniä tuhansia.[35] Myös Pohjois-Amerikan lestadiolaisuus on kärsinyt lukuisista hajaannuksista 1890-luvulta lähtien.

Vuonna 1873 kirkko sai nimekseen Solomon Kortetniemi Lutheran Society.[36] Tämä lestadiolaiskirkko perustettiin, koska silloisen Yhdysvaltain luterilaisen kirkon papit julistivat lestadiolaiset pannaan ja sulkivat nämä villiuskoisina ulkopuolelle.[37] He eivät myöskään päästäneet lestadiolaisia ehtoolliselle ja estivät näiltä jopa pääsyn lasten kummeiksi.[36][37] Lakimiehen neuvosta lestadiolaiset perustivat pakon edessä oman kirkon. Vuonna 1879 nimi muutettiin Finnish Apostolic-Lutheran Congregationiksi.[36] Tämän jälkeen on tapahtunut hajaannuksia, ja tällä hetkellä Pohjois-Amerikassa toimii kahdeksan suuntausta. Yhteenlaskettu kannattajamäärä Pohjois-Amerikassa on noin 29 000–32 000.[36]

Apostolic Lutheran Church of American seurakunnat Yhdysvalloissa: Arizona, Kalifornia, Florida, Massachusetts, Michigan, Minnesota, New Hampshire, Pohjois-Carolina, Pohjois-Dakota, Oregon, Etelä-Carolina, Etelä-Dakota ja Washington, sekä Kanadassa: Alberta, Brittiläinen Kolumbia ja Ontario.[38]

Laestadian Lutheran Churchin seurakunnat Yhdysvalloissa: Arizona, Colorado, Connecticut, Florida, Illinois, Massachusetts, Michigan, Minnesota, Pohjois-Dakota, Oregon, Washington, sekä Kanadassa: Brittiläinen Kolumbia, Ontario ja Saskatchewan.[39]

Old Apostolic Lutheran Churchin seurakuntia Yhdysvalloissa on muun muassa Delawaressa, Etelä-Dakotassa, Michiganissa, Minnesotassa ja Washingtonissa.[40]

Etelä-Amerikassa vanhoillislestadiolaisuutta on Ecuadorissa.[41] Rauhan sana tekee lähetystyötä Guatemalassa. Muut lestadiolaisryhmät eivät tee lähetystyötä Etelä-Amerikassalähde?.

Lestadiolaisuus Aasiassa ja Afrikassa

Lestadiolaisilla on seuratoimintaa kolmessa Afrikan maassa.

Maailman kansainvälistyessä lestadiolaisuus on levinnyt kymmenien tuhansien kilometrien päähän syntypaikastaan. Afrikassa lestadiolaista toimintaa on ollut 1960-luvulta alkaen.[42]

Vanhoillislestadiolaisilla on nykyään seuratoimintaa ja omia toimitiloja Togossa ja Keniassa.[43] Vanhoillislestadiolaisuus levisi Togoon Ruotsista 1990-luvulla.[44] Nykyisin seurakunta on noin 350 jäsenen kokoinen.[44] Togosta vanhoillislestadiolaisuus on leviämässä myös Ghanan puolelle, josta käy ihmisiä Togon puolella seuroissa ja he ovat toivoneet seuroja myös Ghanan puolelle.[45] Ghanassa Evangelical Lutheran Church of Ghanasta vuonna 1994 irrottautunut ryhmä on liittynyt Apostolic Lutheran Church of American yhteyteen. Heitä on noin 500 henkeä.[46] Apostolic Lutheran Church of Americalla on seurakuntia myös Nigeriassa. Seurakuntiin kuuluu noin 1 000 jäsentä.[47] ALC levisi vuonna 1994 Intiaan, jossa sillä on nykyisin myös oma lähetyssairaala.[47]

Uudellaheräyksellä on nimikkolähettejä Suomen Lähetysseuran kanssa esimerkiksi Angolassa, Etiopiassa, Senegalissa, Tansaniassa ja Taiwanissa.[48] Uusheräys aloitti lähetystyön Kiinaan Suomen lähetysseuran yhteydessä vuonna 1909.[31] Myöhemmin toiminta kuitenkin lakkasi yhteiskunnallisten olojen käytyä liian vaikeiksi. Vanhoillislestadiolaisuus ei lähtenyt mukaan Suomen Lähetysseuran toimintaan sille asetettujen ehtojen takia.

Pohjoismaissa lestadiolaiset toimivat kansankirkon sisällä, mutta luterilaisen maailman ulkopuolella perustetaan omia kirkkoja. Esimerkiksi Togon pääkaupunkiin Lomeen on rakennettu LLC. Lähetystoiminta tapahtuu usein lestadiolaisuudelle tutulla tavalla kahdenkeskisten keskustelujen kautta.lähde?

Hajaannukset

Lestadiolaisuus on ollut herkkä hajaantumaan. Hajaantumisherkkyys johtuu osittain muita herätysliikkeitä voimakkaammasta painotuksesta opin Raamatun mukaisuuteen ja "oikeaan oppiin". Keskustelu oikeasta opista on tuonut ilmi opillisia erimielisyyksiä, jotka näkyvät suuntauksien moninaisina opillisina painotuksina ja suuntauksien suurena lukumääränä. Lestadiolaisten ryhmien välillä on hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia opillisia painotuksia aina sakramenteista lähtien.lähde?

Hajaannukset ovat tapahtuneet hiukan eri aikaan Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Näillä mantereilla on myös paikallisia suuntauksia, joita ei muualta löydy. Esimerkiksi Norjassa vaikuttava Lyngenin suunta, pohjoisamerikkalainen pollarilaisuus, ruotsalaiset leskisläisyys ja Sveriges Kristna Fridsförbund sekä Virossa syntynyt narvalaisuus. Pääsuunnat ovat kuitenkin samat Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Hajaantumiskehitys alkoi Pohjois-Amerikasta.lähde?

Hajaannukset Pohjois-Amerikassa

Lestadiolaisuuden suunnat Pohjois-Amerikassa[49]

Ensimmäiset sisäiset erimielisyydet alkoivat Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden sisällä jo vuonna 1871. Riidat saatiin kuitenkin sovittua joksikin aikaa vuoden 1878 alkuun mennessä ja seurakunta pysyi koossa. Erimielisyyksiä syntyi seurakuntien papinviran toimittajien tehtävistä, jumalanpalvelusmenoista sekä Euroopan (emä)seurakunnan roolista Pohjois-Amerikan asioiden ratkaisijana. Osa Kuparisaaren alueen lestadiolaisista oli lisäksi tyytymättömiä seurakunnan ensimmäisen papin, Salomon Korteniemen, toimintaan. Herätysliikkeen arvostetuimmat "vanhimmat", Juhani Raattamaa ja Erkki Andersson Juhonpieti, näyttävät aikalaiskirjeiden perusteella antaneen tukensa Salomon Korteniemen vastaiselle oppositiolle.[50] [51] Korteniemi liittyi myöhemmin haalilaisuuteen.[52]

Lestadiolaisuuden ensimmäinen "eriseura" syntyi, kun haalilaiset erosivat emokirkostaan ja he alkoivat pitää tilaisuuksiaan haalissa, joka oli rakennettu 1885.[53][54]

Vuoden 1888 pastorin vaalissa Johan Takkisen sijasta pastorin virkaan äänestettiin Johan Roanpää.[55] Pappi valittiin vaaleilla vuodeksi kerrallaan.[56] Juhani Raattamaa ja muut vanhimmat eivät hyväksyneet Takkisen "syrjäyttämistä" vaaleissa.[57] Vaalia kritisoitiin siitä, että myös kirkkoon kuulumattomat ja haalilaiset saivat äänestää siinä.[55] Takkinen joukkoineen jätti tuolloin kirkon ja he rakensivat oman pikkukirkon saman kadun varrelle.[53][56] A. L. Heidemanin saavuttua papiksi Pohjois-Amerikkaan haalilaiset palasivat takaisin kirkkoon aiheuttaen riitoja sen sisällä.[53] Vuonna 1903 Pohjois-Amerikan esikoiset jakaantuivat kahtia vanhoihin esikoisiin (Old Firstborn) ja pikkuesikoisiin (Little Firstborn).[58] Vuonna 1908 suurin osa Pohjois-Amerikan esikoislestadiolaisista palasi emäkirkkoon ja teki sovinnon sen kanssa.[59] Seurakunnan pastori A. L. Heideman ei hyväksynyt tehtyä sovintoa. Pollarilaisuus erkani vuosina 1921–1922 omaksi suunnakseen. Liike sai nimensä saarnaaja Johan Pollarilta.

Vuonna 1928 perustettiin The Finnish Apostolic Lutheran Church of America. Tämän löyhästi organisoidun kirkkokunnan perustaminen aiheutti erimielisyyksiä.[60]"[36] Heidemanilaiset" katsoivat, että syntyneessä kirkkokunnassa on liikaa "sekaseuraisuutta" ja "lakihenkeä".[60] SRK:n mukaan heidemanilaiset A. L. Heidemanin johdolla edustivat Pohjois-Amerikassa "oikeaa kristillisyyttä". Heidemanilaiset tunnettiin myös Apostolic Lutheran Missionina ja First Apostolic Lutheran Churchina.[61]

Vuosina 1962–1963 pollarilaisuus hajosi auneslaisiin ja riitinmattilalaisiin (Independent Apostolic Lutheran Church). Heidemanilaisuus hajosi kahtia vuosina 1972–1973. Seurakunnan pappi Paul Heideman kuoli vuonna 1973.[61] First Apostolic Lutheran Churchin enemmistö katkaisi välinsä Suomen vanhoillislestadiolaisiin. Osa halusi jatkaa uskonyhteydessä vanhoillislestadiolaisten kanssa ja he perustivat Association of American Laestadian Congregationsin.[61] Vuonna 1994 sen nimi vaihtui Laestadian Lutheran Churchiksi.[62] Molemmat puolet pitivät Paul Heidemania oman puolen saarnaajana.[61]

Vuonna 1978 auneslaisuus jakaantui kolmeen osaan. Syntyneet suunnat olivat Davidites ja Melvinites.[36] Enemmistö pysyi kuitenkin auneslaisuudessa.[36] Myöhemmin The Finnish Apostolic Lutheran Church of America on jakautunut sisäisesti liberaaleihin ja konservatiiveihin.[60]

Vuonna 2003 tapahtuneen hajaannuksen seurauksena osa First Apostolic Lutheran Churchin jäsenistä perusti oman uuden kirkon nimeltä Grace Apostoles Lutheran Church, ja kirkko läheni Yhdysvaltain pikkuesikoisten Apostolic Lutheran Churchin kanssa.lähde?

