Tämä on lupaava artikkeli.

Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941 käsittelee välirauhan aikaista maiden sotilaallista yhteistyötä ja toimenpiteitä talvisodan lopusta jatkosodan syttymiseen.

Talvisota päättyi Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta 1940. Kesän aikana Saksa liitti Suomen mukaan suunnittelemaansa suurhyökkäykseen Neuvostoliittoon. Saksan aloitteesta maiden välille syntyi sotilaallisen yhteistyön linja, joka alkoi 1940 loppukesästä neuvotteluilla ja tietojenvaihdolla. Vähitellen yhteistyö tiivistyi konkreettisiin valmisteluihin Neuvostoliittoon suuntautuvaa hyökkäystä varten. Kiristynyt maailmanpoliittinen tilanne, taloudelliset ja maanpuolustukselliset tarpeet, sekä toiveet revanssista Neuvostoliiton suhteen Saksan aseiden avulla saivat Suomen tukeutumaan Saksaan ja sopimaan aseveljeydestä. Maat tiivistivät taloudellista ja sotilaallista yhteistyötään, ja Suomi salli Saksan joukkoja maaperälleen. Saksa hyökkäsi 22. kesäkuuta 1941 Neuvostoliittoon käyttäen myös Suomen aluetta keskiyöstä 24./25.6. alkaen. [1]. Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Suomea vastaan 22.6.1941 klo 6.05 [2]. Kun Neuvostoliiton hyökkäykset jatkuivat ja kävivät yhä rajummiksi 25. kesäkuuta eduskunnassa hyväksyttiin päätöslauselma, jonka mukaan Suomi on jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa [3] .

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilanne talvisodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeen maiden välit olivat viileät, sillä Saksa oli Suomen pettymykseksi ollut sodan aikana tiukan puolueeton. Suomi pyrki suuntautumaan länsivaltoihin, mutta Saksan vallattua Tanskan ja Norjan Suomi jäi maantieteellisesti sekä ulko- ja talouspoliittisesti puristuksiin Saksan ja Neuvostoliiton väliin. Kesällä 1940 Neuvostoliiton painostaessa Suomea näytti ainoana vaihtoehtona olevan natsi-Saksa, jonka sotamenestys toisaalta myös houkutti ja herätti toiveita Moskovan rauhan kumoamisesta yhteistyön ja Saksan aseiden avulla.

Saksan päätös hyökkäyksestä Neuvostoliittoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Operaatio Barbarossa

Adolf Hitler aloitti Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvan sodan valmistelut heinäkuun viimeisinä päivinä 1940 salaisessa Saksan korkeimman sotilasjohdon kokouksessa. Suunnittelu alkoi välittömästi operaationimellä Aufbau Ost, joka annettiin elokuussa. Marraskuussa Hitler antoi ohjeen numero 18, jonka mukaan idän hyökkäyksen suunnitelmia tuli jatkaa oli poliittisten neuvottelujen tulos mikä tahansa. 18. joulukuuta annettiin ohje numero 21, jossa määriteltiin operaatio Barbarossa ja sen strategiset tavoitteet.[4] Suomi oli mukana suunnitelmissa jo heinäkuussa.[5]

Kauttakulkusopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraava käänne suhteissa oli everstiluutnantti Josef Veltjensin vierailu Suomeen 17. elokuuta. Veltjens oli valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin luottomies. Veltjensin käymät neuvottelut pidettiin tarkkaan salassa, mutta myöhemmin on osoitettu, että hän tapasi ainakin Risto Rytin ja Mannerheimin. Neuvotteluissa sovittiin, että Saksa toimittaisi Veltjensin oman yhtiön ja erään ruotsalaisen yhtiön välityksellä runsaasti sotatarvikkeita Suomelle Saksan sotasaalisvarastoista. Käynnin päätarkoitus oli kuitenkin toinen: Veltjens ehdotti, että Saksa saisi kuljettaa ilmavoimien joukkoja ja materiaalia Pohjois-Suomen läpi. Molempien maiden suhteet Neuvostoliittoon olivat kiristymässä ja Neuvostoliitto ei tehnyt asiasta suurta kysymystä. Solmittu kauttakulkusopimus pysyi salassa, kunnes 21. syyskuuta ensimmäiset saksalaiset alukset ilmestyivät Suomen rannikolle. Sopimus otettiin kuitenkin kansan parissa pääasiallisesti myönteisesti vastaan.[6]

Ilmavoimien yhteistyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koelentotoiminta ja lainakoneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmeisesti samoissa neuvotteluissa Suomi lupautui lainaamaan saksalaisille Suomen ilmavoimien liittoutuneiden käyttämiä lentokonetyyppejä testilentoja ja tutustumista varten. Ensisijainen oli brittivalmisteinen Bristol Blenheim -pommittaja. Yksi Suomen ilmavoimien Blenheim IV lennettiin Saksaan syyskuun lopussa ja palautettiin joulukuussa. Mukana oli testejä varten myös brittiläisvalmisteista lentosuunnistuslaitteistoa ja Wimperis-pommitustähtäin. Koelentotoiminta jatkui: Blenheimin Luftwaffen koelentokeskuksesta Rechlinistä Suomeen lentänyt Flugkapitän Heinz Beauvais koelensi samalla matkalla Suomen ilmavoimien neuvostovalmisteisen Polikarpov I-153 -hävittäjän Malmilla. Lisäksi jossain vaiheessa välirauhan aikana maassa vieraili saksalaisseurue erityisesti neuvostokonemalleihin tutustumassa. Huhtikuussa 1941 Saksaan lainattiin Polikarpov I-16 -hävittäjä ja toukokuussa Iljušin Il-3M -pommikone. Kesäkuussa operaatio Barbarossan aloituspäivänä yksi Suomen Ilmavoimien Brewster-hävittäjä oli valmiiksi osiin purettuna ja laatikoihin pakattuna odottamassa laivausta Saksaan.[7]

