Antiikin Rooman armeija

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Roomalaisen sotilaan asuun pukeutuneella miehellä yllään lorica segmentata -rautavyö-rintapanssarin jäljennös

Antiikin Rooman armeija vaikutti merkittävästi Rooman valtakunnan historiaan. Se loi ja ylläpiti imperiumia, joka laajimmillaan ulottui Euroopasta Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään. Varhaisen Rooman armeija oli pieni ja sen sodat koostuivat lähinnä ryöstöretkistä. Rooman tasavallan ajan armeija koostui tavallisista kansalaisista, jotka liittyivät armeijaan sodan ajaksi mutta palasivat sitten takaisin siviilielämään. Vasta tasavallan lopulla Rooman armeijasta muotoutui kurinalainen ammattiarmeija, jona monet sen yleensä tuntevat.

Armeija oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Sota ja politiikka kietoutuivat erottamattomasti yhteen, koska valtakunnan johtajien odotettiin ohjaavan sekä julkista elämää Forumilla että armeijaa sotaretkellä.[1] Armeija toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna.

Armeija kehittyi vähitellen Välimeren alueen mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä n. 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, n. 6 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö.

Komentaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalainen komentaja oli vapaa toimimaan ja pystyi johtamaan sotatoimia suoraan ja henkilökohtaisella tasolla lähellä miehiään. Hän oli aktiivinen ja liikkui vihollisen tuntumassa, vaikka uhkana oli haavoittuminen tai kuolema. Ihanne oli komentaja, joka pysyi maanmiehenä ja aseveljenä ja joka oli osallisena yhteisessä yrityksessä muun armeijan mukana. Komentaja ei koskaan saanut epäillä Rooman lopullista voittoa. Jalosukuisen roomalaisen edellytettin osaavan järjestää armeija taisteluryhmitykseen ja kykenevän johtamaan sitä taistelun aikana. Hänellä oli oltava päätösten tekemiseen tarvittava itseluottamus ja järki. Taisteluissa komentajan tehtävänä oli tarvittaessa siirtää reservissä olleita joukkoja eturintamaan.[1]

Antiikin maailmassa ei ollut juurikaan karttoja, joten komentajat keräsivät tietoa eri lähteistä. Yleensä oli lähetettävä tiedustelija etumaastoon katsomaan, mitä siellä oli. Komentajat saattoivat hoitaa tiedustelun myös kuulustelemalla vankeja tai haastattelemalla kauppiaita.[1]

Tiedonkulku oli hidasta eikä se missään oloissa ollut ratsulähetin laukkaa nopeampaa. Viestityskeinoina käytettiin myös lippuja ja merkkitulia.

Yksi komentajan tunnusmerkeistä oli viitta eli paludamentum, jonka hän puki muun varustuksen päälle lähtiessään Roomasta ja jonka hän otti päältään vasta palatessaan takaisin.[2]

Legioona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: legioona

Legioona (legio, monikko legiones) oli Rooman valtakunnan armeijan sotilaallinen perusyksikkö, joka on verrattavissa nykyarmeijoiden divisioonaan. Arviolta 4 000–6 000:n miehen vahvuiset legioonat olivat takaamassa Rooman sotilaallista mahtia. Legioonien poliittinen valta Roomassa oli myös suuri.

Legioonissa ehkä merkittävin osa oli niiden raskas jalkaväki eli legioonalaiset (legionarius, monikko legionarii). Legioonalaisia tukivat usein ulkomaiset auxilia-joukot, jotka toimivat jousimiehinä, ratsujoukkoina, keihäsmiehinä ja jopa linkomiehinä. Legioonat olivat numeroituja ja noin 50 niistä tunnetaan nykyään. Keisariajalla Rooman armeijassa oli samanaikaisesti 25–30 legioonaa.

Varustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalainen sotilas 1896 painetussa julkaisussa

Legioonien varustus kehittyi vähitellen. Alun perin armeija koostui hastaateista (hastati), prinkiipeistä (principes) ja triaareista (triarii). Suojavarusteina oli erilaisia haarniskoja ja kypäriä.[3] Hastaatit olivat iältään nuorimpia ja muodostivat legioonan ensimmäisen linjan. Prinkiipit olivat kokeneita jalkaväkimiehiä ja muodostivat toisen linjan. Triaarit olivat veteraaneja ja muodostivat kolmannen ja viimeisen linjan. Jokainen linja oli jaettu kymmeneen komppaniaan eli manipuliin. Kevytaseinen jalkaväki oli siroteltu raskasaseisen jalkaväen manipulien joukkoon. Tämä kokoonpano pysyi käytössä aina Mariukseen asti. Sen lisäksi että Marius otti käyttöön palkka-armeijan, hän yhtenäisti armeijan, ja kaikille sotilaille tuli käyttöön sama varustus: sama haarniska, aseistus ja ruoka-ja varustepakkaus, minkä takia heitä kutsuttiin Mariuksen muuleiksi.

Legioonalaisen aseistus koostui gladius-miekasta, pilumista ja pugio-tikarista. Pilum oli heittokeihäs, joka oli noin kahden metrin mittainen. Puisen varren päässä oli noin 60 cm:n mittainen rautainen väkäkärki. Kun pilum heitettiin, oli siinä varsin suuri iskuenergia ja se saattoi lävistää vastustajan kilven ja pitkän ohuen rautakärjen ansiosta myös kilven taakse suojautuneen vastustajan. Osuessaan pilum takertui joka tapauksessa tiukkaan eikä vihollinen voinut käyttää keihästä, koska ohut rautakärki poikkeuksetta vääntyi eikä siksi ollut enää käyttökelpoinen. Gladius oli noin 60 cm pitkä kaksiteräinen miekka, jonka roomalaiset olivat todennäköisesti omaksuneet espanjalaisilta. Legioonalaiset pitivät miekkaa oikeassa kädessä. Myös vasenkätiset, koska tiukassa ja ahtaassa linjassa taisteltaessa oli kaikkien toimittava samoin. Miekka oli myös siksi lyhyt, koska pitempi miekka olisi vaatinut käyttäjälle enemmän tilaa ja legioonalaiset seisoivat linjassa lähellä toisiaan suojatakseen toinen toistaan. Legioonalaiset heittivät usein ensin pilumit ja kävivät sitten lähitaisteluun.[3]

