Suomalaiset pohjoisen Tyynenmeren alueella

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Alueen laajuus, etäisyys Port Arthurista Astoriaan vastaa välimatkaa Helsingistä Namibiaan
Suomalainen virkamiesjohto Pohjoisen Tyynenmeren alueella
Pohjoinen Tyynenmeren pyörre on yksi viidestä suuresta merten merivirtauspyörteestä.
Stellerinmerilehmän luuranko Helsingin Luonnontieteellisessä museossa.

Tyynen valtameren pohjoisosaan luetaan Bohainmeri, Koreanlahti, Keltainenmeri, Itä-Kiinan meri, Japaninmeri, Ohotanmeri, Beringinmeri, Alaskanlahti, Brittiläisen Kolumbian rannikko Kanadassa, Yhdysvaltain Länsirannikko sekä Havaijin pohjoispuolinen Tyynen valtameren alue.

Alueella on toiminut useita suomalaisia. Pohjoisen Tyynen valtameren rannikolla sijaitsivat muun muuassa Venäjän keisarikunnan aikaiset Amurinmaan sekä Venäjän Amerikan alueet, joissa molemmissa oli tuolloin suomalainen virkamiesjohto, Amurinmaalla käskynhaltijana toimi Harald Furuhjelm sekä Venäjän Amerikan alueen kuvernöörinä Adolf Etholén ja hänen jälkeensä Johan Hampus Furuhjelm. Venäläis-amerikkalaisella kauppakomppanjalla oli aikarahdattunaselvennä kolme turkulaista "maailmanympäripurjehtijaa"; Sitka, Atka ja Fröja.[1] lisäksi kauppakomppanjan omilla aluksilla toimi suomalaisia kapteeneja.

Alueen rannikolla sijaitsi myös useita suomalaisia siirtokuntia niin Venäjän Kaukoidässä kuin Alaskassa sekä Amerikan länsirannikollalähde?. Suomalaiset harjoittivat alueella valaanpyyntiä sekä suomalaisia upseereja ja lääkintähenkilökuntaa osallistui Venäjän–Japanin sotaanlähde?. Myös suomalaisyntyisen A.E. Nordenskiöldin retkikunta kulki alueen halki, sekä vietti olosuhteiden vuoksi paljon aikaa alueellalähde?. Suomalaissyntyinen Gustave Niebaum (alk. Gustaf Nybom) oli taas myötävaikuttaja Alaskan siirtymisessä Yhdysvaltojen hallintaanlähde?. Adam Laxman toimi Venäjän keisarinnan Katariina Suuren lähettämänä kauppasuhteiden avaajana tuolloin sulkeutuneessa Japanissa, ja onnistui kolmantena kansakuntana avaamaan kauppasuhteen Japaniinlähde?. Myöhemmin Japanin parlamentin ensimmäinen ulkomaalaissyntyinen senaattori oli Suomessa syntynyt Marutei Tsurunen (entinen Martti Turunen)lähde?.

Suomalaiset paikannimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten mukaan on annettu alueen paikannimiä. Hampus Furuhjelmiin viittaavia paikkoja ovat hänen löytämänsä Japaninmeren Furugelminsaari (ven. Остров Фуругельма, Ostrov Furugelma engl. Furugelm Island), joka sijaitsee Pietari Suuren lahdella lähellä Korean rajaa ja on Venäjän eteläisin saari. Mount Furuhelm –niminen vuori (1104 m) sijaitsee Baranofinsaarella Alaskassa lähellä Sitkaa, ja Furuhelm Street –niminen katu Sitkan kaupungissa (entinen Venäjän Amerikan hallintokaupunki Novoarkangelsk). Sahalininsaarella oleva Furugelm-niemi ja -saari sen sijaan on nimetty Furuhjelmin veljen Carl Harald Felix Furuhjelmin mukaan. Alaskan kuvernöörinä toimineen Arvid Adolf Etholénin mukaan on myös nimetty paikannimiä. Alaskassa Alexandersaaristossa sijaitseva Etolin Island -saari on nimetty Etholénin mukaan, kuten myös Etolin Strait -salmi, Cape Etolin -niemi sekä Etolin Bay -lahti Nunivak-saarella Yukonjoen suiston edustalla sekä Etolin Point -niemi Bristolinlahden pohjoisrannalla. Sitkan kaupungissa sijaitsee Etolin street -katu.[2]. Lisäksi Venäjällä Kuriilien Urup-saarella on Etolinille nimetty niemi. Myös merikapteeni Fridolf Höökin mukaan on nimetty useita lahtia ja niemiä Kaukoidässä. Myöhemmin 1900-luvulla suomalaisen mukaan on nimetty Alaskassa Mount Raatikainen-vuori läheisen Pelicanin kaupungin perustajan Kalle Raatikaisen mukaan. [3]

