Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus oli syksyllä 1940 Suomen ja Saksan välillä solmittu ryhmä sopimuksia, jotka sallivat saksalaisten sotilasjoukkojen kuljetukset Pohjanmaan satamien ja Pohjois-Norjan rajan välillä. Sopimukseen liittyi myös Saksan asetoimitus Suomelle. Sopimuksen myötä Suomi lähentyi ulkopoliittisesti Saksaa. Kauttakulkusopimuksen merkitys päättyi kesäkuussa 1941 Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon ja jatkosodan puhjettua, jolloin Suomi luovutti saksalaisille rintamavastuun Pohjois-Suomessa.

Göringin lähettiläs Joseph Veltjens luutnanttina
Veltjens-neuvottelut hoitanut marsalkka Mannerheim.


Tilanne talvisodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisota päättyi Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta 1940. Kesän aikana Saksa muutti hylkivää ulkopoliittista asennettaan Suomen suhteen liittäessään maan idänretkensä hyökkäyssuunnitelmiin.[1] Neuvostoliiton painostus ja Saksan vaikutusvallan kasvu johtivat Suomen ulkopoliittisten ja ulkomaankaupan vaihtoehtojen vähenemiseen. Kiristynyt maailmanpoliittinen tilanne, taloudelliset ja maanpuolustukselliset tarpeet, sekä toiveet revanssista Neuvostoliiton suhteen Saksan aseiden avulla saivat Suomen etsimään tukea Saksasta. Saksa puolestaan tarvitsi Suomea itärintaman hyökkäyssuunnitelman toteutukseen[2] ja strategisten Petsamon nikkelivarojen vuoksi[3]. 12. maaliskuuta 1940 allekirjoitetussa rauhansopimuksessa Suomi sitoutui vuokraamaan Neuvostoliitolle 30 vuodeksi 115 neliökilometrin laajuisen vuokra-alueen johon kuului Hankoniemen ja Hangon kaupungin lisäksi niemeä ympäröiviä merialueita sekä noin 400 saarta.

6.9 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittu sopimus, joka salli rautatiekuljetukset Neuvostoliitosta Hangon vuokra-alueelle. Kuljetuksia pidettiin uhkana, koska suomalaisilla ei ollut oikeutta tarkastaa kuljetuksia ja kauttakuljetukseksi naamioidut junat veisivät Neuvostoliittolaisia joukkoja kriisitilanteessa tärkeimmille suomalaisille rautatieliikenteen solmukohdille ja ottaisivat ne haltuunsa.[4]

Ruotsin ja Neuvostoliiton kauttakulkusopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin ja Saksan kauttakulkusopimus allekirjoitettiin 8.7.1940 Norjan antauduttua Saksalle. Suomen ja Neuvostoliiton kauttakulkusopimus allekirjoitettiin 6.9 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja se salli rautatiekuljetukset Neuvostoliitosta Hangon vuokra-alueelle. Mannerheim totesi sarkastisesti: "Puristuksissa kahden suurvallan välissä meidän oli ollut pakko tehdä myönnytyksiä kummallekin taholle, sillä voimamme eivät olisi riittäneet tiukan puolueettomuuden ylläpitämiseen. Vaatimalla kauttakulkuliikennettä Hankoon ja sieltä takaisin oli kuitenkin juuri Neuvostoliitto pakottanut Suomen tekemään ensimmäisen poikkeuksen puolueettomuuden tieltä." [5]

Saksan neuvottelualoite elokuussa 1940[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilanne Saksan ja Suomen ulkopoliittisissa suhteissa kääntyi nopeasti Adolf Hitlerin tehtyä 29–31. heinäkuuta 1940 periaatepäätöksen hyökätä Neuvostoliittoon seuraavana keväänä.[6] Elokuun alkupuolella Hitler päätti vahvistaa Saksan asemaa Pohjois-Norjassa ja turvata nikkelin saannin Kolosjoen kaivoksesta. Tätä varten Norjan pohjoisimman osan joukkoja vahvistettiin huomattavasti ja valmistauduttiin kaivoksen valtaukseen tarvittaessa. Samalla Hitler muutti Saksan ulkopolitiikan suuntaa Suomea tukevaksi, huolimatta siitä että muutos uhmasi Saksan ja Neuvostoliiton välistä sopimusta.[7]

