Operaatio Barbarossa
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
Operaatio Barbarossa (saks. Fall Barbarossa, ’tapaus Barbarossa’) oli Saksan Neuvostoliittoon vuonna 1941 tekemän hyökkäyksen koodinimi. Sen taustana on Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien ajama oppi elintilasta (Lebensraum) idästä. Hitler esitteli elintilaopin kirjassaan Taisteluni, jonka hän saneli vuoden 1923 vallankaappausyrityksen takia saamansa vankeustuomion aikana. Elintilaopin mukaan Saksan tulisi laajentua itään eli Neuvostoliiton suuntaan, sillä idässä nähtiin olevan runsaasti tilaa Saksan kasvavalle väestölle sekä Saksan tarvitsemia raaka-aineita, kuten öljyä. Operaatio nimettiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Fredrik I Barbarossan mukaan, joka johti vuonna 1189 aloitettua kolmatta ristiretkeä.
Saksa ja Neuvostoliitto solmivat 23. elokuuta 1939 Molotov–Ribbentrop-sopimukseen, jonka avulla suurvallat saattoivat laajentaa alueitaan ilman toistensa välitöntä uhkaa. Sekä Hitler että Josif Stalin ennakoivat, että Saksa ja Neuvostoliitto tulisivat ajautumaan keskinäiseen sotaan ennemmin tai myöhemmin.[2] Neuvostoliitolle hyökkäämättömyyssopimus ja ystävyyssopimus tarjosivat lisäaikaa valmistautumiseen Saksan vastaiselle sodalle, kun taas Saksalle sopimus merkitsi turvallisuustakuuta siitä, ettei Neuvostoliitto yhdessä ententen, Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa hyökkää Saksaa vastaan, kun se hyökkää Puolaan operaatio Valkoisen (Fall Weiss) mukaisesti. Saksalle liitto Neuvostoliiton kanssa tarjosi lisäksi raaka-aineita, jotka olisi muuten osaksi haettava Britannian Kuninkaallisen laivaston valvonnan alaisena meriteitse.
Operaatiosuunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan suunnitelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvan sodan valmistelut alkoivat heinäkuun viimeisinä päivinä 1940 salaisessa Saksan korkeimman sotilasjohdon kokouksessa. Suunnittelu alkoi välittömästi operaationimellä Aufbau Ost, joka annettiin elokuussa. Jatkosuunnittelussa operaatiosta käytettiin koodinimiä Otto ja Fritz. Marraskuussa Adolf Hitler määräsi voimaan Führerin käskyn numero 18, jonka mukaan idän hyökkäyksen suunnitelmia tuli jatkaa oli poliittisten neuvottelujen tulos mikä tahansa. 18. joulukuuta Hitler antoi käskyn 21, jossa hyökkäys ja sen strategiset tavoitteet määriteltiin. Operaatio sai koodinimen ”Barbarossa”.[3][4]
Välien kiristyminen Neuvostoliiton kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Marraskuussa 1940 Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissaari Vjatšeslav Molotov oli käynyt valtiovierailulla Saksassa. Josif Stalin oli määrännyt Molotovin ulkoasiankomissaariksi, koska tämän edeltäjä Maksim Litvinov oli juutalainen ja altis Saksan lehdistön antisemitistiselle kirjoittelulle. Molotov vaati muun muassa Saksalta suostumusta Suomen kysymyksen päättämiseksiselvennä, mihin valtakunnankansleri Adolf Hitler ei ollut antanut lupaa. Saksan ja Neuvostoliiton erimielisyydet kärjistyivät keväällä 1941. Jugoslavian kuningaskunnassa tapahtui vallankaappaus, jossa saksalaissuuntausta ajanut hallitus vaihtui saksalaisvastaiseen, mikä haittasi saksalaisten pyrkimystä auttaa Italiaa sodassa Albaniaa ja Kreikkaa vastaan. Neuvostoliitto teki Jugoslavian kanssa sopimuksenselvennä Saksan uhan vuoksi, ennen kuin Saksa yllätyshyökkäyksellä valloitti Jugoslavian.
