Tämä on lupaava artikkeli.

Rukoilevaisuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Osa artikkelisarjaa
Rukoilevaisuus
Logo.
Osa artikkelisarjaa
Luterilaiset herätysliikkeet
Suomessa

Rukoilevaisuus on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhin herätysliike. Se on jakautui kahteen haaraan, joiden katto-organisaatioina toimivat Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys sekä Eurajoen opisto. Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys ry lopetti toimintansa 9. huhtikuuta 2018, ja sen toimintaa jatkaa Eurajoen opisto.[1]

Rukoilevaisuuden pääasiallista kannatusaluetta on Satakunta ja Varsinais-Suomen pohjoisosa.[2] Aktiivisia liikkeen kannattajia on noin kolme tuhatta.[3]

Oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luterilaisena herätysliikkeenä rukoilevaiset hyväksyvät luterilaisen kirkon kasteen ja ehtoollisen. Suhteessa naispappeuteen liikkeessä on kahta eri kantaa. Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys on halunnut pitäytyä kirkon vanhassa virkakäsityksessä ja torjuu naispappeuden, kun taas Eurajoen opisto hyväksyy sen.[4]

Ryhmät eroavat toisistaan myös suhteessa liikkeen vanhoihin tunnusmerkkeihin. Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys on halunnut säilyttää polvirukoukset sekä vanhojen veisu- ja saarnakirjojen, kuten vuoden 1701 virsikirjan ja vuoden 1776 raamatunkäännöksen käytön. Vuoden 1701 virsikirjan käyttöä perustellaan sillä, että siinä on enemmän raamatullista ja uskonopillista ainesta kuin uudemmissa virsikirjoissa, ja se nähdään siksi parempana. Vuoden 1776 raamatunkäännöksen käyttöä perustellaan esimerkiksi sillä, etteivät sen käännösratkaisuihin ole päässeet vaikuttamaan liberaaliteologian "eksytykset," jotka ovat yhdistyksen mukaan päässeet vaikuttamaan enemmän uusiin käännöksiin. Eurajoen opisto sen sijaan käyttää uutta virsikirjaa ja raamatunkäännöstä. He arvostavat vanhoja kirjoja, mutta eivät pidä niitä teologisesti parempina.[4]

Rukoilevaisuuteen kuuluu henkilökohtaisen kääntymyksen merkityksen korostaminen pietistisen perinteen mukaisesti. Kristityn on käännyttävä kevytmielisestä elämäntavasta ja osoitettava uskoaan arkielämässä. Ihmisessä asuvan perisynnin voimakkuuden vuoksi tarvitaan jatkuvaa kilvoittelua ja varuillaan oloa. Uskovan on harjoitettava itsetutkiskelua ja pyrittävä uudistumaan ollakseen valmis jokapäiväiseen parannukseen. Tässä toimii apuna henkilökohtainen hartaudenharjoitus, johon kuuluvat polvirukoukset, hartauskirjallisuuden lukeminen sekä osallistuminen hartauskokouksiin.[4]

Rukouksella on keskeinen rooli sekä rukoilevaisten henkilökohtaisessa uskonelämässä että seuroissa. Seuroissa on tapana polvistua rukoukseen seurojen alussa ja lopussa ja spontaanisti myös niiden aikana.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liikkeen synty 1700-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rukoilevaisuuden syntyhetkenä on pidetty kalantilaisen Santtion kylän paimentyttö Liisa Eerikintyttären uskonnollista heräämistä vuonna 1756. Hän luki paimenessa ollessaan Arthur Dentin kirjaa Totisen kääntymisen harjoitus ja tuli siitä suureen synninhätään. Hän tunsi itsensä tuomituksi ja kadotetuksi ja lähti kertomaan kotikylänsä asukkaille kokemuksestaan. Liisan kertomus vaikutti muihin kyläläisiin niin, että hekin alkoivat pohtia, ovatko he Jumalalle kelpaavia. Tämä kansanherätykseksi kutsuttu hengellinen herätys ulottui 1750-luvun loppuun mennessä ainakin seuraaviin seurakuntiin ja niiden kappeleihin: Lemu, Nousiainen, Pöytyä, Mynämäki, Uusikaupunki, Kalanti, Yläne, Laitila, Honkilahti, Eura, Säkylä, Vampula, Lappi Tl., Huittinen, Köyliö, Eurajoki, Kokemäki ja Kiikka.[5]