Hajaannukset Euroopassa

Lestadiolaisuuden suunnat Euroopassa

Lestadiolaisuuden hajaannus alkoi Euroopassa suuresta hajaannuksesta, joka ajoittui 1900-luvun taitteeseen. Hajaannus oli jatkoa Pohjois-Amerikan tapahtumille. Suuressa hajaannuksessa syntyi kolme ryhmittymää: esikoislestadiolaisuus (isoesikoisuus), uusheräys (Kittilän suunta), sekä vanhoillislestadiolaisuus.lähde?

1900-luvun alussa Uusheräyksen sisällä syntyi Virossa narvalaisuus, joka vaikutti myös Etelä-Suomessa. Tämän jälkeen tapahtui Norjassa hajaannus ja Lyngenin suunta erkani muista suunnista. Sekä narvalaisuutta että Lyngenin suuntaa kutsuttiin syntypaikkansa mukaan. Vuonna 1932 vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui hurmoshenkinen korpelalaisuus. Sitä ei pidetä varsinaisesti lestadiolaisena suuntana sen perinteisestä lestadiolaisuudesta jyrkästi poikkeavien opintulkintojen ja käytäntöjen vuoksi. Korpelalaisuus sai 30-luvulla hurmoksellisia ja laittomiakin muotoja. lähde?

Vuonna 1934 erkani omaksi ryhmäksi pikkuesikoisuus (rauhansanalaisuus). Kun eräät Suomen vanhoillislestadiolaisuuden puhujat (mm. kirkkoherra V.A. Juntunen) lähtivät 1932 saarnamatkalle apostolis-luterilaisen kirkkokunnan kutsusta Pohjois-Amerikkaan, syntyi liikkeessä skisma, joka johti 1934 pikkuesikoisuuden syntyyn. Jako oli ensi sijassa alueellinen. Pohjoisen Skandinavian vanhoillislestadiolaisten enemmistö, Tornionlaakso lähes kokonaisuudessaan ja Suomen ruotsinkieliset lestadiolaiset jäivät pikkuesikoisuuden piiriin. Varsinaista hajaantumista tapahtuikin lähinnä eräissä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä ja rauhanyhdistyksissä sekä Helsingissä.[63]

1950-luvulla sotavuosien jälkeen syntyi uudenheräyksen sisällä kaksi pientä ryhmää: kontiolaisuus ja peuralaisuus. Ruotsissa vanhoillisuudesta erkani leskisläisyys vuonna 1953. 1960-luvun vanhoillislestadiolaisuuden hajaannuksessa syntyi pappislinja, jota kutsutaan myös elämänsanalaisuudeksi. Liike oli opillinen ja piti itseään kirkollisena. Siihen liittyi kaksi kolmasosaa vanhoillisuuden papeista. Samaan aikaan Ruotsissa vanhoillisuudesta erkani Sveriges Kristna Fridsförbund. 1960-luvun jälkeen esikoislestadiolaisuudessa tapahtuivat ensimmäiset hajaannukset, joissa syntyivät leeviläisyys ja siitä lohjennut steeniläisyys. Vanhoillisuudesta hajaantui 1970-luvulla sillanpääläisyys, jolla on myös sisarkirkko Pohjois-Amerikassa.lähde?

Uusimmat lestadiolaisuuden hajaannukset Euroopassa ovat tapahtuneet Norjassa, jossa Lyngenin suunta hajaantui lyhyen ajan sisällä kolmeen osaan. Vuonna 1992 suunnan sisällä ollut liberaalisuuntaus erkani virallisesti muusta Lyngenin suunnasta. Viimeisin Euroopassa sattunut avoin hajaannus tapahtui vuonna 1998, kun nk. valkoiset enkelit erosivat Lyngenin suuntauksesta ja myös Norjan kirkosta.lähde?

Sovintokokoukset

Sovintokokouksen pöytäkirja vuodelta 1911.

Hajaannukset ovat syntyneet erilaisista opillisista painotuksista, joista ei yhtenäisyyteen pyrkineissä ns. sovintokokouksissa päästy yksimielisyyteen. Ensimmäiset sovintokokoukset pidettiin Pohjois-Amerikassa vuonna 1878. Myös vuonna 1893 pidettiin suuri sovintokokous kaikkien ryhmien välillä.[64] Vaikutus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.[64] Euroopassa ensimmäinen sovintokokous pidettiin vuonna 1901.[65] Vanhoillislestadiolaiset kävivät tuolloin Jällivaarassa neuvottelemassa sovinnosta.[65] Kokous nimettiin myöhemmin ryövärinsynodiksi kokouksessa pidettyjen puheenvuorojen takia.[65] Myös Pohjois-Amerikan seurakunnat lähettivät edustajan Jellivaaraan tarjoamaan sovintoa, mutta sitä ei syntynyt.[66] Vuonna 1908 Pohjois-Amerikassa pidettiin sovintokokous "lannavaaran esikoisten" ja vanhoillislestadiolaisten välillä. Kokouksessa suurin osa Pohjois-Amerikan esikoislestadiolaisista teki sovinnon vanhoillisten kanssa. Seuraava sovintokokous pidettiin vuonna 1911. Kokoukseen kutsuttiin kaikki osapuolet, mutta esikoisten kielteisen suhtautumisen takia kokous jäi uusheräyksen ja vanhoillisuuden väliseksi. Neljä suomalaista esikoissaarnaajaa aikoi osallistua vuoden 1911 sovintokokoukseen, mutta norjalainen Lapin vanhin esti osallistumisen.[67] Esikoislestadiolaiset kutsuivat uusheräyksen ja vanhoillislestadiolaisuuden edustajia Jellivaaraan jouluna 1922, mutta kokous jäi pitämättä.[68] Vanhoillislestadiolaisuuden ja rauhansanalaisuuden välillä on pidetty tuloksettomat sovintokokoukset vuosina 1945 ja 1946. Viimeisimmät sovintokokoukset on pidetty Norjassa Lyngenin suunnan kesken.[69] Pohjois-Amerikassa ja Venäjällä on tapahtunut suuntauksien yhdistymisiä. Suomessakin yhdistymisiä on tapahtunut, mutta ne ovat olleet yksittäisten ihmisten siirtymiä liikkeestä toiseen.

Syntyneet suunnat

Lestadiolaisuus on luokiteltu maantieteellisesti itäiseen ja läntiseen suuntaukseen. Läntistä suuntaa edustaa esikoislestadiolaisuus, leeviläisyys ja steeniläisyys. Loput ryhmät ovat peräisin itäisestä sukuhaarasta. Lukuisista sovintoyrityksistä huolimatta erot ovat jääneet pysyviksi. Suunnat ovat nykyisin itsenäisiä ja toimivat toisistaan riippumatta. lähde?

Suurin suuntaus on vanhoillislestadiolaisuus ja heitä arvellaan olevan Pohjoismaissa ja Pohjois-Amerikassa noin 86 000–157 000.[6][70] Toiseksi suurin ryhmä on noin 25 000 kannattajan esikoislestadiolaisuus.[5] Rauhan sanan kannattajamäärä on noin 24 000.[5] Pohjoisamerikkalaisessa töröläläisten (FALC) ryhmässä on noin 4 500 jäsentä.[5] Toisella pohjoisamerikkalaisryhmällä riitinmattilalaisuudella (IALC) on kannattajia noin 3 000.[5] Pohjoismaissa toimiva Uusheräys on suurin piirtein samankokoinen.[31] Muut lestadiolaisuuden suunnat ovat pienempiä. Esimerkiksi kontiolaisia oli aikoinaan vain noin 20.[5]

Kannatusalueet ja -määrät vaihtelevat paljon suuntauksien välillä. Seuraavassa on luetteloitu eri suunnat ja niiden sisaryhteisöjen nimet ulkomailla.

Pohjois-Amerikassa lestadiolaisuuden suuntia ovat Apostolic Lutheran Church (rauhansanalaisuus), auneslaiset, Davidites, First Apostolic Lutheran Church (sillanpääläisyys), Grace Apostoles Lutheran Church, hallilaisuus, Independent Apostolic Lutheran Church, Laestadian Lutheran Church (vanhoillislestadiolaisuus), Melvinites, Old Apostolic Lutheran Church (esikoislestadiolaisuus) ja pollarilaisuus.

Norjassa syntyneitä suuntia ovat Lyngenin suunta, liberaali Lyngenin suunta ja Valkoiset enkelit. Ruotsissa toimivat leeviläisyys, leskisläisyys, morjärveläisyys (sillanpääläisyys) ja Sveriges Kristna Fridsförbund; Virossa esiintyi narvalaisuutta.

Suomen suuntauksia ovat elämänsanalaisuus, esikoislestadiolaisuus, kontiolaisuus, peuralaisuus, rauhansanalaisuus, sillanpääläisyys, Uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus, joka on suurin ryhmä ja käsittää noin kolme neljäsosaa lestadiolaisista.

Oppi

 Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Lestadiolaisuus on luterilaisuuden sisäinen herätysliike. Tämän johdosta eri lestadiolaisten liikkeiden opista puhuttaessa on pidettävä mielissä liikkeen jäsenten kuuluminen Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon sekä liikkeiden itsensä yhteys kirkon kanssa sanassa ja sakramenteissa. Lestadiolaiset liikkeet pitävät kirkon rippikoulua ja ovat sitoutuneet opettamaan rippikouluissaan Lutherin Vähän katekismuksen mukaisesti. Nuoret tunnustautuvat konfirmaatiossaan Vähän katekismuksen oppiin. Lestadiolaisuuden haaroihin kuuluvat papit ovat tunnustaneet opikseen luterilaiset tunnustuskirjat ja sitoutuneet niiden mukaiseen elämään ja toimintaan. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalvelusjärjestys hyväksytään lestadiolaisuudessa sellaisena kuin se on ollut aikaisemmissa kirkkokäsikirjoissa ja myös nykyisessä muodossaan.lähde?

Lestadiolaisuuden tulkinnan mukaan lapset syntyvät uskovina ja heidät pitää tämän myötäsyntyisen uskon vahvistamiseksi kastaa ja päästää ehtoolliselle.[71] Tämä näkemys ei ole kuitenkaan kaikkialla hyväksytty. Perisyntiopin tähden näkemykseen lapsen uskosta ja lapsen todellisesta syntisyydestä on lestadiolaisuuden keskellä monia eri sovellutuksia myös liikkeiden sisällä. Kasteen ja ehtoollisen merkitys nähdään luterilaisuuden mukaisena.lähde?

Opiltaan kirkkoa lähellä olevan elämänsanalaisuuden piiristä on noussut kolme piispaa: L.P. Tapaninen, Hannes Leinonen ja Yrjö Massa.[2]

Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät siinä,että vain heidän keskuudessaan on pelastus. Esikoisuudessa käsitetään, että myös muissa raamatullisissa herätysliikkeissä voidaan pelastua. Tämä näkemys ei tosin ole painotettu liikkeen julistuksessa. Vanhoillislestadiolaisia ryhmiä sekä esikoisuutta yhdistävät konservatiiviset arvot ja yksinkertaisen elämäntavan korostaminen: kristityn tulee välttää maailmallisuutta. Vanhoillis- ja esikoislestadiolaiset vastustivat kiivaasti uuden heräyksen käsitystä lain kolmannesta käytöstä ja puolustivat julkisesti saarnattavaa evankeliumia. Molemmat suuntaukset ovat selkeästi maallikkojohtoisia ja ovat olleet ajoittain huonoissa väleissä kirkon kanssa.lähde?