Saksan sotilaskoneet Suomen ilmatilassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1940 saksalaiset Norjan Banakista, ja myöhemmin Kirkkoniemestä operoivat lentokoneet tekivät tiedustelulentoja Neuvostoliiton alueelle Suomen ilmatilan kautta. Lennot suoritettiin 27. syyskuuta – 29. marraskuuta vuonna 1940 päätehtävänä oli kuvata teitä ja Muurmannin rataa. Lennot tehtiin Dornier Do 17 -koneilla, joita oli myöhemmin myös Suomen ilmavoimilla. Huhtikuussa 1941 tiedustelulennot Neuvostoliittoon Suomen alueen kautta aloitettiin uudelleen, usealta eri kentältä.[8]

Vuoden vaihteessa 1940–1941 Luftwaffen Ilmaviestipataljoona 100 testasi X-pommitussuunnistusjärjestelmää (saks. X-Verfahren) ja sen laskentalaitetta (saks. X-Gerät) pitkänmatkanlennoilla Keski-Euroopasta muun muassa Pohjois-Suomeen. Lennot tehtiin 7 000 metrin korkeudessa ilman välilaskuja. Koneet oli varustettu siviilitunnuksin ja maalattu harmaiksi.[8]

Suomalainen SS-pataljoona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 1941 Saksassa suunniteltiin aluksi 750 vapaaehtoisen suomalaisen, myöhemmin 1 500 miehen SS-joukon perustamista. Suomen hallituksen kantaa tiedusteltiin maaliskuussa, ja vastaus oli myöntävä. Asia hoidettiin Saksan sotilastiedustelu Abwehrin ja Valtiollisen poliisin kautta. Peiteorganisaatioksi perustettiin yksityinen värväyskomitea. Suomalaiset yrittivät asettaa joukon käytölle aluksi ehtoja, mutta näistä luovuttiin ja huhtikuun puoleenväliin mennessä ainoastaan toivottiin joukkoja Suomeen mikäli maa joutuisi sotaan yksinään.[9] Koottu vapaaehtoispataljoona, 1 200 miestä, kuljetettiin toukokuussa viidessä erässä salaa Saksaan.[10]

Vierailut, neuvottelut, tiedustelumatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvelan ja Heinrichsin Saksan-matkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eversti Horst Rössing, Saksan sotilasasiamies Helsingissä pyysi lokakuussa tietoja Suomen puolustusvalmiudesta ja erityisesti Pohjois-Suomen sotilaallisista laitteista ja maastosta. Rytin, Mannerheimin ja Heinrichsin pitämän neuvottelun jälkeen pyyntöön suostuttiin.[11]

Kenraali Paavo Talvela matkusti Mannerheimin lähettämänä neljä kertaa Saksaan syksyn 1940 aikana. Ensimmäisellä kerralla hän neuvotteli saksalaisten läpikulusta Suomen alueella. Myöhemmin Talvela selvitti saksalaisten asennetta Suomen ja Ruotsin valtioliittoon. Tärkeä selvitettävä asia oli myös avun saaminen Saksasta, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen.[11]

Neljännen kerran Talvela vieraili Saksassa joulukuussa. Tuolloin häneltä kysyttiin tarkkoja tietoja Suomen liikekannallepanosuunnitelmista. Tiedot Suomen liikekannallepanosta lähti viemään Saksaan pääesikunnan päällikkö Erik Heinrichs, joka tapasi OKH:n esikuntapäällikkö Halderin Berliinissä 30. tammikuuta. Heinrichs sai vastavuoroisesti tietoja tulevasta idänhyökkäyksestä, joskaan ei operaation nimeä tai toteutushetkeä. Heinrichsin palattua salainen tieto kerrottiin vain sotakabinetin jäsenille, joiden päätöksentekoon se vaikutti helmikuun alusta lähtien.[12]

Saksalaisvierailut Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmi–maaliskuussa 1941 Suomessa vierailivat tiedustelutehtävissä Saksan Norjan armeijan esikunnan esikuntapäällikkö Erich Buschenhagen ja Luftwaffen päämajoitusmestari Hans-Georg von Seidel.[13] Buschenhagen kävi Helsingissä sekä kiertomatkalla Pohjois-Suomessa. Erityisen tärkeä aihe oli Petsamon tiedustelu miehitysoperaation suunnittelua varten. Mukana oli laivostoasiamies Bonin tiedustelemassa Liinahamarin satamaa.[14]

