Suomen ja Saksan lähentyminen 1940–1941

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen ja Saksan lähentyminen 1940–1941 käsittelee talvisodan jälkeisen välirauhan aikana tapahtunutta maiden ulkopoliittista lähentymistä ja tapahtumia ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon ja jatkosodan alkua.

Talvisota päättyi Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta 1940. Kesän aikana Adolf Hitler muutti hylkivää ulkopoliittista asennettaan Suomen suhteen.[1] Neuvostoliiton painostus ja Saksan vaikutusvallan kasvu johtivat Suomen ulkopoliittisten vaihtoehtojen vähenemiseen, mikä sai Suomen ylimmän sotilasjohdon suostumaan Saksan armeijan joukkojen kauttakulkuun Suomessa ja niiden sijoittamiseen Lappiin sekä aseistuksen hankkimiseen Saksalta Suomen puolustusta silmällä pitäen. Suomessa Saksan tarjous kauttakulusta ja asekaupoista tuntui tuovan helpotusta ahtaaseen tilanteeseen talvisodan jälkeen.[2] Saksa puolestaan tarvitsi Suomea marraskuussa 1940 valmistuneen itärintaman hyökkäyssuunnitelman toteutukseen ja strategisten Petsamon nikkelivarojen vuoksi. Lopputuloksena Suomi ensin siirtyi Neuvostoliiton etupiiristä tasapainoisempaan asemaan loppuvuonna 1940[3] ja lopulta de facto Saksan etupiiriin, ja myöhemmin jatkosodan myötä taistelemaan Saksan rinnalle Neuvostoliittoa vastaan.[1]

Ulkopoliittisten suhteiden taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratkaiseva merkitys Itämeren alueen turvallisuudelle oli 18. kesäkuuta 1935 solmitulla Britannian ja Saksan laivastosopimuksella. Sopimus kumosi Versailles’n rauhan Saksan laivastolle asettamat rajoitukset. Britannia suostui siihen, että Saksa sai lisätä laivastoaan 35 prosenttiin Britannian tonnistosta. Käytännössä sopimus merkitsi sitä, että sodan syttyessä Kuninkaallinen laivasto ei voisi toimia Itämerellä.[4][5] Itämeren alueen maille tämä taas merkitsi sitä, että Kuninkaallinen laivasto ei voisi turvata näiden maiden ulkomaankauppaa, eikä myöskään toimittaa sotilaallista apua sodan syttyessä. Vuoteen 1940 mennessä Itämeren pienet maat olivat kaikki joutuneet Saksan tai Neuvostoliiton etupiiriin.

Suomen ja Saksan suhteet 1930-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun puolessa välissä Suomi vahvisti puolueettomuuttaan ja pyrki Neuvostoliiton ja Saksan ympärille nousevien ulkopoliittisten blokkien sijaan suuntautumaan pohjoismaiseen yhteistyöhön.[6]

Neuvostoliitto esitti 1930-luvun puolivälistä alkaen ulkopolitiikassaan Saksan vaikutusvallan kasvavan Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Saksan omat salaiset poliittiset arviot kertoivat asian kuitenkin olevan päinvastoin. Suomen osalta Svinhufvudin tappio vuoden 1937 presidentinvaaleissa, sekä ensimmäisen punamultahallituksen synty katkaisivat Saksan yhteydet Suomen politiikan korkeimpaan johtoon. Mannerheimin johdolla sotilasjohtokin suhtautui varauksellisesti Saksaan.[6] Toukokuussa 1937 Holsti luovutti Ruotsin ulkoministerille Suomen yleisesikunnan laatiman ehdotuksen Suomen ja Ruotsin yhteistyöstä Ahvenanmaan sotilaalliseksi puolustamiseksi. Suomen ja Ruotsin välille solmittiin viisumivapaus ja toukokuussa 1938 Pohjoismaat allekirjoittivat yhteisen puolueettomuusjulistuksen.[7] Todettuaan suhteiden huonon tilanteen Saksa käynnisti kesällä 1938 ulkopoliittisen hyökkäyksen syyttäen Suomen hallitusta epäaidosta, Saksaa syrjivästä puolueettomuudesta. Suomen reaktio tähän oli pohjoismaista suuntausta vetäneen ulkoministeri Rudolf Holstin ero, joka johtui osaltaan myös hänen saamastaan arvostelusta hitaasti kehittyneiden Ruotsin-suhteiden vuoksi.[6]