Esikoislestadiolaisuuden erottaa vanhoillislestadiolaisuudesta erityisesti sen painotus "esikoisten seurakuntaan", joka on heidän mukaansa todellinen Jumalan seurakunta. Sen seurakuntavanhimpina toimivat Pohjois-Ruotsin johtavat maallikkosaarnaajat eli "Lapin vanhimmat". Vanhoilliset ovat torjuneet ajatuksen tietyille ihmisille siirtyvästä vanhimman tehtävästä. Esikoislestadiolaisuutta on pidetty tapakulttuurin perusteella konservatiivisimpana haarana. Myös sen suhtautuminen kansankirkkoon on ollut ja on vielä nykyäänkin torjuvampi. Liikkeessä ei esimerkiksi toimi juurikaan pappeja vaan lähinnä maallikoita. Ruotsissa ja Norjassa esikoislestadiolaiset ovat ryhtyneet käyttämään sakramentteja omissa rukoushuoneissaan maallikkojohtoisesti. Esikoislestadiolaisuus korostaa elämässä koruttomuutta, mikä näkyy erityisesti pukeutumisessa ja sisustuksessa. Esikoiset ovat nimittäneet vanhoillislestadiolaisuutta "lihallisen vapauden eriseuraksi", koska nämä eivät ole yhtä askeettisia.lähde?

Rauhansanalaisuus on perusteeltaan vanhoillislestadiolainen, mutta väljempi opiltaan.[72] Sitä pidettiin Pohjois-Amerikassa Suomen SRK:tä myötäävien parissa "sekaseurana" ja sen sisälle mahtuu monenlaisia opillisia virtauksia.[60] Se onkin jakautunut siellä sisäisesti elämäntavoiltaan liberaaleihin ja konservatiiveihin.[60] Suomessa rauhansanalaisuudessa on kolmenlaista virtausta.[72] Ruotsalaiset erottuvat selkeästi omaksi ryhmäkseen.[72]

Uusheräys korostaa henkilökohtaista rippiä. Suunnassa on vastustettu hajaannuksista lähtien syntien anteeksiantamusta "seiniä myöten" eli saarnassa julkisesti julistettavaa anteeksiantamusta. Tätä opetusta on vanhoillislestadiolaisuudessa. Uusheräyksessä on myös hyväksytty lain kolmas käyttö ja opetus siitä, että pelastavaa uskoa on myös uusheränneiden ulkopuolella. Uusheräys on myös aktiivinen lähetystyössä. Uusheräys tekee lähetystyötä Suomen lähetysseuran yhteydessä ja on yhteistyössä myös muiden lähetysyhdistysten kanssa.lähde?

Liikutukset

Pääartikkeli: Liikutukset

Lestadiolaisuudessa on esiintynyt "liikutuksia", joista on syntynyt lukuisia pilkkanimiä, esimerkiksi hihhulit ja lentokristityt. Liikutukset syntyivät, kun ihmiset saivat syntinsä anteeksi. Taakan keveneminen synnytti erilaisia tunteenpurkauksia. Erityisesti lappalaisten liikutukset olivat voimakkaita ja äänekkäitä. Liikutukset aiheuttivat papeissa erilaisia reaktioita. Toiset pitivät niitä aitoina osoituksina armosta, toiset ajoivat lestadiolaiset niiden takia kirkosta ulos. Esimerkiksi rovasti A.Heikel, joka ei vielä ollut lestadiolainen nousi Ylitornion kirkossa saarnastuoliin kesken saarnan ja lausui: "Kun tämmöistä elämää pidetään kirkossa, niin kaikki Suomen kirkot tulevat suljetuiksi tämmöisiltä kokouksilta".[73] Lestadiolaisuudessa on kuitenkin saarnattu "kylmiä hyppyjä" vastaan. Ne syntyivät, kun jotkut yrittivät saada itsensä väkisin liikutuksiinlähde?.

Liikutuksilla saattaa olla jossain määrin tapahtumaympäristöön ja tapahtuman intensiteettiin sidottu luonnekenen mukaan?. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa ja maakunnallisissa seuroissa niitä esiintyy ja pienissä paikallisissa seuratilaisuuksissa myös.lähde?

Kaaresuvannossa joulukuussa 1845 eräs nainen sai parannuksen armon ja siitä liikuttuneena vaipui hurmoksiin. Samaan aikaan tapahtui maanjäristys, jonka myös Laestadius pappilassaan pani merkille. Laestadius piti sitä Jumalan merkkinä.[74]

Lestadiolaisuus ja yhteiskunta

Kirkko

Lestadiolaisuus perustuu Raamatun, Martti Lutherin ja Lars Levi Laestadiuksen opetuksiin. Eri suunnilla on erilaisia opillisia painotuksia. Liikkeen leviämistä vaikeutti konventikkeliplakaatti ja kirkossa vaikuttanut puhdasoppisuus. Lestadiolaisuutta ei katsottu hyvällä ja se tuomittiin lahkoksi ja eriuskoliikkeeksi 1800-luvun lopulle saakka.[75] Kirkon piispat ja papit toimivat sitä vastaan, erityisesti piispa Gustaf Johansson. Lestadiolaisuuden sisällä käytiin pitkään keskustelua kirkosta eroamisesta, ja osa herätysliikkeeseen liittyneistä kannatti sitä. Lestadiolaiset eivät ole kuitenkaan lopulta halunneet erota kirkosta.lähde?

Saarnaaja Juhani Raattamaa on kirjoittanut kirkossa pysymisestä näin: "Pysykäämme rakkaat veljet ja sisaret kirkon helmassa siihen asti kuin teitä ja meitä ulos ajetaan eli pannalla ahdistetaan."[76]

Lestadiolaisuuteen kuului jonkin verran pappeja herätyksen alkuajoista lähtien myös Lars Levi Laestadiuksen lisäksi. Myöhemmin mukaan liittyivät myös P. O. Grape, Aatu Laitinen, Paul Heideman, A. Heikel, K. A. Heikel, Oskari Jussila ja Väinö Havas. 1800-luvun jälkipuoliskolla kirkossa toimi noin 16 lestadiolaispappia.[77] Nykyään kirkossa toimii noin 120 vanhoillislestadiolaista pappia ja noin 40 uusheräyksen pappia tai teologia.[31][78] Esikoislestadiolaisia pappeja on muutama.[79]

Puhdasoppisen kirkon oli vaikea hyväksyä lestadiolaisten opetuksia sakramenteista, ripistä, avainten vallasta, seurakuntaopista, lapsen uskosta, rukouksesta ja uskon syntymisestä. Esimerkiksi piispa Gustaf Johansson on näitä eroavaisuuksia käsitellyt kirjassaan Laestadiolaisuus (1892). Hän halusi ohjata lestadiolaiset "lahkollisen lumouksen kahleista raittiiseen uskoon". Lestadiolainen saarnaaja Juhani Raattamaa on halunnut säilyttää anteeksiantavaisen mielen myös vastustajiin: "Vielä minäkin rukoilen anteeksi puuttuvaisuuttani ja annan sydämestäni anteeksi kaikille vastustajille. Vieläpä Kuopion piispallekki, joka häpäisee meitä ja nimittelee laestadiolaisiksi."[80] Vaikka lestadiolaisuus on luterilainen herätysliike on siihen kuulunut myös katolilaisia ja ortodokseja.[81]

Valtiovalta

Eduskuntatalo

Lestadiolaiset ovat kautta aikojen vahvasti kunnioittaneet esivaltaa. Taustalla on opetus siitä, että esivalta on Jumalan asettama ja uskovien turva yhdessä kirkon kanssa. Kirkkoa ja esivaltaa on vanhoillislestadiolaisuudessa kuvattu kahden munankuoren kaltaiseksi suojaksi, jonka sisällä uskovat ovat suojassa. "Mutta nyt on Jumala säilyttänyt meitä niin kuin linnunpoikia kahden kuoren sisällä. Linnunpoikakin se kehittyy ja kasvaa kahden kuoren sisällä, niin mekin. Kristillinen esivalta on toinen kuori ja kristillinen kirkko on toinen."[82]

Vanhoillislestadiolaisten järjestön SRK:n sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on muun muassa "isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa".[83] Lestadiolaiset suorittavat asepalveluksen puolustusvoimissa ja he puolustivat Suomea talvi- ja jatkosodassa. Esimerkiksi vanhoillislestadiolainen kansanedustaja Väinö Havas lähti vapaaehtoisena talvi- ja jatkosotaan.[84] Suviseurateltta toimi evakkojen tavaroiden säilytyspaikkana.[85] Se pystytettiin talvisodan jälkeen Joensuuhun ja oli siellä sodan loppuun saakka.[85] Teltta oli tuolloin suurin Suomessa valmistettu.[85]

Lestadiolaisuus levisi myös Ruotsin kuninkaallisten joukkoon. Ruotsin prinsessa Eugenia rahoitti Lapin lähetyskoulun rakennuksen ja toiminnan Lannavaarassa.[86] Prinsessan kuoltua 1889 Juhani Raattamaa kirjoitti hänestä: "Rakastettu äiti, joka on nyt uskoaksemme korkeammassa palatsissa kuin kuninkaallinen palatsi – siellä, missä Herrojen Herra ja Kuninkaiden Kuningas on."[87] Perimätiedon mukaan Tsaarin hovissa työskennellyt lestadiolainen Nikolai Aleksejev olisi kehottanut tsaari Nikolai II:ta tekemään parannuksen. Nikolai II ei kuitenkaan sitä tehnyt. Nikolai II:n hovissa palveli myös muita lestadiolaisia.[88]

Suomen valtiovalta sai lestadiolaisvaikutteita, kun vanhoillislestadiolaisen isän pojasta Urho Kekkosesta tuli Suomen presidentti. Uskonnollisista yhteisöistä Kekkosella oli selvästi läheisin suhde lestadiolaisuuteen, mikä johtui osittain hänen isästään. Myös monet hänen ystävistään olivat kotoisin lestadiolaisuudesta. Kiinnostus liikettä kohtaan ilmeni muun muassa lestadiolaisen kirjallisuuden harrastamisena. Vanhoillislestadiolaiset ystävät olivat huolissaan Kekkosen sielun tilasta ja kerran hänen luonaan kävi seitsemän vanhoillislestadiolaista saarnamiestä. Keskustelutilaisuus oli Kekkosen mukaan ollut: "hyvin miellyttävä ja hyvä".[89] Suomen eduskuntasali on todistanut tapauksen, jossa lestadiolainen ministeri Kalle Lohi saarnasi kesken hallituksen istunnon synnit anteeksi istuntosaliin ilmestyneelle miehelle. Tämän välikohtauksen jälkeen silloinen pääministeri Kyösti Kallio totesi: "Olemme saaneet olla todistamassa oikeaa sielunhoitoa".[90]

Vuonna 1931 esikoislestadiolaiset lähettivät juhannuskokouksestaan vetoomuksen presidentti P.E.Svinhufvudille. Vetoomuksessa vaadittiin kovempia otteita vallalla ollutta laittomuutta vastaan. Kirjeen presidentille vei viiden hengen seurue. Tapaamisessa Svinhufvud pyysi, että: "laestadiolaiskristityt, joita kohtaan hänellä oli syvä kunnioitus ja vilpitön luottamus, muistaisivat häntä esirukouksin". Seurueen lähtiessä Svante Vesterinen siunasi presidenttiä Jeesuksen nimessä ja veressä.[91] Myös vanhoillislestadiolaiset ovat muistaneet esivaltaa. He ovat perinteisesti lähettäneet suviseuroistaan sähkeet arkkipiispalle, hiippakunnan piispalle, Suomen presidentille ja maaherralle.[92] Myös seuroissa rukoillaan esivallan puolesta.

