Ero sivun ”Israelin historia” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[katsottu versio][katsottu versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Johdannossa: uudelleenmuotoilua.
Guise (keskustelu | muokkaukset)
63 muokkausta
Rivi 89: Rivi 89:
{{pääartikkeli|[[Sionismi]]}}
{{pääartikkeli|[[Sionismi]]}}
[[Kuva:Second_aliyah_Pioneers_in_Migdal_1912_in_kuffiyeh.jpg|thumb|275px|Juutalaisia maahanmuuttajia ensimmäisen ''alijan'' aikaan 1880-luvulla.]]
[[Kuva:Second_aliyah_Pioneers_in_Migdal_1912_in_kuffiyeh.jpg|thumb|275px|Juutalaisia maahanmuuttajia ensimmäisen ''alijan'' aikaan 1880-luvulla.]]
[[Kuva:Herzl.jpg|thumb|250px|Theodor Herzl]]
[[Kuva:Theodor Herzl retouched.jpg|thumb|250px|Theodor Herzl]]
[[File:Jewish immigration to Mandatory Palestine (1920-1945).jpg|350px|thumb|Juutalaisten maahanmuutto mandaatti Palestiinaan vuosina 1920-1945]]
[[File:Jewish immigration to Mandatory Palestine (1920-1945).jpg|350px|thumb|Juutalaisten maahanmuutto mandaatti Palestiinaan vuosina 1920-1945]]
Juutalaisten keskuudessa alkoi 1800-luvun lopulla esiintyä sekulaarisia ajatuksia itsenäisestä juutalaisesta [[Kansallisvaltio|kansallisvaltiosta]]. [[Nathan Birnbaum]] otti vuonna 1891 käyttöön termin [[sionismi]] kuvaamaan tätä liikettä. Keskeisessä osassa liikkeessä oli itävaltalaisen juutalaisen sanomalehtimiehen, [[Theodor Herzl]]in vuonna 1896 julkaisema kirja ''Der Judenstaat'', jossa hän visioi juutalaisen valtion perustamisesta 1900-luvun aikana. Herzlin vaikutuksesta sionistit järjestäytyivät poliittiseksi liikkeeksi.<ref>{{Verkkoviite | Tekijä= | Nimeke=Excerpts From Herzl’s The Jewish State | Ajankohta= | Osoite=http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Zionism/herzlex.html | Julkaisija=American-Israeli Cooperative Enterprise | Luettu=25.3.2007 | Kieli= {{en}} }}, {{Verkkoviite | Tekijä= | Nimeke=Zionism - Definition and History | Ajankohta= | Osoite=http://www.mideastweb.org/zionism.htm | Julkaisija= MidEastWeb for Coexistence Middle East Resources | Luettu=25.3.2007 | Kieli= {{en}}}}</ref>
Juutalaisten keskuudessa alkoi 1800-luvun lopulla esiintyä sekulaarisia ajatuksia itsenäisestä juutalaisesta [[Kansallisvaltio|kansallisvaltiosta]]. [[Nathan Birnbaum]] otti vuonna 1891 käyttöön termin [[sionismi]] kuvaamaan tätä liikettä. Keskeisessä osassa liikkeessä oli itävaltalaisen juutalaisen sanomalehtimiehen, [[Theodor Herzl]]in vuonna 1896 julkaisema kirja ''Der Judenstaat'', jossa hän visioi juutalaisen valtion perustamisesta 1900-luvun aikana. Herzlin vaikutuksesta sionistit järjestäytyivät poliittiseksi liikkeeksi.<ref>{{Verkkoviite | Tekijä= | Nimeke=Excerpts From Herzl’s The Jewish State | Ajankohta= | Osoite=http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Zionism/herzlex.html | Julkaisija=American-Israeli Cooperative Enterprise | Luettu=25.3.2007 | Kieli= {{en}} }}, {{Verkkoviite | Tekijä= | Nimeke=Zionism - Definition and History | Ajankohta= | Osoite=http://www.mideastweb.org/zionism.htm | Julkaisija= MidEastWeb for Coexistence Middle East Resources | Luettu=25.3.2007 | Kieli= {{en}}}}</ref>

Versio 27. elokuuta 2020 kello 02.47

Israelin historialla tarkoitetaan juutalaisten historiaa Israelin maassa (maa tunnetaan Raamatun nimillä Luvattu maa, Kanaaninmaa tai Kaanaa) sekä nykyisen Israelin valtion historiaa. Israelin historia ulottuu nykyihmisen edeltäjien varhaiskivikautisesta kulttuurista heprealaisten asettumiseen alueelle, jolloin alkoi historiallinen aika. Kolmannella vuosituhannella eaa. Lähi-itään tuli seemiläisiä kieliä puhuvia kansoja, joihin heprealaisetkin kuuluivat. Toisella vuosituhannella eaa. heettiläisten valtion romahdus ja egyptiläisten vallan heikkeneminen loivat tilaa heprealaisille.[1] Kirjallisten merkintöjen osalta tunnetaan noin vuodelta 1211 eaa. ensimmäinen tunnettu Raamatun ulkopuolinen, Egyptin faarao Merenptahin tekemä, viittaus Israeliin.

Vaikkakin monet muun maalaiset hallitsijat ja imperiumit olivat ajoittain vallassa, Israel oli pääsääntöisesti juutalainen aina 200-luvulle saakka. 200-luvun jälkeen alueen kristittyjen määrä kasvoi. 600-luvulla tapahtuneen arabivalloituksen jälkeen nykyisen Israelin alue kuului eri muslimivaltioille 1. maailmansodan loppuun asti. Poikkeuksena oli ristiretkien aika vuosina 1096–1291. Ristiretkien päätyttyä aina brittien alueen valloitukseen 1917 saakka se oli ensin mamelukkien hallinnassa ja vuoden 1517 jälkeen osmanien valtakunnan osa.

1800-luvun lopulla juutalaisten vainot, erityisesti Euroopassa, johtivat sionistisen liikkeen syntyyn. Sen jälkeen kun britit valtasivat Syyrian, ensimmäisen maailmansodan aikana annettiin Balfourin julistus ja Palestiinan brittiläinen mandaatti, alija eli juutalaisten muutto Israeliin lisääntyi ja johti kasvaviin jännitteisiin arabien ja juutalaisten välillä. Israelin itsenäistymiseen 1948 liittyi Israelin itsenäisyyssota ja massiivinen juutalaisten muutto sekä Euroopasta että muslimimaista, sekä arabien muuttoa pois Israelista, joka johti laajenevaan Arabien-Israelin -konfliktiin. Noin 42% maailman juutalaisista asuu nykyisin Israelissa.

Suunnilleen vuodesta 1970 lähtien Yhdysvalloista on tullut Israelin tärkein liittolainen. Vuonna 1979 solmittiin Egyptin ja Israelin rauhansopimus, Camp Davidin rauhan ehtojen mukaisesti. Vuonna 1993 Israel allekirjoitti Oslo I -rauhansopimuksen PLO:n kanssa ja vuonna 1994 Israelin ja Jordanian rauhansopimus allekirjoitettiin. Huolimatta ponnisteluista rauhan muodostamiseksi Israelin ja palestiinalaisten välille, joista monet asuvat Israelissa tai Israelin miehittämillä alueilla, konfliktilla on edelleen suuri merkitys Israelissa ja kansainvälissä, sosiaalisessa ja talouselämässä.

Israelin talous oli aluksi pääosin sosialistinen ja maata hallitsivat työvänpuolueen eri koalitiot 1970-luvulle saakka. Sen jälkeen Israelin talous on asteittain siirtynyt vapaaseen markkinatalouteen, mutta säilyttäen osittain sosiaaliturvajärjestelmän.

Israelin esihistoria

Pääartikkeli:Israelin esihistoria

Ubeidiyan alueelta Jordanin laaksosta on löytyneet työkalut 1,4–1,6 miljoonan vuoden takaa ovat yksi vanhimmista homidien jäänteistä Afrikan ulkopuolella.[2]

Karmel-vuorelta on löytynyt arkeologisia jäänteitä, joiden perusteella on mahdollista että noin 80 000 vuotta sitten neandertalit ja nykyihmiset elivät sovussa nykyisen Pohjois-Israelin alueella.[3]

Israelin esihistoria ulottuu nykyihmisen edeltäjien varhaiskivikautisesta kulttuurista heprealaisten asettumiseen alueelle, jolloin alkoi historiallinen aika. Vanhimmat kivikautiset asutukset Israelissa ovat Ein Gevissä, Wadi Amudissa ja Ubeidijessa Genesaretinjärven ympärillä. Karmel-vuorella on ollut asutusta paleoliittisella kaudella eli varhaisemmalla kivikaudella. Neoliittisen kauden eli nuoremman kivikauden asutuksia noin 10 000 vuoden takaa on löytynyt muun muassa Golanilta ja Jerikosta. Myös maanviljelyn vanhimmat vaiheet ulottuvat alueella 10 000 vuoden päähän.[4]

Maanviljelyä edelsi muun muassa villiviljan keräilyllä ja metsästyksellä elänyt Natufin kulttuuri.[5] Muun muassa Jerikosta on löydetty linnoitettu kylä maanviljelyn syntyajoilta ajalta noin 8000 eaa.

