Kinkerit

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kinkerit, lukukinkerit tai lukuset[1] olivat rippikoulua edeltäneitä opetus- ja kuulustelutilaisuuksia Suomen maaseutualueilla.[2][1] Kinkereillä opeteltiin muun muassa lukemaan ja luettiin katekismusta sekä Raamattua. Opettajana toimi usein pappi, kanttori[2][1] tai lukkarilähde?. Yleisesti kinkereitä järjestettiin kansakoulujen yleistymiseen asti. Nykyään niitä järjestetään edelleen maaseudulla. Kaupungeissa kinkeritoiminta on hiipunut. Paikallisesti niillä on edelleen merkitystä sosiaalisina tilaisuuksina sekä seurakunnan toiminnan ja toimihenkilöiden esittelytilaisuuksina. Kinkereitä järjestettiin vuonna 2005 noin 3000.

Maaseudulla on edelleen seurakuntia, jotka on jaettu kinkeripiireihin, usein kylittäin. Kinkerit järjestestetään piireittäin kouluilla, seurakunnan tiloissa ja kodeissa. Entisaikaan kinkerit järjestettiin useimmiten isoissa maataloissa, joiden kesken järjestämisvastuu vaihteli. Tilaisuuksissa oli uskonnollisen ohjelman lisäksi myös tarjoilua, jonka osalta esiintyi myös jonkinasteista kilpailua. Haluttiin näyttää mitä oma tila pystyy tarjoamaan.

Kinkerit-sana on lainaa muinaisruotsin sanasta gengiärdh tai gingerdh, joka tarkoitti arvovieraiden vastaanottajaisvalmisteluja tai tuotelahjaa mm. ruokavaroja, jotka varattiin matkakestitykseksi esimerkiksi kuninkaalle, piispalle tai heidän edustajille. Ensimmäinen löydetty kirjallinen maininta on vuodelta 1681 papeille koottavaa vuotuisveroa koskevassa asetuksessa, jossa se tarkoittaa kestitystä.[1] Mutta jo vuonna 1765 siitä on kirjallinen todiste merkityksellä opetustilaisuus.

Samasta sanasta tulee myös Mikkelin Kenkäveron pappilan nimi. Kenkien kanssa tuolla nimellä ei ole mitään tekemistä, vaan ruotsin gengiärdh on kansan suussa vain vääntynyt samalta kuulostavaksi kengäksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
  1. a b c d Kielitoimiston sanakirja
  2. a b Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 430