Saksan etupiirin mahdolliset liittolaiset ja kanssasotijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomi, Unkari ja Romania laskettiin suunnitelmassa todennäköisiksi liittolaisiksi. Hitler rakensi suunnitelmansa salamasodan (saks. Blitzkrieg) varaan. Suunnitelman lähtökohtana oli suorittaa hyökkäys leveällä Suomenlahti–Mustameri-linjalla. Hitlerin tavoitteet perustuivat pääosin poliittisiin ja sotataloudellisiin arviointeihin. Hitlerin ensimmäinen tavoite oli Leningradin valtaus. Toiseksi hän tavoitteli Ukrainan raaka-aineita ja Donetsin seudun sotatarviketeollisuuden haltuunottoa. Saksan maavoimien esikunta (OKH) oli tavoitteista eri mieltä Hitlerin kanssa; OKH piti tärkeimpänä tavoitteena pääkaupunki Moskovaa.
Kolme armeijaryhmää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Operaatiota varten luotiin kolme armeijaryhmää. Pohjoinen armeijaryhmä komentajanaan tammikuusta 1941 alkaen Wilhelm Ritter von Leeb sai kohteekseen Leningradin. Fedor von Bockin komentaman keskustan armeijaryhmän kohteena ja koko operaation päätavoitteena oli aluksi Moskova, mutta Hitler muutti mielensä asiasta useita kertoja operaation aikana. Etelässä toimi etelän armeijaryhmä komentajanaan aluksi Gerd von Rundstedt, jota seurasi Walter von Reichenau, joka kuitenkin kuoli muutaman viikon päästä ja johtoon nousi von Bock. Etelän armeijaryhmän tehtävänä oli Ukrainan ja Kiovan valtaus sekä Donbassin teollisuusalueiden haltuunotto. Hitler uskoi operaation kestävän neljä kuukautta.[5]
Suomen osuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkelit: Jatkosodan hyökkäysvaihe ja Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941
Adolf Hitler esitti näkemyksiään hyökkäyksestä Neuvostoliittoon muun muassa kenraalikunnalleen pitämässään puheessa Berliinin valtakunnankansliassa 30. maaliskuuta 1941.
Puheessa Hitler esitti Suomen hyökkäävän kohti Leningradia. Liittolaisena Suomi olisi Hitlerin mukaan miesluvultaan vähäinen ja heikosti aseistettu, mutta taistelisi urheasti. Kaksi- ja puolituntinen hyökkäyksen läpikäynti sisälsi myös esityksen Uralin länsipuolisen alueen tulevasta kohtalosta: Hitlerin mukaan alueen pohjoinen osa tulisi kuulumaan Suomeen.[6]
Suomalaisten omien suunnitelmien tavoite oli vaatimattomampi: toukokuussa saksalaisten tiedusteltua Suomen tulevia rajatoiveita Päämaja laati viisi vaihtoehtoa, joista suppein käsitti Karjalan palautuksen ja vuoden 1939 rajojen voimaantulon. Muut vaihtoehdot laajensivat Suomen aluetta asteittain: viidennessä vaihtoehdossa raja kulki Äänisjärven itäpuolella ja Syvärin eteläpuolella.[7] Poliittiseksi perusteluksi saksaksi Jalmari Jaakkola kirjoitti 84-sivuisen WSOYn kustantaman kirjan Die Ostfrage Finnlands, Suomen idänkysymys, 1941.[8] Toisen maailmansodan jälkeen Arvi Korhonen kehitti Suomen osallistumiselle perustelemiseksi ajopuuteorian.