Kolmannella vuosituhannella eaa. Lähi-itään tuli seemiläisiä kieliä puhuvia kansoja, joihin heprealaisetkin kuuluivat. Toisella vuosituhannella eaa. heettiläisten valtion romahdus ja egyptiläisten vallan heikkeneminen loivat tilaa heprealaisille.[1] Egypti ulotti vaikutuksensa alueelle jo varhain. Israelin alueelta tunkeutui kansaa Egyptiinkin, josta sitä palasi taas Israeliin. Nykyään tutkijat uskovat vastoin Raamatun väitteitä israelilaisten vallanneen Kanaanin maan pitkän ajan kuluessa, ja yhdistyneen Israelin kansan syntyneen vastavoimaksi filistealaisia vastaan. Egyptissä kävi vain pieni osa israelilaisista. [6][7]

Muinaisaika

Egyptin aikakausi

Toisella vuosituhannella eaa. Kanaanin maata, josta osa tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Israel, hallitsi Egypti noin vuodesta 1550 eaa. vuoteen 1180 eaa.

Varhaiset israelilaiset

Merenptahin steela n. vuodelta 1209 eaa. on muinaisen Egyptin faarao Merenptahin kaiverruttama hieroglyfi­teksti. Sitä pidetään yleisesti hyväksyttynä muinais­egyptiläisenä dokumenttina, jossa mainitaan "Isrir" ("ysrỉꜣr") tai "Israel". Se on myös varhaisin tunnettu maininta Israelista, ja siksi sitä on kutsuttu myös nimellä Israelin Steela. Suomennos tekstistä kuuluu: "Israel on ajettu erämaahan, sen viljaa ei enää ole". Steela ei tee selväksi, että Israel olisi jo tässä vaiheessa valtio, vaan viittaa kansaan tai heimoon, eikä kuningaskuntaan tai kaupunkivaltioon. Steelassa määräävä muoto on Israelista "ulkomaalaiset" eikä "valtio".[8]

Israelin kuningaskunta ja Juudan kuningaskunta

Hartmann Schedelin (1440-1514) piirros "Jerusalemin hävitys". Liber Cronicarum, Nürnberg 1493.
Pääartikkelit: Israelin kuningaskunta, Juudan kuningaskunta ja Israelin ja Juudan historia

Noin vuodesta 1200 eaa. lähtien aluetta hallitsivat juutalaiskuninkaat, kunnes se joutui Assyrian hallintaan.

Sen jälkeen alue oli vuorotellen Babylonian, Persian valtakunnan ja seleukidien hallinnassa. Makkabealaiset nousivat 165 eaa. kapinaan seleukideja vastaan ja perustivat uudelleen Juudean kuningaskunnan.

Juutalaiskuninkaiden jälkeen alueella oli lähinnä juutalaisiin vihamielisesti suhtautuneita hallitsijoita.

Klassinen aikakausi

Herodesten hallitsijasuvun aika

Pääartikkeli: Herodesten hallitsijasuku

Herodesten hallitsijasuvun aikana Juudea joutui Rooman valtaan. Suku hallitsi Juudeaa noin 37 eaa. – 44.

Rooman vallan aika (6–390)

Pääartikkelit: Juutalaissodat, Jerusalemin piiritys (70) ja Diaspora

Rooman valtakuntaa vastaan juutalaiset nousivat kaksi kertaa juutalaissotien nimellä tunnettuun kapinaan, ensin vuosina 66–70 ja sittemmin Simon bar Kokhban johdolla vuosina 132–135.

Vuonna 70 Jerusalemin piirityksessä Tituksen johtama Rooman armeija valtasi Jerusalemin lähes viiden kuukauden piirityksen jälkeen. Kaupunki ryöstettiin valtauksen jälkeen, ja roomalaiset polttivat Jerusalemin toisen temppelin, jonka mukana tuhoutuivat juutalaisten arvokkaat sukuluettelot. Lähes koko kaupunki hävitettiin, ja ainoastaan Herodeksen palatsin tornit ja osa länsimuuria säästyivät. Juutalaisia surmattiin valtava määrä: Josephuksen mukaan surmansa saaneita oli noin 1,1 miljoonaa ja vankeja otettiin 97 000, mutta nykyisin näitä lukuja pidetään yliarvioituina. Valloitus oli ankara, osaksi juutalaisten peräänantamattomuuden vuoksi.

Ensimmäinen juutalaissota päättyi kolme vuotta myöhemmin, kun roomalaiset valtasivat Masadan linnoituksen piirityksen jälkeen.

Simon bar Kokhba perusti vuonna 132 lyhyt­aikaiseksi jääneen itsenäisen juutalais­valtion, jota hän johti kolme vuotta käyttäen arvo­nimeä nasi. Roomalaiset kukistivat hänen valta­kuntansa vuonna 135 kaksi ja puoli vuotta kestäneen sodan jälkeen.

Jo ennen juutalaissotia oli juutalaisia asunut runsaasti Israelin ulkopuolellakin, mutta kapinoiden jälkeen roomalaiset pakkosiirsivät loputkin juutalaiset eri puolille valtakuntaa. Näin sai alkunsa juutalaisten diaspora. Roomalaiset alkoivat käyttää Israelin entisestä alueesta nimeä Palestiina, joka johtui rannikolla aikoinaan asuneista filistealaisista.

Bysantin vallan aika (390–611)

Rooman valtakunnan hajottua vuonna 390, alue oli vuoteen 611 saakka osa Itä-Roomaa eli Bysantin valtakuntaa. Bysantin kristinuskoa hallitsi ortodoksinen kirkko. 400-luvulla Länsi-Rooma romahti, mikä johti kristittyjen muuttoliikkeeseen Palaestina Priman provinssiin ja kristityistä tuli enemmistö alueella. Juutalaisia oli 10–15% ja heidän alueensa keskittyi suurelta osin Galileaan. Juutalaisuus oli ainoa sallittu ei-kristillinen uskonto, mutta juutalaisille oli asetettu kieltoja uusien palvontapaikkojen rakentamisessa, julkisten virkojen hoitamisessa ja orjien omistamisessa. Useita samarialaisten kapinoita puhkesi tällä aikakaudella[9], ja ne johtivat samarialaisten yhteisön pienenemiseen noin miljoonasta lähes katoamisen partaalle. Juutalaisten pyhiin Palestiinassa kirjoitettuihin kirjoituksiin tältä aikakaudelta kuuluvat Gemera (400), Jerusalemin Talmud (500) ja Haggada.

Keskiaika (636–1517)

Arabien vallan aika (636–1099)

Bysantin ja sassaniden Persian välisessä sodassa keisari Herakleios löi persialaiset vuonna 622, mikä muutamien vuosien kuluessa johti sassanidien valtakunnan romahtamiseen. Bysantti ei kuitenkaan pystynyt vakiinnuttamaan valtaansa Lähi-idässä, vaan vetäytyi sieltä tärkeimpiä satamakaupunkeja lukuunottamatta. Valta siirtyi molempien valtakuntien apujoukkoina olleille arabiheimoille, joiden käymät keskinäiset sodat vuoden 640 tienoilla johtivat Syyriassa vaikuttaneen arabikenraali Muawijan voittoon. Muawijan haltuun joutui jättiläismäinen alue, mutta hän onnistui vakiinnuttamaan valtansa vasta 20 vuotta myöhemmin.[10]

Islamilaiset 800-luvun lähteet antavat tapahtumista yksityiskohtaisemman kuvauksen, mutta nämä lähteet eivät edusta historiankirjoitusta vaan tarinaperinnettä. Sen mukaan profeetta Muhammed ja hänen seuraajansa olivat Arabian niemimaalta käsin hyökkäyssodassa vallanneet arabivaltakunnalle kuuluneet alueet. Kerrottiin, että oikeaanjohdettu kalifi Umar ibn al-Khattab oli vallannut Syyrian ja Palestiinan vuonna 638 sen jälkeen, kun Bysantin sotajoukko oli lyöty Jarmukin taistelussa 20. elokuuta 638. Aikalaislähteet eivät kuitenkaan tunne taistelua tai kalifia, eikä Jarmukin taistelusta ole liioin löytynyt arkeologisia jälkiä.[10]

Ristiretkeläisten ja aijubidien vallan aika (1099–1291)

Pääartikkeli: Ristiretket

Vuosina 1099–1291 alue oli ristiretkeläisten valloittama, ja ristiretkeläiset perustivat Jerusalemin kuningaskunnan. Ristiretket olivat paavin hyväksymiä, uskonnollisesti motivoituja sotaretkiä erityisesti keskiajalla. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem takaisin kristittyjen hallintaan, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat islaminuskoisia vastaan. Vuonna 1187 aijubidien sulttaani Saladin löi ristiretkeläiset Hattinin taistelussa, ja valloitti Jerusalemin ja suurimman osan Jerusalemin kuningaskunnan alueista. Vuoteen 1291 mennessä muslimit valloittivat alueen kokonaan.

