Venäjän ortodoksinen kirkko Suomessa

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Venäjän ortodoksinen kirkko Suomessa
Русская православная церковь в Финляндии
Pyhän Nikolauksen kirkko2, Helsinki.jpg
Suuntautuminen Ortodoksisuus
Hallinto Moskovan patriarkaatti
Johtaja Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill
Toiminta-alue Suomi
Perustettu 1926
Irtautunut Suomen ortodoksisesta kirkosta
Seurakuntia 7
Kotisivu www.finland.orthodoxy.ru

Venäjän ortodoksinen kirkko Suomessa käsittää seitsemän venäjänkielistä seurakuntaa, jotka toimivat Moskovan patriarkaatin eli Venäjän kirkon suorassa alaisuudessa erillään Suomen ortodoksisesta kirkosta, joka puolestaan on Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alainen. Kirkot ovat toimineet Suomessa erillään vuodesta 1926 lähtien. Virallisen Suomen edustuston Moskovan patriarkaatti avasi Helsinkiin vuonna 1999. Edustuston johtajana toimii rovasti Viktor Lioutik.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen venäjänkieliset ortodoksit irtaantuivat Suomen ortodoksisesta kirkosta 1920-luvulla. Suurimpana syynä oli, että Suomen ortodoksinen kirkko erosi itsenäistymisen myötä Moskovan patriarkaatin alaisuudesta, johon venäjänkieliset edelleen halusivat kuulua. Osasyynä hajaantumiseen oli myös ns. ajanlaskukiista, joka koski siirtymistä juliaanisesta kalenterista uuteen gregoriaaniseen ajanlaskuun. Ensimmäinen venäläinen seurakunta aloitti toimintansa vuonna 1926 Viipurissa.[1] Vuosina 1931–1945 Suomen seurakunnat olivat Pariisissa vaikuttaneen Konstantinopolin patriarkaatin alaisen Länsi-Euroopan eksarkin metropoliitta Evlogin alaisuudessa.

Suomen ortodoksinen kirkko pitää vielä nykyäänkin toisen patriarkaatin toimintaa maassa ortodoksisen kanonisen perinteen vastaisena.[2]

Seurakunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pokrovan seurakunnan kirkko Helsingin Munkkiniemessä.

Vanhimmat Suomessa toimivista Venäjän ortodoksisen kirkon seurakunnista ovat vuonna 1926 perustettu Ortodoksinen Pokrovan seurakunta, joka alun perin toimi Viipurissa nimellä "Yksityinen kreikkalais-katolinen yhdyskunta" sekä vuotta myöhemmin Suomen ortodoksisesta kirkosta eronnut Pyhän Nikolauksen seurakunta Helsingissä.[1] Helsingin lisäksi seurakuntia toimii Porissa, Sastamalassa, Tampereella ja Turussa. Tampereen Spaso-Preobrazenskaja -yhteisöä lukuun ottamatta jokaisella seurakunnalla on myös oma kirkko tai rukoushuone.

Seurakuntien jäsenet ovat nykyään suurimmaksi osaksi venäläisiä maahanmuuttajia. Jäsenmäärältään suurin on Pyhän Nikolauksen seurakunta, jolla jäseniä on noin 2 200.[3] Se on suunnitellut rakentavansa uuden kirkon Helsingin Itäkeskukseen kulttuurikeskus Stoan viereen, mutta rakennustyöt eivät ole toistaiseksi käynnistyneet muun muassa rahoituksen puutteen johdosta.[4]

Seurakunnat ja kirkot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikkakunta Seurakunta Perustettu Kirkko Kirkon
nimikkopyhimys
Helsinki, Hietaniemi Pyhän Nikolauksen Seurakunta‎ 1927 Pyhän Nikolauksen kirkko Nikolaos Ihmeidentekijä
Helsinki, Mellunmäki Pyhän Nikolauksen Seurakunta‎ 1997 Ksenia Pietarilaisen kirkko Ksenia Pietarilainen
Helsinki, Munkkiniemi Ortodoksinen Pokrovan seurakunta 1926 Marian ilmestyspäivän kirkko Neitsyt Maria
Pori 1998 Kazanin Jumalanäidin ikonin kirkko Neitsyt Maria
Sastamala 2004 Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kirkko Serafim Sarovilainen
Tampere Spaso-Preobrazenskaja 1994
Turku 2002 Neitsyt Marian taivaaseenottamisen kirkko Neitsyt Maria

Suomessa olevien seurakuntien johtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gregori Svetlovski 1938–1948
  • Mihail Slavnitski 1958–1960
  • Mikhail Zernov 1961–1962
  • Jevgeni Ambartsumov 1962–1967, piirivalvoja
  • Igor Ranne 1968–1972, piirivalvoja
  • Pavel Krasnotsvetov 1975–?, piirivalvoja
  • Viktor Lioutik 1999–

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Uskonnot Suomessa. Viitattu 6.8.2013.
  2. Ortodoksi.net Viitattu 6.8.2013.
  3. Liekkikupolit nousevat Itäkeskukseen 11.6.2012. Kirkko & Kaupunki. Viitattu 6.8.2013.
  4. Ortodoksinen seurakuntasali Itäkeskukseen 22.11.2012. Metro. Viitattu 6.8.2013.