Ulkoministeriksi Holstin tilalle noussut Eljas Erkko jatkoi pohjoismaista linjaa. Suunnitelma Ahvenanmaan puolustuksesta Ruotsin kanssa oli saatu valmiiksi heinäkuussa 1938, ja sopimus yhteistyöstä, Tukholman pöytäkirja, solmittiin tammikuussa 1939. Sopimus jäi vahvistumatta, koska Neuvostoliiton vastustuksen vuoksi Kansainliitto ei käsitellyt sitä.[7] Kun Suomi kieltäytyi huhtikuussa 1939 Saksan tarjoamasta hyökkäämättömyyssopimuksesta, Saksa näki vaikutusvaltansa Suomessa varsin pienenä.[6]

Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Vaikka talvisodan sytyttyä Suomessa nähtiin Saksan julkinen apu mahdollisena, ei siihen todellisuudessa ollut perusteita, koska Saksa ei halunnut vaarantaa suhteitaan Neuvostoliiton kanssa.[6] Silti Hitler antoi talvisodan alla salaisen erikoistehtävän eversti Joseph Veltjensille järjestää sotatarvikkeita Suomelle. Lokakuussa sovittiin, että Suomi saa Saksalta aseita Ruotsin kautta. Ruotsin lehdistö pääsi perille asiasta ja julkisti sen sensaationa, minkä johdosta Neuvostoliitto esitti Saksalle protestin, johon Saksa puolestaan vastasi ilmoittaen keskeyttäneensä toimitukset. Silti asekauppoja tehtiin vielä vuoden 1940 alussa. Veltjens sai toimitettua Suomeen tykkejä ja kranaatteja, joista varsinkin ilmatorjuntatykeillä oli suuri merkitys Suomen puolustukselle. Myöhemmin Hitler kielsi uudet asetoimitukset Suomelle.[8]

Kaiken kaikkiaan Suomi oli Saksalle 1930-luvulla ulkopoliittisesti varsin merkityksetön, lähinnä suojamuuri, joka turvasi Saksan etuja Skandinaviassa. Saksan suurvaltapolitiikassa Suomi ei tuolloin näytellyt vielä minkäänlaista roolia. Suomen ulkopolitiikan painopiste puolestaan keskittyi 1930-luvulla länsivaltoihin, kääntyen vuosikymmenen lopulla Ruotsiin päin.[6]

Taloudelliset suhteet 1930-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taloudellisesti Saksan merkitys Suomen ulkomaankaupalle oli vähentynyt 1930-luvulla edelliseltä vuosikymmeneltä. Suomelle taloudellisesti merkittävämpi 1930-luvulla oli Iso-Britannia, jonka kanssa käyty kauppa oli vielä huomattavan ylijäämäistä. Vuosikymmenen lopulla Ruotsi nousi Saksan ohi Suomen toiseksi tärkeimmäksi kauppakumppaniksi. Kauppa Saksan kanssa kuitenkin kehittyi positiivisesti, ja Saksa esimerkiksi osallistui kevättalvella 1939 Helsingissä yleismessuihin ja automessuihin omalla osastollaan.[6]

Talvisodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotakabinetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeisessä kiristyneessä tilanteessa Suomen johtoon syntyi poliittisen ja sotilaallisen johdon sisäpiiri, sotakabinetti, jolle valta sodan ja rauhan kysymyksissä käytännössä keskittyi. Sotilasjohdossa Mannerheimilla oli suvereeni asema, poliittisessa johdossa presidentti Risto Rytillä. Hallituksen piirissä presidentin luottomiehiä olivat pääministeri Jukka Rangell ja ulkoministeri Rolf Witting, marsalkan puolestaan puolustusministeri, kenraali Rudolf Walden ja pääesikunnan päällikkö kenraali Erik Heinrichs. Hallituksen ulkopuolisena sisäpiiriin kuului sosialidemokraatti Väinö Tanner, joka turvasi päätöksille riittävän tuen työväestön piirissä. Tämä johtoryhmä sai yleensä käsityksensä läpi hallituksessa ja eduskunnassa.[9] Osa hallituksesta ja jopa presidentti jäi syrjään ydinryhmän tiedoista ja päätöksenteosta.[10]

Göringin neuvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Hermann Göring: Talvisodan neuvot

Historiantutkija Heikki Ylikankaan kritiikkiä saaneen[11] teorian mukaan Suomi sai jo talvisodan aikana saksalaisilta ensimmäisen vihjeen maan tulevasta hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Saksan ja Neuvostoliiton välinen Molotov–Ribbentrop-sopimus esti Saksaa julkisesti tukemasta Suomea talvisodassa, ja virallisesti Saksa Suomen pettymykseksi pysytteli tiukan puolueettomana.[12] Suomen tuleva Berliinin lähettiläs Toivo Kivimäki lähetettiin kuitenkin helmikuussa 1940 Berliiniin hakemaan Saksalta tukea. Suhtautuminen oli aluksi nihkeää, mutta tilanne muuttui äkisti Suomen ilmoitettua aikeestaan hyväksyä liittoutuneiden avuntarjous.[13] Kivimäelle järjestettiin kiireesti 22. helmikuuta tapaaminen Hermann Göringin kanssa. Kivimäen hyvin tunteneen Ragnar Nordströmin 1940-luvun lopulla kirjoittamien muistelmien mukaan[14] Göring antoi Kivimäelle lupauksen Saksan tulevasta hyökkäyksestä Neuvostoliittoon.[13]

»Muistakaa, että teidän on tehtävä rauha millä ehdoin tahansa. Takaan, että kun lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan, saatte kaiken takaisin korkoineen.»