Toimittaja Aarno Laitisen mukaan puoluesihteeri Arvo Korsimo anoi Urho Kekkosen pyynnöstä 1950-luvulla Neuvostoliitolta rahaa lestadiolaisten käännyttämiseksi Maalaisliittoon.[93]

Lestadiolaisuudessa ei juuri ole vieroksuttu yhteiskunnallista osallistumistakenen mukaan?. Eduskunnassa on istunut yli 40 lestadiolaistaustaista kansanedustajaa.[94] Varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa, missä lestadiolaisia on paljon, pääsee kunnanvaltuustoihinkin paljon lestadiolaisia.

Lestadiolaiset äänestävät lähinnä keskustaa ja kokoomusta, sekä jonkin verran ruotsalaista kansanpuoluetta ja kristillisdemokraatteja, joiden arvopohjan monet heistä ovat perinteisesti katsoneet olevan lähinnä omaansa. Lestadiolaisuuden vanhoilla suunnilla on kielteinen asenne vasemmistoon.[95] Sosialismi nähtiin uhkana esivallalle ja aatteessa vallitsi heidän mukaansa Jumalan vastainen henki.[95] Lestadiolaisuuden suunnista sillanpääläisyys on ollut vasemmistomyönteinen.[96] Lestadiolaiset eivät ole myöskään perinteisesti kannattaneet kristillisdemokraatteja puolueen taustalla vaikuttavien vapaiden suuntien takia. Lestadiolaiset eivät halua sekoittaa politiikkaa ja uskontoa keskenään vedoten Martti Lutherin kahden regimentin oppiin. Kansanedustaja Seppo Särkiniemi kertoo lestadiolaisten suhteesta politiikkaan: "Jos ollaan yhteiskunnassa mukana, ei olla ensisijaisesti lestadiolaisina, vaan sen puolueen mandaatilla. Se on vanha luterilainen periaate."[6] Valtaosa lestadiolaisista kansanedustajista ja kunnallisvaltuutetuista toimii joko Keskustassa tai Kokoomuksessa.

Kulttuuri

Lestadiolaisuudessa on suhtauduttu perinteellisesti torjuvasti kulttuurin tiettyihin osa-alueisiin, erityisesti esittävään taiteeseen: ammattimuusikkouteen, näyttelijän ammattiin, teatteriin, oopperaan, tanssitaiteeseen, konserttitilaisuuksiin ja kokonaisuudessaan liikkuvaan kuvaan (videoihin ja elokuviin). Myös esimerkiksi kilpaurheilu tai laulajana tai muussa solistisessa roolissa esiintyminen ei ole ollut hyväksyttävää, koska niihin liikunta- ja taidemuotoihin katsotaan sisältyvän synnillistä "oman kunnian tavoittelua". Näyttelijän ja tanssijan ammatteja pidetään lisäksi ylipäätään epämoraalisina.lähde?

Vanhoillislestadiolaisuudessa klassisen musiikin kuunteleminen levyiltä ja radiosta on periaatteessa hyväksyttyä ja sitä suositellaankin, mutta sen sijaan pidetään synnillisenä seurata musiikkiesitystä konsertissa. Elävän musiikin esityksiä on luvallista seurata vain silloin, kun ne tapahtuvat kirkkotilassa, mutta tällöinkin tulevat kyseeseen lähinnä urkukonsertit ja pääsiäisajan passiot, vanhoillislestadiolaisten tai evankelis-luterilaisten seurakuntien omat kuorot, vastaavat hengellisten laulujen tilaisuudet sekä seurakuntien kauneimmat joululaulut -tilaisuudet. Muutama vuosi sittenmilloin? SRK järjesti keskustelutilaisuuden, jossa maallikkosaarnaajat, lestadiolaispapit ja kanttorit sekä lestadiolaiset musiikinopiskelijat pohtivat klassisen musiikin harrastamiseen ja ammattilaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Tällöin todettiin, että aktiivinen konserttiharrastus on luvallinen vain musiikinopiskelijoille opintoihin liittyvänä velvoitteena. Samoin vahvistettiin se jo 1972 puhujienkokouksessa määritelty tulkinta, että musiikki ammattina on vanhoillislestadiolaiselle sopivaa vain kanttorin tai musiikinopettajan tehtävässä. Lestadiolaisuuden piirissä syntyneistä hengellisistä lauluista osa on valittu Virsikirjaan. Säveltäjä Jaakko Linjama tiedetään vanhoillislestadiolaiseksi, ja valtaosa Siionin laulujen sovituksista on hänen käsialaansa. Toivo Kuulalla ja Leevi Madetojalla on lestadiolaistausta.lähde?

Vanhoillislestadiolaisten omassa piirissä on viime vuosina nostettu julkisuuteen kysymys liikkeen ongelmalliseksi koetusta suhteesta kulttuuriin, esimerkiksi kirjailija Lassi Hyvärisen[97] ja historiantutkija, FT Mauri Kinnusen[98] kirjoituksissa. Julkisestikin tunnustettu menestys kulttuurin eräillä muilla aloilla, kuten tieteessä ja tiettyjen erityisten taidelajien piirissä on nähty uskovaisella luvalliseksi. Uskovaisen menestys on nähty eduksi herätysliikkeeellekin imagomielessä, ja se on ollut siten arvostettua. Menestymistä näissä yhteyksissä ei ole leimattu "oman kunnian tavoitteluksi". Vanhoillislestadiolaiselle on sallittua toimia kuvataiteilijana, valokuvaajana, kirjailijana ja säveltäjänä. Varsinkin kaunokirjallisuudesta tunnetaan useitakin lestadiolaisia. Tunnettuja ovat runoilija Anna-Maija Raittila, Väinö Havas, prosaisti Antti Hyry ja runoilija Niilo Rauhala. Esimerkiksi Antti Hyryn 2009 saavuttama maan korkein kansallinen romaanikirjailijan tunnustus, Finlandia-palkinto, otettiin suosiollisesti vastaan leimaamatta saavutusta "oman kunnian" tavoitteluksi.lähde?

Monet kirjailijat ovat käsitelleet lestadiolaisuutta romaaneissaan. Kalle Päätalo kuvasi laajassa tuotannossaan "Koillismaan uskovaisia" eli lestadiolaisia. Myös Paavo Rintala on käsitellyt kirjoissaan aihetta. 1960-luvulla lestadiolaispiirejä kuohutti Timo K. Mukan romaani "Maa on syntinen laulu", jossa lestadiolaisuuteen liitettiin seksuaalisia piirteitä. Pellon kunnassa elänyt Mukka ei itse ollut lestadiolainen, mutta hän tunsi hyvin paikkakuntansa lestadiolaisia. Anna-Maija Ylimaula julkaisi 1976 liikettä nuoren ihmisen näkökulmasta kriittisesti tarkastelevan kehitysromaanin Papintyttö. Lestadiolaisuutta kirjoissaan ovat käsitelleet myös ruotsalaiset kirjailijat: Bengt Pohjanen, Macke Nilsson, Mikael Niemi ja Stina Aronson, sekä norjalaiset Andreas Markusson ja Idar Kristiansen. SRK julkaisee myös itse säännöllisesti uskonnollista kaunokirjallisuutta. Tuoreimmat esimerkit lestadiolaisuuden käytöstä muussa kirjallisuudessa ovat Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu, Eero Ylitalon Suviteuraat, Ilkka Remeksen Nimessä ja veressä sekä Riikka Pelon Taivaankantaja. Lestadiolaisuutta 2000-luvun nuorten näkökulmasta on käsitelty myös Dome Karukosken elokuvassa Kielletty hedelmä.lähde?

Tiede, yhteiskunnalliset merkkihenkilöt ja vaikuttajat muilla aloilla

Kansainvälisesti tunnettuja lestadiolaistaustaisia tieteen edustajia ovat folkloristi Elli-Kaija Köngäs-Maranda (1932-1982) ja Helsingin yliopiston uskontotieteen emeritusprofessori Juha Pentikäinen sekä lääketieteen professori, sydänkirurgi Pentti Kärkölä. Uuden sukupolven kansainvälistä huipputiedettä edustaa monia huomattavia kunnianosoituksia saavuttanut, mm. Suomen Akatemian[99] ja Suomen Nuorkauppakamarit ry:n [100] palkitsema eläinlääketieteellisen molekyyligenetiikan professori Hannes Lohi[101].

Muita merkittäviä henkilöitä:lähde?

Musiikki

Lestadiolaisten suhtautuminen musiikkiin heijastelee myös liikkeelle ominaista eroa uskovien ja ei-uskovien välillä. "Maailmallinen musiikki" eli karkeasti yleistäen iskelmät ja kaikki maallinen populaarimusiikki, katsotaan synniksi "Raamatun arvomaailmaa vastaan sotivan sanomansa" vuoksi. "Sanomalla" ei tarkoiteta tässä pelkästään epäsopivaa sanoitusta, vaan myös synnillistä ja "lihallisuutta" korostavia musiikillisia elementtejä, sävelmää ja/tai rytmityyppiä, koska "syntimusiikkina" pidetään myös iskelmiä joissa ei ole sanoitusta. Vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy myöskään gospel-musiikkia. Sen sijaan klassisen musiikin soittaminen tai laulaminen koetaan periaatteessa myönteiseksi harrastukseksi. Sen tulee kuitenkin mieluiten pysyä "harrasteluna", sillä esiintyvän ammattimuusikon ammatti on uskovaiselta kielletty. Klassisen musiikin lisäksi saatetaan suosia esimerkiksi vanhaa suomalaista maallista laulumusiikkia ja kansanmusiikkia (lähinnä kansanlauluja). Rauhan sanan ja uusheräyksen piirissä suhtaudutaan eri musiikkityyleihin liberaalimmin kuin vanhoillislestadiolaisuudessa ja esimerkiksi gospel on käytössä erityisesti nuorten tilaisuuksissa. Sen sijaan esikoislestadiolaisten seuroissa ei käytetä lainkaan säestystä (tässä suhteessa se vertautuu ortodoksisen kirkon perinteeseen).lähde?

