Lukkari

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Karl Emanuel Jansson, Vanha lukkari, 1874
Tämä artikkeli käsittelee seurakunnan työntekijää. Muista merkityksistä, katso Lukkari (täsmennyssivu).

Lukkari (alk. ruotsin klockare) oli alun perin seurakunnan kellonsoittaja ja myöhemmin kirkonvartija, kirkonpalvelija ja lasten opettaja,[1][2] joka toimi ns. papin apulaisena[3], Kellojen soittamiseen viittaakin nimitys, joka on lainaa ruotsin sanasta klockare, joka tulee sanasta klocka, "kello".[2][3] Lukkarin muut tehtävät kuuluvat nykyään pääosin suntiolle.

Lukkari-sanan merkitys kuitenkin muuttui vähitellen, ja sitä käytettiin pitkään merkityksellä kanttori, mutta silläkin merkityksellä se on jo pitkään vanhentunut.[1] Kanttorilla oli tehtäviä esimerkiksi kinkereillä[4][2] ja silloin sitä nimenomaan kutsuttiin yleensä lukkariksi. Sanan merkitys siis muuttui vähitellen alkuperäisesta kellonsoittajasta ja tarkoitti ensin myös kirkonpalvelijaa ja sitten myös lasten opettajaa. Kun rooli kasvoi muussa kansanopetuksessa, kuten kinkereillä, työn teki useimmiten kanttori,[4][2] mutta nimitys jäi.

Unilukkariksi kutsuttiin leikillisesti suntiota tai muuta kirkonpalvelijaa, joka pitkällä kepillä herätteli nukahtaneita jumalanpalvelukseen osallistujia. Tämä tehtävä oli kirkonpalvelijalla siihen aikaan kun seurakuntalaisten kirkossa käyminen ja siellä jumalansanan kuuleminen oli velvollisuus.

Suomalaisen kirjallisuuden tunnettu lukkarihahmo on Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä. Hänen luokseen veljekset hakeutuivat saadakseen seurakuntalaisen tarvitseman vähimmäissivistyksen: lukutaidon, sitä kautta rippikoulun ja tärkeimmän – akanottoluvan. Tässä kohdin Kivi kuvaa lukkarin ankarana opettajana, joka kohtelee veljeksiä jopa sadistisesti. Lopulta nämä pakenevatkin hänen luotaan. Romaanin lopulla lukkari on arvostettu sovittelija ja puhemies veljesten ja Toukolan poikien välillä; hän toimii myös auktoriteettina Juhanin ja Venlan kihlautumista pohdittaessa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b "lukkari" Kielitoimiston sanakirjassa
  2. a b c d Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 430 ja 634
  3. a b Armas Luukko: Laihian historia II, s. 245. Vaasa: Vaasa Oy, 1973. ISBN 951-99066-1-4.
  4. a b "kinkerit" Kielitoimiston sanakirjassa