Köyhät sotilaat suojasivat itsensä yleensä pyöreällä tai suorakulmaisella rintalevyllä. Vasemmassa kädessä sotilailla oli ovaalinmuotoinen, nahalla ja raudalla vahvistettu puukilpi. Sen alta näkyvän vasemman jalan sotilaat suojasivat usein säärisuojuksella.[3]

Lähitaistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehet heittivät keihäänsä ja tarttuivat miekkoihinsa, kun vihollinen oli noin 10–15 metrin päässä. Lähitaistelussa sotilaat yrittivät iskeä vastustajan maahan, astua tämän paikalle ja murtautua vihollisen muodostelmaan. Jos se ei onnistunut, rintamat irtautuivat, ja ne jäivät seisomaan pienen matkan päähän toisistaan. Jonkin ajan kuluttua toinen osapuoli lähti uuteen rynnäkköön. Taistelu eteni tällaisina lyhyinä purkauksina, kunnes toinen osapuoli murtui. Yleensä lähitaistelussa kuoli vain vähän miehiä, mutta lyöty ja sekasortoisena pakeneva armeija oli täysin vihollisensa armoilla. Siinä vaiheessa ratsuväki ajoi pakenevaa vihollista aggressiivisesti takaa tavoitteenaan surmata mahdollisimman monta pakenevaa vihollista ja pakottaa vihollinen antautumaan. Taistelun alussa ratsuväki oli yleensä jalkaväen sivuilla tai takana, mistä käsin se pystyi tekemään nopeita yllätyshyökkäyksiä jopa vihollisen linjojen taakse.[3]

Laivasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalaiset nojautuivat merisodankäynnissä pitkään liittolaistensa tukeen. Rooman laivasto syntyi suhteellisen myöhään puunilaissotien yhteydessä. Vuonna 261 eaa. tasavalta määräsi rakennettavaksi 100 viisisoudun ja 20 kolmisoudun laivaston. Sotalaivan malli saatiin todennäköisesti karthagolaisilta kaapatusta aluksesta. Ajan myötä laivasto kasvoi merkittäväksi osaksi Rooman sotavoimia.[3]

Roomalaiset sotalaivat olivat pitkiä ja kapeita, airoilla varustettuja kaleereja, joiden keulassa oli metallinen puskuri, jolla roomalaiset pyrkivät osumaan vihollislaivan kylkeen tai perään, jotta sen kylkilaudat rikkoutuisivat. Joskus puskurilla yritettiin myös rikkoa vihollislaivan airot. Toinen roomalaisten käyttämä taktiikka oli entraus, jossa pyrittiin tarttumaan lujasti vihollislaivan kylkeen ja valtaamaan se roomalaisten kehittämällä erityisellä entraussillalla, eli corvuksella (korppi), jota vastaan karthagolaiset eivät osanneet suojautua. Entraussillassa oli voimakas piikki, joka lävisti vihollislaivan kansilankut ja kiinnitti roomalaislaivan siihen tiukasti. Legioonalaiset hyökkäsivät siltaa pitkin vihollislaivan kannelle ja valtasivat sen.[3]

Piiritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman armeija käytti monia sotakoneita, esimerkiksi onager-katapultteja, ballistoja ja piiritystorneja. Eräs piiritystaktiikka oli maavallien rakentaminen. Näiden avulla piiritysjoukot pääsivät piiritettävien joukkojen tasolle.

Piiritykset olivat keskeinen osa antiikin ajan sodankäyntiä. Rooman ammattiarmeija oli erityisen tehokas ja pelätty piirittäjä sen vertaistaan vailla olevan pioneeritaidon, päättäväisyyden ja aggressiivisuuden johdosta. Yleensä piirityksen kohteena oli linnoitettu kylä tai kaupunki, mutta joskus roomalaiset piirittivät vihollisen linnakkeita tai tukikohtia. Piirittämällä roomalaiset pakottivat vihollisensa taistelemaan roomalaisten ehdoilla. Linnoituksestaan ulosajetut viholliset joutuivat kohtaamaan roomalaiset avoimessa kenttätaistelussa, jossa he eivät saaneet hyötyä linnoituksestaan.[3]

Piirityksen aluksi roomalaiset saartoivat vihollisen linnoituksen tai kaupungin ja estivät ihmisten ja tarvikkeiden kulun sisään ja ulos. Tavoitteena oli vihollisen näännyttäminen niin, että tämä joutuisi antautumaan. Suuren kaupungin piiritys saattoi kestää jopa monta vuotta, kuten kävi esimerkiksi Juudean kapinoidessa 60–70-luvuilla jaa. Masadan linnoitetun kaupungin puolustajilla oli vettä ja elintarvikkeita moniksi vuosiksi. Kaikissa tapauksissa vihollisen näännyttäminen ei siis ollut järkevää.[3]

Joskus piiritys päättyi ovelaan yllätyshyökkäykseen. Tämä vaati pienen joukon pääsemistä salaa linnoituksen sisälle esimerkiksi petturin, salakäytävän tai hyvän onnen avulla. Linnoitukseen päässyt joukko saattoi ottaa haltuunsa portin tai keskeisen tornin, ja auttaa pääarmeijaa pääsemään sisään linnoitukseen.[3]

Jos piiritys ei tuottanut muuten tulosta, viimeinen keino oli suora hyökkäys muurin yli, läpi tai ali. Roomalaiset pyrkivät välttämään suoraa hyökkäystä, sillä se aiheutti suuret tappiot hyökkääjälle. Suora hyökkäys oli tarkasti suunniteltu operaatio, jossa erilaiset joukot tukivat toisiaan. Nuolia ja kiviä ampuneet heittokoneet moukaroivat vihollisen varustuksia. Heittokoneiden ammukset eivät kyenneet murtamaan paksuja muureja, mutta ne häiritsivät puolustajia ja auttoivat muurinmurtajia ja piiritystorneja hyökkäämään. Muurinmurtajilla yritettiin tehdä aukkoja muuriin, ja piiritystornien laskusiltoja pitkin hyökkääjä yritti muurin yli. Muurin alle kaivettiin käytäviä, ja yritettiin romahduttaa muurin maanalaiset tukirakenteet polttamalla ne.[3]