Mamelukkien vallan aika (1260–1517)

Mamelukit hallitsivat aluetta 1260–1517. Mamelukit olivat muslimikalifien, seldžukkien ja aijubidien keskiajalla käyttämiä sotilasorjia, joista tuli ajan myötä voimakas sotilaskasti, ja jotka useammin kuin kerran anastivat vallan itselleen.

Osmanien vallan aika (1517–1920)

Pääartikkeli: Osmanien valtakunta

Alueen valloitti 1517 osmanien valtakunta, johon se kuului vuoteen 1920. Osmanit eli ottomaanit olivat muslimeja, mutta valtakuntaan kuului monia kansoja, jotka saivat säilyttää oman kulttuurinsa ja uskontonsa.

1500-luvulla osmanien valtakuntaan liitettiin Selim I:n (1512–1520) alaisuudessa Egypti, Hijaz (Mekan ja Medinan alueet), Palestiina, Algeria ja alueita Punaisen meren rannalta.

Osmanien valtakunta rappeutui ja sen valtapiiri Euroopassa murentui 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.

Sionismin synty 1870–1914

Pääartikkeli: Sionismi
Juutalaisia maahanmuuttajia ensimmäisen alijan aikaan 1880-luvulla.
Theodor Herzl
Juutalaisten maahanmuutto mandaatti Palestiinaan vuosina 1920-1945

Juutalaisten keskuudessa alkoi 1800-luvun lopulla esiintyä sekulaarisia ajatuksia itsenäisestä juutalaisesta kansallisvaltiosta. Nathan Birnbaum otti vuonna 1891 käyttöön termin sionismi kuvaamaan tätä liikettä. Keskeisessä osassa liikkeessä oli itävaltalaisen juutalaisen sanomalehtimiehen, Theodor Herzlin vuonna 1896 julkaisema kirja Der Judenstaat, jossa hän visioi juutalaisen valtion perustamisesta 1900-luvun aikana. Herzlin vaikutuksesta sionistit järjestäytyivät poliittiseksi liikkeeksi.[11]

Sionististen aatteiden innostamana nykyisen Israelin valtion alueelle alkoi muuttaa juutalaisia vuosina 1881–1903. Tätä ensimmäistä aaltoa kutsutaan myös nimellä ensimmäinen alija. Vuoteen 1903 mennessä noin puolet ensimmäisistä 35 000 maahanmuuttajasta oli kuitenkin lähtenyt pois alueelta. Toisen alijan aikana 1904–1914 Palestiinaan muutti noin 40 000 juutalaista pääasiassa Venäjältä pakoon pogromeja. Toisen alijan aikana alkoi muodostua Israelin tulevan itsenäisyyden keskeisiä kansallisia instituutioita: heprean kieltä ryhdyttiin elvyttämään, ja alueella syntyi hepreankielistä lehdistöä ja kirjallisuutta. Juutalaiset perustivat myös poliittisia puolueita ja ammattiyhdistyksiä. Noin puolet toisen alijan aikana alueelle muuttaneista juutalaisista poistui vuoteen 1914 mennessä, jolloin ensimmäinen maailmansota keskeytti maahanmuuton.[12]

Brittihallinnon aika

Pääartikkeli: Palestiinan brittiläinen mandaatti
Juutalaisten asuttamat alueet vuonna 1947.
YK:n esitys Palestiinan mandaatin jakamisesta vuodelta 1947. Keltaiset alueet kuuluivat palestiinalais- ja oranssit juutalaisvaltioon. Jerusalem ja sen ympäristö olisivat olleet kansainvälisessä hallinnossa.

Ensimmäisessä maailmansodassa Britannia otti alueen hallintaansa mandaattialueena.Vuonna 1922 Palestiinasta tehtiin Kansainliiton päätöksellä Britannian mandaattialue, josta kuitenkin pian erotettiin 3/4 eli Jordanjoen itäpuoli Transjordaniaksi (nykyisin Jordania), josta juutalaiset karkotettiin. [13]

Jo vuonna 1917 Britannian ulkoministeri Arthur Balfour esitti julistuksen, jonka mukaan Britannia sitoutui tukemaan Maailman Sionistijärjestön tavoitetta juutalaisten kotimaan perustamisesta. Sen jälkeen juutalaisten maahanmuuttajien määrä suorastaan räjähti ja alueen kansanryhmien välit kiristyivät. Kolmas alija alkoi ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Venäjällä tapahtuneen lokakuun vallankumouksen ja Balfourin julistuksen käynnistämänä. Suurin osa noin 40 000:sta muuttajasta oli nuoria halutzimeja eli uudisraivaajia Itä-Euroopasta. Kolmannen alijan aikana perustettiin Haganah eli juutalaisten puolisotilaalliset joukot alueen väestöryhmien välien kiristyttyä laajamittaisen juutalaisen maahanmuuton seurauksena.[12]

Juutalaisten yllätykseksi alueen arabiväestö vastusti voimakkaasti juutalaisten asettumista Palestiinaan. Maahanmuuton alkuaikoina pienet arabiryhmät hyökkäsivät juutalaisia ja juutalaisten siirtokuntia vastaan ja ajan kuluessa vastarinnasta tuli järjestelmällisempää. Britit eivät onnistuneet lopettamaan väkivaltaa ja joskus kieltäytyvät suojelemasta hyökkäysten kohteeksi joutuneita juutalaisia. Juutalaistenkin reaktiot vaihtelivat: pääosa siirtolaisista kannatti "itsehillinnän" politiikkaa kun toisaalta radikaalit maanalaiset ryhmät suosivat voimakkaita kostotoimenpiteitä.[14]

Vuosien 1936–47 välisenä aikana kansanryhmien välinen väkivalta raaistui ja laajeni. Britannian asettama Peelin komissio totesi vuonna 1936, että arabien ja juutalaisten yhteiselo alueella oli mahdotonta ja ehdotti alueen jakamista juutalais- ja palestiinalaisalueisiin. Juutalaiset kannattivat esitystä, mutta arabit vastustivat sitä. Vuosina 1936–39 palestiinalaiset kapinoivat brittihallintoa vastaan.[14] Väkivaltaisuuksien vuoksi britit suostuivat rajoittamaan maahanmuuttoa ja ilmoittivat vuonna 1939, että 15 000 juutalaista saisi muuttaa alueelle vuosittain seuraavan viiden vuoden ajan. Tämän jälkeen maahanmuuttoon olisi vaadittu palestiinalaisten suostumus. Samanaikaisesti britit käyttivät raakoja otteita kapinan kukistamiseksi.[13]

Britannia luovutti ongelman YK:n ratkaistavaksi. YK:n yleiskokouksessa annettiin esitys alueen jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin marraskuussa 1947. Esitystä tukivat sekä Yhdysvallat, erityisesti presidentti Harry S. Truman, että Neuvostoliitto[14][13] YK:n esitys jakoi alueen kahteen suurin piirtein yhtä suureen osaan monimutkaisten rajanvetojen avulla ja lisäksi Jerusalemista tehtäisiin kansainvälisesti hallinnoitu erillisalue. Tavoitteina olivat alueiden taloudellinen yhtenäisyys ja avoimet rajat. Ehdotuksen tekemisen aikaan alle puolet alueen maista oli palestiinalaisten omistuksessa, vähän alle puolet oli "kruununmaita" ja vain 8 % juutalaisten hallussa. Palestiinassa asui noin 600 000 juutalaista ja 1,2 miljoonaa arabia. Suunnitelman toimimattomuus selvisi pian. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot vastustivat esitystä ja kieltäytyivät tunnustamasta juutalaisvaltiota, kun taas Israelin tuleva, ensimmäinen pääministeri David Ben-Gurion hyväksyi suunnitelman.[13]

Arabien ja juutalaisten sisällissota

Arabialaisia puolisotilaallisia joukkoja Palestiinassa vuonna 1947.