Suomalaiset Japanissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanilainen maalaus Adam Laxmanista vuodelta 1792.

On mahdotonta sanoa tarkasti, milloin Suomen ja Japanin väliset yhteydet ovat alkaneet. Ensimmänen suomalainen virallinen edustaja Japanissa lienee ollut luutnantti Adam Laxman. Venäjän keisarinna Katariina Suuri lähetti hänet 1700-luvun loppupuolella pohjustamaan kauppasuhteita ja ottamaan selvää tuolloin kovin sulkeutuneesta Japanista. [4] Adam Laxman oli ensimmäinen Venäjän Japaniin lähettämä tutkimusmatkailija. Laxmanin isä Eric Laxman yritti myös tutkimusmatkaa Japaniin heinäkuussa 1795, mutta hän sai halvauskohtauksen matkalla ja kuoli pienellä postiasemalla Dresvjanskassa Siperiassa. Adam Laxman yritti avata venäläisille kauppatien Japaniin, ja hän saikin tehtyä tätä koskevan sopimuksen kolmantena kansakuntana hollantilaisten ja kiinalaisten jälkeen. Vuonna 1879 puolestaan Jokohamaan rantautui tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordenskiöld. Suomalaisten lähetystyö Japanissa alkoi pian vuoden 1873 uskonnonvapautumisen jälkeen. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys lähetti Esteri Kurvisen ja Alfred Wellrosin Japaniin vuonna 1900.

Japanin tunnustettua Suomen itsenäisyyden Suomessa ryhdyttiin suunnittelemaan asiainhoitajan lähettämistä Japaniin. Japanin sijainti tarjosi hyvän asemapaikan tarkkailla Neuvosto-Venäjän itäisiä osia. Ulkoministeri Rudolf Holsti halusi kielitieteilijä Gustaf John Ramstedtin Suomen edustajaksi Japaniin ja sai tavoitteensa toteutumaan. Koska Venäjällä riehui sisällissota ja maayhteys Aasian halki oli käytännössä poikki, Holstin edustajan Ramstedtin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi aikaa vievä merimatka. Pitkän laivamatkan päätteeksi Ramstedt saapui perille Tokioon myöhäissyksyllä 1919. Ensi työkseen hän perusti edustuston Tsukijien-Sejok-hotelliin lähelle päärautatieasemaa, kunnes viikon kuluttua saapumisestaan Ramstedt sai vuokratuksi talon Shimo-Shibuyan alueelta, joka sijaitsi Tokion ulkopuolella. Toukokuussa 1920 edustusto sai käyttöönsä kansainväliset mitat täyttävän Argentiinan entisen lähetystörakennuksen Tokion tunnetulta Azabun lähetystöalueelta.

Japanin parlamentin ensimmäinen ulkomaalaissyntyinen senaattori on Suomessa syntynyt Marutei Tsurunen (entinen Martti Turunen).[5]

Suomalaiset upseerit ja kenttäsairaala Venäjän-Japanin sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän Itämeren-laivaston reitti Itämereltä Japaninmerelle.

Venäjän–Japanin sota käytiin 1904-1905. Tappioon päättyneellä sodalla oli kauaskantoisia seurauksia Venäjälle ja myös Suomelle, jossa toteutettiin valtiopäiväuudistus ja Venäjän ensimmäinen sortokausi päättyi. Venäjän-Japanin sotaan osallistui reilut 200 suomalaista upseeria joista tunnetuimmat lienee Carl Gustaf Emil Mannerheim, joka osallistui vapaaehtoisena Venäjän-Japanin sotaan saaden ansioistaan everstin arvon, sekä suomalaista sukua ollut Oskar Enqvist, joka yleni sodan jälkeen Venäjän keisarillisen laivaston vara-amiraaliksi.