Piirittämiseen saatettiin päätyä myös taistelun loppuvaiheessa, kun roomalaiset pyrkivät lyömään pakenevan vihollisarmeijan ja varmistamaan voittonsa. Kun Caesar valloitti Gallian, takaa-ajettu galliarmeijan johtaja Vercingetorix linnoittautui armeijoineen Alesian kaupunkiin. Caesarin johtamat roomalaiset rakensivat kaupungin ympärille 10 roomalaista peninkulmaa pitkän piiritysvallin, johon kuului 23 linnaketta, kymmeniä torneja ja kahdeksan leiriä. Gallialaisten apujoukkoja vastaan Caesar rakennutti vieläkin pidemmän linnoitusketjun, jonka rintamasuunta oli kaupungista poispäin. Näin roomalaiset linnoittautuivat vihollisen väliin estäen Vercingetorixia murtautumasta ulos kaupungista ja toisaalta muita galleja saapumasta piiritetyn kaupungin avuksi.[3]

Muurin murtaminen ei johtanut heti taistelun päättymiseen. Toisinaan roomalaiset joutuivat taistelemaan vielä monta päivää tai jopa viikkoja, ennen kuin piiritetty kaupunki saatiin lopullisesti kukistettua. Näin kävi esimerkiksi Jerusalemissa vuonna 70 jaa. Taistelun ratkettua roomalaiset sotilaat ryöstelivät kukistunutta viholliskaupunkia. Taistelun jälkeistä ryöstelyä pelättiin niin paljon, että usein kaupungit antautuivat, ennen kuin piiritysjoukot aloittivat varsinaisen hyökkäyksen.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisen Rooman armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rekonstruktioita kreikkalaisten hopliittien varusteista.

Legendan mukaan Rooma perustettiin vuonna 753 eaa. Tiedot tästä ajasta ovat kuitenkin vähäisiä eikä voida tietää varmuudella ovatko tarunomaiseen Romulukseen ja Remukseen sekä Rooman kuninkaisiin liittyvät tarinat totta. Esimerkiksi roomalaisen historioitsijan Liviuksen mukaan Romuluksella oli 300-miehinen henkivartiosto (lat. celeres). Roomalaiset alkoivat kirjoittaa historiaansa ensimmäisen kerran vasta 200-luvun eaa. lopussa.[4]

Varhaisen Rooman sodat koostuivat yleensä pienimuotoisista ryöstöretkistä ja karjavarkauksista sekä ehkä myös satunnaisista rituaalinomaisista taisteluista. "Armeijat" olivat soturijoukkioita, joita johtivat aristokraatit ja heidän sukunsa ja seuraajansa. He johtivat taistelua omasta halustaan ja henkilökohtaisen kunnian vuoksi. Soturit puolestaan seurasivat johtajaansa uskollisuudestaan häntä kohtaan. Onnistunut johtaja oli se, joka puolusti menestyksellisesti sukuaan ja miehiään toisia soturijoukkoja vastaan ja pystyi tarjoamaan tarpeeksi saalista omilleen ja pitämään heidät tyytyväisinä. Tämän tyyppinen sodankäynti ei luultavasti poikennut paljoakaan muun läntisen Euroopan sodankäynnistä.[5]

Merkittävä edistys tapahtui, kun roomalaiset omaksuivat hopliittifalangin noin 500-luvulla eaa. Hopliittisodankäynti kehitettiin Kreikassa 700–600-luvulla eaa. ja se levisi Italiaan ja Roomaan luultavasti Etelä-Italian kreikkalaisten siirtokuntien ansiosta. Hopliitti oli raskaasti aseistettu keihäsmies, jolla oli varusteinaan 2,5 metriä pitkä työntökeihäs, lyhyt miekka, pronssinen kypärä, rintahaarniska, säärisuojat ja puinen pronssilevyillä päällystetty halkaisijaltaan 90 senttimetriä leveä pyöreä hoplon-kilpi, josta hopliitit saivat nimensä.[5][6]

Hopliitit taistelivat tiiviissä muodostelmassa, eli falangissa, miesten seistessä lähellä toisiaan siten, että vierustoverin kilpi suojasi oikeaa kylkeä. Rivejä oli normaalisti ainakin kahdeksan mutta on tietoja jopa 40 rivin syvyisistä muodostelmista. Taistelussa vastapuoli yritettiin kukistaa mahdollisimman nopeasti. Falangin yhtenäisyyden pitäminen oli tärkeämpää kuin yksittäiset aseenkäsittelytaidot. Hopliittisodankäynti vaati vain vähän koulutusta tai kuria mutta se edellytti uutta taisteluhenkeä. Falangi oli tarkoitettu suuriin taisteluihin tiivismuodostelmaisten joukkojen välillä ja sellaisessa taistelussa yksittäisillä aristokraattisilla sotureilla oli vaikea osoittaa henkilökohtaista rohkeutta.[5][6]

Hopliittisodankäynnin omaksuminen johtui sekä sotilaallisesta kehityksestä että sosiaalisista ja poliittisista muutoksista. Rooman väkiluku kasvoi ja kuten muissakin ajan kaupunkivaltioissa sen sotilaat olivat nyt maanomistajia, maanviljelijöitä, joilla oli sekä varaa hankkia itselleen kallis varustus että intoa taistella valtionsa ja maansa puolesta. Sato vaati kuitenkin tarkkailua, joten he eivät ehtineet olla pitkillä sotaretkillä. Sodat kestivät yleensä yhden päivän taistelun ajan. Maanviljelijöiden sotilaallinen rooli antoi heille myös poliittista vaikutusvaltaa. Hopliittifalangi oli omiaan suurissa kenttätaisteluissa mutta se ei kuitenkaan sopinut ryöstöretkiin tai liikkuvimpiin taisteluihin ja on todisteita, että roomalaiset tekivät yhä ryöstöretkiä tai kävivät pienimuotoisia kahakoita vihollisen kanssa. He eivät siis hylänneet aikaisempia taistelutapoja kokonaan.[6][7]