Israelilaisten maanalaisten ryhmittymien ja palestiinalaisjoukkioiden väliset yhteenotot alkoivat heti YK:n päätöslauselman jälkeen. Brittien ei onnistunut hillitä väkivaltaisuuksia vähäisten aseiden ja rajallisten miesresurssien vuoksi. Kaksi palestiinalaisten puolisotilaallista vapaaehtoisarmeijaa, joita johtivat Haj Amin al-Husseini Jerusalemin alueella ja Fawzi El Kaukji Galileassa, tekivät hyökkäyksiä juutalaisiin siirtokuntiin ja kaupunkeihin. Näitä joukkoja vastaan taisteli juutalaisten maanalainen armeija Haganah ja siitä eronneet radikaalimmat ryhmittymät Irgun ja Lehi. Palestiinalaisjoukot saartoivat Jerusalemin kaupungin. Jerusalemissa puhkesi mellakoita 30. marraskuuta ja 1. joulukuuta 1947, jotka pian levisivät koko alueelle. Palestiinalaiset suorittivat joukkomurhan Gush Etzionin kaupungissa ja juutalaiset Deir Yassinissä. Palestiinalaisia alkoi paeta kylistä ja kaupungeistaan taistelujen tieltä. Erityisesti lähes koko Haifan kaupungin arabiväestö pakeni maalis-huhtikuussa 1948 vaikka sekä juutalaiset että britit pyrkivät suostuttelemaan heitä jäämään.[13]

Taisteluiden aluksi palestiinalaiset olivat selvästi niskan päällä, mikä osittain johtui siitä, että Haganah keskittyi lähinnä puolustamaam. Haganahin tiedusteluraporttien mukaan tilanne maaliskuussa 1948, erityisesti Jerusalemissa, oli kriittinen. Sen jälkeen tilanne alkoi kääntyä juutalaisten kannalta otollisemmaksi. Haganah aloitti ensimmäisen täysmittaisen sotilasoperaationsa, Operaatio Nahshon, hyökäten 1 500 sotilaan voimin Qoloniyahin ja Qastelin arabikyliin ja murtaen tilapäisesti Jerusalemin saarron. Kylät kukistuivat huhtikuun alussa ja Abdel Khader Al-Husseini kuoli taisteluissa. Fawzi El-Kaukjin armeija lyötiin Mishmar Haemeqin taistelussa 12. huhtikuuta. Palestiinalaistaistelijoiden hyökkäyksien jälkeen Irgun hyökkäsi Jaffan kaupunkiin, josta palestiinalaiset pakenivat.[13]

Israelin valtio (1948–)

Israelin itsenäistyminen

Pääartikkeli: Israelin itsenäisyyssota
Ympäröivien arabimaiden hyökkäys Israeliin 15. toukokuuta - 10. kesäkuuta 1948.

Brittien poistuttua alueelta Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 ennen Britannian mandaatin umpeutumista keskiyöllä 15. toukokuuta.[15] Ympäröivät arabivaltiot Egypti, Syyria, Jordania ja Libanon sekä Irak hyökkäsivät heti sen jälkeen Israeliin. Maiden sotilasoperaatiot eivät olleet keskenään koordinoituja. Taisteluja käytiin useissa lyhyissä jaksoissa, joiden välillä oli tulitaukoja.[13] Syttyneessä sodassa siirtomaajärjestelmää vastustanut Neuvostoliitto tuki Israelia, kun taas Britannia vanhana siirtomaaisäntänä tuki edelleen arabeja itsenäistyvää siirtomaataan vastaan.

Sodan alussa erityisesti Egyptin ja Syyrian armeijat saavuttivat merkittävää sotamenestystä. Egyptiläisten onnistui panssarijoukkojensa avulla katkaista koko Negevin autiomaa ja miehittää juutalaisvaltiolle määriteltyjä alueita. Egyptiläiset yrittivät myös valloittaa Tel Avivin, mutta israelilaisten onnistui torjua hyökkäys viime hetkellä Tšekkoslovakiasta hankituilla Messerschmitt-hävittäjillä.[13]

Arabimaat tekivät ratkaisevan erehdyksen solmimalla kesäkuussa aselevon Israelin kanssa. Israelin onnistui uudelleen järjestellä, rekrytoida ja kouluttaa lisää sotilaita ja organisoida 60 000 miehen tehokas armeija. Aselepo pelasti myös Jerusalemin kaupungin, joka oli nääntymäisillään nälkään Jordanian saarrettua sen. Aselevon aikana eri juutalaiset aseelliset ryhmät, Haganah, Palmah, Irgun ja Lehi yhdistettiin Israelin puolustusvoimiksi. Arabivaltioiden ei onnistunut käyttää aselepoa yhtä tehokkaasti ja ne eivät halunneet kuluttaa sodassa enempää rahaa ja miehiä.[13] Aselevon jälkeen Israelin onnistui lyödä egyptiläiset takaisin ja vapauttaa Jerusalem. Israel hyökkäsi Lodin ja Ramlan palestiinalaiskaupunkeihin, jotka olivat Jerusalemiin johtavan tien varrella ja tapettuaan joukon siviilejä, karkottivat suurimman osan jäljelle jääneistä. Israelin joukot myös tuhosivat lukuisia arabikyliä Tel Avivin ympäristöstä. Sodan jälkeen Keski-Israelissa ei käytännössä ollut enää palestiinalaisasutusta.[13]

Sodan alkuvaikeuksista huolimatta Israelin onnistui voittaa sota, koska sen joukot olivat paremmin organisoituja ja sen onnistui tuomaan maahan tarvittavia aseita. Sodan päätyttyä vuonna 1949 Israelin haltuun jäi suurempia alueita kuin YK:n jakosuunnitelmassa oli kaavailtu; Israelin hallussa oli 78 % Jordanjoen länsipuolisista maista. Jerusalem jaettiin Israelin ja Jordanian kesken ja jäljelle jääneitä arabialueita miehittivät Egypti ja Jordania. Arabivaltiot kieltäytyivät allekirjoittamasta lopullista rauhansopimusta Israelin kanssa. [13]

Palestiinalaisia pakolaisia vuonna 1948.

Suuri määrä arabeja pakeni tai karkotettiin uuden juutalaisvaltion alueelta. Arviot pakolaisten määrästä vaihtelevat 600 000–900 000 välillä, YK:n virallinen arvio on 711 000.[13] Näihin päiviin asti jatkuneen Lähi-idän kriisin vuoksi on pakolaiskysymys edelleen ratkaisematta. Yli 400 vallatun alueen palestiinalaiskylää tuhottiin maan tasalle.[16] 30. maaliskuuta 1950 Israel takavarikoi pakolaisten maaomaisuuden.

Israelin itsenäistymisen jälkeen alkoi Euroopasta muuttaa alueelle suurin joukoin šoasta eli holokaustista selviytyneitä juutalaisia, ja maan väkiluku yli kaksinkertaistui vuosien 1948–1951 aikana.[12] Seuraavan vuosikymmenen aikana 600 000 juutalaista pakeni tai karkotettiin ympäröivistä arabimaista ja Iranista Israeliin[13].

Suezin kriisi

Pääartikkeli: Suezin kriisi
Suezin kriisi.

Vuonna 1956 Egypti päätti ottaa Britannian ja Ranskan omistaman Suezin kanavan omaan omistukseensa.Tämä ei ollut brittien ja ranskalaisten mieleen, jotka olivat suurimmat osakkeenomistajat. Nasser puolusti kantaansa sillä, että kanavayhtiö oli rekisteröity Egyptissä.

Ranskalaisten suunnitelma Operaatio Muskettisoturi antoi Israelille vapaat kädet hyökätä Siinaille. 29. lokakuuta israelilaiset hyökkäsivät. Iso-Britannia ja Ranska antoivat Israelille ja Egyptille uhkavaatimuksen pysyä 10 kilometrin päästä Suezin kanavasta. Egypti luonnollisesti kieltäytyi. Brittiläis-ranskalaiset joukot valtasivat Port Saidin 5. marraskuuta. Egyptiläiset sulkivat kanavan merenkululta ja räjäyttivät öljyjohdot. 6. marraskuuta britit ja ranskalaiset lopettivat sodankäynnin. Vetäytymisen ehtoina olivat YK:n UNEF-joukkojen sijoittaminen Siinaihin valvomaan, että Egypti ei enää hyökkää Israeliin kuten vuoden 1948 sodassa. Kriisin jälkeen britit sijoittuivat Adeniin ja Irakiin, ranskalaiset Bizerteen ja Beirutiin.

Aselepo solmittiin, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto painostivat osapuolia rauhaan. Aluksi Neuvostoliitto oli Israelin liittolainen, mutta Yhdysvalloista tuli Israelin liittolainen vuoden 1967 sodasta alkaen. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto puolestaan tuki ja aseisti useita alueen arabivaltioita.