Ylikankaan mukaan Göringin lupaus vaikutti ratkaisevasti Suomen päätökseen hyväksyä Moskovan rauhan ehdot.[13] Ylikankaan teoriaa on arvostellut muun muassa historioitsija Ohto Manninen.[15]

Suomen kauppapolitiikan muutos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Suomi pyrki parantamaan suhteitaan länsivaltoihin. Ison-Britannian kanssa valmisteltiin poliittista kauppasopimusta, jonka mukaan Suomi sitoutuisi rajoittamaan kauppaansa Saksan kanssa, mutta saisi etuoikeuden Ison-Britannian ulkomaankaupassa. Saksan Tanskan miehitys ja hyökkäys Norjaan supisti ratkaisevasti Suomen ulkopoliittista pelivaraa. Ison-Britannian hallitus katkaisi välittömästi kaiken liikenteen Pohjoismaihin ja myös kauppaneuvottelut Suomen kanssa. Pohjoismainen turvallisuuspoliittinen vaihtoehto ei tullut enää kysymykseen. Kun myös Ranska joutui Saksan miehittämäksi, tukeutuminen länsivaltoihin muuttui käytännössä mahdottomaksi.[16][17] Suomen elintila pieneni entisestään Baltian maiden jouduttua samaan aikaan Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Saksan hallitessa Neuvostoliiton rajaa ja Petsamon satamaa lukuun ottamatta Suomen kaikkia kauppareittejä olivat ulkomaankaupan vaihtoehdot hävinneet. Kauppasopimusneuvottelut aloitettiin huhtikuussa 1940. Ennen kuin neuvottelut saatiin etenemään, Suomen piti vaihtaa saksalaisten silmissä englantilaismielinen neuvotteluryhmän puheenjohtaja Axel Solitander Rainer von Fieandtiin. Von Fieandt vakuutti saksalaisille Rytiltä saamansa valtuuksin, että aikaisempi suuntautuminen länsivaltoihin oli virhe ja nyt painotettaisiin kauppasuhteita Saksaan.[16]

Ulkopoliittinen tilanne kiristyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa Neuvostoliiton painostus Suomea kohtaan koveni. Suomessa hallitus tulkitsi Neuvostoliiton uhan kohdistuvan suoraan Suomen itsenäisyyteen ja demokratiaan. Neuvostoliiton vaatimuksiin ei haluttu taipua ja hallituksen linjaa tuki laaja kansalaismielipide.[18] Poliittista tukea hallitus haki Saksalta. Maiden välinen poliittisluonteinen kauppasopimus solmittiin kesäkuussa 1940.[16] Samana vuonna Saksa nousi Suomen suurimmaksi kauppakumppaniksi. Myös kulttuurin alalla yhteydenpito kasvoi vilkkaaksi.[17]

Suomen hallitus tunnusteli maiden suhteiden kehittymistä heinäkuun alussa 1940 kertomalla Saksan Helsingin-lähettiläälle Wipert von Blücherille yleisen mielipiteen olevan kääntymässä Saksalle myötämieliseksi, sillä toiveena oli saada Saksan aseilla takaisin Moskovan rauhassa menetetyt alueet. Lisäksi ulkoministeri Erkko ilmoitti lähettiläälle, että tunnusteluja tehtiin saksalaismielisen hallituksen saamiseksi maahan. Von Blücher ilmoitti, että hallitus olisi hyvä olla ainoastaan salaisesti yhteistoiminnassa Saksan kanssa, sillä maa aikoi pitää sopimuksensa Neuvostoliiton kanssa. Tästä von Blücher sai myöhemmin moitteet: Berliinissä katsottiin, ettei suomalaisissa ole syytä herättää vääriä toiveita.[19]

Saksan politiikan käänne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilanne muuttui nopeasti Adolf Hitlerin aloitettua valmistelut hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Saksan turvallisuuspalvelu SD lähetti asiamiehensä Ludwig Weissauerin Suomeen 19.–27. heinäkuuta 1940 tehtävänä selvittää suomalaisten suhtautumista mahdolliseen konfliktiin Saksan ja Neuvostoliiton välillä.[20] Hitler teki 29.–31. heinäkuuta 1940 periaatepäätöksen hyökätä Neuvostoliittoon seuraavana keväänä.[21] Hyökkäyksestä oli jo suunniteltu karkea luonnos, ja tarkempi suunnittelu aloitettiin heti. Lopullinen hyökkäyssuunnitelma, operaatio Barbarossa, valmistui 18. joulukuuta 1940.