Pohjois-Norjassa ja Pohjois-Suomessa olevien saksalaisjoukkojen päätehtäväksi kaavailtiin vallatun Norjan sekä Petsamon malmikaivosten ja malmialueen Pohjanmaan satamiin yhdistävän Jäämerentien suojaaminen. Toissijainen tehtävä oli yhdessä suomalaisten kanssa hyökätä ja katkaista Muurmannin rata. Suunnitelmassa mainittiin useamman saksalaisdivisioonan ryhmittyvän hyökkäykseen Suomen alueella, Rovaniemen eteläpuolella.[9]
Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta 1941 Saksan pääesikunnassa Salzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan. Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen suomalaiset eivät suostuneet sitoutumaan. Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.–28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja. Kesäkuussa 1941 ennen operaation alkua joukkoja oli Rovaniemen lähistöllä yli 40 000 sotilasta. Suunnitelmassa arveltiin Ruotsin antavan rauta- ja maantiensä käytettäviksi saksalaisjoukkojen kuljetuksiin.[9]
Operaation toimeenpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sunnuntaiaamuna 22. kesäkuuta 1941 kello 03.15 operaatio Barbarossa alkoi akselivaltojen lentokoneiden pommitettua Neuvostoliiton hallussa olevia puolalaisia kaupunkeja. Taisteluun osallistuneiden joukkojen todellisia vahvuuksia on vaikea esittää tarkasti, koska saksalaisten vahvuuksiin sisällytetään myös sotaretkelle varatut reservit. Hyökkäyksen alkaessa saksalaisjoukkojen vahvuus oli noin 3,5 miljoonan sotilasta, yli 3 300 panssarivaunua ja noin 2 500 lentokonetta. Joukkoja vastassa oli hieman heikommat neuvostojoukot, joista vain harvat olivat saaneet varoituksen tulevasta hyökkäyksestä.
1. vaihe (22. kesäkuuta – 3. heinäkuuta 1941)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan pohjoista armeijaryhmää (saks. Heeresgruppe Nord) vastassa oli kaksi Neuvostoliiton armeijaa. Armeijaryhmään kuulunut 4. panssariryhmän 600 panssarivaunua tunkeutui armeijoiden väliin tavoitteenaan ylittää Niemen- ja Väinäjoki, jotka olivat suurimmat maastoesteet edettäessä Leningradiin. Joukot ylittivat ensimmäisenä päivänä 80 kilometriä edettyään Niemen-joen. Raseiniain lähellä Neuvostoliiton III ja XII mekanisoitu armeijakunta tekivät vastahyökkäyksen saksalaisten panssarikärkeä vastaan ja seuranneiden neljän vuorokauden taisteluiden aikana saksalaisjoukot saartoivat ja tuhosivat polttoaine- ja ammuspulasta sekä yhtenäisen johdon puutteesta kärsivät neuvostopanssarit. Ensimmäisen viikon taisteluissa tuhoutui 90 prosenttia rintamalla olleista Neuvostoliiton panssarijoukoista. Saksalaisjoukot ylittivät Väinäjoen lähellä Daugavpilsiä päästen iskuetäisyydelle Leningradista. Hitler määräsi huoltotilanteen heikennyttyä panssarijoukot pysähtymään ja niiden tuli odottaa eteneviä jalkaväkijoukkoja. Etenemisen pysähtyessä neuvostojoukot ryhmittivät joukkonsa uudelleen puolustamaan Leningradia.