Hitler lähetti valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin luottomiehen, asekauppiaanakin toimineen everstiluutnantti Joseph Veltjensin salaisiin neuvotteluihin Suomeen. Veltjensin tehtävänä oli sopia nopeista ja mittavista asetoimituksista sekä Luftwaffen sotilaskaluston ja miehistön kauttakulusta Pohjanmaan satamien ja Pohjois-Norjan Kirkkoniemen välillä.[8] Sopimuksen tuli olla salainen, ja mieluiten ainoastaan sotilashenkilöiden kanssa neuvoteltu.[9] [10] Lisäksi Veltjensin piti tunnustella mahdollisuutta saada osuus Petsamon nikkelikaivosten kaivosluvasta, joka oli brittiläis-kanadalaisen yhtiön hallussa. Kaivoksen tuotosta oli jo kesäkuun lopussa sovittu toimitettavan Saksaan 60 prosenttia.[8]

Siitä kenen kanssa Veltjens neuvotteli on ristiriitaisia tietoja. Hän saapui Suomeen 17. elokuuta ja tapasi seuraavana päivänä varmuudella Mannerheimin, mutta mahdollisesti myös pääministeri Risto Rytin. Veltjensin matkasta ja tarkoitusperistä olivat tietoisia myös Suomen Berliinin lähettiläs Toivo Kivimäki, ulkoministeri Rolf Witting ja puolustusministeri Rudolf Walden. Mannerheim vastasi asekauppaan ja kauttakulkuun myöntävästi: hänen mukaansa vastauksen takana oli myös Ryti, joka kuitenkin myöhemmin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kiisti asian, eikä myöntänyt tavanneensa Veltjensiä. Oman raporttinsa mukaan Veltjens tapasi molemmat, ja asekaupan ja kauttakulkuluvan lisäksi sai suullisen lupauksen etuosto-oikeudesta kaikkiin Suomesta tulevaisuudessa löydettäviin kaivoshankkeisiin. Veltjensin raportista ei ilmen kuka kaivoshankkeista olisi neuvotellut.[11] Sopimus pidettiin salassa; hallituskin sai kokonaisuudessaan tiedon asiasta vasta kolme päivää joukkojen saapumisen jälkeen.[12]

Mannerheimin mukaan kauttakulkuliikenteen yksityiskohtia käsittelivät molempien maiden sotilasviranomaiset, ja nämä keskustelut päättyivät teknilliseen sopimukseen 12. syyskuuta, Kun ulkoministeriöiden edustajat olivat neuvotelleet asiasta, allekirjoitettiin varsinainen sopimus 22.9.1940. Se muovattiin lopulliseen asuunsa suomalaisia sotilasviranomaisia kuulematta, eikä se johtanut mihinkään lähempään kosketukseen Suomen ja Saksan yleisesikuntien kesken. Mannerheim kertoo kauttakulkusopimuksen tuoneen Suomelle tervetulleen hengähdystilaisuuden Neuvostoliiton yhtämittaisen purituksen jälkeen, jota oli jatkunut Talvisodan päättymisestä saakka [13]