Liviuksen ja Dionysioksen mukaan roomalaiset omaksuivat hopliittifalangin etruskeilta. Heidän mukaansa Servius Tullius, perimätiedon mukaan Rooman kuudes kuningas, uudisti Rooman armeijan ja yhteiskuntajärjestelmän tuoden myös hopliittisodan Roomaan. Servius hallitsi perimätiedon mukaan 579 eaa. – 534 eaa. ja arkeologisten todisteiden mukaan hopliittisodankäynti otettiin käyttöön Roomassa joskus 500-luvulla eaa. joten tämä saattaa pitää paikkansa. Livius ja Dionysios kuvaavat kumpikin Serviuksen uudistuksia hyvin yksityiskohtaisesti. Serviuksen järjestelmässä kansalaiset jaettiin viiteen luokkaan varallisuuden mukaan. Nämä luokat oli puolestaan jaettu centurioihin, jotka olivat ehkä 100 miehen vahvuisia. Jokaisen luokkaan kuuluvan piti hankkia luokkansa mukainen vähimmäisvarustus. Varakkaimmat eli ritarisäätyyn (lat. equites) kuuluvat palvelivat 18 ratsuväen centuriassa. Ensimmäisen luokan jäsenet palvelivat täysin varustettuina hopliitteina kun taas viimeisen, eli viidennen luokan jäsenien varusteisiin kuului vain linko tai heittokeihäs.[7][8]

Tämä järjestelmä muodosti comitia centuriatan perustan. On kuitenkin todennäköistä, että Livius ja Dionysios tai heidän lähteensä rekonstruoivat kuvaamansa järjestelmän itse tuntemastaan comitia centuriatan rakenteesta. Erään nykyisen rekonstruktion mukaan Serviuksen järjestelmä oli todennäköisesti paljon yksinkertaisempi ja koostui pääasiassa vain kansalaisista, joilla oli riittävästi varallisuutta taistella hopliitteina ja niistä, jotka pystyivät palvelemaan vain kevyenä jalkaväkenä tai palvelijoina. Edellinen tunnettiin nimellä classis ja jälkimmäinen infra classem. Alkuperäinen classis koostui ehkä ensimmäisestä luokasta, johon kuului 40 centuriaa, joissa kussakin oli 100 miestä. Tällöin 500-luvun eaa. Rooma olisi pystynyt kokoamaan 4000 miehen vahvuisen falangin mikä kuulostaa uskottavalta. Myöhemmin kun valtio kasvoi luokkien II ja III jäsenet saivat tarpeeksi varallisuutta ja heidät päästettiin liittymään falangiin, jolloin falangiarmeija olisi kasvanut 6000:n. Tämä on kuitenkin vain spekulaatiota eikä varhaisen Rooman armeijaa voi kuvailla mitenkään luotettavasti.[7][8]

Keskitasavallan armeija ja manipulilegioona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manipulilegioonan muodostelma.
Yksityiskohta Gnaeus Domitius Ahenobarbuksen alttarista 100-luvulta eaa. Kuvassa näkyy kaksi raskasaseista legioonalaista 200- ja 100-luvulle eaa. tyypillisessä univormussa.[9] Miesten varusteina on Montefortino-tyypin kypärä, rengashaarniska ja soikea kilpi (scutum).[10]
Rooman tasavalta 100-luvulla eaa.

Rooman armeijan organisointi alkoi 300-luvulla eaa. muuttua yhä järjestelmällisimmiksi, kun sodista tuli yhä laajempia operaatioita. Armeija oli yhä kansalaisten muodostama väliaikainen palvelus, jonka taakan jakamiseksi kenenkään ei tarvinnut palvella enempää kuin 16 sotaretken tai vuoden ajan. Sotien laajeneminen merkitsi sotaponnistusten jakamista ja Rooman senaatti päätti joka vuosi sotatoimista. Tänä aikana yksikään armeijan upseereista ei ollut ammattisotilas. Komentajat valittiin vaaleilla virkamiesten parista ja heillä oli ylin käskyvalta (lat. imperium). Vuodeksi kerrallaan valitut kaksi konsulia saivat kummatkin komentoonsa armeijan ja heille annettiin yleensä tärkeimmät sotilasoperaatiot. Pienemmät tehtävät saatettiin antaa preettoreille. Sana "legioona" (lat. legio) oli aiemmin merkinnyt kutsuntaa ja tarkoittanut koko Rooman armeijaa. Mutta nyt legioona merkitsi armeijan keskeisintä yksikköä. Ainakin vuodesta 311 eaa. joka vuosi muodostettiin neljä uutta legioonaa entisten tilalle.[11]

