Ajopuuteoria

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ajopuuteoria on historiantutkimuksessa kiistelty näkemys, jonka mukaan Suomi kulkeutui vuosina 1940–1941 jatkosotaan Neuvostoliittoa vastaan ja natsi-Saksan rinnalle omasta tahdostaan riippumatta. Koskessa kulkevaan ajopuuhun viittaavan metaforan esitti ensimmäisenä Saksan Suomen-lähettiläänä sotavuosina toiminut Wipert von Blücher.[1] Teoria pyrkii kiistämään suomalaisten syyllisyyden sotaan.lähde?

Ajopuuteorian synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset ajatukset Suomen ajautumisesta jatkosotaan esitti sotasyyllisyysprosessia varten 1945 perustettu Hornborgin komitea, joka loppuraportissaan arvosteli Suomen poliittista johtoa passiiviudesta ja fatalismista.[2] Myös varsinaisessa sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945–1946 syytettyjen puolustus perustui tuottamuksellisuuteen, eli syytetyt eivät itse olleet aktiivisia toimijoita sodan syttymisen ja jatkumisen suhteen.[3]

Historioitsija, professori Arvi Korhonen julkaisi jo 1948 nimettömänä professori John Wuorisen toimittamana teoksen Finland in the World War II, jossa hän tulkitsee Suomen toimineen ainoastaan länsimaisen yhteiskunnan puolustajana kommunismia vastaan, ja kielsi kaiken yhteistoiminnan Saksan kanssa. Sodan aikana Saksan lähettiläänä Suomessa ollut Wipert von Blücher kirjoitti vuonna 1950 muistelmissaan Suomen tuolloin olleen suurvaltojen puristuksessa kokonaan ilman mahdollisuuksia omiin poliittisiin ratkaisuihin.[4]. Muistelmissaan Blücher käytti ajopuuvertausta Suomen tilannetta kuvatessaan:

”Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas Suomen joki tempaa mukaansa ajopuun.”[5]

Myös vastakkaisia näkemyksiä esiintyi, ja 1957 yhdysvaltalainen Charles Leonard Lundin julkaisi teoksen Finland in the Second World War, jossa hän korosti suomalaisten aktiivisuutta ja syyllisyyttä sotaan.[2][6] Teos sisälsi kuitenkin runsaasti asiavirheitä, mikä sai Arvi Korhosen tarttumaan uudelleen kynään ja esittämään vuonna 1961 Suomen suurpolitiikan viattomana uhrina tutkimuksessaan Barbarossasuunnitelma ja Suomi. Korhonen tukeutui Blücheriin ja muotoili ajopuuteorian,[7], jonka mukaan Suomi joutui äkillisesti ja yllättäen mukaan suursotaan.[3]

Kritiikki ja teorian kumoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoria oli suosittu suomalaisessa historiankirjoituksessa sodan jälkeen, mutta sittemmin on osoitettu, ettei se vastaa todellista historian kulkua, koska lähentyminen oli tapahtunut tietoisen valinnan tuloksena. Ajopuuteorian kumosivat jo 1960-luvulla ulkomaalaiset tutkijat, etupäässä Hans Petter Krosby Yhdysvalloista ja englantilainen Anthony F. Upton.[3][7][8][9][10][11] Suomalaisia historioitsijoita ohjasi 1960-luvun loppupuolelle asti ”kirjallinen asevelvollisuus”, joka tutkimuksessa ohitti objektiivisuuden vaatimuksen.[12]

Suomalaisetkin tutkijat myönsivät 1970-luvun lopulle tultaessa ajopuuteorian periaatteessa vääräksi.[12] Yleinen mielipide ja porvarillinen Suomi oli kuitenkin haluton hylkäämään teoriaa.[3][8][11] Esimerkiksi presidentti Kekkonen sai vastaansa valtaosan maan porvarillisesta sanomalehdistöstä yhtyessään Krosbyn esittämiin teeseihin välirauhan 30-vuotisjuhlassa.[12] Saman vuoden (1974) lopulla Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija, SDP:n oikeaan laitaan lukeutunut Simo Juntunen (Simppa) arvosteli sotaveteraaneille pitämässään puheessa ajopuuteorian hylkäämiseen viitaten Kekkosen näkemyksiä: ”En tiedä, ovatko presidentin yritykset kirjoittaa uudelleen Suomen historiaa masentavia vai säälittäviä. – – Vai maksammeko öljylaskumme myymällä historiaamme.”[13] Kekkonen suuttui Juntusen puheesta ja lähetti päätoimittaja Aimo Kairamollemyllykirjeen”, jonka perusteella Juntunen erotettiin lehdestä. Lopullisesti ajopuuteorian romutti Mauno Jokipiin vuonna 1988 julkaistu tutkimus Jatkosodan synty, jossa Jokipii osoitti Suomen ryhtyneen jatkosotaan omasta halustaan. Motiivina oli ollut muun muassa halu päästä eroon Neuvostoliiton jatkuvasta painostuksesta Suomea kohtaan.[7][12]

Koskiveneteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajopuuteorian pohjalta kehittyi 1960-luvulla koskiveneteoria,[3] jonka vaikutusvaltaisimpiin tukijoihin kuului Eino Jutikkala. Teorian mukaan Suomen lähentyminen natsi-Saksaan ja sitoutuminen sen hyökkäykseen Neuvostoliittoon oli tietoista mutta sidoksissa olosuhteisiin. Ruotsia ei saatu turvaamaan Suomea Neuvostoliiton painostukselta, ja nykylähteiden mukaan aiheellinen pelko Neuvostoliiton uudesta hyökkäyksestä Suomeen johdatteli Saksan syliin. Teoria oli ikään kuin tarkistettu ja pehmennetty versio ajopuuteoriasta.lähde?

Ohto Mannisen teos Miten Suomi valloitetaan (2008) valottaa tilannetta jatkosodan alla myös pääosin salattujen Venäjän arkistolähteiden pohjalta. Kirjassa Manninen toteaa Neuvostoliiton laatineen yksityiskohtaiset operatiiviset suunnitelmat Suomen miehittämiseksi vuonna 1940 kahdessa mahdollisessa tilanteessa: Suomi on yksin tai yhdessä Saksan kanssa. Suunnitelmat johtivat myös joukkojen keskityksiin ja sodan aloittanut ilmahyökkäys Suomeen 25.6. ei ollut Mannisen mukaan defensiivinen vaan operatiivisiin suunnitelmiin perustuva oman hyökkäystoiminnan aloitus.[14]

Koskiveneteoria on nykyisin kaikkein suosituin selitysmalli jatkosodan synnystä. Tosin siinäkin on olemassa kaksi koulukuntaa: Mauno Jokipiin esittämä käsitys, että Suomi hakeutui Saksan suuntaan historiallisten yhteyksien ja pitkäjännitteisen politiikan myötä, ja Ohto Mannisen esittämä käsitys siitä, että Suomi selvitti juurta jaksain kaikki muut vaihtoehdot ennen Saksaan kiinnittymistä.[15]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Wiberg, Matti: Politiikan sanakirja, s. 12. Toimittanut Kalevi Koukkunen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2011. ISBN 978-952-234-048-1.
  2. a b Jatkosodan pikkujättiläinen (2005)
  3. a b c d e Herlin 1995
  4. Blücher (1950), s. 423–4
  5. Blücher (1950), s. 237
  6. Lundin (1957)
  7. a b c Virkkunen/HS 2008
  8. a b Jokisipilä/TS 2001
  9. Herlin 2002, s. 284–289
  10. Kronikka 3/2007 s. 13
  11. a b Tilli 2006
  12. a b c d Sinervo/HS 1991
  13. Kekkonen, Urho: Kirjeitä myllystäni 2, s. 195. Otava 1976, Helsinki.
  14. Manninen (2008), s. 147.
  15. Leskinen (2005), s. 38–44

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eepos: Suomen historian käsikirja. WSOY. ISBN 951-0-27651-0
  • Korhonen, Arvi (nimettömänä): Finland and world war II. toim. John H. Wuorinen. , 1948.
  • Korhonen, Arvi: Barbarossa-suunnitelma ja Suomi: Jatkosodan synty. Porvoo: WSOY, 1961.
  • Krosby, Hans Petter: Suomen valinta 1941. Kirjayhtymä, 1967.
  • Upton, Anthony F.: Välirauha. Kirjayhtymä, 1965.
  • Jokipii, Mauno: Jatkosodan synty: Tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940–41. Otava, 1987. ISBN 951-1-08799-1.
  • Visuri, Pekka: Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941. Docendo 2017. ISBN 978-952-29-1485-9

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]