Hyökkäyspäätös merkitsi käännettä myös Saksan Suomen-politiikassa. Hitler määräsi Pohjois-Norjan joukkojen vahvistukset 13. elokuuta, ja samalla annettiin määräys suunnitella operaatio Renntier, Suomelle kuuluvien Petsamon nikkelikaivosten pikavaltaus tarvittaessa.[22] Suomalaisille käänne tuli selväksi, kun Saksa lähetti valtakunnanmarsalkka Herman Göringin luottomiehen, asekauppiaanakin toimineen everstiluutnantti Joseph Veltjensin salaisiin neuvotteluihin Suomeen. Veltjensin tehtävänä oli sopia nopeista ja mittavista asetoimituksista sekä Saksan ilmavoimien sotilaskaluston ja miehistön kauttakulusta Pohjanmaan satamien ja Pohjois-Norjan Kirkkoniemen välillä.[23] Sopimuksen tuli olla salainen ja mieluiten ainoastaan sotilashenkilöiden kanssa neuvoteltu.[17] Lisäksi Veltjensin piti tunnustella mahdollisuutta saada osuus Petsamon nikkelikaivosten kaivosluvasta, joka oli brittiläis-kanadalaisen yhtiön hallussa. Kaivoksen tuotosta oli jo kesäkuun lopussa sovittu toimitettavan Saksaan 60 prosenttia.[23]

Kauttakulkusopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin ja Saksan kauttakulkusopimus allekirjoitettiin 8. heinäkuuta 1940 Norjan antauduttua Saksalle. Suomen ja Neuvostoliiton kauttakulkusopimus allekirjoitettiin 6. syyskuuta 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Se salli rautatiekuljetukset Neuvostoliitosta Hangon vuokra-alueelle. Mannerheim totesi sarkastisesti: ”Puristuksissa kahden suurvallan välissä meidän oli ollut pakko tehdä myönnytyksiä kummallekin taholle, sillä voimamme eivät olisi riittäneet tiukan puolueettomuuden ylläpitämiseen. Vaatimalla kauttakulkuliikennettä Hankoon ja sieltä takaisin oli kuitenkin juuri Neuvostoliitto pakottanut Suomen tekemään ensimmäisen poikkeuksen puolueettomuuden tieltä.” [24]

Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus hyväksyttiin periaatteellisella tasolla jo Veltjesin käynnin aikana, ja juridisesti lokakuussa. Ensimmäiset joukkojen laivaukset Vaasan ja Oulun satamiin saapuivat 22. syyskuuta. Sopimus oli pidetty salassa, eivätkä edes paikalliset poliisiviranomaiset tienneet asiasta ennen joukkojen maihinnousua. Valtioneuvosto kokonaisuudessaan sai tiedon kauttakulusta 24. syyskuuta.[25] Aseita, pääasiassa tykistöä ja miinoja, rahdattiin maahan 140 000 tonnia.

Valtioneuvoston asettaminen tiedonannolla jo valmiiksi sovitun asian eteen ja ministereiden enemmistön rajaaminen pienen sisäpiirin ulkopuolelle Saksan kanssa tehtävää yhteistyötä koskevassa päätöksenteossa ei ollut normaalia eikä solidaarista hallituspuolueiden välistä toimintaa demokraattisessa valtiossa eikä sen takia miellyttänyt esimerkiksi sosiaaliministeri K-A. Fagerholmia saati sosiaalidemokraattista lehdistöä. Fagerholm on selittänyt myöhemmissä muistelmissaan SDP:n hallitukseen jäämiistä sillä, ettei haluttu täysin antaa hallitusvallan luisua oikeiston käsiin ja kansallissosialististen saksalaisten vaikutuspiiriin, koska se olisi merkinnyt demokratian täydellistä katoamista Suomessa.