Saksan keskustan armeijaryhmään kuuluivat 2. ja 9. armeija, 2. ja 3. panssariryhmä sekä muita joukkoja. Niitä vastassa oli neljä Neuvostoliiton armeijaa eli 3., 4., 10. ja 11. armeija. Panssariryhmien tavoitteena oli Minskin valtaus ja samalla estää neuvostojoukkojen vetäytyminen. 3. panssariryhmä murtautui kahden neuvostorintaman saumasta ylittäen Neiman-joen ja saman aikaisesti 2. panssariryhmä ylitti Bug-joen. Ryhmien hyökätessä 2. ja 9. armeija piirittivät Białystokissa puolustukseen asettuneet neuvostojoukot. Panssariryhmät kohtasivat 27. kesäkuuta edettyään 320 kilometriä Minskissä muodostaen suuren motin Minskin ja Puolan rajan väliselle alueelle. Motissa oli kaikkiaan 32 kivääri-, kahdeksan panssari-, motorisoidun-, ratsuväki- ja tykistödivisioonan jäännökset. Kolmen saarretun armeijan jäännökset tuhottiin 3. heinäkuuta mennessä.
Armeijaryhmän jatkaessa etenemistään se kohtasi Dniepr-joella puolustukseen ryhmittyneenä viisi Neuvostoarmeijaa (16., 19., 20., 21. ja 22. armeija), joista kolme saarrettiin ja lopulta tuhottiin Smolenskissa. Kaksi muuta armeijaa kärsivät kovia tappioita, mutta niitä ei kyetty tuhoamaan. Taistelut kuitenkin kuluttivat eteneviä saksalaisjoukkoja, joka menetti 2. elokuuta mennessä kaikkiaan 74 500 sotilasta saaden täydennyksenä vain 23 000.
Saksan etelän armeijaryhmää vastassa oli kolme Neuvostoarmeijaa (5., 6. ja 26. armeija). Alueen neuvostojohto reagoi nopeammin kuin muualla ja saksalaiset kohtasivat kovempaa vastarintaa. Saksalaiset läpäisivät puolustuksen armeijoiden saumoista 1. panssariryhmän läpäistessä Neuvostoliiton 6. armeijan rintaman tavoitteenaan Brody. Neuvostojoukot aloittivat 26. kesäkuuta panssariryhmän pysäyttämiseksi viiden mekanisoidun armeijakunnan voimin vastahyökkäyksen, jonka seurauksena kumpikin osapuoli kärsi kovia tappioita.
2. vaihe (3. heinäkuuta – 5. elokuuta 1941)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Smolenskin taistelu
Saksalaisten eteneminen jatkui 3. heinäkuuta, mutta siihen mennessä vetäytyneet neuvostojoukot oli ryhmitetty uudelleen. Lisäksi rankat sateet hidastivat saksalaisjoukkojen etenemistä. Neuvostojoukot aloittivat Smolenskiin pyrkivää Keskustan armeijaryhmää vastaan hyökkäyksen ja seuranneissa taisteluissa joutui kolme neuvostoarmeijaa pihteihin kahden saksalaisen panssariarmeijan väliin, mutta saksalaiset saivat saartorenkaan suljettua vasta 26. heinäkuuta. Kaikkiaan 300 000 neuvostosotilasta joutui sotavankeuteen, mutta noin 100 000 sotilasta pääsi saartorenkaan aukosta pakenemaan.
3. vaihe (5. elokuuta – 2. lokakuuta 1941)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heinäkuun puoliväliin mennessä saksalaisjoukot olivat edenneet lähes Kiovaan. 1. panssariarmeija jatkoi etenemistään kohti etelää ja 17. armeija iski itään saartaen kolme neuvostoarmeijaa lähellä Umania. Motin murruttua joukot jatkoivat kohti pohjoista ylittäen Dniepr-joen. Keskisen armeijaryhmästä irrotettu 2. panssariarmeija ylitti Desna-joen 2. armeijan suojatessa joukkojen oikean sivustan. Panssariarmeijoiden väliselle alueelle jäi saarroksiin neljä neuvostoarmeijaa sekä osia kahdesta muusta.