Venäjän ja Japanin välinen kilpailu Mantšuriasta ja Koreasta johti maiden välien kiristymiseen. Maat katkaisivat diplomaattisuhteensa 6. helmikuuta 1904 ja Japani hyökkäsi Venäjää vastaan ilman sodanjulistusta 8. helmikuuta. Kaksi Venäläisen Tyynenmeren eskadeerin taistelulaivaa torpedoitiin Port Arthurissa ja Keltaisenmeren taistelussa 10. elokuuta Venäläisten ulosmurtautumisyritys Port Arthurista torjuttiin. Port Arthur jäi piiritetyksi ja se antautui lopulta tammikuussa 1905. Piirityksen ollessa vielä meneillään Venäläiset päättivät yrittää vapauttaa satamansa tuomalla Japania vastaan vahvistuksia Itämereltä.

Kun tieto Venäjän-Japanin sodan syttymisestä saatiin vuonna 1904, odotettiin Suomen Punaisen Ristin osallistuvan Venäjän armeijan lääkintähuoltoon. Suomalaiset lähettivät Venäjän Punaiselle Ristille sadan vuodepaikan varustukset ja varustivat oman 40-paikkaisen kenttäsairaalan. Retkikuntaan kuului ylilääkäri, 3 alilääkäriä, 5 sairaanhoitajaa, 3 välskäriä, 2 kirvesmiestä, kokki ja pesulan hoitaja. Retkikunta vaihdettiin puolen vuoden jälkeen. Avustusoperaatio merkitsi suomalaisen yhdistyksen tulikastetta. Sen siirrettävä sairaala eli ambulanssi toimi ensi kertaa rintaman läheisyydessä tositoimissa. Potilaita tuli yli 500 ja hoitopäiviä kertyi melkein 8800. Suomalaisten kenttäsairaala sai kiitosta siisteydestään ja hyvästä järjestyksestä. [6]

Suomalainen yhdistys oli ollut jo aluksi aikeissa lähettää Venäjän-Japanin sotaan ensiapuaseman. Koska siihen ei ollut silloin varaa, varustettiin rintamalle kaksi sairasvaunua. Sairasvaunujen suunnittelu oli aloitettu jo 1880-luvulla. Sodassa kevyet ja hyvin jousitetut hevosvetoiset vaunut osoittautuivat ketteräksi kuljetusneuvoksi haavoittuneiden ja sairastuneiden sotilaiden siirtämisessä taistelujen melskeestä turvallisemmalle hoitopaikalle. Nämä vaunut palkittiin sodan jälkeen Lontoossa 1907 Punaisen Ristin kansainvälisen konferenssin sotilaslääkintäkaluston näyttelyssä.

Suomalaiset siirtokunnat Vladivostokin alueella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fridolf Höök oli suomalainen merikapteeni, valaanpyytäjä, tutkimusmatkailija, kansanperinteen kerääjä ja Venäjän Kaukoitään vuonna 1868 perustetun suomalaisen siirtokunnan johtaja.

1860-luvun Suomea koetteli ankara nälänhätä. Noin kymmenen prosenttia väestöstä kuoli ravinnon puutteeseen ja kulkutauteihin. Tällöin keisari Aleksanteri II lupasi ilmaiseksi maata ja verovapauden 24 vuodeksi niille, jotka lähtisivät uudisasukkaiksi Siperian itäisimpään kolkkaan, Amurinmaalle. [7]

Huhtikuussa 1869 Nahodkanlahdelle saapui noin 50 turkulaisen joukko. Heidän muuttoonsa Venäjän Kaukoitään osallistui suomalainen virkamies Harald Furuhjelm, joka toimi keisarin perintömaiden käskynhaltijana Amurinmaalla, ja toimiessaan alueen kuvernöörinä edesauttoi retkikunnan syntymistä. Suomalaisena hän halusi Amurinmaalle nimenomaan maanmiehiään. Turkulaiset lähtivät alueelle maanviljelijöiksi.

