Leonard Pietari Tapaninen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Leonard Pietari Tapaninen (Pekka Tapaninen, L. P. Tapaninen) (5. huhtikuuta 1893 Hämeenlinna24. helmikuuta 1982 Espoo) oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi, Oulun hiippakunnan piispa 1963–1965 ja IKL:n kansanedustaja 1933–1935. Hän toimi vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen saarnaajana mutta eriytyi niin sanotun pappislinjan eli elämänsanalaisuuden piiriin sen syntyvaiheissa 1960- ja 1970-luvuilla. Tapaninen oli pappislinjan voimahahmo. Hänen toimintansa herätti keskustelua vanhoillislestadiolaissuuden piirissä jo pikkuesikoisuuden eriydyttyä Euroopan vanhoillislestadiolaisuudesta vuonna 1934. Pekka Tapanisen uskonnolliseen kehitykseen[1] saattoi vaikuttaa se että hänen appivanhempansa ja vaimonsa Anna-Greta menivät vuoden 1934 hajaannuksessa rauhansanalaisuuteen eli pikkuesikoisuuteen.[2] Pekka Tapanisen appi pyysi hänet usein saarnaamaan pikkuesikoisten seuroihin ja niinpä Tapaninen usein saarnasikin rauhansanalaisten seuroissa.[3] Pekka Tapanisella oli myös suhteita uusevankeliseen lestadiolaissaarnaajaan August Lundbergiin.[4]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapanisen vanhemmat olivat vanginvartija Pietari Tapaninen ja Elina Vilhelmina Heikkilä. Vuonna 1934 hän avioitui Anna-Greta Forssin kanssa. Lapset Johan Pietari Tapaninen, rovasti, kirurgi (s. 15.2.1936, k. 20.5.2016), Paulus Mikael Tapaninen, diplomaatti (s. 25.4.1937, k. 21.3.2015) ja Martti Alfred Rafael Tapaninen, rehtori (s. 26.3.1947, k. 30.4.2012).lähde?

Kirkollinen työ[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1911 Tapaninen pääsi ylioppilaaksi, ja teologisten opintojen jälkeen hänet vihittiin papiksi 1915. Pastoraalitutkinnon hän suoritti 1917. Sisällissodan aikana Tapaninen toimi valkoisten joukoissa pappina ja lääkintämiehenä. Ennen Ylitornion kirkkoherraksi valintaa 1922 hän ehti olla töissä eri seurakunnissa, Iissä, Pyhäjoella, Kolarissa, Rovaniemellä, Kittilässä ja Vesilahdella. Hän oli Ylitorniolla vuoteen 1952 ja sen jälkeen vuoteen 1963 asti Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherrana. Hän oli Oulun hiippakunnan piispa Olavi Heliövaaran jälkeen vuosina 1963–1965. Tapanisen siirryttyä eläkkeelle piispaksi tuli Hannes Leinonen.

Yhteiskunnallinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapaninen oli Ylitornion kunnanvaltuuston varapuheenjohtajana. Presidentin valitsijamiehenä hän oli vuosien 1931, 1937, 1940 ja 1943 vaaleissa.

Hän osallistui talonpoikaismarssille ja tunsi sympatioita Mäntsälän kapinaa kohtaan, mikä aiheutti paheksuntaa vanhoillislestadiolaisten keskuudessa.[5] Vuonna 1933 hän pyrki eduskuntaan IKL:n ehdokkaana Oulun pohjoisesta vaalipiiristä ja tuli valituksi. Vuonna 1936 hän ei enää asettunut ehdolle.

Tapaninen oli myös silloin vanhoillislestadiolaisen Ylitornion kristillisen kansanopiston johtokunnan puheenjohtajana sen alkuvaiheissa[6] ja yksi sen perustajista.[7]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • L. P. Tapaninen: Ihmistä etsivä Jumala. Kirjaneliö, 1986. ISBN 951-600-702-3.
  • Lutherin kirkkonäkemys synodaalikirjoitus Oulun hiippakunnan pappeinkokoukseen v. 1942, 1942

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ari-Pekka Palola: Evankeliumin työ laajenee. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen Historia 2. SRK, 2011. ISBN 978-951-843-185-8.
  • Lohi, Seppo: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry (SRK), 2007. ISBN 978-951-843-109-4.
  • Kinnunen, Mauri: Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939 (pdf-tiedostossa). Jyväskylän Yliopisto, 2004. ISBN 951-39-1815-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lohi 2007. s. 354, 431–432
  2. Palola 2011. s. 89
  3. Palola 2011. s. 362, 399
  4. Lohi 2007. s. 505
  5. Mauri Kinnunen. Herätysliike kahden kulttuurin rajalla, s. 372, Jyväskylän yliopisto 2004
  6. [1][vanhentunut linkki]
  7. Kansanopistot.fi


Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Oulun piispan vaakuna Edeltäjä:
Olavi Heliövaara
Oulun piispa
19631965
Seuraaja:
Kaarlo Johannes Leinonen