Leningradiin pyrkivää 4. panssariarmeijaa täydennettiin Keskisen armeijaryhmän panssariyhtymillä. Vaunut murtautuivat 8. elokuuta neuvostojoukkojen ryhmityksen läpi, jolloin 16. armeija eteni koilliseen ja 18. armeija puhdisti Viron metsäveljien kanssa Viron alueen neuvostojoukoista edeten Peipsijärvelle. Elokuun loppuun mennessä 4. panssariarmeija oli edennyt 48 kilometrin päähän Leningradista. Saman aikaisesti suomalaisjoukot olivat edenneet Laatokan kahta puolta saavuttaen vanhan valtakunnan rajan.
Hitler antoi määräyksen Leningradin valtaamisesta ilman vankien ottamista. Pohjoinen armeijaryhmä aloitti 9. syyskuuta hyökkäyksen, joka eteni kymmenessä päivässä 11 kilometrin päähän kaupungista. Tämän jälkeen eteneminen hidastui ja tappioiden kasvaessa Hitler määräsi kaupungin näännytettäväksi valtauksen osoittauduttua odotettua vaikeammaksi. Keskisen armeijaryhmän luovutettua panssarinsa se ryhmittyi puolustukseen torjuen useita neuvostojoukkojen vastahyökkäyksiä ja kärsien ensimmäisen taktisen tappion etenemisen alettua. Hitler määräsi armeijaryhmän jatkamaan etenemistään kohti Moskovaa. 3. ja 4. panssariryhmä irrotettiin Leningradin piirityksestä ja ne siirrettiin Keskiselle armeijaryhmälle.
Ennen hyökkäyksen jatkamista piti saattaa päätökseen Kiovan alueen taistelut. Puolet armeijaryhmän joukoista siirrettiin etelään Kiovan selustaan ja saman aikaisesti Etelän armeijaryhmä aloitti hyökkäyksen Dniepr-joen sillanpäästä kohti pohjoista. Kiovan alueella olleet neuvostojoukot jäivät mottiin armeijaryhmien kohdatessa 19. syyskuuta. Kymmenen seuraavan päivän aikana motti tyhjennettiin saksalaisten saadessa lähes 600 000 sotavankia. Neuvostoliiton 5., 21., 26. ja 37. armeija menettivät taistelussa 452 000 miestä ja 3 867 tykistöasetta.
4. vaihe (2. lokakuuta – 5. joulukuuta 1941)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkelit: Operaatio Taifuuni ja Moskovan taistelu
Kiovan taistelun päätyttyä neuvostojoukoilla ei ollut enää miesylivoimaa ja joukoilla ei ollut enää käytettävissään koulutettua reserviä. Moskovan puolustamiseksi Stalinilla oli käytettävissään 83 divisioonaa, joissa oli 800 000 sotilasta. Näistä kuitenkin oli valmiiksi varustettuja ja koulutettuja ainoastaan 25. Saksalaiset aloittivat operaatio Taifuunin eli hyökkäyksen Moskovaan 2. lokakuuta. Keskisen armeijaryhmän edessä oli joukko puolustuslinjoja, joista ensimmäinen oli Vyazmassa ja seuraava Mozhayskissa.
Ensi-isku yllätti neuvostojoukot, kun 2. panssariarmeija valtasi 121 kilometriä puolustuslinjojen eteläpuolella olevan Oryolin. Kolme päivää myöhemmin panssariarmeija jatkoi hyökkäystään Bryanskiin 2. armeijan hyökätessä samanaikaisesti lännestä. Neuvostoliiton 3. ja 13. armeija joutuivat täten etenevien armeijoiden väliin mottiin. Pohjoisessa 3. ja 4. panssariryhmä hyökkäsivät Vyazmaan sitoen 19., 20., 24. ja 32. armeijan taisteluun. Keskinen armeijaryhmä oli siten murtanut Moskovan ensimmäisen puolustuslinjan. Moteista saatiin 673 000 sotavankia, mikä kasvatti sotatoimien alettua saatujen sotavankien lukumäärän kolmeen miljoonaan. Moskovan puolustamiseen oli tämän jälkeen käytettävissä ainoastaan 90 000 sotilasta ja 150 panssarivaunua.