Toista retkikuntaa, johon kuului satakunta suomalaista, johti Tammisaaresta kotoisin oleva merenkulkija Fridolf Höök, joka tunsi Venäjän Kaukoitää, sillä hän oli työskennellyt alueella venäläis-suomalaisen valaanpyyntiyhtiön palveluksessa. Höök perusti kumppaniensa kanssa “Amurin yhtiön”, jonka nimiin otettiin 30 000 Venäjän hopearuplan laina. Rahoilla oli tarkoitus ostaa laiva ja kattaa perille päästessä alkuaikojen juoksevia kuluja.

Aiemmin alueelle tulleet turkulaiset olivat maanviljelijöitä. Höökin retkikunnassa taas oli edustettuna insinööri, proviisori, maanviljelijä, tynnyrintekijä, viinuri, puutarhuri, seppä, turkkuri ja kaksi kauppiasta. Lisäksi mukaan otettiin nuoria poikia, joille oli tarkoitus opettaa merenkulkutaitoja, sekä muutama Helsingin köyhäinhoitohallituksen luovuttama tyttö, joiden oli tarkoitus toimia ruoanlaittajina ja pyykinpesijöinä miesvaltaiselle joukolle.

Turkulaiset asettuivat Nahodkanlahteen laskevan Sutšan-joen varrelle ja keskittyivät viljelemään maata. Maa oli hedelmällistä, mutta luonnonolosuhteet ja ilmasto suomalaisille oudot. Tiikereiltä suojautuakseen siirtokuntalaisten piti rakentaa asujaimistojensa ympärille korkeat aidat. Höökin ryhmä valitsi asuinpaikakseen Strelok-lahden rannan 80 kilometrin päässä Nahodkasta. Yhteisö jakautui kahtia valaanpyytäjiin ja maanviljelijöihin.

Ensimmäinen talvi oli ankara, ja leipää oli lähdettävä hakemaan siirtokunnan keskuspaikasta, Nahodkan suomalaisesta kauppapaikasta eli Faktorista. Käskynhaltija Furuhjelm oli rakentanut Faktoriin toimivan yhteisön, jossa oli 15 kauppaa, yleinen sauna, sepänpaja, mylly ja saha. Furuhjelm auttoi maanmiehiään hankkimaan elintarvikkeita, joten siirtokuntalaiset selvisivät hengissä ensimmäisestä talvesta. Furuheimin ansiosta suomalaiset selvisivät myös toisesta talvesta, vaikka saalista oli yritetty hakea Ohotanmereltä asti.

1871 käskynhaltija Furuhjelm kuoli äkillisesti verenmyrkytykseen ja Nahodkan virkamiehet siirrettiin Vladivostokiin. Valtakunnan pääkaupungissa Pietarista tuli käsky lopettaa siirtokunnan toiminta. Siirtokunta lakkautettiin 23.5.1873. Suomalainen yhteisö ja kauppapaikka ehti toimia Venäjän Kaukoidässä kuusi vuotta. Sutšan ja Strelok tyhjenivät nopeasti ja suomalaiset muuttivat Vladivostokiin.

Siirtokunnan johtaja Höök jäi Venäjän Kaukoitään. Höök oli sittemmin Turussa toimineen Venäläis-suomalaisen valaanpyyntiyhtiön palveluksessa valaanpyytäjänä Venäjän Tyynenmeren rannikon vesillä ja hän kartoitti tässä tehtävässä samalla Kamtšatkan niemimaan ja Tšuktšien niemimaan rannikkoalueita. Höök toimi myös alueen kansanperinteen kerääjänä ja hänen keräämälleen esineistölle perustettiin oma osastonsa Vladivostokissa sijainneen Arsenjev-museon etnografiselle osastolle.

Höök ampui itsensä laivansa kajuutassa Vladivostokissa kesällä 1904. Hänet on haudattu Vladivostokiin ja hänen haudalleen pystytettiin vuonna 1990 muistopatsas Arsenjevin museon ja Höökin jälkeläisten toimesta. Höökin mukaan on nimetty useita lahtia ja niemiä Kaukoidässä. Hänen mukaansa on nimetty myös useita Škiper Gek (Шкипер Гек, ”Kippari Höök”) -nimisiä venäläisiä rahtilaivoja.