Keväällä Suomessa vieraili delegaatio aseasiantuntijoita, jotka tutustuivat erityisesti suomalaisilla olleisiin neuvostoliittolaisvalmisteisiin aseisiin.[13]

Maalis–huhtikuussa saksalaiset suorittivat suomalaisten avustuksella järjestelmällistä tiedustelua Pohjois-Suomen alueella tulevaa hyökkäysoperaatiota varten.[10] Joskus saksalaisupseerit liikkuivat jopa suomalaisunivormuissa.[15] Vuoristoarmeijakunnan komentaja Eduard Dietl teki tiedustelumatkan Petsamoon, siviilipukuisena, suomalaisupseerien opastamana. Saksan 2. vuoristodivisioonan komentaja Ernst Schlemmer vieraili Petsamossa useita kertoja keväällä, huhtikuussa parinkymmenen saksalaisupseerin seurueessa. Saksan Sicherheitsdienst järjesti seurueelle luvat Suomen Valtiollislta poliisilta, julkisesti joukko esiintyi siviilimatkailijoina. Kaksi saksalaisupseeria asetettiin Petsamoon suomalaiseen rajakomppaniaan tiedustelutehtäviin. Toukokuussa saksalaisupseerien tiedustelukäynnit Petsamossa tiivistyivät lähes päivittäisiksi. Miehitysoperaatiota varten kuljetettiin Suomen puolelle valmiiksi rakennusmateriaaleja. Kuljetukset naamioitiin siviilikuljetuksiksi.[14]

Kesäkuun alussa kolme Luftwaffen upseeria lensi Lufthansan erikoiskoneella siviilipukeissa Suomeen tutkimaan lentokenttiä saksalaisille Junkers Ju 88 -pommittajille. Tehtävänä oli löytää vähintään yksi toiminta- ja yksi varalaskukenttä, pommilastien hätäpudotusalue ja selvittää suurten tuhannen kilon BM 1000 -pommien varastointitapa. Upseerit kiersivät kenttiä suomalaisella siviilikoneella. Päätökseksi tuli, että Malmi on työkenttä ja Utti varakenttä. Suomen ilmavoimien johdon kanssa sovittiin pommilastien hätäpudotuspaikaksi Hanko.

Tiedustelu rajatoiveista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Natsien puolueorganisaation kautta saksalaiset lähettivät 17. toukokuuta lähettiläs Kivimäelle salaisen tiedustelun, jossa kysyttiin Suomen tulevia rajatoivomuksia. Hallituksen sotakabinetti päätti vastata tiedusteluun. Päämajoitusmestari Aksel Airo laati viisi vaihtoehtoa, joista suppein käsitti Karjalan palautuksen ja vuoden 1939 rajojen voimaantulon. Muut vaihtoehdot laajensivat Suomen aluetta asteittain: viidennessä vaihtoehdossa raja kulki Äänisjärven itäpuolella ja Syvärin eteläpuolella. Vastaukset annettiin 30. toukokuuta kysyjän lisäksi Saksan ulkoasiainministeriölle Auswärtiges Amt:lle, jolla haluttiin virallistaa asia. Samalla pyydettiin Saksalta takuita Suomen säilymisestä itsenäisenä myös siinä tapauksessa, että saataisiin rauhanomainen ratkaisu, sekä vilja-apua.[16]

Suomen sotilasjohto Saksassa toukokuussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan valtakunnanhallituksen aloitteesta lähetti Auswärtiges Amt erityislähettiläs Karl Schnurren Suomeen. Schnurre toi 20. toukokuuta presidentti Risto Rytille viestin, että suomalaiset lähettäisivät sotilashenkilön Saksaan armeijan päämajaan saamaan selostuksia ja keskustelemaan maiden pääesikuntia kiinnostavista kysymyksistä. Mannerheim olisi halunnut pitää vierailun tason teknisellä tasolla käskemällä vierailulle vain yhden yleisesikunnan osastopäälliköistä.[17] Lopulta saksalaisille ilmoitettiin että tulossa on upseeridelegaatio johtajanaan eversti Kustaa Tapola. Saksan sodanjohto kuitenkin vaati, että molempien upseeridelegaatioiden puheenjohtajan tuli olla johtavassa asemassa oleva kenraali. Suomalaista delegaatiota johti yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Erik Heinrichs, mukana olivat everstit Kustaa Tapola, Einar Mäkinen ja Harald Roos sekä kommodori Svante Sundman.[18]

Vierailu tapahtui 25. toukokuuta 1941 Saksan pääesikunnassa OKW:ssä Salzburgissa, jossa korkea-arvoinen saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan pääesikunnan päällikkö kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunniteltua hyökkäystä.[17] Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan ja osallistumaan Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen. Seuraavana päivänä neuvottelut jatkuivat Berliinissä 28. päivään asti Saksan maavoimien esikunnan OKH:n kanssa. Pääesikunta OKW:n esittelijänä toimi Buschenhagen, OKH:n vastaavana eversti Kinzel.[19]

Suomen delegaatiossa mukana olleen kommodori Sundmanin mukaan kaikki Suomen neuvottelijat käsittivät neuvottelujen merkinneen ainakin äänettömän sopimuksen syntyä. Suomalaisille oli tullut selväksi että Saksa lähitulevaisuudessa hyökkää Neuvostoliittoon.[20]