Omat laulukirjat ja kuorot

Maallista musiikkia kunniallisempana ja tärkeämpänä lestadiolaiset pitävät hengellistä musiikkia. Suurimmilla ryhmittymillä on omat laulukirjat ja se julkaistaan usein liitteenä Virsikirjan kanssa. Vanhoillislestadiolaisuuden laulukokoelma on Siionin laulut (ensimmäinen, O.H. Jussilan toimittama laitos 1916), esikoislestadiolaisten on Hengelliset laulut, sekä Rauhan sanan ja Uusheräyksen yhteinen laulukokoelma Siionin matkalaulut. Liikkeiden omia laulukirjoja on käännetty myös eri kielille. Eniten käännetty kokoelma on Siionin laulut, joka on lisäksi käännetty seitsemälle kielelle. Laulukokoelmista on otettu useita lauluja myös Virsikirjaan.lähde?

Vanhoillislestadiolaisuuden 70-luvun opillisten tiukennuksien ja sisäisten puhdistusten (ns. hoitokokousten) yhteydessä laulukirjaa uudistettiin radikaalisti. SRK toteutti ns.[102], jolloin Siionin laulut -kokoelmasta poistettiin "lihallisina", "maailmallisina" tai muutoin sopimattomina 156 perinteistä laulua. SRK on sittemmin uudistanut laulukokoelmaa edelleen ja lisännyt siihen erityisesti liikeen opillisia korostuksia alleviivaavia, kuten ehkäisykieltoa ja seurakuntaoppia korostavia sanoituksia.lähde?

Kuoroharrastus oli vanhoillislestadiolaisuudessa varsin suosittua 1930-luvulta aina 1960-luvun alkuvuosiin saakka. 1960-luvun alkuvuosien ns. pappishajaannuksen yhteydessä ja maallikkosiiven noustua valtaan SRK:n piirissä otettiin käyttöön tiukka kuri, johon liittyi monia uusia kieltoja. Tässä yhteydessä kuoroharrastuskin julistettiin lopulta synniksi (puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös 1972). Kuorotoiminta alkoi kuitenkin vähin erin kehittyä uudelleen, kun kuorokielto alkoi hiljalleen murentua 1990-luvun alusta lähtien, ilman virallista, julkista em. kieltopäätöksen kumoamista.lähde?

Nykyisin vanhoillislestadiolaisuuden piirissä onkin laajaa kuorotoimintaa, konsertteja järjestetään ja uusia äänitteitä julkaistaan jatkuvasti. Esiintymistilaisuuksista puhuttaessa ja niistä julkisesti ilmoiteltaessa vanhoillislestadiolaiset välttelevät mieluiten yhä sanaa "konsertti", silloin kun kyseessä on yksinomaan tai lähes yksinomaan vanhoillislestadiolaisista koostuvasta kuorosta (tai soitinryhmästä). Sen sijaan käytetään kiertotilmausta "lauluilta", "sävelhartaus" tai muuta vastaavaa sanaa. Esimerkiksi mieskuoro Weljien nettisivustolla ei esiinny kertaakaan sana "konsertti". Poikkeuksen tästä kielenkäyttönormista tekevät ammattimaisesti tai lähes ammattimaisesti johdetut, usein paikallisen evankelis-luterilaisen seurakunnan yhteydessä toimivat kuorot, joiden esiityjissä on myös muita kuin vanhoillislestadiolaisia.lähde?

Tunnettuihin vanhoillislestadiolaisiin kuoronjohtajiin kuuluvat esimerkiksi espoolaisen Candomino-lapsikuoron perustaja ja kansainvälisesti arvostettu kuoromies Tauno Satomaa sekä oopperalaulaja, tenori Heikki Rainio, joka johtaa Turun tuomiokirkon poikakuoroa, Chorus Cathedralis Iuniorum, CCI.lähde?

SRK julkaisee itsekin nykyisin vuosittain laulutallenteita kirkoissa tapahtuneista lauluilloista, sekä omien opistojen kuorolevyjä. Julkisuudessa tunnetuksi on tullut myös oululainen mieskuoro Weljet, joka on julkaissut kymmenkunta CD-äänitettä. Lisäksi myös joillakin vahoillislestadiolaisilla yksityishenkilöillä on musiikkiin liittyvää kaupallista toimintaa, joista tunnetuin lienee oulunsalolainen Sympaali Oy.lähde?

Rauhan sanalla on oma kuoro, jonka nimi on Toukomettiset.[103] Myös Uusheräyksellä on monenlaista musiikkitoimintaa. Uusheräyksen nuorisokuoro on Paljaat Jalat ja Caritas on viiden laulajan kokoonpano liikkeen sisällä.

Virsikirja

Lestadiolaisten saarnamiesten sanoittamia virsiä on valittu myös virsikirjaan. Sanoittajia ovat esimerkiksi Wäinö Havas (virret 291, 344, 438, 574), Oskari Heikki Jussila (316), Juho Ranginen (169), Niilo Rauhala (22, 248, 249a,b, 395, 466, 468, 470, 476, 479, 507, 528, 576, 604), Gustaf Skinnari (301) ja Leonard Typpö (105, 180).[104]

Julkisuuskuva

Lestadiolaisuus on synnyttänyt voimakkaita tuntemuksia alusta saakka. Se joutui pappien, toisten herätysliikkeiden ja tavallisten ihmisten parjauksen kohteeksi. Liike leimattiin kirkon taholta lahkoksi 1910-luvulle asti ja 1920-luvulla liike alkoi saada tunnustusta herätysliikkeenä.[105] Alkuaikoina liikettä nimiteltiin hihhuleiksi, rippiläisiksi, lahkoksi, tanssijalahkoksi, eriuskoliikkeeksi ja villiuskoksi.[75][106]

Lestadiolaisten seuratoiminta aiheutti julkista vastustusta. Esimerkiksi Savitaipaleella vuonna 1884 lestadiolaissaarnaaja menehtyi, kun vaimoaan seuroista hakemaan tullut talollinen ampui häntä olkapäähän.[107] Myös toinen saarnamies joutui vainon kohteeksi pitäessään seuroja Teuvalla vuonna 1872. Nimismies apujoukkoinensa nouti saarnaajan seuratalosta ja lähtivät kuljettamaan tätä kotiin. Matkan varrella he kuitenkin pysähtyivät kievariin ja ripustivat vangin käsiraudoilla leipäorteen. Joukko alkoi juopotella ja vanki unohtui. Kievariin sattumalta poikennut vieras huomasi tajuttoman saarnaajan ja hänet päästettiin vapaaksi.[108]

Lestadiolaisuus joutui myös kirkossa tarkkailun kohteeksi. Jo Lars Levi Laestadius joutui negatiivisen julkisuuden kohteeksi. Hänestä kirjoitettiin esimerkiksi Nobottens Posteniin loukkaavia kirjoituksia, eikä hänen vastineitaan julkaistu.[109] Hän perusti oman lehden Ens Ropandes Röst i Öknen (Huutavan ääni korvessa), jossa hän puolustautui.[110] Myös Koutokeinon tragedia aiheutti voimakasta negatiivista julkisuutta.[111] Tapahtumat saivat Venäjän ulkoministeriön huolestuneeksi.[112] Syy tapahtuneesta vieritettiin Laestadiuksen niskoille.[113] Kuningas pyysi asiasta lausunnon Härnösandin piispalta Israel Bergmanilta ja tämä antoi Laestadiuksesta vapauttavan lausunnon. Kuningas ei täten ryhtynyt mihinkään toimiin Laestadiusta vastaan.[113] Lestadiolaisuus on noussut julkisuuteen erityisesti yhteiskunnan ja kirkon muuttuessa.

Esikoislestadiolaisuus nousi esille 1920- ja 1930-luvuilla, kun sen saarnaajien ronskia puhetapaa ihmeteltiin.[114] 1930-luvulla julkisuuteen nousi vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantunut korpelalaisuus. Korpelalaisuus irtautui 1930-luvun puolessa välissä juuriltaan, kun liikkeen pääpainotukset muuttuivat vanhoillislestadiolaisista korostuksista millenaristisiksi. 1960-luvulla julkisuudessa nousi esille Elämän sana-ryhmän erkaantuminen vanhoillislestadiolaisuudesta. Myös Timo K. Mukan kirja Maa on syntinen laulu (1964) aiheutti julkisuutta mediassa.[115] Oiva Arvola on huomannut, että teos kuvaa korpelalaisuutta, eikä sitäkään objektiivisesti.[115]

Vanhoillislestadiolaisuus nostettiin 1970-luvun naispappeuskeskustelussa toistuvasti esille. Liike joutui 1970-luvulla negatiiviseen julkisuuteen. Se ei juuri oikonut julkisuudessa sitä vastaan esitettyjä väitteitä. Keskustelua käytiin erityisesti Helsingin sanomissa, Kotimaassa ja Kalevassa. Vasta 1980-luvulla vanhoillislestadiolaisuus alkoi kehittää tiedotustoimintaansa. SRK esimerkiksi kutsui toimittajia suviseuroihin.[116][117]

Osittain julkisuuskuva on edelleen kielteinen ja lestadiolaisuus liitetään sensaationhakuisesti yhteyksiin, joihin se liittyy vain toissijaisesti: Koististen veljeksistä kirjoiteltiin aluksi pitkään lestadiolaisina, vaikka he olivat eronneet leeviläisistä.[117][118] Tiedotusvälineissä ei aina eritellä liikkeen eri suuntia vaan käsitellään niitä kaikkia lestadiolaisuutena.

Yleisradio on tehnyt lestadiolaisuudesta televisiodokumentit "Matkalla taivaskotiin" (2000), "Kuuma kesä: Enkelten varjeluksessa" (2000) ja "Ainoa oikea Jumala" (2004). Vanhoillislestadiolaisuudessa 1970- ja 1980-luvulla ns. hoitokokouksissa harjoitetusta hengellistä painostuksesta kertovat YLE:n TV1:n dokumentit vuodelta 1981: "Syntisin silmin" [119] ja vuodelta 1985 "Matkalippu helvettiin" [120]. Jälkimmäinen sisältää myös dramatisoituja kohtauksia Leo Hartvaaran romaanista Suden uhrit (Kirjavaaka 1984). Keväällä 2009 käytiin mediassa keskustelu vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykiellosta ihmisoikeuskysymyksenä, ja tässä yhteydessä YLE lähetti television Voimala-sarjassa keskusteluohjelman "Lestadiolaisäitien synnytyspakko" [121].