Liike oli pitkälti maallikkoliike, ja osa papistosta suhtautui siihen vieroksuvasti. Kuitenkin myös pappeja liittyi tähän herätykseen. Merkittävin heistä oli Abraham Achrenius (1706–1769). Hänestä tuli Nousiaisten seurakunnan kirkkoherra vuonna 1753, ja hän aloitti seurakunnassaan vahvan saarna- ja herätystoiminnan, esimerkiksi pitämällä seuroja kirkon sakastissa. Nousiaisissa syntyi herätystä erityisesti lasten ja nuorten keskuudessa. Achrenius oli myös virsirunoilija, ja hän oli ensimmäisiä rippikoulua nuorille pitäneitä pappeja Suomessa. Abraham Achreniuksen työtä jatkoi hänen poikansa Anders Achrenius, joka myös toimi Nousiaisten kirkkoherrana. Hänen aikanaan Nousiaisista tuli Varsinais-Suomen rukoilevaisuuden keskus. Hän myös ilmeisesti kokosi ensimmäisen version rukoilevaisten laulukokoelmasta Halullisten sielujen hengelliset laulut. Toisen rukoilevaisten käyttämän laulukokoelman Siionin virret suomensi Jalasjärven kappalainen Elias Lagus vuonna 1790. Liikkeessä vaikutti myös useita naispuolisia unissasaarnaaja-maallikoita, kuten Anna Rogel, Anna Lagerblad ja Juliana Söderborg.[5]

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi merkittävimmistä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun maallikkosaarnaajista oli kankaanpääläinen Matti Pukanhaava (1751–1833). Hän oli sielunhoitaja, joka onnistui lievittämään ihmisten hätää hengellisillä opetuksillaan ja rauhallisella olemuksellaan. Hän opetti naapureilleen kristinuskon alkeita sekä järjesti seuroja, joissa toimi itse puhujana. Lisäksi hän teki puhujamatkoja, jotka ulottuivat etelässä Poriin ja Nakkilaan asti sekä pohjoisessa Pohjanmaan puolelle. Hän ei itse jättänyt jälkeensä kirjallisia dokumentteja, mutta hän toimi oppi-isänä nakkilalaiselle Matti Paavolalle (1786–1859), joka teki muistiinpanoja Pukanhaavan vaiheista ja opetuksista.[5]

Matti Paavolalla on rukoilevaisuuden 1800-luvun alun historiaa käsittelevien muistiinpanojensa vuoksi ollut suuri merkitys rukoilevaisuuden tutkimukselle. Paavola kuului liikkeen merkittäviin oppi-isiin, ja hän suhtautui kirkkoon hyvin myönteisesti. Hänelle Jumalan sanan julistus ja sakramenttien toimittaminen olivat hyvin tärkeitä. Vuonna 1817 syntyi Honkilahden Auvaisten kylän sepän Juhana Uusikartanon ympärille uusi liike, jota alettiin kutsua hyppyherätykseksi. Paavolan korostaessa sanaa ja sakramentteja Uusikartano korosti "sisäistä ääntä", jota hän piti Jumalan puheena. Hänen kannattajansa kutsuivat Paavolaa "pappeinkristityksi".[5] Harri Heinon mukaan nykyinen rukoilevaisuus itse asiassa juontaisi juurensa nimenomaisesti hyppyherätyksestä. Hän katsoo varhaisemman kansanherätyksen olleen sulautumassa alueensa yleiskirkollisuuteen 1800-luvun alussa, jolloin hyppyherätys syntyi ja alkoi levitä. Heino katsoo vasta hyppyherätyksen luoneen alueellisesti ja sosiologisesti yhtenäisen Länsi-Suomen rukoilevaisliikkeen.[6] Rukoilevaisuuden parissa näihin tutkimustuloksiin on suhtauduttu melko kielteisesti ja rukoilevaisuuden katsotaan syntyneen 1700-luvun puolenvälin kansanherätyksen myötä.[7]