Saksan 3. panssariarmeija mursi 13. lokakuuta neuvostojoukkojen puolustuksen noin 140 kilometrin päässä Moskovasta, ja kaupunki siirrettiin sotilashallinnon valvontaan. Pitkään jatkuneet sateet olivat kuitenkin muuttaneet päällystämättömät tiet mudaksi, joten saksalaiset pääsivät etenemään vain runsaat kolme kilometriä päivässä. Samalla etenevien joukkojen huoltotilanne heikkeni merkittävästi. Ylijohto määräsi etenemisen pysäytettäväksi 31. lokakuuta joukkojen järjestämiseksi. Tämä antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuden parantaa asemiaan sekä keskittää alueelle uusia joukkoja. Runsaassa kuukaudessa perustettiin yksitoista uutta armeijaa, joihin kuului 30 divisioonaa Kaukoidästä vapautuneita siperialaisia joukkoja. Siperiasta tuotiin myös runsaat tuhat panssarivaunua ja tuhat lentokonetta.
Maan jäädyttyä 15. marraskuuta saksalaiset jatkoivat hyökkäystään kohti Moskovaa. Viivästyminen oli tarjonnut joukkojen kaipaamaa lepoa, ja siten miehet olivat valmiit jatkamaan, mutta huollon järjestämiseksi tauko ei ollut riittävä. Eteneviä joukkoja vastassa olivat Neuvostoliiton 5., 16., 30., 43., 49. ja 50 armeijat. Saksalaisten suunnitelman mukaan 3. ja 4. panssariarmeijan piti ylittää Moskovan kanava ja saartaa kaupunki koillisesta. 2. panssariarmeija hyökkäsi Tulaan, jonka jälkeen se jatkaisi etenemistä etelästä kohti Moskovaa. Neuvostojoukkojen reagoidessa sivustoilla oleviin uhkiin iskisi 4. armeija keskustaan. Kaksi viikkoa kestäneiden kiivaiden taisteluiden jälkeen saksalaiset etenivät hitaasti kohti Moskovaa. Etelästä hyökänneen 2. panssariarmeijan eteneminen oli kuitenkin pysähtynyt. Neuvostoliiton 49. ja 50. armeijan siperialaisjoukot aloittivat 22. marraskuuta vastahyökkäyksen lyödäkseen 2. panssariarmeijan, joka joutui vetäytymään. Saksan 4. panssariarmeija työnsi Neuvostoliiton 16. armeijan tieltään ja se onnistui ylittämään Moskovan kanavan ja siten aloittamaan kaupungin saartamisen.
Saksan 258. jalkaväkidivisioona oli 2. joulukuuta ainoastaan 24 kilometrin päässä Moskovasta ja sen asemista näki Kremlin kupolit. Saman aikaisesti kuitenkin alkoi talven ensimmäinen lumimyrsky. Tiedustelupataljoona käväisi Khimkissä, joka oli ainoastaan kahdeksan kilometrin päässä kaupungista ja se valtasi Moskovan-Volgan kanaalin sillan sekä rautatieaseman. Paikka oli samalla saksalaisten etenemisen kaukaisin piste. Saksalaisjoukot eivät olleet varustettuja talveen.
Operaation loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliitto aloitti 5. joulukuuta vastahyökkäyksen, joka työnsi saksalaisjoukkoja noin 320 kilometriä länteen. Saksalaisjoukot olivat vuoden 1941 aikana kärsineet itärintamalla yli 210 000 miehen tappiot kaatuneina ja kadonneina sekä 620 000 sotilasta haavoittuneina. Kolmannes tappioista oli tullut lokakuun alun jälkeen.