Kuuden päivän sota

Pääartikkeli: Kuuden päivän sota
Kuuden päivän sota

Vuonna 1967 Egypti saartoi Israelin laivaliikenteen Punaisellamerellä, poisti UNEF-rauhanturvaajat alueelta ja siirsi tankkeja ja satoja sotilaita Siinaille ilmoittaen olevansa valmis sotaan.[17] Israel päätti vastata hyökkäämällä, ja kuuden päivän sota alkoi Israelin ennalta ehkäiseväksi julistamalla iskulla, jolla se onnistui muutamassa tunnissa tekemään Egyptin ilmavoimat toimintakyvyttömiksi. Jordania puolestaan hyökkäsi Israelin kaupunkeihin Länsi-Jerusalemiin sekä Netanyaan. Sodan lopussa Israelin hallintaan jäivät Gaza, Siinain niemimaa, Länsiranta ja Golanin kukkulat. Ennen sotaa Egyptin presidentti Nasser julisti, että "päämäärämme on tuhota Israel. Arabit haluavat taistella".[18]. Israelin armeijan silloisen esikuntapäällikön Jitzhak Rabinin mukaan israelilaiset tiesivät, ettei Nasserin tarkoitus ollut aloittaa sotaa, koska hänen Siinaille lähettämiään divisioonia ei ollut riittävästi hyökkäyssotaan[19]. Israel palautti Siinain niemimaan Egyptille vuonna 1979 solmitun Camp Davidin rauhansopimuksen mukaan vastineeksi Egyptin lupauksesta olla hyökkäämättä Israeliin.[20]

Jom kippur -sota

Pääartikkeli: Jom kippur -sota

Jordania karkotti Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n Libanoniin vuonna 1971. Libanonissa PLO osallistui Syyrian ja Israelin ohella šiiamuslimien, sunnimuslimien, druusien ja kristittyjen väliseen Libanonin sisällissotaan. PLO:n ja Israelin välillä oli jatkuvasti yhteenottoja Libanonin etelä- ja Israelin pohjoisosissa, ja yhteenotot johtivat lopulta 1978 Israelin operaatio Litaniin, jolla Israel työnsi PLO:n taistelijat pohjoisemmaksi Libanoniin. Libanonin valtion vastalauseet johtivat alueen luovutukseen YK:n rauhanturvaajien valvontaan ja Israelin osittaiseen vetäytymiseen alueelta.

Syyria ja Egypti hyökkäsivät Israeliin 1973 ja yllättivät pyhänvietossa olleen Israelin. Israel kärsi aluksi huomattavia tappioita erityisesti Golanin kukkuloilla, mutta reservijoukkojen saapuessa rintamille muutamien päivien kuluttua sotatilanne alkoi muuttua. Merkittävä vaikutus sodan lopputulokseen oli Yhdysvaltojen ilmavoimien järjestämällä ilmasillalla, joka varmisti sodan aikana Israelin armeijan huollon.[21] Toista viikkoa jatkuneiden taistelujen jälkeen Egypti ja Syyria olivat menettäneet useimmat valtaamansa asemat, ja pian Israel työntyi Suezin kanavan länsirannalle ja Syyriaan. Tulitauko astui voimaan kolme viikkoa sodan alkamisesta.


Israelin ja Egyptin erillisrauha

Marraskuun 19. päivänä vuonna 1977 Egyptin presidentti Anwar Sadat laskeutui Egyptin ilmavoimien koneella Tel-Avivin Ben-Gurionin lentoasemalle ja aloitti historiallisen valtiovierailun Israelissa. Seuraavana päivänä Sadat piti historiallisen puheensa Israelin parlamentissa Knessetissä Jerusalemissa. Sadat oli ensimmäinen arabimaan johtaja, joka vieraili Israelissa - ja kyseessä oli kaikkein suurimman arabimaan johtaja ja sen maan johtaja, jonka kanssa Israel oli vain neljä vuotta aiemmin käynyt Jom kippurin sodan. Sadatin isäntinä olivat puoli vuotta aiemmin Israelin pääministeriksi valittu Menachem Begin, jonka oli ennemminkin arveltu johtavan Israelin uuteen sotaan sekä ulkoministeri Moshe Dayan. Sadatin vierailusta alkoi tapahtumasarja, joka johti lopulta Israelin ja Egyptin rauhansopimuksen allekirjoittamiseen maaliskuussa 1979 sekä Israelin suurlähetystön avaamiseen Kairossa helmikuussa 1980.[22] Yhdysvaltain Camp Davidissa käytyjen yli vuoden jatkuneiden neuvottelujen tuloksena allekirjoitettiin vuonna 1978 sopimus, joka lopetti vihollisuudet Israelin ja Egyptin välillä. Israel lupasi vetää joukkonsa pois Siinain niemimaalta ja Egypti suostui virallisesti tunnustamaan Israelin valtion ja solmimaan maiden välille normaalit diplomaattiset suhteet. Camp Davidin rauha. Rauhansopimus allekirjoitettiin virallisesti maaliskuun 26. päivänä vuonna 1979 Valkoisessa talossa Washingtonissa juhlatilaisuudessa, jossa olivat Sadat, Begin ja välittäjänä toiminut Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter. Vuonna 1978 Sadat ja Begin saivat Nobelin rauhanpalkinnon tunnustuksena rauhansopimuksesta. Vuonna 1981 presidentti Anwrar Sadat murhattiin Kairossa rauhansopimuksesta raivostuneiden ääri-islamistien toimesta. Rauhansopimus on edelleen pysynyt voimassa huolimatta jatkuneesta jännityksestä alueella sekä Egyptin sisäpoliittisista myllerryksistä.[23]

Anwar Sadat, Menachem Begin ja Jimmy Carter vuonna 1979 rauhansopimuksen allekirjoittamistilaisuudessa (Camp Davidin rauha)


Etelä-Libanon

Pääartikkeli: Libanonin sisällissota
Räjähdys Beirutissa 23. lokakuuta 1983.

Israel hyökkäsi sisällissodan repimään Libanoniin uudelleen vuonna 1982 tarkoituksenaan torjua Libanonin puolelta maan pohjoisosiin tehtyjä terrori-iskuja. Operaatiolle se antoi nimen Rauha Galileaan. Muodostettuaan 40 kilometrin levyisen turva-alueen Israelin armeija jatkoi kuitenkin hyökkäystä sisämaahan ja valloitti myös maan pääkaupungin Beirutin. PLO, joka oli pitänyt päämajaansa kaupungissa, pakeni Tunisian pääkaupunkiin Tunisiin.

Syyskuussa 1982 Länsi-Beirutissa joukko libanonilaisia kristittyjä oikeistofalangistisia taistelijoita tunkeutui Israelin armeijan vartioimaan pakolaisleiriin ja surmasi eri arvioiden mukaan 700–3 500 palestiinalaista. Israelin armeijan ja maan silloisen puolustusministerin Ariel Sharonin osuus tähän Sabran ja Shatilan verilöylynä tunnettuun tapahtumaan herätti laajaa keskustelua, ja Sharon joutui eroamaan ministerintehtävästään. Israel veti joukkonsa maasta pääosin vuonna 1986 mutta jatkoi miehitystä Etelä-Libanonin turvavyöhykkeellä tukemansa puolisotilaallisen Etelä-Libanonin armeijan (SLA) kanssa. Miehityksen aikana sekä Israelin puolustusvoimat että SLA syyllistyivät Amnesty Internationalin mukaan ihmisoikeusloukkauksiin, ja muun muassa vankeja kidutettiin järjestelmällisesti, kunnes Israelin korkein oikeus syyskuussa 1999 tuomitsi käytännön lainvastaisena.[24] Israel vetäytyi alueelta vuonna 2000, minkä jälkeen sen ottivat hallintaansa Hizbollah-järjestö sekä YK:n rauhanturvajoukot. YK-joukoista huolimatta Hizbollah on jatkanut rakettihyökkäyksiä Israelin alueelle. Lisäksi Hizbollahin sanotaan aseistavan ja tukevan palestiinalaistaistelijoita.[25]

Ensimmäinen intifada ja Persianlahden sota

Pääartikkelit: Ensimmäinen intifada ja Persianlahden sota
Persianlahden sodan aikana israelilaiset suojautuivat Saddam Husseinin hyökkäyksiltä.

Jännitteet nousivat, kun palestiinalaiset surmasivat 6. joulukuuta 1987 ostoksilla Gazassa olleen israelilaisen. Neljä palestiinalaista kuoli 9. joulukuuta 1987 Jabalyassa auto-onnettomuudessa, jossa toisena osapuolena oli israelilainen kuorma-auto. Palestiinalaiset lähtivät osoittamaan mieltä, ja seuranneissa mellakoissa kuoli israelilaisen sotilaan luodista yksi palestiinalainen. Israelin armeija vastasi väkivallalla: ensimmäisten 31 kuukauden aikana sai surmansa 670 siviiliä ja tuhansia haavoittui. Palestiinalaiset puolestaan olivat surmanneet 11 israelilaista sotilasta.[26]. Ensimmäisen intifadan yhteenotoissa kuoli yhteensä noin 1 400 palestiinalaista ja noin 270 israelilaista siviiliä ja 150 israelilaista sotilasta.[27]

Saddam Hussein ampui Persianlahden sodan aikana 1990-luvun alussa ohjuksia Israeliin. Tarkoitus oli provosoida maa sotilaalliseen iskuun Irakia vastaan, ja sen onnistuminen olisi saattanut johtaa arabimaiden irtautumiseen Kuwaitin vapauttamiseksi muodostetusta liittoumasta. Yhdysvallat toimitti torjuntaohjuksia Israelille, joka pidättäytyi omasta Irakin vastaisesta operoinnista.

