Lukijaisuus
Lukijaisuus[1] eli lukijat,[2] ruotsiksi läsare, on Ruotsin Norlannissa noin vuonna 1740 alkunsa saanut kirkon sisällä toiminut herätysliike. Liike sulautui 1800-luvulla osin lestadiolaisuuteen. Myös roseniolaisuus on peräisin lukijaisuudesta.[3] Liikkeen juuret ovat Saksasta tulleessa pietismissä ja herrnhutilaisuudessa. Lukijaisuus vaikutti Ruotsissa vuosina 1750–1900.[4] 1850-luvulla "läsare" oli Ruotsissa yleinen nimitys kaikille kansanherätyksille.[4]
Liikkeen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan kirkon sisällä syntyneet herätysliikkeet säteilivät vaikutustaan Ruotsiin. 1740-luvulla herrnhutilaisuus koki voimakkaan leviämisen Ruotsissa. Liike levisi Norlantiin vuonna 1770 aina Norrbottenin rannikolle, Uumajaan, Piitimeen ja Tornioon saakka. Tiettävästi ensimmäisen kerran tästä uskonnollisesta liikehdinnästä käytti nimitystä lukijaisuus lehtori Anders Knös vuonna 1761.[5]
Nimitys lukijaisuus tulee siitä, että liikkeen kannattajat ajattelivat tavallisellakin ihmisellä olevan oikeus tutkia Raamattua ja muita uskonnollisia kirjoja ilman papin koulutusta.[6] Papit eivät tästä pitäneet, vaan yrittivät estää liikkeen leviämisen. Liike oli maallikkojohtoinen, mutta myös kirkossa viroissa toimivia lukijaisia oli, esimerkiksi kappalainen Mårten Thunberg 1760-luvulla[7], pastori Pehr Erik Bylund[8] ja pastori Pehr Brandell 1800-luvulla. Myös maallikot toimivat lukijaisuudessa, esimerkiksi talonpojat Olof Palmgren 1800-luvun alussa ja Per Ersson ja Johan Riström 1840-luvulla.[7]
Lukijaisuus hajaantui separaation aikakautena 1820-luvulla erimielisyyksien takia, ja hektisen ekspansion kausi päättyi 1830-luvulla. 1800-luvun alussa Ruotsissa vaikutti viisi lukijaisuuden suuntaa: vanhalukijaisuus, herrnhutilainen lukijaisuus, uuslukijaisuus, ylievankelinen lukijaisuus sekä roseniolainen uuslukijaisuus.[9] Pääsuuntaa eli vanhalukijaisuutta pidettiin lainomaisena sekä uskollisena kirkolle, papeille ja jumalanpalveluselämälle.[4] Uuslukijaisuutta pidettiin evankelisena. Se jakautui maantieteellisesti Norrbottenin ja Västerbottenin alueella vaikuttaneisiin ryhmiin.[4] Erityisesti Västerbottenissa uuslukijaiset olivat kriittisiä kirkkoa kohtaan, mutta tavallisesti kuitenkin sille uskollisia.[4] Norrbottenissa uuslukijaiset olivat usein separatisteja.[4] Norlannin lukijaisuus sai nimensä vaikutusalueensa mukaan.[4]
Lestadiolaisuuden perustajan pappi Lars Levi Laestadiuksen äiti kuului vanhalukijaisuuteen, kun taas Laestadius itse löysi elävän uskon uuslukijaisiin kuuluneelta Lapin Marialta Åselessa vuonna 1844. Laestadius tunsi jo opiskeluaikanaan heihin "salaista vetoa" ja puolusti heitä.[10] Laestadius huomasi että saamelaiset lukijaiset "osoittivat suurempaa uutteruutta kristinoppiin kuin ruotsalainen väki yleensä".[11] Lapin Maria tuli "elävään uskoon" Pehr Brandellin välityksellä.[12] Aiemmin Laestadius tutustui uuslukijalaisuuteen Pehr Brandellin ystävän, pastori Pehr Bylundin välityksellä.[13]
Liikkeestä ei ole jäänyt paljoakaan tietoa jälkipolville, koska lukijaisten piti toimia mahdollisimman huomaamattomasti Ruotsin lain kieltäessä seurojen pitämisen. Saarnaajat eivät myöskään kirjoittaneet saarnojaan muistiin.[14]
Ruotsin kirkon herätysliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuten muutkin herätysliikkeet, lukijaisuus oli vastatoimi kirkon puhdasoppisuudelle ja tapakristillisyydelle. Ruotsin kirkossa vaikutti tuolloin puhdasoppisuus eli niin sanottu luterilainen ortodoksia. Puhdasoppiset papit eivät suvainneet poikkeavia opin- ja uskonkäsityksiä. Jännitteitä aiheuttivat erilaiset käsitykset lain ja evankeliumin suhteesta. Lutherin postillojen tulkinnoista oli myös erilaisia näkemyksiä. Ruotsin kirkko ei jäänyt toimettomana katsomaan tämän herätysliikkeen leviämistä, vaan papisto sai hallitusvallan säätämään pietistiset seurat kieltävän lain eli konventikkeliplakaatin. Konventikkeliplakaatti ei kuitenkaan pystynyt estämään liikkeen leviämistä. Kotihartaudet ja maallikkosaarnaajat veivät liikkeen sanomaa eteenpäin yhä laajemmalle. Kotiseurat olivat liikkeen keskeinen tuntomerkki.[15] Liikkeen jäseniä ilmiannettiin viranomaisille luvattomasta seurojen pidosta.[16]