Sopimuksen yksityiskohdat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim lähetti Petsamon kauttakulkuliikenteestä ja Jäämerentien liikennöinnistä vastaavan kenraali Paavo Talvelan Berliinin neuvottelemaan sopimuksen yksityiskohdista. Mukana olivat asiantuntijoina everstiluutnantti M. K. Stewen sekä kommodori S. Sundman. Yksimielisyyteen päästiin nopeasti. Kauttakulkuliikenne sallittiin ja Suomeen toimitettaisiin aseita. Saksalaiset sallisivat Liinahamarin meriliikenteen, kunhan saisivat laivauksista yksityiskohtaiset tiedot. Ruotsin tavaraliikenne Liinahamarista taas lopetettaisiin. Yhdysvaltain kanssa Suomi ei toistaiseksi kävisi kauppaa.[14]

Sopimuksen asekauppa käsitti saksalaisilla takavarikossa olleet aseet, jotka olivat matkalla Suomeen Saksan vallatessa Norjan. Jotta yhteistyö pysyisi paremmin salassa, Saksa oli valmis toimittamaan Suomeen lähinnä sotasaalisaseita, muun muassa 150 ranskalaista Morane-Saulnier-hävittäjää. Suomalaisten toiveissa oli myös 150 pommikonetta. Maamiinoja Hitler oli jo määrännyt varattavaksi Suomelle suuria määriä. Aseiden laivaukset alkoivat elokuussa.

Juridiset sopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen pääesikunta ja Saksan ilmavoimat sopivat 12. syyskuuta Luftwaffen miehistön ja kaluston kuljettamisesta Suomen alueen läpi. Valtioiden välille 22. syyskuuta solmittu poliittinen sopimus mahdollisti myös Saksan maavoimien kuljetukset. Tuolloin ensimmäiset joukot olivat jo Vaasan satamassa. Lokakuussa neuvoteltiin vielä lisäys lomalaisliikenteestä. Ensimmäiset joukot nousivat maihin Vaasassa 22. ja Oulussa 26. syyskuuta.[15]

Molempien maiden suhteet Neuvostoliittoon olivat kiristymässä, eikä Neuvostoliitto tehnyt asiasta suurempaa ulkopoliittista ongelmaa. Solmittu kauttakulkusopimus pysyi salassa 21. syyskuuta asti, jolloin ensimmäiset saksalaiset alukset ilmestyivät Suomen rannikolle. Välittömästi joukkojen saavuttua asia oli sekä Ison-Britannian että Neuvostoliiton tiedossa, sillä molemmille oli konsulaatit Petsamossa ja briteillä tarkkailijoita pitkin Lappia. Neuvostoliitolle Saksan ulkoministeriö selitti, että järjestely oli tilapäinen ja sillä vahvistettiin Pohjois-Norjan puolustusta brittien maihinnousun varalta.[16]

Kauttakulkusopimus pysyi niin pienen piirin tiedossa, että kun ensimmäiset saksalaiset saapuivat Vaasaan, kaupungin poliisimestarikaan ei tiennyt asiasta mitään. Säikähtäneenä hän soitti välittömästi Helsinkiin sisäministeri Ernst von Bornille, joka niin ikään yllättyi asiasta. Von Born otti yhteyden pääministeri Rytiin, joka vakuutti kaiken olevan järjestyksessä. Myös kulkulaitosministeri Väinö Salovaara sai tiedon kauttakulkusopimuksesta ministeriönsä virkamiehiltä.[17]

Aseiden toimitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asetoimitusten ensimmäinen hankintasopimus solmittiin 1. lokakuuta 1940. Aseiden laivaus alkoi jo ennen kauppasopimuksen allekirjoitusta. Jotta hanke pysyisi salassa aseet osti Veltjensin yhtiö J. Veltjens Waffen und Muniton, joka myi ruotsalaisen bulvaanin kautta ne suomalaiselle Oy Dahlberg & Hilbert Ab:lle, joka puolestaan myi aseet Suomen puolustusministeriölle.[18]