1830-luvulla liikkeen hurmoksellisuus joka tapauksessa tasaantui. Tähän liittyi Uusikartanoa maltillisemman Johan Dahlbergin[8] siirtyminen hyppyherätyksen johtoon sekä yhteydet Henrik Renqvistiin ja kansanherätysperinteeseen. Lisäksi valtion ja kirkon pakkotoimet vaikuttivat asiaan.[6] Esimerkiksi Matti Paavola ei missään vaiheessa ollut laskenut itseään hyppyherätyksen kannattajien joukkoon, vaan hän asetti usein vastakkain "vanhat heränneet", joiden auktoriteettiin hän itse vetosi, ja hyppääjät[9]. Rukoilevaisuuden keskeisiä kannatusalueita olivat 1840-luvulta lähtien Ulvila, Nakkila, Noormarkku, Eura kappeliseurakuntineen, Lappi Tl, Pyhämaa ja Pyhäranta. Lisäksi kannatusta oli runsaammin Ahlaisissa, Pomarkussa, Porissa, Huittisissa, Kauvatsalla, Vampulassa, Kokemäellä, Harjavallassa, Eurajoella, Kiukaisissa, Raumalla, Laitilassa ja Kalannissa. Jonkin verran kannatusta oli myös Säkylässä, Kankaanpäässä, Ikaalisissa, Merikarvialla ja ainakin 1800-luvun loppupuolella Siikaisissa. 1850-luvulla Yläneellä esiintyi rukoilevaishenkistä herännäisyyttä, mutta sen yhteyksistä Länsi-Suomen rukoilevaisuuteen ei ole tietoa.[10]

1800-luvun lopulla sekä evankelisuus että herännäisyys organisoituivat järjestöiksi sekä toiminnaltaan. Sen sijaan rukoilevaisuuden organisoituminen oli samaan aikaan ainoastaan paikallisten seurojen ja seurapuhujien varassa.[11] 1800-luvun loppuun mennessä evankelisuus oli levinnyt koko rukoilevaisalueelle ja toimi monilla paikkakunnilla aktiivisesti. Rukoilevaisuus ei näin ollut enää ydinalueillaankaan ainoa herätysliike, joka kanavoi seurakuntalaisten uskonnollista aktiivisuutta. On arveltu, että rukoilevaisten rukouksen ja ikävöivän uskon painotukset olisivat olleet osittain reaktiota evankelisuuden leviämiseen rukoilevaisalueelle. Lisäksi rukoilevaisten aiemmin vireän lähetystyön tukemisen on arveltu laimenneen 1880-luvulta alkaen sen vuoksi, että rukoilevaiset olisivat nähneet Lähetysseurassa ja läheteissä liikaa "hedbergiläisyyttä" eli evankelisuuden vaikutusta.[12]

Vuonna 1886 kirkolliskokous päätti uusien rukous- ja käsikirjojen käyttöönotosta viimeistään adventtina 1888 ja virsikirjojen adventtina 1897. Rukoilevaiset suhtautuivat hankkeeseen kielteisesti alusta alkaen. Kirkolliskokouksessa rukoilevaisten edustaja Mathias Sjöström vastusti uudistusta. Kun uudistusta alettiin toteuttaa, äänestivät rukoilevaiset kaikkialla vanhojen kirjojen säilyttämisen puolesta. Uusien kirjojen vastustamisen lähtökohtana oli vakaumus, etteivät niiden laatijat olleet samalla tavalla Pyhän Hengen johdattamia kuin vanhojen kirjojen tekijät ja tarkastajat. Siten heidän laatimansa kirjatkaan eivät voineet vaikuttaa samaa kuin vanhat ja koetellut, sillä ne eivät olleet Hengen, vaan järjen valossa tehtyjä. Kiista kirjoista päättyi vanhojen kirjojen kannattajien tappioon, mistä turhautuneina monet rukoilevaiset vetäytyivät syrjään aktiivisesta jumalanpalveluselämästä ja rukoilevaisseurat tulivat entistä selvemmin uskonelämän keskuksiksi. Kirjauudistus etäännytti rukoilevaisuutta myös maaseutuväestöstä, josta se oli perinteisesti saanut uusia kannattajia. Kirjakysymyksestä tuli ulkopuolisille vaikea kynnyskysymys.[13]