Oslon sopimus

Kansannousu jatkui aina vuoteen 1993. Työväenpuolueen voitettua vuoden 1992 vaalit Jitzhak Rabin aloitti neuvottelut PLO:n kanssa rauhan aikaansaamiseksi, ja vuonna 1993 osapuolet allekirjoittivat Oslon sopimuksen. Myös nimellä Oslo I tunnetussa sopimuksessa Israel ja PLO tunnustivat toisensa. Se merkitsi mahdollisuutta ratkaista Israelin ja palestiinalaisten välinen Palestiinan peruskonflikti. 1994 myös Jordania solmi rauhansopimuksen Israelin kanssa. Se takasi rauhan Israelin pisimmälle maarajalle. Rauhanprosessi tarjosi Israelille ensi kertaa mahdollisuuden liittyä niin taloudellisesti kuin kulttuurisestikin osaksi Lähi-itää.[28]


Oslon sopimuksen suosio Israelissa alkoi vähentyä Hamasin aloitettu ennennäkemättömän laajan terrorikampanjan. Juutalaisterroristi Jigal Amir murhasi vuonna 1995 pääministeri Rabinin. Rabinin murha vaikutti kansalaismielipiteeseen ja nosti Oslon sopimuksen toisen israelilaisen pääneuvottelijan Shimon Peresin suosiota. Palestiinalaisten jatkuvat itsemurhapommi-iskut käänsivät kansalaismielipiteen kuitenkin uudelleen kovemman linjan kannattajien puolelle, ja toukokuussa 1996 Peres hävisi täpärästi Likud-puolueen ehdokkaalle Benjamin Netanjahulle. Vaikka Netanjahu olikin Oslon sopimuksen vastustaja, hänen kaudellaan Israel vetäytyi Hebronista ja antoi palestiinalaishallinnolle laajemmat valtuudet. Netanjahun kaudella myös itsemurhaiskujen määrä väheni. Vuoden 1999 vaalit voitti työväenpuolueen Ehud Barak, josta tuli pääministeri Netanjahun jälkeen.

Israelin ja Jordanian rauhansopimus

Naapurimaa Jordania allekirjoitti siis lokakuussa 1994 rauhansopimuksen Israelin kanssa toisena arabimaana Egyptin jälkeen. Israelilla ja Jordanialla on suurlähetystöt toistensa pääkaupungeissa Ammanissa ja Tel Avivissa. Jordanian kuningas vieraili Israelissa kahdesti 90-luvulla. Israelin ja Jordanian välit ovat viime aikoina huomattavasti viilentyneet, joten maiden rauhansopimuksen 25- vuotispäivää vuonna 2019 ei juuri huomioitu, vaikka sopimus edelleen on voimassa.[29]

Ehud Barak ja Camp Davidin neuvottelut

Ehud Barak, Israelin pääministeri vuosina 1999–2001

Israelin pääministeri Ehud Barak ja palestiinalaisten johtaja Jasser Arafat neuvottelivat heinäkuussa 2000 Camp Davidissa Bill Clintonin johdolla, mutta neuvottelut eivät tuottaneet tulosta PLO:n hylättyä Barakin tarjouksen palestiinalaisvaltiosta, johon olisi kuulunut 90 prosenttia Länsirannan ja Gazan alueesta. Lisäksi 10 prosenttia alueesta olisi jäänyt Israelin hallintaan ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Esityksen arvostelijoiden mukaan Barakin ehdotus ei olisi antanut mahdollisuuksia elinkelpoisen palestiinalaisvaltion perustamiselle, koska se olisi pirstonut Länsirantaa ja vienyt siitä monia tärkeitä alueita.[30]. Epäonnistuneiden rauhanneuvottelujen jälkeen jännitys alueella alkoi lisääntyä uudelleen.

Oslon prosessin epäonnistumiselle oli lukuisia syitä. Eräänä syynä on pidetty Rabinin murhaa, jota NPR:n toimittaja Mike Shuster on pitänyt "ainoana sukupolvensa israelilaisena poliitikkona, joka oli kykenevä solmimaan rauhan". Hamasin organisoima pommikampanja vuoden 1996 vaalien alla johti Likud-puolueen voittoon ja nosti Israelin pääministeriksi Netanjahun, joka ei uskonut rauhanprosessiin. Netanjahu muun muassa hidasti Israelin vetäytymistä Länsirannalta ja rakensi sinne lisää siirtokuntia. Myös Jasser Arafatin hallintotapa vaikutti rauhanprosessin epäonnistumiseen. Palestiinalaishallinto muun muassa rikkoi joitain Oslon sopimuksen pykäliä tuomalla alueelle aseita, ylläpitämällä suurempia turvallisuusjoukkoja kuin sillä sopimuksen mukaan oli oikeus ja lisäksi se ei luonut ihmisoikeuksia kunnioittavan demokraattisen valtion edellytyksiä.[31]

Toinen intifada

Pääartikkeli: Toinen intifada
Suunniteltu ja rakennettu turva-aita Länsirannalla toukokuussa 2004. Aita on merkitty sinisellä viivalla. Vuoden 1967 raja merkitty karttaan vihreällä.

Toinen intifada eli Al-Aqsan intifada alkoi syyskuussa 2000. Usein esitetään, että toinen intifada alkoi Ariel Sharonin vierailtua Al-Aqsan moskeijassa ja että vierailu olisi tulkittu provokaatioksi. Nykyisin sekä palestiinalaiset että israelilaiset ovat yhtä mieltä siitä ettei intifadan syynä ollut ainoastaan Sharonin toiminta. Israelilaiset katsovat intifadan olevan "osa palestiinalaishallinnon laskelmoivaa politiikkaa suhteissaan Israelin valtioon" ja palestiinalaiset puolestaan katsovat sen olevan enemmän kuin "..vain oikeutettu reaktio provokatiiviseen tapaukseen. Se on Palestiinan kansan yksimielinen, julkinen neuvotteluiden epäonnistumisen aiheuttama mielenilmaus ja Israelin toiminnan täydellinen tuomitseminen".[32] Israelissa uskotaan yleisesti palestiinalaisjohdon aloittaneen kansannousun tietoisesti painostaakseen Israelia väkivallan avulla.[33] Jälkikäteen katsottuna oli kuitenkin havaittavissa monia merkkejä potentiaalisesta väkivallasta, joka saattoi syttyä melkein mistä tahansa sattumanvaraisesta tapahtumasta.[32] Yhteenotoissa on toisen intifadan aikana kuollut 1 116 israelilaista[34] ja 4 066 palestiinalaista.[35]

Intifadan seurauksena Israel on rakentanut Länsirannan turva-aidan, jonka tarkoituksena sanotaan olevan terroristien pääsyn estäminen Israelin kaupunkeihin. YK:n yleiskokous ja EU ovat kritisoineet aitaa, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi.

Ariel Sharonin kausi (2001−2006)

Ariel Sharon vuonna 2003.

Ariel Sharonin johtama Likud-puolue voitti vuoden 2001 maaliskuussa pidetyt parlamenttivaalit, ja hänet valittiin uudelleen pääministeriksi vuoden 2003 vaaleissa. Oikeistolainen Likud kieltäytyi Oslon sopimuksen vastaisesti 2002 tunnustamasta palestiinalaisten valtiota missään tilanteessa.[36] Vuonna 2003 Israelin parlamentti hyväksyi niin sanotun Lähi-idän suunnitelman rauhansuunnitelman pohjaksi.

Sharonin esitettyä suunnitelman Israelin yksipuolisesta vetäytymisestä Gazasta, hänen puolueensa ajautui sisäisiin ristiriitoihin ja pääministeri hajotti knessetin ja perusti lokakuussa 2005 uuden puolueen Kadiman. Sharon kuitenkin sai vakavan aivoverenvuodon ennen vaaleja, ja hänen tilalleen virkaa tekeväksi pääministeriksi ja Kadima-puolueen johtajaksi nousi Ehud Olmert.

Ehud Olmertin kausi (2006−2009)

Ehud Olmert johti Kadiman vaalivoittoon parlamenttivaaleissa maaliskuussa 2006, jossa hänen puolueensa voitti eniten paikkoja (29), ja Olmert nousi maan pääministeriksi koalitiohallitukseen, johon kuului Kadiman lisäksi myös työväenpuolue, Eläkeläisten puolue ja Shas-puolue.