Helsingin neuvottelut 3.–6. kesäkuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratkaisevat neuvottelut Suomen liittymisestä Saksan rinnalle käytiin molempien maiden sotilasjohdon välillä Helsingissä 3.–6. kesäkuuta. Helsingin kokouksen jälkeen Saksan sodanjohto katsoi saaneensa varmuuden Suomen liittymisestä sotaan Saksan rinnalle, vaikka poliittinen päätös puuttuikin.[21] Kesäkuussa 1941 Saksa yritti saada Suomelta virallisia takeita liittolaisuudesta, mutta Suomi ilmoitti pysyvänsä puolueettomana ja puolustautuvansa, jos sitä vastaan hyökättäisiin. Epävirallisissa keskusteluissa eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa hyökkäyksen alla presidentti Ryti kuitenkin totesi, että Saksan ja Neuvostoliiton välisen konfliktin syttyessä ”Suomi ei voi pysyä toimettomana tarkkailijana. […] Jos Neuvostoliitto ei hyökkää kuuden päivän kuluessa, niin Suomi tekee sen”.[22]

Suomen ehto sotaan ryhtymiseksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingissä käytiin kesäkuun alussa neuvotteluja, joissa puheenjohtajana toimi kenraaliluutnantti Heinrichs ja niihin osallistuivat Suomen puolelta kenraalimajuri A. F. Airo sekä everstit K. A. Tapola ja Harald Roos. Saksan edustajina olivat everstit Erich Buschenhagen, Eberhard Kinzel ja Horst Rössing sekä majuri Christian Müller. Heinrichs laati ennen neuvotteluja yhteistoiminnassa sotamarsalkka Mannerheimin ja ulkoasiainministeri Wittingin kanssa saksalaisille annettavan muistion, jonka viimeistelystä neuvoteltaessa myös presidentti Ryti ja puolustusministeri Walden olivat läsnä. Tämä muistio luovutettiin saksalaisille.

Suomalaisten poliittisina toivomuksina erityisesti sitä tapausta silmälläpitäen, ettei Neuvostoliiton kanssa synny aseellista ratkaisua, esitettiin diplomaattista tietä käsiteltäväksi seuraavat kysymykset: 1. Suomen asema itsenäisenä valtiona ja sen valtioalueen takaaminen, mikäli mahdollista vanhoine, pyöristettyine tai kompensoituine valtion rajoineen. 2. Taloudellisen avun - erityisesti elintarvikkeiden - antaminen Suomelle. 3. Lisäksi todettiin että presidentin valtiojärjestykselliset siteet huomioon ottaen Suomi piti hyvin tärkeänä, ettei vihollisuuksia Neuvostoliittoa vastaan aloiteta suomalaisten taholta tai Suomen valtionalueelta.[23]

Kenraali Erik Heinrichs johti suomalaisjoukkoa keskusteluissa Salzburgissa, Berliinissä ja Helsingissä. Hän kertoo: ”Koko hanke perustui siihen usein toistettuun nimenomaiseen edellytykseen, että Suomi joutuisi Venäjän hyökkäyksen johdosta mukaan sotaan.”[24] Väinö Tannerin mukaan Suomen ja Saksan välillä ei ollut olemassa minkäänlaisia poliittista tai sotilaallista sopimuksia. Sen sijaan oli kyllä ennakolta käyty keskusteluja, joiden tarkoituksena oli ollut selvittää, minkälaisia strategisia ohjelmia kummallakin taholla olisi seurattava siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto tulisi hyökkäämään."[25]

Suomalaisten valmistautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatiosuunnitelmien muutos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan hyökkäysaikeiden tultua suomalaisten tietoon Tapolan saksanmatkalla pääesikunta muutti 21. joulukuuta Karjalan osalta maan puolustussuunnitelman hyökkäykselliseksi. Hyökkäyssuunnat olisivat Karjalankannas ja Laatokan pohjoispuoli. Huhtikuussa 1941 Päämaja käski armeijakuntien esikuntia suorittamaan toukokuun loppuun mennessä sotapelejä. Tutkimuskohteina piti olla viivytystaistelu rajalla, tilanteen vakauttaminen ja hyökkäys ennalta määrätyin tavoittein.[13]

Päämaja alisti Suomen III Armeijakunnan hyökkäykseen valmistuvan Saksan Norjan armeijan alaisuuteen 15. kesäkuuta 1941.[26] Pääesikunta teki 15–19. kesäkuuta vaihtoehtosuunnitelmat, joissa puolustautuminen mainittiin muodon vuoksi, mutta hyökkäysvaihtoehto suunniteltiin tarkasti. Tehtäviä jaettiin yksiköille 18. kesäkuuta: 14.D Lentiiraan ja Repolaan, VII AK Sortavalaan, II AK Vuokselle. Samana päivänä kenraali Hägglund jaetutti joukoilleen muistion Näkökohtia syvälle suuntaavassa hyökkäystaktiikassa.[27]