Ruotsin hallitus joutui käsittelemään lukijaisuuden aiheuttamia konflikteja etenkin vuosina 1810–1850. Tuolloin osa lukijaisryhmistä ajautui täyteen eroon kirkosta. Osassa lukijaisryhmistä alettiin valita omia sielunhoitajia ja sakramenttien toimittajia.[17] Erimielisyyksiä kirkon kanssa syntyi uudesta kastekaavasta[18], katekismuksesta, kirkon käsikirjasta sekä virsikirjasta. Vuonna 1823 lukijaisuudesta käytiin huomiota herättänyt valtiopäiväkeskustelu.[19]
Lukijaisuus levisi, kun kansa ei saanut kirkosta kaipaamaansa hengellistä ravintoa. Esimerkiksi Noran seurakunnan kirkko, johon mahtui noin 2 000 ihmistä, tuli ääriään myöten täyteen kaukaakin vaeltaneista ihmisistä, kun lukijaispappi Brandell saarnasi.[14] Lukijaisuus levisi vaeltavien saamelaisten mukana.[20]
Elämä ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kristillisyys näkyi lukijaisten elämässä. Heillä oli vakavat elintavat, ja he vieroksuivat maallista elämäntapaa poiketen näin ympäristöstään.[7] Esimerkiksi alkoholi, kortinpeluu ja tanssit nähtiin syntinä. Seuroja pidettiin kodeissa, ja niissä puhui maallikko tai liikkeen pappi. Seuroissa saarnattiin parannuksen tekoa ja syntien anteeksiantamista. Lukijaisilla oli käytössä taivaan valtakunnan avaimet ja hengellinen pappeus.[21] Lukijaiset opettivat ihmisen tulevan synnintuntoon lain kautta.[22] Lukijaisuudessa arvostettiin Raamattua ja sitä luettiin kotihartauksissa. Myös erilaiset hartauskirjat ja postillat kuuluivat lukemistoon.[7] Kotihartaudet olivat keskeinen tuntomerkki,[15] ja kotihartauksia ilmiannettiin viranomaisille.[16] Hartauskokouksia kutsuttiin konventikkeleiksi ja kylärukouksiksi. Lukijaisten keskuudessa esiintyi myös liikutuksia.[23]
Lukijaisia pidettiin hengellisesti ylpeinä. Lars Levi Laestadiuksen mukaan lukijaisuus oli pilkkanimi, ja heitä halveksittiin etenkin kirkon taholta.[24] Rovasti Isac Grape nuoremman (1779–1855) kirjoitus Skellefteåsta kertoo hyvin silloin vallinneesta jännitteestä: ”Eräät seurakuntalaiset täällä kuvittelevat olevansa päteviä oitis tutkimaan ja tuomitsemaan kaikkea oppia maailmassa sekä tekemään jokaisen uskontunnustuksesta eron, onko hän oikea kristitty vai eikö - -. He pitävät oikeutenaan tutkia toisten uskoa. Lisäksi he ovat yleensä sitä mieltä, että hyväksi tunnetut papit, korjatut katekismukset ja hengelliset kirjat, lukuun ottamatta Lutheria, ovat vielä lujasti pimeydessä.”[25]
Lukijaiset olivat myös ahkeria puhuttelemaan muita ihmisiä. He saattoivat kysyä ihmisiltä näiden sieluntilaa ja sitä, että ovatko nämä uudestisyntyneet.[26] He saattoivat puhutella ihmisiä ennen ja jälkeen jumalanpalveluksen. Tämä ärsytti joitakin ihmisiä, ja Ruotsin Ylitorniolla tuomari joutui nuhtelemaan muita luterilaisia siitä, että nämä olivat pahoinpidelleet lukijaisia. Esimerkiksi seurakunnan kirkkoherra oli lyönyt häntä puhutellutta renkiä.[27] Kruununvouti Hackzellin mukaan joukossa oli myös monia, jotka "lausuvat ajatuksensa uskonnollisista aiheista ainoastaan silloin, kun joku herättää kysymyksen sellaisesta, mutta eivät ensinkään millään sopimattomalla ja poistyöntävällä tavalla."[26]
Kirkkoherra Nils Johan Eklund kuvaa saamelaisia lukijaisia näin: "Varmin osoitus kristillisyyden syvästä vaikutuksesta heihin oli se, että he itse olivat voittaneet heidän heimoaan kaikkialla hallinneen juoppouden paheen, niin että he kaikki elivät niin kuin kristityn tuleekin".[28] Myös Petrus Laestadius kirjoittaa Sirkan saamelaiskylässä tapahtuneesta muutoksesta: "Nyt sirkkalaiset ovat mitä uskonnollisinta väkeä, hiljaisia ja järjestykseen taipuvaisia saamelaisia".[21]
Uuslukijaisuudeksi (”nyläseriet”) nimitettiin liikettä, joka syntyi 1800-luvun alussa Piitimen Lapissa. Se levisi Tornionjokivarteen.[29]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys. SRK, 2000. ISBN 951-8940-01-0.