Neuvostoliiton kykyyn torjua Moskovan alueella Moskovan kaupunkia poliittisena, teollisena ja liikenteellisenä rautatiekeskuksena vastaan vaikutti Neuvostoliiton varmistuminen siitä, että sillä on varaa vetää Siperiasta erittäin talvitoimintakykyisiä joukko-osastoja ilman Japanin hyökkäyksen uhkaa Kaukoidässä Neuvostoliittoa vastaan. Osaltaan tähän on uskottu vaikuttaneen Saksan Tokion suurlähetystössä toimineen Neuvostoliiton tiedustelijan Richard Sorgen lähettämät tiedot.
Itärintama operaation jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Kaukasuksen taistelut
Epäonnistuneen Moskovan taistelun jälkeen Hitler keskitti katseensa Kaukasukseen Bakun öljykentille. Kesäkuussa 1942 Saksa aloitti jälleen etenemisen rintaman eteläosalla ja saavutti elokuun loppuun mennessä Volgan rannalla olevan Stalingradin kaupungin. Kaukasuksella saksalaisjoukot etenivät alle sadan kilometrin päähän Kaspianmerestä. Stalingradin taistelussa akselivallat menettivät noin 850 000 sotilasta, mikä merkitsi käännekohtaa toisessa maailmansodassa. Tämän jälkeen aloite siirtyi puna-armeijalle, jolloin Kaukasukselle edenneet joukot joutuivat vetäytymään välttyäkseen laajaan mottiin joutumiselta. Heinäkuussa 1943 käydyssä Kurskin taistelussa Saksan sodankäynti muuttui jatkuvaksi perääntymiseksi.
Operaatio populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hyökkäystä motivoimaan valmistettiin muun muassa ”Von Finnland bis zum Schwarzen Meer” (Suomesta Mustalle merelle) -marssilaulu, jossa ”Führer befiehl, wir folgen dir!”. Laulun sävelsi Norbert Schultze.[10] Laulu on nykyään kuunneltavissa mm. YouTubessa. [11]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Clark, Alan: Operaatio Barbarossa. Saksan ja Neuvostoliiton sota 1941–1945, s. 18–19. Helsinki: WSOY, 1965.
- Förster, Jurgen & Mawdsley, Ewan: Hitler and Stalin in Perspective: Secret Speeches on the Eve of Barbarossa. War In History, , 2004. vsk, nro 11, s. 74, 77. Sage Publications. ISSN 0968-3445. maksullinen. Viitattu 21.12.2008. (englanniksi)
- Jokipii, Mauno: Suomi etsiytyy Saksan valtapiiriin. Teoksessa ”Talvisodasta jatkosotaan”, toim. Jarl Kronlund. Jyväskylä: Suomen sotahistorian komissio Gummerus, 1991. ISBN 952-90-3091-6.
- Kershaw, Ian: Hitler. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-24915-3.
- Tauber. Joachim: The Road Towards the Hitler-Stalin Pact and its Consequences 30.1.2004. Lietuvos gyventojų genocido ir rezistencijos tyrimo centras. Viitattu 7.4.2008. (englanniksi)
- Ziemke, Earl F.: Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1939–1945. Helsinki: WSOY, 1963.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Richard L. DiNardo. Germany and the Axis Powers: From Coalition to Collapse. University Press Of Kansas, 92. ISBN 0700614125.
- ↑ Tauber 2004.
- ↑ Clark 1965, s. 18–19.
- ↑ Kershaw 2010, s. 574.
- ↑ Kershaw 2010, s. 604.
- ↑ Förster et al. 2004.
- ↑ Jokipii 1991, s. 147–148.
- ↑ http://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=709402
- ↑ a b Ziemke 1963, s. 174–175.
- ↑ Unterhaltungsmusik im Dritten Reich, http://d-nb.info s. 229, 603.
- ↑ https://www.youtube.com/watch?v=6O1y7Kfq6fM
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Korhonen, Arvi: Barbarossa-suunnitelma ja Suomi. Porvoo: WSOY, 1961.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Operaatio Barbarossa Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||