1900-luku ja nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rukoilevaisuuden alueellinen levinneisyys Suomessa vuonna 2007.
Toimintaa vähintään:
  Kuukausittain
  Vuosittain

Liikkeen organisoituminen alkoi vähitellen 1900-luvun alussa. Vuodesta 1906 lähtien alettiin viettää vuosittaisia Länsi-Suomen herännäisjuhlia, ja vuonna 1911 alkoi ilmestyä liikkeen äänenkannattajana Länsi-Suomen Herännäislehti. Vuonna 1926 perustettiin Eurajoen kristillinen kansanopisto, ja vuonna 1941 perustettiin kattojärjestö Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys. 1960-luvulla liikkeellä oli kannatusta 19 seurakunnassa, joitten muodostamaa aluetta rajasivat seuraavat pitäjät: Pyhämaa, Laitila, Honkilahti, Eura, Kokemäki, Kullaa, Kankaanpää ja Noormarkku. Useisiin alueen seurakuntiin tuli vuonna 1964 yli sata vuosikertaa Länsi-Suomen Herännäislehteä, jonka koko levikki oli samana vuonna 2 700. Länsi-Suomen herännäisjuhlille osallistui 1960-luvulla vuosittain 4 000–5 000 henkeä.[14][15]

1984 rukoilevaisuus jakaantui kahtia, Suomen rukoilevaisen kansan yhdistykseksi ja Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistykseksi. Suurimpana syynä jakaantumiselle oli erilainen suhtautuminen kirkollisiin uudistuksiin. Maallikkovaltainen Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys halusi säilyttää rukoilevaisuudelle ominaiset tunnusmerkit (polvirukous, vanhojen veisuu- ja saarnakirjojen käyttö) sekä pitäytyä naispappeuden vastaisella kannalla, mitä yhdistys perusteli Raamatulla. Pappisvaltainen Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys taas halusi uudistaa liikettä (esimerkiksi hyväksymällä naispappeuden) rukoilevaisuudelle tunnusomaisten piirteiden jäädessä osittain pois.[16] Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistykselle jäi jo vuonna 1911 perustettu Länsi-Suomen Herännäislehti, kun taas Suomen rukoilevaisen kansan yhdistykselle jäi Eurajoen kristillinen opisto, rukoilevaisuuden perinteikäs keskus[17]. Jakautumisen jälkeen naispappeuteen myönteisesti suhtautunut Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys menetti suurelta osin liikkeen kannattajien tuen ja oli teologisesti sulautunut pitkälti kansankirkolliseen uomaan. Se julkaisi muutaman vuoden omaa Suomen rukoilevaisten lehteä, mutta se sulautui tilaajien puutteessa vuonna 1997 Herättäjä-Yhdistyksen Hengelliseen Kuukauslehteen. Tällä rukoilevaissuunnalla on läheiset välit herännäisyyteen ja se pitää yllä Eurajoen kansanopistoa. Naispappeuden torjuva Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys julkaisee Länsi-Suomen Herännäislehteä ja on lähentynyt teologisesti evankelista liikettä. Ryhmän keskeisiä teologisia vaikuttajia ovat Teuvo ja Pauli Huhtinen, Timo Laato, Anssi Simojoki ja Martti Vaahtoranta.[15]

Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys ry lopetti toimintansa 9. huhtikuuta 2018, ja sen toimintaa jatkaa Eurajoen opisto.[1]

Vuoden 2012 helmikuun alussa perustettiin Raumalle Pyhän Marian seurakunta, jonka liturgia pohjaa vuoden 1694 kirkkokäsikirjaan ja jossa käytetään vuoden 1701 virsikirjaa ja vuoden 1776 raamatunkäännöstä. Kyseessä on itsenäinen seurakunta, joka tunnustaa piispakseen Luther-säätiön piispan Matti Väisäsen. Seurakunnan pastori Martti Vaahtoranta on Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistyksen jäsen. Yhdistyksen puheenjohtajan Pertti Helkkulan mukaan yhdistys ei ole seurakunnan takana eikä ole toiminut sen puolesta tai vastaan. Helkkulan mukaan seurakunta menestyy, jos se on Jumalan tahto, ja Vaahtoranta on edelleen tervetullut Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistyksen tilaisuuksiin.[18][19]