Lestadiolaislehdistö

Historiaa

Lestadiolaisten ensimmäinen lehti oli Öljypuu.[122] Lehti lopetti toimintansa vuonna 1877.[122] Sen takana oli oululainen kirjapaino ja muutama lestadiolainen. Vuonna 1880 alettiin julkaista Kristillistä kuukausilehteä.[123] Sen päätoimittajana toimi K. A. Heikel ja vuodesta 1883 eteenpäin Aatu Laitinen. Vuonna 1888 lehden nimeksi vaihdettiin Sanomia Siionista ja vuonna 1904 Armonsanomat. Päätoimittaja ei vaihtunut.

Jo ennen hajaannuksia monet lestadiolaiset eivät tilanneet Sanomia Siionista eivätkä kirjoittaneet siihen. Syynä oli se, että lehteä pidettiin uusheräyksen lehtenä. Hajaannusten jälkeen yhä useampi lestadiolainen lopetti lehden tilaamisen. Armonsanomat lopetti toimintansa vuonna 1911 Oulun sovintokokoukseen. Kokkolan suurissa seuroissa 1911 perustivat vanhoillislestadiolaiset Siionin lähetyslehden.

Muita lakkautettuja lestadiolaislehtiä ovat: leskisläisten A och O, elämänsanalaisten Elämän sana, esikoislestadiolaisten Fadersrösten, uusheräyksen Huutavan ääni, Kolkuttaja sekä Vartijan ääni ja vanhoillislestadiolaisten Sions missionstidning.lähde?

Nykytila

Nykyisin Euroopassa ilmestyy kymmenen lestadiolaislehteä: vanhoillislestadiolaisten Siionin lähetyslehti (1911), Siionin kevät (1931) ja Päivämies (1954), rauhansanalaisuuden Rauhan sana (1935), Zions Missionstidning ja Sions Blad, Lyngenin suunnan liberaalisen haaran Under Vandringen (1967), esikoislestadiolaisten Rauhan side (1979) ja Ruukku (1998, epävirallinen), Uusheräyksen Lähettäjä ja sillanpääläisten Armon ja rauhan tervehdys. Pohjois-Amerikassa ilmestyy neljä lehteä: ALC:n Christian Monthly, FALC:n Greetings of Peace, LLC:n The Shepherd's Voice ja The Voice of Zion. Pollarilaisten riitinmattilaisen haaran yhdyssiteenä on kerran kuussa ilmestyvä Newsletter.

Lestadiolaisuuden kritiikki

 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Esseetyylinen. Koottu irrallisista lähteistä omaksi, uudeksi, kantaaottavaksi kokonaisuudeksi, joten selvästi uutta tutkimusta. Korostaa kohtuuttomasti yhtä keskeneräistä gradua.
Tämän artikkelin tai sen osan neutraalius on kyseenalaistettu.
Asiasta keskustellaan keskustelusivulla. Voit auttaa Wikipediaa muokkaamalla artikkelin näkökulmaa neutraalimmaksi. Mallineen saa poistaa vasta kun asiasta on saavutettu konsensus keskustelusivulla.
Tarkennus: Lähteettömiä kannanottoja. Enemmän vanhoillislestadiolaisuutta kritisoiva oma artikkeli kuin Lestadiolaisuus-artikkelin kappale.

Lestadiolaisuus kohtasi syntyessään ja levittäytyessään kritiikkiä eritoten kirkon taholta, kuten edellä on selostettu. Myös jotkut ei-hengelliset merkkimiehet arvostelivat herätysliikkeen tapoja. Yhteiskuntafilosofi J. V. Snellman piti lestadiolaisuuden mustana puolena sitä että liikkeessä ei kunnioitettu perheen yhtenäisyyttä. Lestadiolaiset eivät Snellmanin mukaan kunnioittaneet perheen sisäisiä suhteita, vaan hylkäsivät ei-lestadiolaiset perheenjäsenet, vanhemmat lapsensa, lapset vanhempansa. (Murtorinne, Eino). lähde?

Vanhoillislestadiolaisuuteen kohdistunut kritiikki 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä

Vanhoillislestadiolaisuutta on kritisoitu erityisesti ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon liittyvistä kysymyksistä. Naisten, lasten ja homoseksuaalien ihmisoikeuksien toteutumisessa nähdään ongelmia. Perustuslaki velvoittaa noudattamaan ihmisoikeuksia, joita ei voida ohittaa uskonnonvapauden nimissä. Kriitikoiden mukaan herätysliike on rajoittanut erityisesti mainittujen ryhmien ihmisoikeuksia kannanotoissaan, päätöksissään ja sosiaalisissa käytännöissään, jotka liittyvät esimerkiksi parisuhteeseen, seksuaalisuuteen, avioliittoon ja toimintaan uskonyhteisössä. Toisaalta on syytä todeta, että em. kysymyksiin liittyvät rajoitukset saattavat loukata yhtäläisesti myös miesten oikeuksia.lähde?

Toiseksi liikkeessä määritellyt synnit, jotka liittyvät elämäntapaan, kuten henkilökohtaiseen ulkonäköön ja harrastuksiin, ovat jatkuvan keskustelun kohteena sekä liikkeeseen kuuluvien etät siitä irrottautuneiden piirissä. Tällaisia rajoituksia ovat mm. televisiokielto, meikkaamiseen, korujen käyttöön sekä musiikkiin ja muihin kulttuuriharrastuksiin liittyvät kiellot.lähde?

Kolmanneksi, julkisessa keskustelussa vähemmän esillä ollut mutta olemassa oleva kritiikin teema on teologinen ja hengellinen: kysymys siitä, että vanhoillislestadiolaisuuden opetus on kriitikoiden mukaan olennaisella tavalla ristiriidassa luterilaisen tunnustuksen ja kristinopin kanssa. Asia liittyy herätysliikkeen ja ev.-lut. kirkon välisiin suhteisiin. Käytännössähän vanhoillislestadiolaiset harjoittavat uskontoa omissa seuroissaan paikallisissa rauhanyhdistyksissä. Toiminnalliset yhteydet paikallisiin ev.-lut. seurakuntiin ovat vähäiset.[124] Sitä vastoin vanhoillislestadiolaisten vaikutus seurakuntien ja kirkon hallinnossa ja päätöksenteossa on merkittävä, sillä liikkeeseen kuuluvat ehdokkaat ovat menestyneet hyvin seurakuntavaaleissa. Kirkolliskokouksen jäsenistä tiettävästi huomattava osa kuuluu lestadiolaisiin. Samoin merkittävä osa kirkon työntekijöistä – muiden muassa 120 pappia ja suuri osa kanttoreista – kuuluu lestadiolaisiin.[124] Lestadiolaisia toimii myös kirkon keskushallinon tehtävissä. Tämä on tietenkin erikoista, koska vanhoillislestadiolaiset opettavat, että kaikki muut kirkon jäsenet joutuvat kadotukseen, vain he ovat pelastettuja.lähde?

Kritiikki ilmenee evankelis-luterilaisen kirkon piirissä käydyssä keskustelussa [125][126][127], muualla julkisessa kansalaiskeskustelussa ja mediassa (esimerkiksi television ajankohtaisohjelmissa) sekä liikkeestä irrottautuneiden ja sen opetusta ja Raamatun tulkintaa epäilevien nettiyhteisöissä.

Vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvät ongelmat ovat olleet myös tieteellisen tutkimuksen kohteena[128][129][130] Vuonna 2010 on Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa käynnistynyt aineistonkeruu pro gradu -tutkielmaan, jossa selvitetään nimenomaan vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumista [131] Myös vanhoillislestadiolaiset itse ovat osallistuneet kriittiseen keskusteluun liikkeen opetuksesta ja käytännön menettelytavoista, kuten ehkäisykiellosta.[132],[133],[134]

Näkyvintä julkisuudessa on ollut keskustelu ehkäisyn kieltämisestä[135] sekä naisten epätasa-arvoisesta asemasta. Vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielto kuuluu ehdottomuudessaan ankarimpiin maailmanlaajuisestikin kristillisten kirkkokuntien piirissä.lähde? Suhteessa kristikunnan ennen 1900-luvun yksimielisesti kannatettuun asentoon – niin protestanttisen kuin katoolisen ja ortodoksisen – ehdoton ehkäisykielto toki ei ole eriävää.[136]

Ihmisoikeusliitto on todennut asiaa koskevassa taustamuistiossa 4.3.2009, että vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia.[137]Tasa-arvoasiain neuvottelukunta puolestaan totesi joulukuussa 2009, että "liikkeen johtajien auktoriteetti ja yhteisön paine eivät jätä lestadiolaiselle naiselle tosiasiallista mahdollisuutta päättää omasta kehostaan ja seksuaalisesta itsemääräämisoikeudestaan".[138] On selvää, että tiheät raskaudet aiheuttavat riskejä naisen psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle. Raskaudenpelko puolestaan kuormittaa parisuhdetta. Monissa lestadiolaisperheissä voi olla jopa 10–18 lasta.lähde? Pitkään kestävä raskausaika naisen elämänvaiheena, tiheästi toistuvat raskaudet ja mahdolliset keskenmenot sekä vastuu suuresta perheestä voivat aiheuttaa naisille monenlaisia terveydellisiä ja elämänalaatua heikentäviä ongelmia.[139][140] Kriitikot ovat peränneet herätysliikkeeltä perusteluja näin ehdottomalle ehkäisykiellolle. FT, kirkkoherra Seppo Lohi on esittänyt yhdeksi kiellon perusteluksi, että vanhoillislestadiolaisuus katoaisi Suomesta kokonaan viidenkymmenen vuoden sisällä, mikäli liike luopuisi kielteisestä suhtautumisesta ehkäisyn käyttöön.[135]

Vastauksena kritiikkiin vanhoillislestadiolaisuuden johto puolestaan on korostanut, että liike "pyrkii aktiivisesti tukemaan lapsiperheitään ja pitämään huolta äideistä. Rauhanyhdistyksissä on tätä varten erityisiä tukihenkilöitä ja -ryhmiä. Ne voivat tulla vaikkapa synnytyssairaalasta palanneen äidin avuksi leipomaan ja siivoamaan."[141]