- Ristin sanoma syvenee, sivut 91–97
- Kuka oli Pehr Brandell?, sivut 198–202
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Tapio Nykänen, Kahden valtakunnan kansalaiset. Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia: Pietismin tulo Ruotsi-Suomeen ja lukijaisuus, s. 71–74: 73. Väitöskirja. Lapin yliopisto
- ↑ Lukijat, Tietosanakirja osa 5, palsta 1202, Tietosanakirja-osakeyhtiö 1913
- ↑ Nordstedts uppslagsbok, ISBN 91-1-825002-5, 1982, sivu 778
- ↑ a b c d e f g Nationalencyklopedin, osa 12, ISBN 91-7024-619-X, sivu 560
- ↑ Lohi 2000, s. 93–94
- ↑ Lohi 2000, s. 96
- ↑ a b c d Otavan Iso tietosanakirja, osa 5, 2. p., Otava, 1964, palsta 854
- ↑ Lohi 2000, s. 167
- ↑ Lohi 2000, s. 96–97
- ↑ Lohi 2000, s. 54
- ↑ Lohi 2000, s. 173
- ↑ Lohi 2000, s. 176
- ↑ Lohi 2000, s. 169
- ↑ a b Lohi 2000, s. 201
- ↑ a b Lohi 2000, s. 231–232
- ↑ a b Lohi 2000, s. 387
- ↑ Lohi 2000, s. 232
- ↑ Lohi 2000, s. 235
- ↑ Lohi 2000, s. 207
- ↑ Lohi 2000, s. 170
- ↑ a b Lohi 2000, s. 208
- ↑ Lohi 2000, s. 222 ja 315
- ↑ Lohi 2000, s. 351
- ↑ Lohi 2000, s. 239
- ↑ Lohi 2000, s. 208–209
- ↑ a b Lohi 2000, s. 303
- ↑ Lohi 2000, s. 306
- ↑ Lohi 2000, s. 172
- ↑ Jaakko Kyllönen, Väinö Havas lestadiolaisuuden historian kirjoittajana s. 46. Pro gradu, Helsingin yliopisto
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- John Holmgren: Norrlandsläseriet. Studier till dess förhistoria och historia fram till år 1830. Håkan Ohlssons boktryckeri, Lund 1948. 360 sivua.
- Gunnar Wikmark: Pehr Brandell och läseriet i Ångermaland under förra hälften av 1800-talet. Prästmötesavhandling. Svenska kyrkans diakoninstyrelses bokförlag. Stockholm. Örnsköldsvik 1952. Ågrens Boktruckeri Aktiebolag. 688 sivua.
- Gunnar Wikmark: Pehr Brandell och brandellianerna. En kyrklig linje i 1800-talets norrlandsläseri. Svenska Kyrkans diakonistyrelses bokförlag. Stockholm. 1960. 46 sivua. Populaarinen lyhennelmä edellisestä teoksesta.
- Gunnar Wikmark: Lars Levi Laestadius och lappflickan Maria. Svenska kyrkans diakoninstyrelses bokförlag. Stockholm. Örnsköldsvik 1961. Ågrens Boktryckeri Aktiebolag. 48 sivua.
- Gunnar Wikmark: Kyrkan och fosterlandsstiftelsen i Norra Pngermaland genom hundra år. Ågrens Boktryckeri AB Örnskoldsvik 1968. 228 sivua.
- Tom Ericsson ja Börje Harnesk: Präster, predikare och profeter: Läseriet i övre Norrland 1800-1850. Gideå Vildros. 1994. 225 sivua.
- C. Nordbäck: Kvinnorna och läseriet i Norrland. Några reflexioner kring kvinnornas medverkan i de norrländska väckelserna under förra hälften av 1800-talet. I Stat, religion, etnisitet: Rapport fra Skibotn-konferensen, 27–29 Mai 1996 (s. 145–164). Senter fo Samiske Studier. 1997.
- C. Edqvist, Läseriet i Skelleftebygden under 1800-talet, 1917
- C. J. E. Hasselberg, Norrländskt från hetsliv på sjuttonhundratalet, 1919
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Läsare, Nordisk familjebok, 1912, Runeberg.org (ruotsiksi)