Suomeen rahdattiin 140 00 tonnia aseita ja ammuksia seitsemällä laivalla. Laivat kulkivat 26. syyskuuta – 10. lokakuuta kauttakulun huoltokuljetusten mukana Saksan rannikolta Pohjanmaan satamiin, josta ne rahdattiin muiden saksalaiskuljetusten mukana kohti pohjoista, kunnes lähetettiin risteysasemilla suomalaisiin sotilasvarikoihin. Mukana oli 53 patteria eri tyyppistä kenttätykistöä, 28 patteria ilmatorjuntatykkejä ammuksineen, ja 150 000 maamiinaa.[19]

Kauttakulku kesäkuun alkuun 1941[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuuhun mennessä maahan oli kuljetettu 4 600 saksalaissotilasta. Etappireitin varrelle perustettiin saksalaisten toimistoja ja tukikohtia, sekä sijoitettiin pysyvästi 1 500 miestä. Rovaniemelle rakennettiin leiri 3 000 miehelle. Saksalaisyksiköitä sijoitettiin myös muualle, esimerkiksi Turkuun, Mäntyluotoon, Haapamäelle ja Ylivieskaan. Kaikkiaan Pohjois-Suomen läpi kuljetettiin 13 000 saksalaissotilasta toukokuun loppuun 1942 mennessä. Joukot kuljetettiin Pohjanmaan satamiin ja sieltä rautateitse Rovaniemelle. Pohjoiseen matka jatkui autokuljetuksina pitkin Jäämerentietä.[20][15]

Saksalaisten hyökkäysjoukkojen keskitykset Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1941 alkoivat saksalaisjoukkojen keskitykset Suomeen. Talven aikana saksalaiset olivat tiedustelleet hyökkäysoperaatiota varten Pohjois-Suomessa. Joskus saksalaisupseerit liikkuivat jopa suomalaisunivormuissa. Toukokuussa alueelle saapui operaation valmisteluja tekeviä joukkoja, ja kesäkuussa aloitettiin keskitykset. Motorisoitu SS-taisteluryhmä Nord siirtyi Norjan Kirkkoniemestä Suomen rajan yli 7. kesäkuuta 1941. Huomiota herättävän 8 000–9 000 miehen vahvuisen divisioonan ajoneuvokolonnan ohimarssi kesti kymmenen tuntia. Divisioona kulki Jäämerentietä pitkin Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle, jonne se saapui 10. kesäkuuta.[21] Kaksi divisioonaa saksalaisjoukkoja, Stettinistä 20 000 ja Oslosta 10 600 miestä, laivattiin Ouluun ja siirrettiin junakuljetuksina Rovaniemelle. Laivaukset alkoivat 5. kesäkuuta ja viimeiset joukot olivat Rovaniemellä 14. kesäkuuta.[22]

Rovaniemelle perustettiin 12. kesäkuuta paikalliskomendantinvirasto, ja Kemiin toinen. Komendantilla oli komennossaan erilaisia santarmi- turva- ja poliisijoukkoja pitämään yllä järjestystä ja vartiointitehtäviin.[23]

Rovaniemen seudulla oli kesäkuun 1941 puolivälissä 40 600 miehen vahvuiset hyökkäysjoukot. Joukot aloittivat 18. kesäkuuta siirtymisen kohti Sallaa Kemijärven ja Ranua–Pudasjärvi–Kuusamo-reitin kautta: [24] operaatio Barbarossan, Saksan laajamittaisen hyökkäyksen Neuvostoliittoon oli määrä alkaa 22. kesäkuuta, mutta Suomi salli vasta 25.6, eli jatkosodan alettua, saksalaisten toiminnan Suomen alueelta.[25] Saksan Lapin-armeija jaettiin kolmeen osaan: Vuoristoarmeijakunta Norja sai tehtäväkseen marssia kohti Murmanskia, Saksan XXXVI vuoristoarmeijakunta määrättiin hyökkäämään Sallaan ja Kantalahteen. Suomalaisen III Armeijakunnan tehtävänä oli katkaista Muurmannin rata Louhen korkeudella.[26] Tämän vuoksi saksalaiset pystyivät ylittämään Neuvostoliiton rajan vasta kesäkuun 29. päivän aamuna kello 3.00 [27] .