Naisten epätasa-arvo ilmenee myös siinä, että sanajulistajan tehtävä on naisilta kielletty eivätkä he pääse myöskään vaikuttamaan suoraan liikkeen hallintoon eivätkä päätöksentekoon. Mikäli nainen on paikallisen rauhanyhdistyksen jäsen, hänellä on periaatteessa tasavartainen rivijäsenen puhe- ja äänioikeus yhdistyksen vuosikokouksissa. Mutta tosiasiallisesti naisia ei valita päätöksentekijöiksi. Joskus nainen voidaan valita paikallisen rauhanyhdistyksen johtokuntaan. Mutta esimerkiksi liikkeen keskusjärjestön SRK:n 24-jäseniseen johtokuntaan ei ole koskaan valittu yhtään naista yhdistyksen yli satavuotisen olemassaolon aikana. Raamatun tulkinnasta ja opillisista ratkaisuista päätetään kaksi kertaa vuodessa kokoontuvassa puhujien kokouksessa, jossa naiset eivät myöskään ole edustettuna, koska naisella ei ole oikeutta tulla nimetyksi puhujan tehtävään. SRK:n pääsihteeri Olavi Voittonen on todennut naisista sananjulistajina: "Sananpalvelijana vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on ollut ja on mies, saarnamies." [142] "Minä en siihen ota kantaa, mutta lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa. – – Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.”[141]

Vanhoillislestadiolaisuudessa pidetään avioeroa syntinä. Hylätty puoliso ei saa solmia uutta avioliittoa niin kauan kuin ex-puoliso elää (SRK:n kannanotto "Oikea ja väärä").[143] Avioitumiskiellosta on seurannut monille lestadiolaisille vaikeita elämäntilanteita, sillä kiellosta seuraa väistämättä, että vanhoillislestadiolainen hylätty puoliso ei voi avioitua useinkaan koko elämänsä aikana, eikä ainakaan vielä silloin kun lapset ovat pieniä ja toisen aikuisen tukea lasten kasvatuksessa ja hoidossa kaivattaisiin eroperheessä eniten. Monessa tapauksessa lestadiolainen hylätty puoliso joutuu huolehtimaan yksinhuoltajana usein suurestakin lapsijoukosta lasten aikuisuuteen saakka (mikäli hän haluaa edelleen pysytellä uskonyhteisössä eikä siis riko avioitumiskieltoa).lähde?

Koska nuorten seurusteluvaiheessa avoliitto on syntiä ja kaikenlainen esiaviollinen läheisyys on kiellettyä, tämä johtaa usein lestadiolaisten nuorten vetäytymiseen tiiviisti vain oman liikkeen jäsenten keskuuteen.[135][144] Tämä heikentää ystävyyssuhteiden rakentamista lestadiolaisyhteisön ulkopuolelle.lähde? Avioitumista ei-lestadiolaisen kanssa on perinteellisesti pidetty syntinä[145].

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä elää homoseksuaaleja, mutta liikkeen keskusjärjestön SRK:n kannaoton (2005) mukaan homoseksuaalisuus on synti.[143] He eivät siten voi elää avoimesti homoseksuaalisuutensa tunnustaen. Lestadiolaiselle homoseksuaalille ei ole luvallista elää rekisteröidyssä parisuhteessa. Liikkeessä opetetaan, että homoseksuaalisuus on synnillinen taipumus, josta voi "vapautua Jumalan armon voimin".[146]

Moni vanhoillislestadiolaistaustainen on kokenut irrottautumisen herätysliikkeestä sosiaalisesti ja psyykkisesti vaikeana.[128][129][130]. Vanhoillislestadiolaisuuteen kasvatetaan kotona ja lapsi liitetään jo pikkulapsena lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Rauhanyhdistyksen piirissä tehdään määrätietoista lapsi- ja nuorisotyötä, joka kytkee lapset ja nuoret tiiviisti yhteisöön koko nuoruuden ajaksi ja käytännössä eristää heidät ei-lestadiolaisista ikätovereista.lähde? Nuorena aikuisena sosiaalinen verkosto rakentuu siten pitkälle pelkästään vanhoillislestadiolaisen yhteisön varaan. Moni nuori on kokenut liikkeen kontrolloivaksi ja ahdistavaksi, esimerkiksi ulkonäköön, musiikkiharrastuksiin ja seurusteluun liittyvien normien takia. Mikäli irrottautuu uskonyhteisöstä, jää usein kokonaan vaille sosiaalista verkostoa ja ystäviä, eli tavallaan "tyhjän päälle". Moni onkin joutunut rakentamaan identiteettinsä, elämäntapansa ja ystävyyssuhteensa alusta alkaen uudelleen mm. terapian avulla.[130][128][129]

Moni entinen lestadiolainen ja lestadiolaisuudesta eroon pyrkivä on saanut tukea myös Internetin keskustelupalstoista, joissa keskustelijat voivat vaihtaa kokemuksiaan anonyymisti. Myös Uskontojen uhrien tuki ry. on auttanut lestadiolaisia levittämällä tietoa ja järjestämällä vertaistukitapaamisia.lähde?

Liike suhtautuu kielteisesti televisioon. TV-vastaanottimen hankkiminen kotiin määriteltiin synniksi vuonna 1963 SRK:n vuosikokouksen päätöksellä.[147]. Suhtautuminen Internetiin on myös jossain määrin kriittinen. Televisio-ohjelmien seuraamista Internetin kautta ei tiettävästi kuitenkaan pidetä syntinä.[124]. Nuoria on toisaalta kehotettu välttämään osallistummista uskonnollisiin nettikeskusteluihin.lähde?

Lähteet

Yleiset lähteet

  • Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys: lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899. SRK (Oulu), 1997. ISBN 951-8940-69-X.
  • Aulis Zidbäck: Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja. Otava, 1941.
  • Mauri Kinnunen: Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870–1939. Jyväskylän yliopisto, 2004. 951-39-1815-7. 951-39-1835-1 pdf-dokumentti (PDF).
  • Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys. SRK, 2000. ISBN 951-8940-01-0.
  • Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta
  • Aulis Zidbäck: Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja. Otava, 1941. , Amerikan lestadiolaisuus, sivut 159–187
  • Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot. STI, 2001. ISBN 952-9857-11-X. , Lestadiolaisuuden hajaannukset, Jouko Talonen, sivut 11–30. Lyhennelmä.
  • Warren H. Hepokoski, The Laestadian Movement: Disputes and Divisions 1861–2000, 2002.
  • Markku Ihonen: Mediakummajainen? Herätysliikkeen julkisuusongelmien äärellä 2000. Tiedotustutkimus-lehti. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  • Lestadiolaisuus maittain