Julkiset merkit lähentymisestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen julkinen merkki maiden suhteiden lähentymisestä olivat yhteiset urheilutapahtumat. Ruotsin ja Saksan kanssa käytiin kolmoismaaottelu syyskuun 1940 alussa, ja kuun loppupuolella Suomi–Saksa-jalkapallomaaottelu, lokakuussa ampumamaaottelu ja marraskuussa voimistelumaaottelu. Saksa avasi myös kauppayhteyden ja toimitti Suomeen elintarvikkeita ja polttoainetta. Lokakuussa perustettiin suomalais-saksalainen seura laajentamaan kulttuurisuhteita. Seura järjesti kulttuuritapahtumia, elokuvanäytöksiä ja juhlia.[26]

Siirtyminen Saksan valtapiiriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisjoukkojen kulku ja oleskelu Suomessa, ulkomaankaupan suuntautuminen Saksaan ja asehankinnat Saksasta veivät Suomen Saksan vaikutuspiiriin vuoden 1940 loppuun mennessä. Suomen hallituksen tavoitteet olivat kuitenkin vielä puolustukselliset: se halusi poliittista tukea ja modernia aseistusta. Saksan ja Neuvostoliiton välirikon tullessa yhä todennäköisemmäksi oli Suomen johto valmis nostamaan tavoitteitaan: Moskovan rauhan ehtojen mitätöiminen ja uusi rajankäynti Neuvostoliiton kanssa nousi mahdollisuudeksi.[16]

Kauttakulkuneuvotteluista lähtien maiden välisiä suhteita hoidettiin kahta väylää pitkin: normaalin diplomatian keinoin poliitikkojen välillä, ja toisaalta myös molempien maiden korkeimman sotilasjohdon välillä. Syksyllä 1940 sotilaslinjan yhteydet nousivat merkittävimmäksi. Yhteydenpito tapahtui vierailujen ja vastavierailujen keinoin: syksyllä 1940 kenraalimajuri Paavo Talvela vieraili Saksassa useaan otteeseen Suomen sotilasjohdon lähettämänä.[27]

Historiantutkija Mauno Jokipiin mukaan on huomattava, että suoraa syy-seurausyhteyttä kauttakulkusopimuksesta jatkosotaan ei ole tutkijoiden etsinnöistä huolimatta löytynyt. Saksassa kenraali Friedrich Paulus oli vasta elokuussa 1940 alkanut laatimaan offensiivisuunnitelmaa, joka myöhemmin sai nimen Barbarossa. Sen ensimmäinen luonnos valmistui marraskuussa, eikä elokuussa 1940 Suomessa osattu ennustaa myöhempää kehitystä.[28]

Käännekohta maiden suhteissa tapahtui joulukuussa 1940, kun maan Suomen johto lähetti Talvelan neuvottelemaan Saksaan. Talvelan tehtävä oli tiedustella tukea Suomen ja Ruotsin unionille, mutta myös yleisemmin Saksan tukea Suomelle. Talvela esitti molempien maiden yleisesikuntien ryhtyvän yhteisiin valmisteluihin Neuvostoliittoa vastaan. Saksan puolelta häneltä tiedusteltiin Suomen tarkkoja mobilisaatiotietoja[27], jotka lisättiin operaatio Barbarossan ensimmäiseen suunnitelmaan.[29] Talvelan vierailu tiivisti maiden sotilasjohdon yhteistyötä ja neuvottelujen sarjaa, joka kesti jatkosodan alkuun asti.[16] Halutut tiedot toimitti Saksaan Suomen pääesikunnan päällikkö Erik Heinrichs tammikuun lopulla 1941, ja tiedot lisättiin hyökkäysoperaation varsinaiseen marssiohjeeseen.[29] Tuolloin Heinrichsille kerrottiin Saksan tulevasta hyökkäyksestä, joskin operaation koodinimi, hyökkäyspäivämäärä ja yksityiskohdat jäivät avoimiksi. Suomen johdon ydinryhmälle välitetty tieto tulevasta konfliktista vaikutti jatkossa Suomen politiikan taustalla.[27] Tammikuun 1941 alussa Rytin hallitus vaihtui Rangellin hallitukseksi, ulkoministeriksi tuli jälleen Witting, joka näki tärkeimmäksi tehtäväkseen Suomen ja Saksan suhteiden parantamisen.[30]

Neuvostoliiton painostus erityisesti osuuden saamiseksi Petsamon nikkelistä kiristyi tammikuun puolivälissä 1941. Erimielisyys suhtautumisesta Neuvostoliiton vaatimuksiin jakoi maan johtoa. Saksalaisten hallituksen sisärenkaalle esittämät turvatakuut eivät olleet Paasikiven tiedossa, ja hän vastusti taipumatonta asennetta.[31] Helmikuun puolivälistä lähtien hallituksen ulkopoliittinen linja jyrkkeni ja määrätietoistui.[27]