Normaali armeija koostui kahdesta legioonasta, kahdesta Rooman liittolaisten muodostamasta ala-yksiköstä (suom. siipi, monikossa alae) ja kahdesta ratsuväen yksiköstä. Aikaisempi falangi vaihtui joustavimpiin manipuleihin (lat. manipulus). Standardilegioonaan kuului 4200 jalkaväen ja 300 ratsuväen sotilasta. Legioonan päävoima oli kolmeen linjaan (lat. triplex acies) ryhmitetty jalkaväki. Ensimmäisen linjan miehet, hastati, olivat nuoria, noin 20-vuotiaita miehiä. Heidän takanaan olivat principes, noin 30-vuotiaat, joiden katsottiin olevan parhaassa iässään. Takarivin triarii koostui vanhimmista ja kokeneimmista miehistä. Hastati ja principes olivat yleensä vahvuudeltaan 1200 miestä mutta triarii vain 600. Jokainen linja oli jaettu 10 manipuliin, legioonan taktisiin perusyksikköihin. Ensimmäisen ja toisen rivistön manipuleissa oli kussakin yleensä 120 miestä mutta kolmannen rivistön triarii-manipulit koostuivat vain 60 miehestä. Kukin manipuli oli jaettu kahteen centuriaan, joita johtivat centurio eli sadanpäämies sekä hänen alaisensa, aliupseeri (optio), sotamerkinkantaja (signifer) ja vartiopäällikkö (tesserarius). Näiden lisäksi legioonassa oli 1200 kevyesti aseistettua velites-sotilasta. Rooman ratsuväki (lat. equites) koostui rikkaista kansalaisista, joilla oli tarpeeksi varallisuutta hevosen ja muiden varusteiden hankkimiseen. Monet nuoret aristokraatit aloittivat uransa ratsuväessä. Ratsumiesten varusteisiin kuului pyöreä kilpi, kypärä, haarniska, miekka sekä yksi tai useampi heittokeihäs. Roomalaiset ratsumiehet tunnettiin innokkaina ja rohkeina sotilaina, mutta heidän pääasiallinen heikkoutensa oli heidän lukumääräinen vähyytensä, joten roomalaiset turvautuivat usein liittolaisten ratsuväkeen. Legioonan 300 ratsumiestä oli jaettu 10 yksikköön (lat. turmae), joissa oli 30 miestä ja joita komensi kolme decuriota (suom. kymmenenpäämies). Ratsumiehet taistelivat yleensä tiiviissä muodostelmassa. Legioonan komentajina toimi kuusi sotilastribuunia.[9][10]

Alan komentajina palveli kolme prefektiä (lat. praefecti sociorum), jotka olivat aina Rooman kansalaisia. Ne koottiin ensisijaisesti latinalaisten kansojen parista ja niissä oli 4000–5000 miestä jalkaväkeä ja 900 miestä ratsuväkeä. Alae oli jaettu kohortteihin, mutta niistä ei tiedetä sen enempää kuin että kohorttien vahvuus oli noin 400–600 miestä. Taistelussa Rooman armeija ryhmittyi siten, että legioonat olivat keskustassa ja alae sivustoilla, jolloin niitä kutsuttiin nimillä "vasen" ja "oikea" ala. Alan parhaat sotilaat koottiin yhdeksi yksiköksi, jota kutsuttiin nimellä extraordinarii. Siihen kuului sekä jalka-, että ratsuväkeä ja se oli suoraan konsulin alaisuudessa. Marssilla extraordinarii oli aina etujoukkona ja perääntyessä se suojasi jälkijoukkona armeijaa.[10]

Taistelussa armeija oli aina kolmen rivistön (lat. triplex acies)-muodostelmassa. Manipulit oli ryhmitetty niin sanottuun shakkilauta-muodostelmaan (lat. quincunx), jossa manipulien välissä oli manipulin verran tilaa. Hastati-manipulien välille jääneen aukon takana seisoi principes-manipuli, ja principes-manipulien väliin jääneiden aukkojen takana taas seisoi triarii-manipuli. Velites-joukot olivat manipulien edessä suojaamassa legioonaa sen järjestäytyessä. Yleensä on oletettu, että manipulien väliset tyhjät tilat täyttyivät ennen taistelun alkamista. Adrian Goldsworthy on esittänyt, että legioonat myös taistelivat quincunx-muodostelmassa.[9][12]

Keskitasavallan Rooman armeija oli olemukseltaan väliaikainen. Kaikki Rooman kansalaiset joilla oli vaadittu varakkuus olivat kelpuutettuja sotapalvelukseen. Miehet liittyivät armeijaan yleensä yhden sotaretken ajaksi ja palasivat sitten takaisin siviilielämään. Kirjautuminen tapahtui Campus Martiuksella eli Mars-kentällä kaupungin ulkopuolella sillä legioonat pääsivät sisään kaupunkiin vain triumfin aikana. Vuodesta 396 eaa. roomalaiset alkoivat maksaa palkkaa sotilailleen mutta se ei kattanut juuri muuta kuin peruselinkustannukset. Armeijassa Rooman kansalaiset saivat palkkansa ja ruokansa valtiolta ja alistuivat vapaaehtoisesti erittäin kovaan kuriin menettäen useimmat lailliset oikeutensa. Kuri ei pätenyt pelkästään miesten käyttäytymiseen taistelussa vaan myös jokapäiväiseen elämään leirissä. Pelkuruudesta taistelussa, varkaudesta, nukkumisesta vartiossa, homoseksuaalisesta käyttäytymisestä, ja seksin harjoittamisesta leirissä rangaistiin kuolemalla. Pienemmät rikokset johtivat usein ruoskintaan. Jos koko yksikkö oli osallistunut pelkuruuteen saatettiin langettaa niin sanottu decimatio, jossa kymmenesosa miehistä tuomittiin kuolemaan. Loput joutuivat elämään häpeässä leirin ulkopuolella ja he saivat ruuakseen ohraa eikä vehnää. Sotasaaliin toive ja velvollisuus valtiota kohtaan saivat kuitenkin useimmat kansalaiset liittymään armeijaan sodan aikana.[13] Koko 200-luvun eaa. aikana ei tiedetä yhtään laajaa vastarintaa sotapalvelusta kohtaan.[14]

Polybios ylisti roomalaisten tapaa palkita rohkeita sotilaitaan. Jokaisen onnistuneen sotaretken tai taistelun jälkeen, Rooman armeija järjesti paraatin, jossa erityisen rohkeat ja urotekoja suorittaneet sotilaat palkittiin muiden edessä. Palkintoihin kuului koristeellisia keihäitä tai valjakkovaunuja. Sotilas, joka oli piirityksen aikana ensimmäisenä ylittänyt vihollisen muurin palkittiin kultaisella seppeleellä (lat. corona muralis). Korkea-arvoisin palkinto oli yksinkertainen laakerikruunu (lat. corona civica), joka annettiin toisen Rooman kansalaisen hengen pelastamisesta. Miesten annettiin pitää näitä kunniamerkkejä koko loppuelämänsä ajan erilaisissa juhlallisuuksissa. Aristokraateille ne olivat merkittävä apu oman poliittisen uransa eduksi.[14]