Turkulaiset valaanpyyntilaivastot Ohotanmerellä sekä Pohjoisella Tyynellä valtamerellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun tuomiokirkossa on suomalaista valaanpyyntialus Turkua esittävä votiivilaiva.

1800-luvun alkupuolella turkulaiset merenkulkijat huomasivat asuvansa Tyynen valtameren rantavaltiossa, joka hallitsi tuhansia kilometrejä Amerikan läntisintä rannikkoa. Turkulaiset liikemiehet perustivat oman valaanpyyntiyhtiön, jonka ensimmäinen alus Suomi ostettiin 1851. Valaita sillä lähdettiin pyytämään Vancouverin vesiltä. Seuraavana vuonna matkaan lähti parkkilaiva Turku. Kolmas alus oli oululainen parkkilaiva Ajan, joka lähti matkaan vuonna 1853. Ajanin pyyntialue oli Ohotanmeri. Näissä retkikunnissa käytettiin valasveneitä ja käsiharppuunoita valaanpyyntiin.[8]

Venäläiset arvostivat suomalaisten kykyjä liikkua arktisilla vesillä. Kun Suomi liitettiin Venäjän valtakuntaan 1809, Venäjä tarjosi ansaintatilaisuuksia suomalaisille osaajille olosuhteiltaan vaativimmilla kaukoalueillaan Venäjän Amerikassa. Suomi osallistui 1800-luvulla valaanpyyntiin kaikkiaan kuudella aluksella. Matka pyyntialueelle oli pitkä, joten Suomi viipyi ensimmäisellä matkallaan 3 vuotta 9 kuukautta ja Turku 4,5 vuotta.

Krimin sota lopetti valaanpyynnin, jolloin parkkilaiva Suomi ehti sodan tieltä turvaan Saksaan. Parkkilaiva Turku taas pääsi Alaskan rannikolla karkuun englantilaisilta sotalaivoilta puolueettomana satamana pidettyyn Sitkan satamaan. Ajan kaapattiin ja poltettiin Kamtšatkan niemimaan Petropavlovskin satamassa.

Sodan loputtua Turusta lähtivät vielä parkkilaivat Grefve Berg ja Amur sekä Helsingistä priki Storfursten Constantin valaanpyyntiin Ohotanmerelle, mutta tuotto oli heikompaa.

Nordenskiöldin retkikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nordenskiöldin reitti Koillisväylän kautta Euraasian ympäri.

Mäntsälässä syntynyt A.E. Nordenskiöld valmistui geologiksi Helsingin yliopistosta ja väitteli tohtoriksi vuonna 1855. Pian tämän jälkeen hän muutti poliittisista syistä Ruotsiin, ja toteutti sieltä käsin useita merkittäviä napaseudun tutkimusmatkoja, jotka suuntautuivat muun muassa Huippuvuorille, Grönlantiin ja Jäämerelle. Nordenskiöldin johtama retkikunta purjehti ensimmäisenä Koillisväylää myöten Euraasian ympäri vuosina 1878–1879. Suomessa ja Ruotsissa häntä on pidetty kansallissankarina ja yhtenä historian suurimmista tutkimusmatkailijoista.[9]

Nordenskiöld osti 1878 kuuluisinta matkaansa varten valaanpyyntialus Vegan, vuosina 1872–1873 rakennetun 299-tonnisen parkin, jossa oli sekä 60 hevosvoiman höyrykone, että purjeet. Retkikuntaan kuului 21 hengen miehistö ja kuusi tiedemiestä: kasvi- ja eläintieteilijät, meteorologi, jäkälätutkija ja maamagnetismin tutkija. Suomalainen Venäjän armeijassa palveleva luutnantti Oscar Nordqvist toimi venäjän kielen tulkkina. Vega lähti Karlskronasta 22. kesäkuuta 1878 ja saapui Tromssaan 17. heinäkuuta. Varsinainen matka alkoi sieltä neljä päivää myöhemmin, 21. heinäkuuta, jolloin mukaan liittyi myös tarvikkeita kuljettava satatonninen höyrylaiva Lena. Alukset erosivat toisistaan Lenajoen suulla 27. elokuuta: Lena-alus lähti jokea ylös Jakutskiin asti, Nordenskiöld jatkoi itse Vegalla itään.