Sopimuksen vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus merkitsi peruuttamatonta muutosta Suomen roolille kansainvälispoliittisessa asetelmassa. Suomi siirtyi Neuvostoliiton etupiiristä Saksan etupiiriin, mistä seurasi suora linja sotaan Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Everstiluutnantti Joseph Veltjensin kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen kenraali Paavo Talvela kirjoitti päiväkirjaansa: "Tämä viikko oli Suomen kohtalon viikko. Silloin kääntyi tiemme kulkuun Saksan rinnalle." Samaan aikaan Suomen poliittinen johto pyrki kuitenkin säilyttämään Suomen julkisivun puolueettomana maana maailmansodan suhteen.

Sopimuksella oli välitön vaikutus myös Neuvostoliiton suhtautumiselle Suomeen. Kädenvääntö Petsamon nikkelikaivoksesta jatkui, mutta muutoin Suomeen kohdistunut painostus loppui. Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran toiminta tyrehtyi, mikä johtui osittain Suomen viranomaisten toimista sitä vastaan, mutta myös siitä, että Neuvostoliiton lehdistö lakkasi kirjoittamasta siitä.[28]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hentilä, Seppo; Jussila, Osmo; Nevakivi, Jukka: ”Hentilä: Itsenäistymisestä jatkosodan päättymiseen 1917–1944”, Suomen poliittinen historia 1809–1995. Porvoo: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20769-1.
  • Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Väitöskirja/Oulun yo.. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS, 2000. ISBN 951-746-216-6. Elektra-aineisto, maksullinen (pdf) (viitattu 11.1.2009).
  • Korhonen, Arvi: Barbarossa-suunnitelma ja Suomi. Porvoo: WSOY, 1961.
  • Krosby, Hans Peter: Nikkelidiplomatiaa Petsamossa 1940–1941, s. 240-243. Helsinki: Kirjayhtymä, 1966.
  • Upton, Anthony F.: Välirauha. Helsinki: Kirjayhtymä, 1965.
  • Vehviläinen, Olli: Suomen tie Saksan sateenvarjon suojaan. Teoksessa "Talvisodasta jatkosotaan", toim. Jarl Kronlund. Jyväskylä: Suomen sotahistorian komissio ry & Gummerus, 1991. ISBN 952-90-3091-6.
  • Ziemke, Earl F.: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939–1945. Porvoo: WSOY, 1963.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hentilä 1995, s. 178
  2. Hentilä 1995, s. 178
  3. Upton 1965, s. 175-177
  4. Pääesikunta, Operatiivinen osasto N:o 2325/Op.1, 8 .11.1940, T 2856/4, KA.
  5. G. Mannerheim – Muistelmat toinen osa; 1952; sivu 317
  6. Korhonen 1961, s. 66-68
  7. Upton 1965, s. 175-177
  8. a b Korhonen 1961, s. 84
  9. Junila 2000, s. 9-12
  10. Upton 1965, s. 175-177
  11. Korhonen 1961, s. 85-96
  12. Hentilä 1995, s. 178
  13. G.Mannerheim Muistelmat toinen osa
  14. Krosby 1966, s. 74-75
  15. a b Junila 2000, s. 45–46.
  16. Ziemke 1963, s. 164
  17. Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 106. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0.
  18. Korhonen 1961, s. 106
  19. Korhonen 1961, s. 106
  20. Vehvilainen 1991, s. 127-132
  21. Junila s. 45-49
  22. Junila s. 45-49
  23. Junila s. 48
  24. Ziemke 1963, s. 194
  25. Mauno Jokipii – Jatkosodan synty; 1987; sivu 599
  26. Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivut 70-72
  27. Chris Mann - Christer Jörgensen, Hitlerin sota pohjoisessa, 2003, sivu 81
  28. Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 316–317. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.