Armeijan kovasta kurista huolimatta keskitasavallanajan miliisiarmeijat olivat väliaikaisuutensa vuoksi vaihtelevaa laatua. Mitä pidempään armeija palveli sitä tehokkaampi siitä tuli. Jotkut toisen puunilaissodan aikana värvätyt legioonat palvelivat vuosia ja sen sotilaat olivat erittäin kokeneita ja päteviä. Esimerkiksi Cannaen taistelun jälkeen vuonna 216 eaa. roomalaiset eloonjääneet muodostettiin kahdeksi legioonaksi, jotka palvelivat koko sodan ajan ja taistelivat Zamassa vuonna 202 eaa. Jotkut miehet palvelivat sodan jälkeen vielä makedonialaissodissa. Kun armeija kotiutettiin sen saama kokemus katosi ja uudet armeijat oli koulutettava uudestaan alusta alkaen. Jotkut yksittäiset veteraanisotilaat palvelivat kyllä uudestaan armeijassa mutta eivät samoissa yksiköissä kuin aiemmin. Viisas kenraali koulutti armeijansa hyvin ennen taistelua. Monet Rooman kärsimistä tappioista johtuivat konsuleista, jotka veivät taisteluun juuri muodostetun ja vain vähäisen koulutuksen saaneen armeijan. Armeijoiden väliaikaisuus aiheutti myös sen, että roomalaisilla ei yleensä ollut tarpeeksi päteviä upseereita ja piiritysasiantuntijoita.[14][15]

Mariuksen uudistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mariuksen uudistukset
Marius antoi kullekin legioonalle tunnuksekseen hopeisen (myöhemmin kullatun) kotkan (lat. aquila) aikaisempien viiden sotamerkin, kotkan, hevosen, härän, suden ja villikarjun tilalle.[16][17]

Aina 100-luvun eaa. puoliväliin saakka miliisijärjestelmä toimi hyvin mutta roomalaisten laajentuminen Italian ulkopuolelle sai aikaan ongelmia. Sodat sodittiin entistä kauempana, ja ne kestivät joskus vuosia. Jotkut merentakaiset provinssit vaativat vielä pysyvämpiä varuskuntajoukkoja. Legioonien rekryyttien kantajoukon muodostaneet maanviljelijät joutuivat pois pelloiltaan jopa vuosiksi aiheuttaen suuria ongelmia ja jopa vararikon. Sotilaspalvelus ei kuulostanut enää houkuttelevalta kun pitkät sodat eivät enää tuoneet juurikaan henkilökohtaista kunniaa tai hyötyä. Roomalaiset laskivat armeijaan liittymiseen vaadittavan omaisuuden vähimmäismäärää mutta sopivia miehiä alkoi silti olla yhä vähemmän. Vuosina 180 eaa. – 155 eaa. ollut suhteellisen rauhallinen kausi vähensi kokemuksen määrää armeijassa mikä aiheutti yhä enempiä tappioita. Jokainen sota voitettiin mutta tappioiden määrä kasvoi. Miliisijärjestelmä ei enää pystynyt mukautumaan tilanteeseen.[15]

Perinteisesti Gaius Mariusta, joka voitti Jugurthan sodan vuonna 105 eaa. ja myöhemmin kimbrit ja teutonit vuosina 102 ja 101 eaa., on pidetty Rooman armeijan uudistajana. Vuonna 107 eaa. Marius valittiin konsuliksi johtamaan sotaa numidialaista sotapäällikkö Jugurthaa vastaan Pohjois-Afrikassa. Hänen ei annettu perustaa uusia legioonia, joten Marius vetosi Rooman köyhimpiin kansalaisiin (lat. capite censi, eli "pääluvun mukaan lasketut"), joilla ei ollut riittävästi varakkuutta sotapalvelusta varten. Marius sai nopeasti uusia miehiä, jotka osoittautuivat hyviksi sotilaiksi. Varallisuutta ei enää otettu huomioon armeijaan liityttäessä.[16][18]

On tosin mahdollista, että muutos ei tapahtunut näin äkillisesti. Armeijaan liittymisen vaatimuksia oli alennettu ja tiedetään joistakin ammattisotilaista, jotka palvelivat vuosia armeijassa ennen Mariusta mutta heidän lukumääräänsä ei tiedetä. Marius saattoi turvautua avoimesti käytäntöön, jota oli ennen noudatettu vähin äänin. Mariuksen uudistus oli kuitenkin varmasti tärkeä askel ammattiarmeijan luomisessa.[16]

Uusi armeija oli hengeltään ja taktiikaltaan täysin erilainen vaikka se säilyttikin joitakin miliisiarmeijan piirteitä. Legioonista tuli entistä pysyvämpiä ja niiden numerot ja nimet säilyivät koko olemassaolonsa ajan. Sotilaat pitivät armeijaa elämänuranaan ja samastuivat yksikköihinsä kehittäen voimakkaan joukkohengen, jota monet taitavat kenraalit kuten Julius Caesar käyttivät hyväkseen. Sotilaiden ei enää itse tarvinnut hankkia varusteitaan vaan valtio toimitti heille aseet, varustukset ja vaatteet. Legioonan ratsuväki ja kevyt jalkaväki jäivät pois käytöstä ja kaikki legioonalaiset olivat nyt raskasta jalkaväkeä, joilla kaikilla oli samat varusteet. Kohortti korvasi manipulin taktisena legioonan perusyksikkönä. Jokaisessa legioonassa oli 10 kohorttia, joissa kussakin oli teoriassa kolme manipulia. Jokaisessa kohortissa oli kuusi 80 miestää käsittävää centuriaa, joita komensivat centuriot. Kohortti-taktiikka saatettiin ottaa käyttöön Hispaniassa käydyissa sodissa. Vuosina 91 eaa. – 87 eaa. käytiin niin sanottu liittolaissota, jonka jälkeen Rooman kansalaisoikeudet myönnettiin käytännössä kaikille Pojoen eteläpuolisille kaupungeille. Ala-yksiköt katosivat ja italialaisia alettiin rekrytoida legiooniin.[16]