Yhteistoimintaa valmistelevat rakennustyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa 1941 Mannerheim Saksan pyynnöstä kiirehti teiden rakentamista Hetasta Kilpisjärvelle ja Inarista Kaarasjoelle, molemmat Norjan rajalle asti. Rajan takaa saksalaiset jatkoivat rakentamista yhdistääkseen tieverkon valtakunnantie Reichsweg 50:een Narvikista Kirkkoniemeen, tuloksena kaksi uutta yhteyttä Jäämerelle. Lisäksi Paatsjoen yli ryhdyttiin rakentamaan siltaa Höyhenjärven ja Nyrudin kohdalla.[28] Aluksi suomalaiset pyrkivät saamaan saksalaisilta kaksi kolmasosaa rakennuskustannuksista, mutta myöhemmin hallitus päätti kustantaa tiet itse.[29]

Saksan ilmavoimille luvattuja lentokenttiä ja kenttiä joita saksalaiskoneet käyttivät, piti kunnostaa ja perusparantaa. Työt alkoivat 19. kesäkuuta. Liinahamarin, Rovaniemen, Kemin ja Kemijärven kentät tyhjennettiin, samaten Utin kenttä, jonne jätettiin suomalainen huoltomiehistö. Malmin kenttä luovutettiin saksalaisille 19. kesäkuuta. Muutaman päivän kuluttua kenttää levennettiin ja pidennettiin kiireellä suurille saksalaispommittajille sopivaksi.[30]

Valmistautuminen hyökkäykseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuun alkupuoli 1941[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SS-divisioona Nord ylitti 7. kesäkuuta Norjan ja Suomen rajan Nyrudin siltaa pitkin ja aloitti moottorimarssin Jäämerentietä pitkin Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. 8 000–9 000 miehen vahvuisen divisioonan ajoneuvokolonnan ohimarssi kesti kymmenen tuntia. Divisioona oli Rovaniemellä 10. kesäkuuta. Samaan aikaan kaksi divisioonaa saksalaisjoukkoja laivattiin Ouluun, Stettinistä 169. divisioonan 20 000 miestä (operaatio Blaufuchs 1), ja Oslosta XXXVI AKE ja esikunta, sekä SS-Nordin tykistö ja erikoisjoukot, 10 600 miestä (operaatio Blaufuchs 2). Oulun Toppilan satamasta joukot siirrettiin junakuljetuksina Rovaniemelle. Laivaukset alkoivat 5. kesäkuuta ja viimeiset joukot olivat Rovaniemellä 14. kesäkuuta. Saksalaisten yhteensä 40 600 miehen vahvuiset joukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, josta ne aloittivat 18. kesäkuuta siirtymisen kohti Sallaa.[31]

Barbarossa-hyökkäystä edeltävä viikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan Norjan armeijan johtoesikunta siirtyi Rovaniemelle 15. kesäkuuta, armeijan komentaja kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst saapui hyökkäyspäivänä.[32][33][34] Wehrmachtin kenraali Erwin Engelbrecht teki 1722. päivä tiedustelumatkan Oslosta Hankoon, jossa hän tutki mahdollisuuksia hyökätä Hangon neuvostojoukkoja vastaan. Ilmeni kuitenkin, että puolustuslinnoitteet olivat vahvat. Suomalaisten ja saksalaisten yhteisestä päätöksestä Hanko päätettiin ainoastaan piirittää ja Engelbrechtin komentama Saksan 163. jalkaväkidivisioona päätettiin asettaa Mannerheimin reservijoukoksi Karjalan rintamalle.[32]

Yhdysupseereja vaihdettiin: 12. päivä lähetti Luftwaffe hallinnolliseksi edustajaksi kenraali Lorenzin ja yhdysupseeriksi kapteeni Friedrich-Franz von Nordenskjöldin. Suomi lähetti 19. päivä Luftflotte 1:n esikuntaan Saksaan kapteeni Pauli Ervin ja Kirkkoniemeen Luftflotte 5:n esikuntaan kapteeni Olavi Lumialan.[35]

Kesäkuun 17. päivä Rovaniemelle laskeutuivat ensimmäiset Luftwaffen lentokoneet, ja lisää koneita lensi Norjan kentiltä hyökkäyspäivän lähestyessä. Luonetjärven kentälle saksalaiset saapuivat 16. päivästä lähtien, Uttiin aamuyöllä 21. kesäkuuta.[36][37]

Suomen aluevesille purjehti 16. kesäkuuta Saksan laivaston kaksi laivasto-osastoa, jotka piilotettiin saaristoon odottamaan alkavaa hyökkäystä. Osa aluksista ajettiin Suomenlinnaan merisotakoulun laituriin. Gruppe Cobra odotti Porkkalan saaristossa ja Gruppe Nord Turun saaristossa Nauvon eteläpuolella. Molemmat olivat saman suuruisia, yhteensä aluksia oli runsaat 40: viisi sukellusveneiden emälaivaa, seitsemän suurta miinalaivaa (muun muassa Königin Luise), kymmenen miinanraivaajaa sekä niiden emälaiva, 12 moottoritorpedovenettä emälaivoineen, neljä avomerihinaajaa, tankkeri ja huoltoaluksia. Alukset olivat Suomen rannikolla päästäkseen nopeasti laskemaan miinasulun Suomenlahden poikki, jotta Neuvostoliiton Itämeren laivasto suljettaisiin Leningradiin. Suomalaiset kuljettivat saksalaisupseereita tutkimaan tulevia miinoitusalueita, ja päästivät saksalaistähystäjät Bengtskärin majakalle tähystämään neuvostoliikennettä Hankoon. Turun saaristossa oli ankkurissa myös Suomen sukellusvenelaivasto, viisi sukellusvenettä ja emälaiva. Kolme suomalaisaluksista auttoi 22. päivä saksalaisia miinoittamaan Viron rannikkoa.[38]

21. kesäkuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen pioneerikomppania siirtyi 20–21. kesäkuuta välisenä yönä Norjasta Petsamoon valmistelemaan Saksan 2. ja 3. vuoristodivisioonan saapumista alueelle. Joukot olivat siviilipuvuissa. Seuraavana yönä saksalaiset yhteistyössä Suomen Valtiollisen poliisin kanssa valtasivat Neuvostoliiton Petsamon konsulaatin ja suomalaiset pidättivät konsulaatin koko henkilökunnan perheineen. Saksan Gestapo takavarikoi konsulaatin arkistot tutkittavakseen ja toimitti ne myöhemmin Valpolle.[39]

Suomen ilmavoimien esikunnan määräyksestä Yleisradion Lahden, Turun ja Oulun radiomastoihin asennettiin 21. kesäkuuta automaattiset morsetuslaitteet saksalaisten pommikoneiden radiosuunnistusta varten.[40] 28. helmikuuta 2017 alkaen on Lahden suurasemalle asennettu sähkötysradiomajakka ollut Radiomäellä olevassa radio- ja televisiomuseo Mastolassa näytteillä alakerrassa.

Illalla 21. kesäkuuta Suomen rannikolla piileskelleet laivasto-osastot Cobra ja Nord purjehtivat etelään ja laskivat yön aikana kaksi massiivista miinasulkua, Corbethan Porkkalasta ja Apoldan Korppoosta, yhteensä tuhat miinaa ja 1400 raivausestettä. Torpedoveneet miinoittivat Viron saaristoa. Osastot eivät kärsineet tappioita. Neuvostoliittolaisten lentoveneiden havaittua Korppoon osaston avattiin niitä kohti tykkituli kello 2:30, puoli tuntia ennen yleishyökkäystä. 22.6.1941 kolme suomalaista sukellusvenettä , Vetehinen, Vesihiisi ja Iku-Turso laskivat miinoja Viron rannikolle. Vetehinen laski miinansa kello 07.38-08.26 Louna-Uhtin ja Kundan lahden itäniemen Letipään väliin, Iku-Turso kello 08.15-09.06 Mohnin saaren luo ja Vesihiisi omansa 09.05-10.25 Vaindlon ja Kalgrundin väliin [41] . Kaksi veneistä jatkoi miinoittamista 23–24. päivä Suursaaren länsipuolella.[42]

”Kolmen päivän puolueettomuus”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon koko itärintaman leveydeltä kello 3:00 22. kesäkuuta 1941. Rovaniemelle keskitetyistä saksalaisjoukoista osa oli jo asemissa Sallan rintamalla, osa vasta marssilla kohti rajaa. Suomi ilmoitti olevansa puolueeton.

Aamuyöllä 22. kesäkuuta Saksan 2. ja 3. vuoristodivisioonan kärkijoukot odottivat sillalla pääsyä Suomen puolelle. Suomalainen rajavartiosto nosti rajapuomin ja laski saksalaiset maahan kello 02:30. Operaatio Renntieriä noudattaen 2. divisioona miehitti nikkelikaivoksen ja Liinahamarin alueen, 3. divisioona Jäämerentien varren etelämmässä. Tirolista, Steiermarkista ja Salzburgista kotoisin olevat joukot rakensivat siltoja ja parakkeja, ja paransivat teitä. Petsamon maastotiedustelun Neuvostoliiton rajalle saksalaiset saivat tehtyä 24. päivään mennessä.[43][44]

Aamuyöllä Suomen laivaston alukset suuntasivat kohti Ahvenanmaata toteuttamaan jo viikon valmisteltua operaatio Kilpapurjehdusta, Ahvenanmaan miehittämistä. Saattueessa oli 23 alusta, sotaväkeä yhteensä kaksi rykmenttiä ja 69 eri kaliiberin tykkiä. Tukena oli suurin osa rannikkolaivastoa. Aamulla kello 6 venäläiskoneet tekivät tehottomaksi jääneen ilmahyökkäyksen saattuetta kohti. Joukot miehittivät Ahvenenmaan suunnitelmien mukaan.[42]