Laiva juuttui syyskuussa jäihin Koljutšininlahdella, joka on parin päivän matkan päässä Beringinsalmelta. Ajojäät olivat ilmaantuneet aiemmin kuin Nordenskiöld oli olettanut, ja jäämassat uhkasivat ruhjoa laivan, eikä retkikunnan kohtalosta saatu yhteyksien puuttumisen vuoksi kotimaassa mitään tietoja. Retkikunta teki myös talven aikana havaintoja paikallisista tšuktšeista, ilmastosta sekä magnetismista. Vega pääsi liikkeelle kymmenen kuukauden kuluttua seuraavana kesänä, 18. elokuuta 1879, ja saavutti Beringinsalmen 20. elokuuta.

Nordenskiöld retkikuntineen purjehti ensimmäisenä läpi Koillisväylän. Seisahduttuaan liki kahdeksi kuukaudeksi Japaniin korjauttamaan Vegaa hän palasi takaisin Ruotsiin Tyynenmeren, Intian valtameren ja Suezin kanavan kautta. Vaikka Koillisväylä ei arvaamattomien sääolojen vuoksi soveltunutkaan kauppareitiksi ennen 1900-lukua, Nordenskiöld kutsuttiin useiden maiden tieteellisten seurojen jäseneksi, hän sai monia korkeita kunniamerkkejä ja häntä pidettiin kansallissankarina sekä Suomessa että Ruotsissa.

Tutkimusmatkailija, vara-amiraali ja Venäjän Amerikan kuvernööri Arvid Adolf Etholén[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rekonstruoidun Fort Ross-linnakkeen paaluvarustus ja toinen tykkitorneista.

Arvid Adolf Etholén syntyi Helsingissä. Hän valmistui keisarillisesta laivastoakatemiasta 1817 ja siirtyi pian venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanjan palvelukseen. Hän teki mittavan elämäntyön Venäjän amerikkalaisissa siirtokunnissa ja Tyynellämerellä, jossa hän vietti kolme pitkää jaksoa vuosina 1818–1824, 1826–1837 ja 1840–1845. Matkoillaan Etholén kokosi merkittäviä kansatieteellisiä kokoelmia Alaskasta, Aleuteilta ja Tyynenmeren saarilta.

Ensimmäisillä komennuksillaan hän toimi aluksen päällikkönä komppanian lukuisilla huolto-, hallinto- ja tutkimuspurjehduksilla pohjoisella Tyynellämerellä ja myös Havaijilla ja etelämpänä Chileen saakka. Hän osallistui muun muassa Alaskan rannikkoa kartoittaneisiin retkikuntiin 1822–1823 ja toimi Alaskan kuvernöörin apulaisena ja varamiehenä 1832–1837. Vuonna 1838 Etholén nimitettiin kauppakomppanian korkeimmaksi hallintovirkamieheksi ja Venäjän Amerikan kuvernööriksi. Etholenin kuvernöörikaudella Alaskassa 1840–1845 toiminta laajeni. Uusia tukikohtia perustettiin sekä Novoarkangelskia rakennettiin. Etholén myi myös kuvernöörikaudellaan venäläisten eteläisimmän tukikohdan Fort Rossin Kaliforniassa. Kuvernöörikauden jälkeen Etholén toimi Pietarissa kauppakomppanian johtokunnassa 1846–1859.

Ensimmäinen Turun akatemialle Etholén lahjoittama kokoelma tuhoutui Turun palossa vuonna 1827. Toisen kokoelman Etholén lahjoitti Helsingin yliopistoon, ja tämä kansainvälisesti merkittävä, Etholénin etnografisena Alaska-kokoelmana tunnettu esineistö kuuluu nykyisin Kansallismuseolle.

Hampus Furuhjelm[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johan Hampus ja Anna Furuhjelm vuonna 1859.