Sotilasyhteistyö syvenee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa Saksassa suunniteltiin aluksi 750 vapaaehtoisen suomalaisen, myöhemmin 1 500 miehen SS-joukon perustamista. Suomen hallituksen kantaa tiedusteltiin maaliskuussa, ja vastaus oli myöntävä. Asia hoidettiin Saksan sotilastiedustelu Abwehrin ja Valtiollisen poliisin kautta. Peiteorganisaatioksi perustettiin yksityinen värväyskomitea. Suomalaiset yrittivät asettaa joukon käytölle aluksi ehtoja, mutta näistä luovuttiin ja huhtikuun puoleenväliin mennessä ainoastaan toivottiin joukkoja Suomeen, mikäli maa joutuisi sotaan yksinään.[32] Koottu vapaaehtoispataljoona, 1 200 miestä, kuljetettiin toukokuussa viidessä erässä salaa Saksaan.[27]

Sotilaslinjan neuvotteluyhteys jatkui talven yli. Korkea-arvoisia sotilasvierailuja tehtiin molemmin puolin. Myös maiden turvallisuuspalvelut rakensivat tiiviit yhteistyömuodot. Maalis–huhtikuussa saksalaiset suorittivat suomalaisten avustuksella järjestelmällistä tiedustelua Pohjois-Suomen alueella tulevaa hyökkäysoperaatiota varten.[27] Joskus saksalaisupseerit liikkuivat jopa suomalaisunivormuissa.[33] Tammikuussa Mannerheim Saksan pyynnöstä kiirehti teiden rakentamista Hetasta Kilpisjärvelle ja Inarista Kaarasjoelle, molemmat Norjan rajalle asti. Rajan takaa saksalaiset jatkoivat yhdistääkseen tieverkon valtakunnantie Reichsweg 50:een Narvikista Kirkkoniemeen.[27] Aluksi suomalaiset pyrkivät saamaan saksalaisilta kaksi kolmasosaa rakennuskustannuksista, mutta myöhemmin hallitus päätti kustantaa tiet itse.[34]

Poliittinen avaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1941 Saksan ja Suomen välille avautui yhteistyöstä myös poliittinen neuvotteluyhteys sotilaallisen rinnalle. Suomen Berliinin-lähettiläs Toivo Kivimäki sai salaisen tiedustelun Suomen rajatoiveista mahdollisen idänkonfliktin jälkeen. Suomen johdon ydinryhmä päätti 30. toukokuuta lähettää vastaukseksi viisi kenraali Aksel Airon laatimaa rajavaihtoehtoa. Suppein vaihtoehto käsitti Suomen talvisotaa edeltävät rajat, laajimmassa raja kulki Syväristä etelään ja Äänisjärveltä itään. Samalla johtoryhmä pyysi muun muassa vilja-apua. Suomen johdon ydinryhmän vastauspäätös merkitsi käytännössä Suomen liittymistä Saksan rinnalle. Viikon kuluttua marssivat Barbarossa-hyökkäystä varten kootut joukot Norjasta rajan yli, joskin koko hallitus sai kuulla asiasta vasta kaksi päivää myöhemmin.[27]

Suomen ehto sotaan ryhtymiseksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingissä oli kesäkuun alussa neuvottelut, joissa puheenjohtajana toimi kenraaliluutnantti Heinrichs ja niihin osallistuivat Suomen puolelta kenraalimajuri A. F. Airo sekä everstit K. A. Tapola ja Harald Roos. Saksan edustajina olivat everstit Erich Buschenhagen, Eberhard Kinzel ja Horst Rössing sekä majuri Christian Müller. Heinrichs laati ennen neuvotteluja yhteistoiminnassa sotamarsalkka Mannerheimin ja ulkoasiainministeri Wittingin kanssa saksalaisille annettavan muistion, jonka viimeistelystä neuvoteltaessa myös presidentti Ryti ja puolustusministeri Walden olivat läsnä. Tämä muistio luovutettiin saksalaisille.

Suomalaisten poliittisina toivomuksina erityisesti sitä tapausta silmälläpitäen, ettei Neuvostoliiton kanssa synny aseellista ratkaisua, esitettiin diplomaattista tietä käsiteltäväksi seuraavat kysymykset: 1. Suomen asema itsenäisenä valtiona ja sen valtioalueen takaaminen, mikäli mahdollista vanhoine, pyöristettyine tai kompensoituine valtion rajoineen. 2. Taloudellisen avun – erityisesti elintarvikkeiden – antaminen Suomelle. 3. Lisäksi todettiin, että presidentin valtiojärjestykselliset siteet huomioon ottaen Suomi piti hyvin tärkeänä, ettei vihollisuuksia Neuvostoliittoa vastaan aloiteta suomalaisten taholta tai Suomen valtionalueelta.[35]

Kenraali Erik Heinrichs johti suomalaisjoukkoa keskusteluissa Salzburgissa, Berliinissä ja Helsingissä. Hän kertoo: ”Koko hanke perustui siihen usein toistettuun nimenomaiseen edellytykseen, että Suomi joutuisi Venäjän hyökkäyksen johdosta mukaan sotaan.”[36] Väinö Tannerin mukaan Suomen ja Saksan välillä ei ollut olemassa minkäänlaisia poliittista tai sotilaallista sopimuksia. Sen sijaan oli kyllä ennakolta käyty keskusteluja, joiden tarkoituksena oli ollut selvittää, minkälaisia strategisia ohjelmia kummallakin taholla olisi seurattava siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto tulisi hyökkäämään."[37]

Sota alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 22. kesäkuuta 1941 kello 03.15.