Legioonien pysyvämpi luonne auttoi keräämään Rooman armeijalle kokemusta. Tekninen taito lisääntyi ja sitä pystyttiin välittämään helpommin seuraavalle sukupolvelle. Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Rooman armeijassa oli taitavia pioneerijoukkoja, jotka pystyivät rakentamaan siltoja, puolustuksia, piiritysaseita tai kokonaisia sotalaivoja. Uudet ammattilaisarmeijat olivat paljon paremmin koulutettuja ja kurinalaisempia pysyvyytensä takia. Legioonista puuttui tosin kevyt jalkaväki ja ratsuväki, joten nämä värvättiin usein sotatoimialueelta.[16]

Järjestelmällä oli tosin huonompikin puolensa. Sotilaat värvättiin köyhien keskuudesta eikä heillä ollut toimeentuloa kun he palasivat siviilielämään. Rooman senaatti kieltäytyi ottamasta vastuuta kotiutetuista sotilaista eikä huolehtinut heistä tai heidän perheistään. Sotilaat kääntyivätkin kenraaliensa puoleen, joiden odotettiin tarjoavan heille toimeentulokeinot kotiuttamisen jälkeen, joka tapahtui yleensä lahjoitetun viljelysmaan muodossa. Armeija ei enää edustanut koko Rooman kansaa vaan erkani koko ajan yhteisöstä ja sotilaat olivat uskollisempia yksikköjään ja kenraaleitaan kohtaan. Karismaattiset johtajat kuten Sulla, Pompeius tai Caesar johtivat armeijoita jotka olivat paljon uskollisempia heille kuin valtiolle. Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. oli runsaasti sisällissotia kun kenraalit marssittivat armeijansa Roomaan kaappaamaan poliittista valtaa väkisin. Armeija oli tärkeä edellytys kumouksille, jotka vähitellen tuhosivat tasavallan ja johtivat prinsipaattiin eli keisarivaltaan.[19]

Prinsipaatin armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rekonstruktio prinsipaatin ajan roomalaisen legioonalaisen varusteista.

Kun Augustus nousi keisariksi vuonna 27 eaa. Rooman valtakunnassa alkoi niin sanottu prinsipaatin aika (27 eaa. – 284 jaa.), jolloin Roomaa hallitsivat keisarit. Augustuksen aikana Rooman armeijasta muotoutui lopullisesti täysimittainen ammattiarmeija. Se oli suuresti keisarin oma armeija ja uudet alokkaat vannoivat valan keisarille eikä senaatille ja Rooman kansalle. Paraateja ja erilaisia juhlallisuuksia järjestettiin säännöllisesti juhlistamaan keisarillisen perheen tapahtumia. Sotilasyksiköt kantoivat keisarin kuvia (lat. imagines), jotka muistuttivat sotilaiden uskollisuudesta keisaria kohtaan. Kun legioonalaiset kotiutettiin, he saivat rahapalkkion ja palan maata, jotka maksettiin keisarin omasta sotilaskassasta (lat. Aerarium Militare). Armeijoiden komentajat olivat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta keisarin ja tämän arvovallan edustamia upseereita, legaatteja (lat. legati), jotka keisari nimitti henkilökohtaisesti.[20][21]

Armeijan ytimenä pysyivät legioonat, joita oli 100-luvun alussa noin 30. Legioonan vahvuus oli paperilla noin 5240 miestä, jotka olivat pääasiassa kymmeneen kohorttiin jaettuja raskasta jalkaväkeä. Legioonaan kuului myös suuri määrä kirjanpitäjiä, pioneereja, maanmittareita, heittokoneiden miehistöä, kouluttajia sekä erilaisia käsityöläisiä. Legioonat oli pääasiassa tarkoitettu taistelemaan suurissa taisteluissa, mutta niiden komentojärjestelmä salli niiden toimia myös varuskuntina tai hallinnollisissa tehtävissä. Myös lippukuntia (lat. vexillatio) voitiin lähettää eripuolille valtakuntaa. Vexillatioihin saattoi kuulua muutama kohortti tai sotilas.[21]

Legioonia tuki suuri joukko auxilia-yksiköitä eli apujoukkoja. Auxilia-joukot koostuivat ulkomaalaisista sotilaista, jotka värvättiin yleensä sotatoimialueelta. Valtio antoi heille aseet ja varusteet sekä maksoi palkan. Auxilia-yksiköihin kuuluneet sotilaat koulutettiin samaan tapaan kuin legioonat ja hekin olivat vuosia armeijassa palvelevia ammattisotilaita, joiden yksiköt olivat legioonien tapaan pysyviä. Auxilia-sotilaita ei järjestetty saman kokoisiin yksiköihin kuin legioonat vaan jalkaväen kohortteihin tai ratsuväen ala-yksiköihin, jotka olivat yleensä noin 500–1000 miehen kokoisia ja joita komensi yleensä ritarisäätyinen prefekti. Oli olemassa myös niin sanottuja sekakohortteja (lat. cohortes equitatae), joissa oli sekä jalka- että ratsuväkeä. Auxilia-yksiköt saivat nimensä kansasta tai heimosta, joiden parista yksikkö oli aluksi värvätty. Useimmat auxiliat palvelivat kaukana kotipaikoistaan eikä uusia sotilaita värvätty alkuperäisestä paikasta, joten kohortit ja alae koostuivat usein lukuisista eri kansallisuuksista. Komentokieli oli aina latina, joka helpotti sotilaiden sulauttamista yhdeksi yksiköksi. Auxilia-joukoista Rooman armeija sai yleensä hyvälaatuista ratsuväkeä, kevytaseista jalkaväkeä sekä jousi- ja linkomiehiä. Suurin osa auxilioista taisteli kuitenkin samaan tapaan kuin legioonalaiset eli raskaana jalkaväkenä.[21]