Viitteet

  1. ↑ a b Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden alkuvaiheita 4.7.1999. lestadiolaisuus.info. Viitattu 10.4.2007.
  2. ↑ a b c Professori Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset. Luentosarja, STI 8.3.2000 [1]
  3. ↑ Kirkkomonitor 2004 -tutkimus.
  4. ↑ Kirkon nelivuotiskertomus
  5. ↑ a b c d e f Talonen 2001, s. 24
  6. ↑ a b c Ja täyttäkää maa. Helsingin sanomien kuukausiliite elokuu 2006, sivu 52.
  7. ↑ Kaarlo Airas, Pohjois-Ruotsin "lukijain" ja ns. Viklundin liikkeen mahdollisista vaikutuksista laestadiolaisuuteen, 1939, Vartija, Helsinki.
  8. ↑ Lohi 1997, s. 11
  9. ↑ Kinnunen 2004, s. 184
  10. ↑ Lohi 1997, s. 658
  11. ↑ Lohi 2000, s. 421
  12. ↑ Martti Vuollo, Lestadiolaisuuden ekspansio
  13. ↑ Lohi 1997, s. 654
  14. ↑ a b Lohi 1997, s. 655
  15. ↑ Lohi 1997, s. 731
  16. ↑ Lohi 1997, s. 656–657
  17. ↑ Lohi 1997, s. 662–663
  18. ↑ Lohi 1997, s. 726–736
  19. ↑ "Seurat" uppoavassa Titanicissa: Päivämies 15/13.4.1994
  20. ↑ Seppo Lohi, Lestadiolaisuuden alkuvaiheita
  21. ↑ Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, s. 14
  22. ↑ SRK, Seurat ulkomailla Srk.fi: Seurat ulkomailla, viitattu 6.11.2007
  23. ↑ Lestadiolaisuus.info Lestadiolaisuus Englannissa
  24. ↑ Kai Siltala, esikoislestadiolaisuus
  25. ↑ [2]
  26. ↑ LYRS, lähetystyö
  27. ↑ http://www.evl.fi/kkh/ktk/nelivuotiskertomus2000_2003/kehitys/kartta1.gif Lestadiolaisten toiminta Suomessa 2000-2003 karttana
  28. ↑ http://www.evl.fi/kkh/ktk/nelivuotiskertomus2000_2003/kehitys/49.gif Herätysliikkeiden toiminta seurakunnissa 2003
  29. ↑ Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, sivu 6
  30. ↑ Kai Siltala, Rukoushuoneet
  31. ↑ a b c d Kalevi Silvola: Uusheräys on... 3.7.2005. Uusheräys. Viitattu 15.1.2007.
  32. ↑ LYRS, Paikallisyhdistykset
  33. ↑ Kirkon nelivuotiskertomus 2000–2003
  34. ↑ Pauli Juusela: Massatapahtumat vahvistavat me-henkeä 12.6.2002. Vantaan Lauri. Viitattu 29.3.2007?.
  35. ↑ Zidbäck 1941, s. 160
  36. ↑ a b c d e f g Facts about Laestadianism in America lestadiolaisuus.info. Viitattu 7. maaliskuuta 2007.
  37. ↑ a b Zidbäck 1941, s. 166
  38. ↑ Alphabetical List of Congregations ALC. Viitattu 5.3.2007.
  39. ↑ LLC Member Churches LLC. Viitattu 5.3.2007.
  40. ↑ Esikoislestadiolaisuuden synty ja tämänhetkinen tilanne lestadiolaisuus.info. Viitattu 5.3.2007.
  41. ↑ Lestadiolaisuus.info: Lestadiolaisuus Ecuadorissa
  42. ↑ Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Aamenesta öylättiin – kirkollinen sanasto 2003. Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 15.1.2007.
  43. ↑ SRK: Seurat ulkomailla 2005. SRK. Viitattu 14.12.2006.
  44. ↑ a b Tarja Lehtola: "Saatoin lentää kuin lintu tähän rauhaan". Päivämies, 2006, nro 27–28, s. 21.
  45. ↑ Päivämies, 14.2.2007, Togon Laestadiolais-Luterilainen kirkko viisi vuotta, s. 14–15
  46. ↑ Frank Kodjo Famiyeh: About the Ghana ministry Themissionsite.com. Viitattu 5.3.2007.
  47. ↑ a b Bengt-Ove Andreassen: Where it leads: Læstadianismen i et internasjonalt perspektiv 2002–2003. din – Tidsskrift for religion og kultur. Viitattu 23.4.2008.
  48. ↑ Uusheräys: Lähetystyö Uusheräys. Viitattu 14. joulukuuta 2006.
  49. ↑ Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot, 2001, ISBN 952-9857-11-X, Jouko Talonen, Lestadiolaisuuden hajaannukset, s. 30
  50. ↑ Zidbäck 1941, s. 160–165
  51. ↑ Palo 2007, s. 75–87
  52. ↑ Hepokoski 2002, s. 31
  53. ↑ a b c John Pollari, The Reasons for the Divisions of the Apostolic Lutherans in America [3]
  54. ↑ Hepokoski 2002, s. 30
  55. ↑ a b Hepokoski 2002, s. 33
  56. ↑ a b Heikki Jussila, Kutsujan armo, 1948, Oulu, s. 109
  57. ↑ Zidbäck 1941, s. 174–177
  58. ↑ Hepokoski 2002, s. 43
  59. ↑ Esikoisuus (The Old Apostolic Lutheran Church)
  60. ↑ a b c d e Kirkkokuntalaisuus/pikkuesikoisuus (The Finnish Apostolic Lutheran Church of America)
  61. ↑ a b c d Hepokoski 2002, s. 85
  62. ↑ Who We Are
  63. ↑ Dosentti Jouko Talonen: LESTADIOLAISUUDEN HAJAANNUKSET 8.3.2000. Suomen teologinen instituutti. Viitattu 18.4.2009.
  64. ↑ a b Zidbäck 1941, s. 183–187
  65. ↑ a b c Zidbäck 1941, s. 219–220
  66. ↑ Zidbäck 1941, s. 237
  67. ↑ Jouko Talonen, Esikoislestadiolaisuus ja Suomalainen yhteiskunta 1900–1944, SKS, 1993, ISBN 951-9021-93-0, sivu 31
  68. ↑ Jouko Talonen, Esikoislestadiolaisuus ja Suomalainen yhteiskunta 1900–1944, SKS, 1993, ISBN 951-9021-93-0, sivu 32
  69. ↑ Jussi Konttinen: Katkerat oppiriidat jakavat Pohjois-Norjan lestadiolaisia. Helsingin sanomat 7.9.2001.
  70. ↑ Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talosen arvio: 80 000–100 000, Joensuun yliopiston kirkkohistorian professori Hannu Mustakallion arvio: yli 100 000, jopa 150 000
  71. ↑ Yliopisto-lehti: Väitökset 18.9.-6.11.1998
  72. ↑ a b c Pekka Mikkola: Lestadiolaisuussuuntien yhteydet heikot 2.7.1999. Kaleva. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  73. ↑ Lohi 1997, s. 84
  74. ↑ Lohi 1997, s. 223
  75. ↑ a b Lohi 1997, s. 44
  76. ↑ Aulis Zidbeck (1985): Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma. Juhani Raattamaa – opettaja ja sielunhoitaja, SRK. ISBN 951-9422-62-5, sivu 128
  77. ↑ Lohi 1997, s. 664
  78. ↑ Päivämies, 20.12.2006, Puhujien kokous, sivu 10
  79. ↑ Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot. STI, 2001. ISBN 952-9857-11-X, Risto Blom, Uudestisyntymisen hetki armonjärjestyksessä esikoislestadiolaisen julistuksen mukaan.
  80. ↑ Mauri Kinnunen: Raattamaa ja Luther 2000. SRK. Viitattu 14.3.2007.
  81. ↑ Mauri Kinnunen: Lestadiolaisuus ja ortodoksinen kirkko lestadiolaisuus.info. Viitattu 15.1. 2007.
  82. ↑ Kullervo Hulkko, Kukistumaton valtakunta, SRK, 1965, Sivu 10
  83. ↑ SRK:n pääsivu
  84. ↑ Paavo Viljanen, Wäinö Havas – Hengen ja miekan mies, Werner Söderström oy, 1943, sivut 158–182
  85. ↑ a b c Ari-Pekka Palola, Suvi on läsnä – Sata vuotta suuria seuroja, ISBN 951-843-077-2, sivu 58
  86. ↑ Zidbäck 1941, s. 190
  87. ↑ Zidbäck 1941, s. 198
  88. ↑ Kinnunen 2004, s. 344.
  89. ↑ Pekka Niirala, Kekkonen ja kirkko, Kirjapaja, 2000, ISBN 951-625-653-8, Alaotsikko: Lestadiolaisuus lähinnä sydäntä, s. 54–58
  90. ↑ He ovat voittaneet, SRK, 1980, s. 100
  91. ↑ Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma, Aulis Zidbeck, SRK, 2000, s. 203
  92. ↑ Päivämies, 12.7.2006, sivu 12
  93. ↑ Aarno Laitinen: Poliittinen lahjonta. Iltalehti, 31.5.2008, s. 22.
  94. ↑ Lestadiolaisuus.info Lestadiolaistaustaiset kansanedustajat, luettu 6.10. 2006
  95. ↑ a b Kinnunen 2004, sivu 365
  96. ↑ Uusi järjestö – vanhat opit 27.9.1977. Demari. Viitattu 5.3.2007.
  97. ↑ http://freepathways.wordpress.com/2009/03/29/kulttuurikielloilla-ei-ole-raamatullisia-perusteluja/
  98. ↑ http://freepathways.wordpress.com/2009/03/30/kinnunen/
  99. ↑ http://www.biomedicum.fi/index.php?page=400&lang=1
  100. ↑ http://www.biomedicum.fi/index.php?page=900&lang=1
  101. ↑ http://www.koirangeenit.fi/index.php?option=com_contact&task=view&contact_id=1&Itemid=3
  102. ↑ http://www.hakomaja.info/hoitokokoukset/vanhoja-lauluja-sensuroitiin laulukirjauudistuksen
  103. ↑ Toukomettiset luettu 25.1.2007
  104. ↑ Suomen evankelis-luterilainen kirkko, Virsikirja
  105. ↑ Kinnunen 2004, s. 388
  106. ↑ Kinnunen 2004, s. 57
  107. ↑ Lohi 1997, s. 610–611
  108. ↑ Kauko Vuonokari: Porin rauhanyhdistyksen historia, Aikaa on vähän. ISBN 951-99032-6-7, s. 19–20
  109. ↑ Lohi 2000, s. 353
  110. ↑ Lohi 2000, s. 354 ja 358–359
  111. ↑ Lohi 2000, s. 364–372
  112. ↑ Lohi 2000, s. 373–380
  113. ↑ a b Lohi 2000, s. 371
  114. ↑ Markku Ihonen: Myyttiset mielikuvat eli lestadiolaisuus ja saamelaisuus valtakulttuurin marginaaleina 1998. Kaltio. Viitattu 5.3.2007.
  115. ↑ a b Markku Ihonen: Lestadiolaisuudella oikeus omaan kulttuuriin 23.10.1993. Helsingin sanomat. Viitattu 5.3.2007.
  116. ↑ Kinnunen 2004, s. 23
  117. ↑ a b Markku Ihonen: Mediakummajainen? Herätysliikkeen julkisuusongelmien äärellä 2000. Tiedotustutkimus-lehti. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  118. ↑ Anssi Miettinen: Koistisen pahat pojat. Helsingin sanomat / Kuukausiliite, 2000, nro 7, s. 26–33.
  119. ↑ http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=28&t=68&a=1708
  120. ↑ http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=100&t=644&a=6890
  121. ↑ http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=100&t=644&a=6854
  122. ↑ a b Lohi 1997, s. 75
  123. ↑ Lohi 1997, s. 73
  124. ↑ a b c Miettinen, Anssi & Pakarinen, Hannu, 2006. Lisääntykää ja täyttäkää maa. Helsingin Sanomat, kuukausiliite, elokuu, s. 57.
  125. ↑ http://www.evl.fi/arkkipiispa/Suviseurat26062009.htm
  126. ↑ http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/article/?id=1354&bid=66&start=20
  127. ↑ http://verkkolehti.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8260
  128. ↑ a b c Laakso-Tirronen, Tarja, 1990. Uskonnollisesta ryhmästä irtautuminen. Seitsemän kuvausta irtautumiskriisistä ja kriisiprosessin analyysi. Uskontotieteen tutkielma, Helsingin yliopisto Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”laakso-tirronen_1990” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  129. ↑ a b c Tuomaala, Ellen, 2001. Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa. Sosiologian pro gradu -työ, Helsingin yliopisto.
  130. ↑ a b c Kukkula, Tanja, 2007. Mikä tekee uskonnosta painostavan? Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemuksesta kokijan näkökulmasta. Uskontotieteen pro gradu -työ, Turun yliopisto.
  131. ↑ http://freepathways.wordpress.com/2009/12/30/tutkimus-eroamisesta.
  132. ↑ http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/article/?id=2833&bid=224
  133. ↑ http://freepathways.wordpress.com/2009/03/29/kulttuurikielloilla-ei-ole-raamatullisia-perusteluja/
  134. ↑ Vakaumus voi viedä kuoleman porteille. Kotimaa, 28.1.2009, nro 4, s. 4–5.
  135. ↑ a b c MTV3
  136. ↑ Charles D. Provan: The Bible and Birth Control, Zimmer Printing 1989.
  137. ↑ Ihmisoikeusliitto
  138. ↑ http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=48287&name=DLFE-10664.pdf
  139. ↑ http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Ihmisoikeusliitto+selvitt%C3%A4%C3%A4+lestadiolaisten+ehk%C3%A4isykieltoa/1135242808054
  140. ↑ http://lestadiolaisuus.info/yhteiskunta/naisenasema.php
  141. ↑ a b Puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu, Kaleva 22.3.2009. Verkkoversio
  142. ↑ Kaleva
  143. ↑ a b http://www.srk.fi/index.php?p=artikkeli_1
  144. ↑ http://lestadiolaisuus.info/media/
  145. ↑ Päivämies 29.11.1978.lähde tarkemmin?
  146. ↑ http://suomenkuvalehti.fi/files/library/attachments/2210878.pdf
  147. ↑ 10.7.1963; ks. esim. Muutoksen keskellä: SRK:n vuosikirja 2007. Oulu: SRK, 2007, s. 48, 135–136

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lestadiolaisuus.

Kirjallisuutta

  • Juhani Raattamaan kirjeet ja kirjoitukset – toimittanut Pekka Raittila
  • Kirti Suolinna ja Kaisa Sinikara: Juhonkylä. Tapaustutkimus pohjoissuomalaisesta lestadiolaiskylästä
  • Heikki Jussila: Kutsujan armo
  • Wäinö Havas: Lestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. , 1927.
  • Aatu Laitinen: Muistosanoja Lapin kristillisyydestä. , 1918.
  • Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. SRK (Oulu), 2007.
  • Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys: lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899. SRK (Oulu), 1997. 951-8940-69-X.
  • Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys : Lars Levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet. SRK (Oulu), 1989. 951-8940-01-0.
  • Jouko Talonen: Viron lestadiolaisuus 1886–1953. , 1989. 951-95473-8-X.
  • Aulis Zidbäck: Pohjolan suurin maallikkosaarnaaja. Otava, 1941.

Kirjoituksia

YLEn elävä arkisto

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lestadiolaisuus&oldid=9275699”