Vuonna 2005 Mahmud Ahmadinejad valittiin Iranin presidentiksi; sen jälkeen Iranin politiikkaa Israelia kohtaan on leimannut lisääntynyt vastakkainasettelu. Israelilaiset analyytikot uskovat että Ahmadinejad on toiminut heikentääkseen rauhanprosessia asetoimituksilla ja tukemalla Hizbollahia Etelä-Libanonissa ja Hamasia Gazassa,[37] ja on kehittämässä ydinaseita, mahdollisesti käytettäväksi Israelia vastaan. Iranin tuki Hizbollahille ja sen ydinaseohjelma ovat vastoin YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmia 1559 ja 1747. Iran kannustaa myös holokaustin kiistämiseen. Israelin vetäydyttyä Libanonista, Hizbollah oli tehnyt ajoittain hyökkäyksiä Israeliin, jotka kuitenkaan eivät johtaneet Israelin vastaiskuihin. Samoin vetäytyminen Gazasta johti jatkuvaan pommitukseen kaupungeissa lähellä Gazan aluetta, joihin Israel vastasi vähäisessä määrin. Tehoton reagointi johti kritiikkiin Israelin oikeiston taholta ja heikensi hallituksen asemaa.

Operaatio kesäsade ja Libanonin sota vuonna 2006

Pääartikkeli: Operaatio kesäsade, Libanonin sota 2006
Beirut liekeissä Israelin ilmaiskun jäljiltä 22. heinäkuuta 2006.

Väkivalta alueella lisääntyi taas kesäkuussa 2006. Tuolloin palestiinalaissiviilejä kuoli räjähdyksessä, ja osapuolet syyttivät toisiaan väkivallasta. Hamasin poliittinen siipi lopetti tulitaukonsa, ja sotilaallisen siiven edustajat kaappasivat israelilaisen sotilaan Gilad Shalitin yhteenotossa, jossa kuoli myös kaksi muuta israelilaissotilasta. Israel vaati sotilaan vapauttamista, mutta palestiinalaiset eivät vastanneet vaatimuksiin. Niinpä Israel aloitti operaatio Kesäsateen iskemällä ilma- ja maajoukoilla moniin kohteisiin, kuten asevarastoihin, rakettitehtaisiin ja Gazan ainoaan voimalaitokseen[38] sekä vangitsemalla muun muassa palestiinalaishallinnon 20 ministeristä kahdeksan. Heinäkuussa yhteenotot levisivät Libanoniin Hizbollah-sissien tunkeuduttua Israeliin, jossa he tappoivat kolme sotilasta ja ottivat kaksi panttivangiksi. Israel iski muun muassa Beirutin kansainväliselle lentokentälle ja saartoi maan kaikki satamat. Hizbollahin ohjusiskuissa kaupunkeihin kuoli ainakin 19 israelilaista siviiliä ja niistä aiheutui lisäksi suuria aineellisia vahinkoja. Kuolleiden libanonilaissiviilien määrän arvioitiin olleen 1 191[39], YK:n arvion mukaan Hizbollahin taistelijoita kaatui noin 500[40] ja israelilaisia sotilaita 119. Yhteensä 43 israelilaista siviiliä kuoli sodan aikana raketti-iskuissa.[41] Lisäksi noin miljoona ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan. Israelin vetäytymisen jälkeen alueen jälleenrakennusta vaikeuttivat Israelin armeijan käyttämät räjähtämättömät rypälepommit, joita arvioitiin olevan alueella noin miljoona ja jotka tappoivat tai haavoittivat vielä syyskuussa 2006 keskimäärin kolme ihmistä päivässä.[42]

Benjamin Netanjahun kausi (2009–)

Israelin pääministeriä Benjamin Netanjahua on arvosteltu ulkopolitiikassaan siitä, että vieraannuttaa itseään liberaalidemokraattisesta maailmasta ja on entistä muukalaisvihamielisempi.[43]

Vuoden 2015 parlamenttivaalien jälkeen kannatuksensa menettänyt ja heikentynyt Kadima-puolue lopetti toimintansa.[44]

Joulukuussa 2017 Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoitti, että Yhdysvallat tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi ja siirtää suurlähetystönsä Tel Avivista Jerusalemiin.[45]

Heinäkuussa 2019 Benjamin Netanjahusta tuli Israelin historian pisimpään virassa ollut pääministeri, kun hän ylitti Israelin ensimmäisen pääministerin David Ben-Gurionin pääministerikausillaan vuosina 1948-1953 ja 1955-1963 saavuttamat yhteensä 4876 päivää pääministerinä. Likud-puolueen johtaja Netanjahu oli toiminut yhteensä yli 13 vuotta maan pääministerinä vuosina 1996-1999 ja uudelleen vuodesta 2009 lähtien.[46][47]

Israelin politiikassa 2020-luvulle tultaessa merkittävimmät puolueet ovat Benjamin Netanjahun johtama Likud, joka vastustaa Palestiinan valtiota, kannattaa siirtokuntia ja tukee talouselämässä yksityistämistä. Likud on voimakkaasti henkilöitynyt pitkäaikaiseen pääministeriin Netanjahuun. Tärkeimmäksi vastavoimaksi Likudille on noussut Sininen ja valkoinen -koalitio (Blue and White). Tätä keskustalaista koalitiota johtaa entinen armeijan komentaja Benny Gantz. Koalitio luotiin vastavoimaksi Netanjahulle. Entinen sosialidemokraattinen valtapuolue Työväenpuolue (Labor) on hiipunut ja menettänyt huomattavasti merkitystään. Sekä Likudilla että Benny Gantzin johtamalla koalitiolla on liittolaisinaan useita pienempiä ryhmiä, jotka yrittävät saavuttaa etuja omille viiteryhmilleen.[48]

Israel ajautui loppuvunna 2019 sisäpoliittiseen umpikujaan. Maassa pidettiin parlamenttivaalit vuonna 2019 kaksi kertaa, huhtikuussa ja syyskuussa. Hallitusta ei saatu muodostumaan, sillä vaalit johtivat molemmilla kerroilla käytännössä ratkaisemattomaan tasatulokseen. Syyskuun 2019 parlamenttivaaleissa Likud sai 32 paikkaa ja Sininen ja valkoinen sai 33 paikkaa, Sekä Netanjahu että Gantz epäonnistuivat muodostamaan hallitusta. Avigdor Liebermanin johtama sekulaari ja kansallismielinen Yisrael Beitanu (Israel Beiteinu) - puolue ilmoitti, ettei se suostu hallitukseen kummankaan kanssa. Liebermanin johtama puolue edustaa lähinnä venäjänkielisiä maahanmuuttajia. Israelissa ollaan ajautumassa kolmansiin parlamenttivaaleihin vuoden sisällä.[49][50][51]

Marraskuussa 2019 maan ylin oikeusviranomainen ilmoitti nostavansa pääministeri Netanjahua vastaan syytteet korruptiosta. Syytteiden mukaan Netanjahu on ottanut vastaan merkittäviä lahjoituksia eräiltä liikemiehiltä. Netanjahu itse kiistää syytökset ja sanoo niitä noitavainoksi.[52]

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump esitteli tammikuussa 2020 Lähi-idän rauhansuunnitelman, joka laillistaisi Israelin siirtokunnat, muodostaisi pirstaleisen palestiinalaisvaltion, liittäisi Israelin valloittamat alueet virallisesti osaksi juutalaisvaltiota ja työntäisi palestiinalaiset Jerusalemin itälaidalle. Trump julkisti pitkään valmistelemansa ”Rauhan kautta vaurauteen” (Peace to Prosperity) -nimisen suunnitelmansa, kun Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu vieraili Washingtonissa. Netanjahu ylisti suunnitelmaa ja myös hänen poliittinen kilpailijansa Benny Gantz on sanonut tukevansa sitä. Palestiinalaiset tuomitsivat Trumpin suunnitelman, jota palestiinalaisten presidentti Mahmud Abbas kutsui ”salaliittodiiliksi". Kriitikoiden mukaan Trumpin suunnitelma loukkaa kansainvälisesti hyväksyttyjä suuntalinjoja, kansainvälisen oikeuden perusperiaatteita ja YK:n julkilausumia mukaan lukien julkilausuma 2334. Kyseinen julkilausuma tuomitsee Israelin vuonna 1967 valloittamilleen alueille perustamat siirtokunnat laittomiksi. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi julkilausuman vuonna 2016 äänin 14–0 Yhdysvaltain pidättäytyessä äänestämästä.[53]

Benjamin Netanjahu, Israelin pääministeri vuosina 1996-1999 ja uudelleen vuodesta 2009 lähtien