Neuvostoliiton Pohjoinen laivasto ja 14.Armeija saivat 22.6. käskyn pommittaa viholliskohteita Petsamon ja Kirkkoniemen alueella. [45] Kesäkuun 22 päivän aamulla ryhtyi Neuvostoliitto hyökkäykseen Suomen alueelle pommittaen ja tulittaen puhtaasti suomalaisia kohteita. Klo 6.05 aamulla sanottuna päivänä Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat suomalaisia panssarilaivoja Sottungan luona, klo 6.15 Alskärin linnaketta Turun saaristossa, klo 6.45 suomalaisia kuljetusaluksia Korppoon luona ja klo 7.55 Puna-armeijan tykistö avasi tulen Hangon vuokra-alueelta ampuen Porsöhön, Storholmaan ja mantereelle. Samana päivänä avattiin Hirsilammen luona, noin 14 km Imatran itäpuolella, Neuvostoliiton alueelta tuli suomalaisia rajavartioita kohden ja Pummangista Petsamossa ammuttiin useita kymmeniä tykinlaukauksia erästä merellä kulkenutta suomalaista laivaa kohti. Näiden puolueettomuudenloukkausten johdosta ulkoministeri Witting kesäkuun 22 p:nä esitti Neuvostoliiton lähettiläälle ministeri Orloville vastalauseen pyytäen selitystä. Ministeri Orlov lupasi kääntyä hallituksen puoleen, mutta pyydettyä selitystä ei milloinkaan saatu. [46]

Viron rannikkoa miinoittamassa olleet saksalaiset moottoritorpedoveneet hyökkäsivät seuraavina päivinä muun muassa Hangon meriyhteyksiä vastaan. Veneet pitivät tukikohtaansa Suoman rannikon saaristossa.[42]

Aamulla Suomen ilmatilaan saapui etelästä 18 saksalaista Junkers Ju 88 -pommikonetta miinoitettuaan Neuvostoliiton Kronstadtin sotasataman. Suomalaista ilmatorjuntaa oli valmiiksi varoitettu ”omista koneista”. Johtokoneessa oli mukana ylimääräisenä navigaattorina Luftflotte 1:n suomalainen yhdysupseeri, kapteeni Ervi. Koneet laskeutuivat Uttiin ja tankattiin paluumatkaa varten.[42] Uttiin laskeutui myös idästä Suomen alueelle tullut 19 Ju 88 -pommittajan lentue miinoitustehtävältä Laatokalta. Koneet tankattiin ja ne lähtivät paluumatkalle Saksaan.[36]

22. päivän iltana kaksi saksalaista Heinkel He 59 -meripelastuskonetta starttasi Oulujärven Paltaniemen kentältä kohti Vienanmerta. Mukana oli suomalainen kaukopartio, yhteensä 16 miestä siviilivaatteissa, tehtävänä räjäyttää Stalinin kanavan sulkuja. Tehtävän epäonnistuttua partio räjäytti Murmannin rataa ja palasi 10. heinäkuuta.[42]

Samaten illalla 22. kesäkuuta laskeutui Malmin kentälle 12 Junkers Ju 88 -pommittajaa. Tarkoitus oli suorittaa Malmilta käsin pommituslentoja neuvostoliittolaisia vastaan. Koneita varten jouduttiin kiitotietä jatkamaan kovalla kiireellä, viisi rakennusta purettiin ja metsää kaadettiin. Laskeuduttuaan koneet rullasivat seisontapaikoille, mutta laskutelineet upposivat pehmeään maahan. Suunnitelma lentokentän käytöstä hylättiin ja seuraavana päivänä kun koneet oli saatu irti ne palasivat Saksaan.[36]

Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Jatkosota

Neuvostoliitto hyökkäsi 25. kesäkuuta Suomeen yhteensä 236 pommikoneen ja 240 hävittäjän voimin. Iskut kohdistuivat osin lentokentille, osin kaupunkien siviilikohteisiin. Seuraavana päivänä presidentti Risto Ryti piti radiopuheen, jossa totesi Suomen olevan jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.[47]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Clark, Alan: Operaatio Barbarossa. Saksan ja Neuvostoliiton sota 1941-1945. Porvoo: WSOY, 1965.
  • Jussila, Osmo; Hentilä, Seppo; Nevakivi, Jukka: ”Hentilä: itsenäistymisestä jatkosodan päättymiseen”, Suomen poliittinen historia 1809-1995. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1.
  • Jokipii, Mauno: Suomi etsiytyy Saksan valtapiiriin. Teoksessa "Talvisodasta jatkosotaan", toim. Jarl Kronlund. Jyväskylä: Suomen sotahistorian komissio ry & Gummerus, 1991. ISBN 952-90-3091-6.
  • Jokipii, Mauno: Vuodenvaihde 1940— 1941 uudessa valossa. Historiallinen aikakauskirja 1977 nro 2. Suomen historiallinen seura, 1977.
  • Julkunen, Seppo: Suomen ja Saksan keskinäisten suhteiden myytit ja todellisuus. Teoksessa "Talvisodasta jatkosotaan", toim. Jarl Kronlund. Jyväskylä: Suomen sotahistorian komissio ry & Gummerus, 1991. ISBN 952-90-3091-6.
  • Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Väitöskirja/Oulun yo.. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS, 2000. ISBN 951-746-216-6. Elektra-aineisto, maksullinen (pdf) (viitattu 18.1.2009).
  • Knabe, Konrad: Lapin lentotiedustelijat. Jyväskylä: Gummerus, 1983. ISBN 951-20-2391-1.
  • Krosby, Hans Peter: Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940-1941, s. 240-245. Helsinki: Kirjayhtymä, 1966.
  • Lappalainen, Niilo: Aselevon jälkeen. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21813-8.
  • Metzger, Hans: Kolmannen valtakunnan edustajana talvisodan Suomessa, s. 281-283. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 9511-08011-3.
  • Nikkilä-Kilpula, Eeva & STT: Saksa käytti hyväkseen Suomen Yleisradiota. (lehden lähteenä Vihonen, Lasse: Radio sodissamma 1939-1945, SKS 2010) Kaleva, 15.10.2010, s. 7. Oulu: Kaleva Oy. ISSN 0356-1356.
  • Tapola, Päivi: Ajan paino. Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä. Tammi, Helsinki, 2004. ISBN 951-31-3037-1
  • Tapola, Päivi: Kenraalien kirjeet. Tammi, Helsinki, 2007. ISBN 978-951-31-4012-0.
  • Tapola, Päivi: Marsalkan kotiinpaluu, Gummerus, 2010, ISBN 978-951-20-8250-6
  • Uola, Mikko: Petsamo 1939-1944. Minerva Kustannus Oy, 2012. ISBN 978-952-492-661-4.
  • Valtonen, Hannu: Luftwaffen pohjoinen sivusta. Saksan ilmavoimat Suomessa ja Pohjois-Norjassa 1941-1944. Keski-Suomen ilmailumuseon julkaisuja 6. Jyväskylä: Gummerus, 1997. ISBN 951-95688-5-9.
  • Vehviläinen, Olli: Suomen tie Saksan sateenvarjon suojaan. Teoksessa "Talvisodasta jatkosotaan", toim. Jarl Kronlund. Jyväskylä: Suomen sotahistorian komissio ry & Gummerus, 1991. ISBN 952-90-3091-6.
  • Vihonen, Lasse: Radio sodissamme 1939-1945. Porvoo: Suomen Kirjallisuuden Seura, 2010. ISBN 978-952-222-224-4.
  • Ziemke, Earl F.: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939-1945. Porvoo: WSOY, 1963.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mauno Jokipii – Jatkosodan synty 1987, sivu 599
  2. G. Mannerheim, Muistelmat II-osa, 1952, sivu 31
  3. Väinö Tanner, Suomen tie rauhaan, 1952, sivu 9
  4. Clark 1965, s. 18-19
  5. Korhonen 1961, s. 61-62
  6. Suomen historian pikkujättiläinen, s. 712–718
  7. Valtonen 1997, s. 16-17, 35
  8. a b Valtonen 1997, s. 26-30
  9. Korhonen 1961, s. 232-235
  10. a b Jokipii 1991, s. 143-159
  11. a b Tapola, s. 103–104, 106, 108–110
  12. Jokipii 1991, s. 144
  13. a b c Vuorenmaa 1991, s. 109-110
  14. a b Uola 2012, s. 274-278
  15. Junila s. 45-49
  16. Jokipii 1991, s. 147-148
  17. a b Erfurth s. 24-25
  18. Metzger 1984, s. 281-283
  19. Jokipii 1991, s. 148
  20. Metzger 1984, s. 281-283
  21. Krosby 1966, s. 240-245
  22. Sakari Virkkunen: Ryti - Myrskyajan presidentti. (1985) s. 101
  23. Olli Vehviläinen, Jatkosodan kujanjuoksu, 1982, sivu 37
  24. Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa, osa II, 1960, sivu 241
  25. Väinö Tanner, Suomen tie rauhaan 1943-44, 1952, sivu 64
  26. Lappalainen 1997, s. 61
  27. Jokipii 1991, s. 151
  28. Jokipii 1991 s. 145-146
  29. Jokipii 1977, s. 80
  30. Jokipii 1991, s. 153-155
  31. Ziemke 1963, s. 194
  32. a b Jokipii 1991, s. 149
  33. Junila2000, s. 48-49
  34. Paasilinna 1983, s.338
  35. Jokipii 1991, s. 153
  36. a b c Valtonen 1997, s. 98-103
  37. Rovaniemelle sijoitetun lentotiedustelulaivueen päällikön (silloisen) luutnantti Konrad Knaben mukaan saksalaiskoneet saapuivat Rovaniemelle vasta 18. kesäkuuta; kolme Dornier Do 17 -tiedustelukonetta ja Ju 52-kuljetuskone. Knaben mukaan von Falkenhorst oli jo tuolloin Rovaniemellä. Seuraavana päivänä saapuivat Me-109 -laivue ja osa Stuka-syöksypommittajalaivuetta. Knabe 1983 s.50-52.
  38. Jokipii 1999, s. 152-153
  39. Alftan & Jokisipilä 2005, s. 277–278
  40. Nikkilä-Kilpula & STT 15.10.2010
  41. Per-Olof Ekman, Sukellusvenesotaa Itämerellä, 1986, sivut 281-282
  42. a b c d e Jokipii 1999, s. 157-158
  43. Junila 2000, s. 48-49
  44. Paasilinna 1983, s.338
  45. Ohto Manninen, Miten Suomi valloitetaan, 2008, sivu 146
  46. Risto Ryti – Risto Rytin puolustus; 1989; sivu 50
  47. Vihonen 2010 s. 155

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]