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistyksen toimintaan kuuluvat seurat, jumalanpalvelukset sekä nuortenillat. Lisäksi järjestetään kerran vuodessa rippileiri. Jumalanpalveluksissa käytetään vuoden 1693 kirkkokäsikirjaa. Jumalanpalveluksissa ja seuroissa käytetään vuoden 1776 Raamatunkäännöstä, vuoden 1701 virsikirjaa sekä laulukokoelmia Siionin virret ja Halullisten sielujen hengelliset laulut.[4]

Suomen rukoilevaisen kansan yhdistyksen toimintaan ovat kuuluneet jumalanpalvelukset, joita on vietetty sekä vanhan että uuden käsikirjan mukaan, sekä kesäisin järjestettävät Länsi-Suomen herännäisjuhlat.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haavio, Ari: Suomen uskonnolliset liikkeet. Porvoo: WSOY, 1965.
  • Heino, Harri: Hyppyherätys – Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1976. ISBN 951-9021-16-7.
  • Väisänen, Matti: Pyhä kaste kirkossa. Suomen Luther-säätiö, 2001. ISBN 951-98495-1-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Kirkollisen rukoilevaissuunnan yhdistys lopettaa toimintansa – perinne jatkuu Eurajoen opistolla Kotimaa24. Viitattu 22.4.2018.
  2. ↑ Herätysliikkeet ovat syntyneet uudistusliikkeinä Suomen ev.lut. kirkko. Arkistoitu 22.2.2012. Viitattu 9.4.2012.
  3. ↑ Rukoilevaisuus Aamenesta öylättiin. Suomen ev.lut. kirkko. Arkistoitu 23.2.2011. Viitattu 9.4.2012.
  4. ↑ a b c d e f Kirkolliset herätysliikkeet: rukoilevaisuus Uskonnot Suomessa. Arkistoitu 17.1.2013. Viitattu 9.4.2012.
  5. ↑ a b c d Sinkko, Ilpo: Tiivistelmä rukoilevaisuuden historiasta 6.5.2003. Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys. Viitattu 9.4.2012.
  6. ↑ a b Heino 1976, s. 228
  7. ↑ Sinkko, Ilpo: Rukoilevaisuuden synty ja hengellinen elämä 1700-luvun Suomessa Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys. Arkistoitu 27.12.2013. Viitattu 11.4.2012.
  8. ↑ Matti Paavola - nakkilalainen rukoilevaisisä (Arkistoitu – Internet Archive)
  9. ↑ Heino 1976, s. 44
  10. ↑ Heino 1976, s. 215
  11. ↑ Heino 1976, s. 219
  12. ↑ Heino 1976, s. 223–224
  13. ↑ Heino 1976, s. 225–227
  14. ↑ Haavio, Ari: Suomen uskonnolliset liikkeet, s. 36–38. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1965.
  15. ↑ a b Väisänen 2001 s. 200
  16. ↑ Rukoilevaisuus pähkinänkuoressa Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys. Arkistoitu 15.7.2011. Viitattu 28.6.2011.
  17. ↑ Martikainen, Tuomas: Moniarvoinen Turku. Käsikirja uskonnollisista, maailmankatsomuksellisista ja etnisistä yhteisöistä., s. 49. Åbo: Åbo Akademi, 1996. ISBN 951-650-823-5.
  18. ↑ Ijäs, Johannes: Luterilainen pappi Raumalle perustettavan henkilöseurakunnan paimeneksi Kotimaa24. 3.1.2012. Viitattu 12.4.2012.
  19. ↑ Ijäs, Johannes: Rauman uusi seurakunta pohdituttanee myös kapitulia Kotimaa24. 4.1.2012. Viitattu 12.4.2012.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tiililä, Osmo: Rukoilevaisten kirjoja. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 270. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden seura, 1961.
  • Tiililä, Osmo: Rukoilevaisten kertomaa. WSOY, 1966.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Rukoilevaisuus&oldid=22189293”