Suomessa jatkosotaa edelsi Saksan toimeksiannosta ja Luftwaffen avustuksella tehty kaukopartioisku itärajan yli Stalinin kanavan sulkujen tuhoamiseksi ja Muurmannin radan katkaisemiseksi kolme päivää ennen sodanjulistusta. Se suoritettiin siviilivaatteissa, 16 miehen voimin, sitä johti kapteeni Paul Marttina ja se tunnettiin nimellä Operaatio Erich. Isku kuitenkin epäonnistui tavoitteessaan. Kun miehet palasivat, he kuulivat sodan syttyneen.[8]

Myös 22. kesäkuuta Neuvostoliitto antoi käskyn pommittaa viholliskohteita Petsamon ja Kirkkoniemen alueella.[38] Kesäkuun 22. päivän aamulla Neuvostoliitto ryhtyi hyökkäykseen Suomen alueelle pommittaen ja tulittaen puhtaasti suomalaisia kohteita. Kello 6.05 aamulla sanottuna päivänä Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat suomalaisia panssarilaivoja Sottungan luona, klo 6.15 Alskärin linnaketta Turun saaristossa, klo 6.45 suomalaisia kuljetusaluksia Korppoon luona ja klo 7.55 Puna-armeijan tykistö avasi tulen Hangon vuokra-alueelta ampuen Porsöhön, Storholmaan ja mantereelle. Samana päivänä Hirsilammen luona, noin 14 kilometriä Imatran itäpuolella, Neuvostoliiton alueelta tulitettiin suomalaisia rajavartioita kohden. Pummangista Petsamossa ammuttiin useita kymmeniä tykinlaukauksia erästä merellä kulkenutta suomalaista laivaa kohti. Näiden puolueettomuudenloukkausten johdosta ulkoministeri Witting esitti 22. kesäkuuta Neuvostoliiton lähettiläälle ministeri Orloville vastalauseen pyytäen selitystä. Ministeri Orlov lupasi kääntyä hallituksen puoleen, mutta pyydettyä selitystä ei milloinkaan saatu.[39]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jussila, Osmo; Hentilä, Seppo; Nevakivi, Jukka: ”Hentilä: itsenäistymisestä jatkosodan päättymiseen”, Suomen poliittinen historia 1809-1995. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1.
  • Jokipii, Mauno: Jatkosodan synty. Jatkosodan synty. Jyväskylä: Otava, 1989. ISBN 951-1-08799-1.
  • Jokipii, Mauno: Suomi etsiytyy Saksan valtapiiriin. Teoksessa "Talvisodasta jatkosotaan", toim. Jarl Kronlund. Jyväskylä: Suomen sotahistorian komissio ry & Gummerus, 1991. ISBN 952-90-3091-6.
  • Jokipii, Mauno: Vuodenvaihde 1940–1941 uudessa valossa. Historiallinen aikakauskirja 1977 nro 2. Suomen historiallinen seura, 1977.
  • Julkunen, Seppo: Suomen ja Saksan keskinäisten suhteiden myytit ja todellisuus. Teoksessa "Talvisodasta jatkosotaan", toim. Jarl Kronlund. Jyväskylä: Suomen sotahistorian komissio ry & Gummerus, 1991. ISBN 952-90-3091-6.
  • Korhonen, Arvi: Barbarossa-suunnitelma ja Suomi : jatkosodan synty. Porvoo: WSOY, 1961.
  • Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Väitöskirja/Oulun yo.. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS, 2000. ISBN 951-746-216-6. Elektra-aineisto, maksullinen (pdf) (viitattu 18.1.2009). (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Manninen, Ohto: Välirauha – olemassaolon säilyttämiseksi : keskustelua. Historiallinen aikakauskirja, , nro 1/2004. Helsinki: Suomen historiallinen seura. ISSN 0018-2362.
  • Mikkonen, Kalevi: Parakkeja ja piikkilankaa. Lapin maakuntamuseo, 2016. ISBN 978-952-93-6913-3.
  • Nordström, Ragnar: Voitto tai kuolema. Jääkärieverstin elämä ja perintö. WSOY, 1996. 951-0-21250-4
  • Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa. LOVE KIRJAT, 1982. ISBN 951-835-057-4
  • Upton, Anthony F.: Välirauha. Helsinki: Kirjayhtymä, 1965.