Prinsipaatin aikana Italiaan ei sijoitettu legioonaa kuin vasta 100-luvun lopulla koska Augustus ja hänen seuraajansa eivät halunneet näyttää olevansa riippuvaisia sotilaallisesta tuesta. Augustus perusti kuitenkin keisarin henkivartijoina toimineen pretoriaanikaartin, jossa oli yhdeksän 480 miehen kohorttia. Roomassa palveli aluksi vain kolme kohorttia kerrallaan mutta Tiberiuksen aikana kaikki yhdeksän kohorttia sijoitettiin pretoriaanikaartin kasarmeihin (lat. castra praetoria) Rooman sisäpuolelle. Myöhemmin kohorttien kokoa kasvatettiin 1000 mieheen. Kaartiin oli liitetty myös ratsuväkiyksikkö, joka oli suurimmillaan 2000 miehen kokoinen. Roomassa oli pretoriaanikaartin lisäksi myös kaksi puolisotilaallista yksikköä. Cohortes urbanae -joukot, joita oli aluksi kolme kohorttia mutta myöhemmin viisi, toimivat poliisivoimina ja vartioivat myös keisarillista rahapajaa Lugdunumissa. Sekä seitsemän vigiles-kohorttia, jotka toimivat palokuntana ja järjestyksenpitäjinä öisin.[22] Vuonna 197 keisari Septimius Severuksen perustama Legio II Parthica sijoitettiin Rooman lähistölle Albaan.[23]

Myöhäisantiikin armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prinsipaatti päättyi 200-luvun jaa. sisällissotiin ja levottomuuksiin, jolloin rauhalliset kaudet olivat harvinaisia. Myöhäisantiikin Rooman armeija oli jossakin määrin samankaltainen kuin prinsipaatin aikana mutta muutoksiakin tapahtui. Armeija oli nyt jaettu kenttäarmeijaan (comitatenses) ja raja-alueiden varuskuntajoukkoihin (limitanei).[24]

Comitatenses-joukkoja komensi keisari tai joku hänen lähimmistä alaisistaan ja ne on joskus ymmärretty liikkuviksi strategisiksi reservijoukoiksi, jotka siirtyivät tarpeen mukaan kriisialueille torjumaan vihollisen hyökkäystä. Ne sijoitettiin usein provinssien sydänalueille kaukana rajoista mikä poikkesi prinsipaatin ajasta, jolloin armeija pidettiin pääasiassa raja-alueilla. Prinsipaatin järjestelmä aiheutti usein vaikeuksia sillä jos vihollinen pystyi tunkeutumaan rajojen läpi, kesti usein melko kauan ennen kuin muilta raja-alueilta pystyttiin siirtämään joukkoja hyökkäyksen torjumiseksi. Mutta tällöin myös nämä alueet saattoivat joutua vaikeuksiin. Comitatenses-joukot eivät olleet myöskään sidottuja tiettyyn alueeseen toisin kuin prinsipaatin ajan legioonat, jotka osallistuivat myös provinssien hallinnollisiin tehtäviin. Tällöin legioonien siirtäminen uudelle alueelle aiheutti suuria ongelmia. Comitatenses-joukkojen liikuttelu ei aiheuttanut vastaavia ongelmia, mutta on myös kyseenalaista missä määrin ne toimivat strategisena reservinä koko valtakunnalle. Ne antoivat keisarille ainakin vahvan suojan vallankaappausyrityksiä vastaan.[24]

Limitanei olivat paikallisen sotilaskomentajan (dux) komennossa ja ne oli koulutettu comitatenses-joukkojen tapaan ja ne erosivat kenttäarmeijan yksiköistä ainoastaan asemansa puolesta. Limitanei partioivat päivittäin raja-alueilla ja suorittivat varuskuntapalvelusta pääasiassa rajoilla mutta joskus myös valtakunnan sisäalueilla. Limitanei-joukkojen koko oli liian pieni, jotta ne olisivat pystyneet torjumaan laajamittaisia ryöstöretkiä tai invaasioita mutta ne pärjäsivät hyvin pienimuotoisessa sodankäynnissä. Joskus limitanei-yksiköitä sijoitettiin kenttäarmeijoihin, joihin ne joskus jäivät pysyvästikin. Comitatenses-joukkoihin pysyvästi siirrettyjä limitanei-yksiköitä kutsuttiin nimellä pseudocomitatenses.[24]


Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen.
Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta. Sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan, s. 25-32. Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-6951-2.
  2. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 6. Rooma, s. 105. WSOY, 1980. ISBN 951-0-09734-9.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l Heikki Jokinen, Ossi Kokkonen, Ilkka Kuivalainen, Suvi Randén, Timo Tikkala: ”5. Armeija ja sodankäynti”, Opas antiikin Roomaan. e-Oppi, 2016.
  4. ↑ Goldsworthy 2005, s. 20
  5. ↑ a b c Goldsworthy 2000, s. 26–27
  6. ↑ a b c Goldsworthy 2005, s. 21–23
  7. ↑ a b c Goldsworthy 2000, s. 28–29
  8. ↑ a b Goldsworthy 2005, s. 23–25
  9. ↑ a b c Goldsworthy 2000, s. 42–45
  10. ↑ a b c Goldsworthy 2005, s. 26–28
  11. ↑ Goldsworthy 2000, s. 37–39
  12. ↑ Goldsworthy 2000, s. 51
  13. ↑ Goldsworthy 2005, s. 33
  14. ↑ a b c Goldsworthy 2000, s. 47–49
  15. ↑ a b Goldsworthy 2005, s. 43
  16. ↑ a b c d e Goldsworthy 2005, s. 46–49
  17. ↑ Goldsworthy 2000, s. 97
  18. ↑ Goldsworthy 2000, s. 94–95
  19. ↑ Goldsworthy 2000, s. 100–101
  20. ↑ Goldsworthy 2005, s. 60
  21. ↑ a b c Goldsworthy 2000, s. 117–120
  22. ↑ Goldsworthy 2005, s. 58
  23. ↑ Jona Lendering: Legio II Parthica Livius.org. Arkistoitu 19.7.2014. Viitattu 5.4.2010. (englanniksi)
  24. ↑ a b c Goldsworthy 2005, s. 202–203

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Antiikin_Rooman_armeija&oldid=22256191”