Lähteet

  1. ↑ a b Helen Chapin Metz (toim.): Ancient Israel Israel: A Country Study.. 1988. Library of Congress. Viitattu 30.1.2013. (englanniksi)
  2. ↑ Ubeidiya (Israel) About Archeology. Viitattu 7.2.2013.
  3. ↑ Neanderthals, humans may have co-existed in Israel Jerusalem Post. Viitattu 30.1.2013. (englanniksi)
  4. ↑ Eero Junkkaala: Faktaa vai fiktiota (Uusi Tie), s. 36-37
  5. ↑ The Natufian Culture in the Levant, Threshold to the Origins of Agriculture (PDF) Evolutionary Anthropology. Viitattu 30.1.2013. (englanniksi)
  6. ↑ Jussi Aro, Aabrahamin perilliset
  7. ↑ Ilmari Soisalon-Soininen, Israelin kansan historia. Helsinki: Gaudeamus, 1987
  8. ↑ Pystytikku
    T14
    on määrävä muoto "vierasmaalainen/ulkomainen/vieras", istuva mies ja nainen
    A1 B1
    Z2s
    ovat "ihmiset/kansa/asua/asuttaa".
  9. ↑ M. Avi-Yonah: ”XI - XII”, The Jews under Roman and Byzantine Rule.  ?, 1984.
  10. ↑ a b Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state, s. 11. Prometheus Books, 2003.
  11. ↑ Excerpts From Herzl’s The Jewish State American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25.3.2007. (englanniksi), Zionism - Definition and History MidEastWeb for Coexistence Middle East Resources. Viitattu 25.3.2007. (englanniksi)
  12. ↑ a b c Aliya and Absorption 29 Oct 2002. Israel Ministry of Foreign Affairs. Viitattu 26.3. 2007. (englanniksi), katso myös Venäjänjuutalaisten muuton historiaa Jerusalemin Kansainvälisen Kristillisen Suurlähetystön Suomen Osasto. Viitattu 26.3. 2007.
  13. ↑ a b c d e f g h i j k l m Ami Isseroff: A Brief History of Israel and Palestine and the Conflict MidEastWeb for Coexistence R.A - Middle East Resources. Viitattu 26.3.2007. (englanniksi)
  14. ↑ a b c Before the Creation of the State of Israel 1999. Anti-Defamation League. Viitattu 26.3. 2007. (englanniksi)
  15. ↑ Declaration of Israel's Independence 1948 Issued at Tel Aviv on May 14, 1948 (5th of Iyar, 5708). The Avalon Project at Yale Law School. Viitattu 26.3. 2007. (englanniksi)
  16. ↑ The 418 Destroyed Villages of Palestine, luettelo 418:sta tuhotusta kylästä, Destruction of Palestinian villages , Walid Khalidi (ed.), "All that Remains", Washington:Institute for Palestine Studies, 1992.
  17. ↑ "Nasser... closed the Gulf of Aqaba to shipping, cutting off Israel from its primary oil supplies. He told U.N. peacekeepers in the Sinai Peninsula to leave. He then sent scores of tanks and hundreds of troops into the Sinai closer to Israel. The Arab world was delirious with support," The Mideast: A Century of Conflict Part 4: The 1967 Six Day War, NPR morning edition, October 3, 2002. URL accessed May 14, 2006.
  18. ↑ http://news.bbc.co.uk/onthisday/hi/dates/stories/may/30/newsid_2493000/2493177.stm
  19. ↑ (Le Monde, 28. helmikuuta, 1968)
  20. ↑ http://www.mfa.gov.il/MFA/Peace+Process/Guide+to+the+Peace+Process/Camp+David+Accords.htm
  21. ↑ Air Force Association: Operation Nickel Grass
  22. ↑ 40 years since Sadat visit: ‘Israel had snipers ready on the rooftops’ Ynetnews. 24.11.2017. Viitattu 29.1.2020. (englanniksi)
  23. ↑ Alan Taylor: On This Day 36 Years Ago: The Signing of the Egypt-Israel Peace Treaty - The Atlantic www.theatlantic.com. Viitattu 29.1.2020. (englanniksi)
  24. ↑ Amnesty international Report may 2000
  25. ↑ BBC: Hezbollah plays for high stakes
  26. ↑ The Israeli Army and the Intifada
  27. ↑ Fatalities in the first Intifada
  28. ↑ Ulkopolitiikka 1/2006, s. 11
  29. ↑ Raphael Ahren, Adam Rasgon: Colder than ever: 25 years on, Israel and Jordan ignore peace treaty anniversary www.timesofisrael.com. Viitattu 29.1.2020. (englanniksi)
  30. ↑ The Mideast: A Century of Conflict Part 7: The Second Intifada and the Death of Oslo National Public Radio. Viitattu 24.3. 2007. (englanniksi) "Barak made an offer that many consider Israel's best ever. But when he unfolded a map that showed a Palestinian state made up of several unconnected cantons surrounded by Israeli troops, Arafat walked away."
  31. ↑ The Mideast: A Century of Conflict Part 7: The Second Intifada and the Death of Oslo National Public Radio. Viitattu 24.3. 2007. (englanniksi)
  32. ↑ a b THE INTIFADA: REVEALING THE CHASM. The Middle East Review of International Affairs (MERIA), 2001, nro Volume 5, No. 3. "The intifada was thus “part of a calculated policy of the Palestinian leadership in respect of the conduct of its relations with Israel", "In a typical Palestinian formulation, the intifada “was not just a reaction to a provocative incident.... It is a declared, unequivocal position by the Palestinian people on the bankruptcy of the negotiating option and the full rejection of the overall Israeli conduct.”(11)"
  33. ↑ Hannu Juusola: Israel Sharonin jälkeen. Ulkopolitiikka, 2006, nro 1, s. 11.
  34. ↑ Israelin ulkoministeriö
  35. ↑ Palestine Red Crescent Society
  36. ↑ Encyclopedia Britannica: Likud: "In 2002, against the wishes of Sharon and at the behest of Netanyahu, the party voted to oppose the establishment of a Palestinian state under any conditions."
  37. ↑ POLITICS: Iran’s Anti-Israel Rhetoric Aimed at Arab Opinion | Inter Press Service www.ipsnews.net. Viitattu 9.10.2016.
  38. ↑ International Herald Tribune: Gaza breaking down without power plant
  39. ↑ [1]
  40. ↑ [2]
  41. ↑ Israel-Hizbullah conflict: Victims of rocket attacks and IDF casualties
  42. ↑ Anthony Shadid: In Lebanon, a War's Lethal Harvest The Washington Post. 26.9.2006. Viitattu 9.10.2016. (englanniksi)
  43. ↑ "Uppoaako Israel Trumpin mukana?" – Israelissa huolestuttiin suhteiden heikentymisestä USA:n juutalaisiin ja demokraatteihin Yle Uutiset. Viitattu 18.9.2018.
  44. ↑ The rise and fall of Kadima: A cautionary tale The Jerusalem Post | JPost.com. Viitattu 27.1.2020.
  45. ↑ Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi – Lähi-itä pelkää levottomuuksia Yle Uutiset. Viitattu 29.2.2020.
  46. ↑ Oliver Holmes: Benjamin Netanyahu becomes longest-serving Israeli PM The Guardian. 20.7.2019. Viitattu 27.1.2020. (englanniksi)
  47. ↑ https://www.timesofisrael.com/netanyahu-officially-makes-israeli-history-as-longest-serving-prime-minister/ timesofisrael.com.
  48. ↑ https://www.timesofisrael.com/a-beginners-guide-to-the-2019-israeli-elections/ timesofisrael.com.
  49. ↑ https://www.bbc.com/news/world-middle-east-50486647 bbc.com.
  50. ↑ https://www.bbc.com/news/world-middle-east-29123668 bbc.com.
  51. ↑ https://www.timesofisrael.com/a-beginners-guide-to-the-2019-israeli-elections/ timesofisrael.com.
  52. ↑ https://www.bbc.com/news/world-middle-east-47409739 bbc.com.
  53. ↑ Eurooppalaisten päättäjien avoin kirje tyrmää Trumpin Lähi-idän rauhansuunnitelman – Kymmenet entiset ulkoministerit tuomitsevat suunnitelman rotuerottelupolitiikaksi Helsingin Sanomat. 27.2.2020. Viitattu 27.2.2020.

Kirjallisuutta

  • Josephus, Flavius: Juutalaissodan historia. (Peri tou Hioudakou polemû.) Suomentanut Pauli Huuhtanen. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28945-0.
  • Junkkaala, Eero: Israelin historian pääpiirteitä tekstien ja arkeologian valossa. Iustitia 11. Helsinki: Suomen teologinen instituutti, 1999. ISBN 952-9857-08-X.
  • Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-920-2.
Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Arabiemiraatit  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Israelin_historia&oldid=19122168”