  • Vehviläinen, Olli: Suomen tie Saksan sateenvarjon suojaan. Teoksessa "Talvisodasta jatkosotaan", toim. Jarl Kronlund. Jyväskylä: Suomen sotahistorian komissio ry & Gummerus, 1991. ISBN 952-90-3091-6.
  • Heikki Ylikangas: Moskovan rauha 1940 – välirauha (puheenvuoro "Suuressa talvisotakeskustelussa") 27.11.2003. Helsingin yliopisto. Viitattu 5.1.2009.
  • Earl F. Ziemke: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939-1945. Porvoo: WSOY, 1963.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Hentilä 1995, s. 175–180, Rislakki 1982 s. 264-266
  2. ↑ Jokipii 1989 s. 119, Rislakki 1982 s. 266
  3. ↑ Jokipii 1989, s. 113–119
  4. ↑ Christine Agius: The social construction of Swedish neutrality, s. 72. Manchester University Press, 2006. ISBN 0719071526V. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.5.2009).
  5. ↑ Alan Axelrod: The Real History of World War II: A New Look at the Past‎, s. 35. Sterling Publishing Company, 2008. ISBN 1402740905. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.5.2009).
  6. ↑ a b c d e f g Julkunen 1991, s. 161–165
  7. ↑ a b Hentilä 1995, s. 160–164
  8. ↑ a b Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa, s. 264. LOVE KIRJAT, 1982.
  9. ↑ Jokipii 1999 s. 143
  10. ↑ Hentilä 1995, s. 178
  11. ↑ Manninen 2004, s. 96–103
  12. ↑ Jukka Rislakin mukaan Saksan johtaja Adolf Hitler nimitti jo lokakuussa 1939 eversti Joseph Veltjensin salaiseen erikoistehtävään järjestämään Suomelle sotatarviketoimituksia Ruotsin kautta. Hänen mukaansa asekauppoja tehtiin vielä vuoden 1940 alussa. Lähde: Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa. LOVE KIRJAT, 1982. S. 264.
  13. ↑ a b c Nordström 1996, s. 246, Ylikangas 2003
  14. ↑ Ilkka Tervonen: Jatkosota – talvisodan rauhan syy? 11.08.2005. Punavihreälinja ry. Arkistoitu 8.10.2007. Viitattu 5.1.2009.
  15. ↑ Manninen 2004, s. 96: ”Se, että Göring olisi helmikuussa 1940 voinut kertoa kesällä 1941 toteutuneesta Barbarossa-hyökkäyksestä, on kumottu vakuuttavasti. Saksalla ei ollut vielä mitään konkreettisia suunnitelmia hyökätä Neuvostoliittoon. Hyökkäys ei ollut mahdollinen ennen kuin länsirintamalla olisi saatu voitto tai kompromissirauha. Hitler ottikin Neuvostoliiton hyökkäyksen puheeksi vasta Pariisin valtauksen jälkeen. Muunlaisesta ei lähteistä ole löytynyt mainintoja.”
  16. ↑ a b c d e Vehvilainen 1991, s. 127–132
  17. ↑ a b c Junila 2000, s. 9–12
  18. ↑ Vehviläinen 1991, s. 129
  19. ↑ Ziemke 1963, s. 162–172
  20. ↑ Sana 2003 s. 119
  21. ↑ Korhonen 1961, s. 66–68
  22. ↑ Ziemke 1963, s. 163
  23. ↑ a b Korhonen 1961, s. 84
  24. ↑ G. Mannerheim – Muistelmat toinen osa; 1952; s. 317
  25. ↑ Upton 1964, s. 195
  26. ↑ Mikkonen 2016, s. 11
  27. ↑ a b c d e f g h Jokipii 1999 s. 143–151
  28. ↑ Jokipii 1989, s. 118
  29. ↑ a b Jokipii 1977, s. 85.
  30. ↑ Hentilä 1995, s. 179
  31. ↑ Hentilä 1995, s. 180
  32. ↑ Korhonen 1961, 232–235
  33. ↑ Junila s. 45–49
  34. ↑ Jokipii 1977, s. 80
  35. ↑ Olli Vehviläinen, Jatkosodan kujanjuoksu, 1982, s. 37
  36. ↑ Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa, osa II, 1960, s. 241
  37. ↑ Väinö Tanner, Suomen tie rauhaan 1943-44, 1952, s. 64
  38. ↑ Ohto Manninen, Miten Suomi valloitetaan, 2008, s. 146
  39. ↑ Risto Ryti – Risto Rytin puolustus; 1989; s. 50
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_ja_Saksan_lähentyminen_1940–1941&oldid=21939498”