Hampus Furuhjelm tutustui Venäjän amerikkalaisten siirtokuntien kuvernöörinä Alaskassa aiemmin toimineeseen Arvid Adolf Etholéniin, joka värväsi Furuhjelmin venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian palvelukseen. Furuhjelm purjehti Keisari Nikolai I -aluksella Kronstadtista Venäjän Amerikan pääkaupunkiin Novoarkangelskiin, jossa hänet 23. huhtikuuta 1851 nimitettiin kaupungin satamapäälliköksi.

Hän kuitenkin myös purjehti laajasti Tyynellämerellä komppanian aluksilla, muun muassa Havaijille, Kaliforniaan ja Kiinan rannikolle. Vuosina 18531854 hän osallistui parkkialus Furst Menschikoff|Knjaz Menšikovin päällikkönä amiraali Jevfimi Putjatinin laivasto-osaston Japanin retkikuntaan, joka tarkoituksena oli avata Japanin satamat Venäjän kaupalle.[10]

Vuosina 18541858 Furuhjelm oli Ajanin sotasataman päällikkönä Ohotanmeren rannikolla. Palattuaan tältä komennukselta Pietariin nimitettiin hänet joulukuussa 1858 Venäjän Amerikan kuvernööriksi (kauppakomppanian korkeimmaksi virkamieheksi). Tehtävään edellytettiin aviosäätyä, ja Furuhjelm naikin joulutanssiaisissa tapaamansa 22-vuotiaan Anna von Schoultzin jo helmikuun 1859 alussa. Furuhjelmien viidestä lapsesta kolme syntyi Alaskassa.

Furuhjelmin saavutuksiin kuvernöörikautena Alaskassa 18591864 on luettu venäläisten ja alkuasukkaiden välisen luottamuksen palauttaminen ja vihollisuuksien lakkauttaminen sekä Alaskasta Kaliforniaan suuntautuneen jääkaupan tervehdyttäminen ja laajentaminen. Yleisesti ottaen kausi oli kuitenkin jo venäläisten siirtokuntien rappeutumisen aikaa. Metsästys oli riistopyynnin takia käytännössä loppunut, eivätkä pyrkimykset hiilikaivosten perustamiseksi toteutuneet. Siirtokuntien tarkastusraportti 1860 ei ollut rohkaiseva, mutta Furuhjelm sai kuitenkin lykätyksi alueen myyntiä. Furuhjelm jäi Venäjän Amerikan toiseksi viimeiseksi kuvernööriksi. Alaska siirtyi Yhdysvalloille 7,2 miljoonan dollarin kauppasummasta hänen seuraajansa ruhtinas Dmitri Maksutovin kauden päätteeksi 1867.

Vuosina 18651870 Furuhjelm palveli kontra-amiraalin arvoisenaItä-Siperian (Primorjen) sotilaskuvernöörinä ja vuodesta 1871 Venäjän Tyynenmeren satamien ja Siperian laivaston komentajana. Hän vaikutti voimakkaasti Vladivostokin ja Primorjen kehittämiseen ja muun muassa avasi alueella Amurin lennätinyhtiön sekä useita majakoita ja telakoita.

Alaskansuomalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saamelaiset Ellen ja Berit Sara Alaskassa vuonna 1906.

Suomalaisilla oli suuri vaikutus Alaskassa alueen kuuluessa Venäjään. Alaskan kuvernöörinä toimi kaksi suomalaista: Arvid Adolf Etholén vuosina 1840–1845 ja Johan Hampus Furuhjelm vuosina 1859–1864. Sen lisäksi Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian johdossa oli monia suomalaisia. Suurin osa Alaskan suomalaisväestöstä oli merimiehiä ja käsityöläisiä, mutta joukkoon kuului muun muassa tiedemiehiä, upseereita ja taloudenhoitajia.

Vuonna 1840 Etholénin kuvernöörikaudella perustettu Uuden Arkangelin luterilainen kirkko toimii edelleenkin osana Amerikan luterilaista kirkkoa nimellä ”Sitkan luterilainen kirkko”.[11] Vuosina 1840–1845 luterilaisen kirkon ensimmäisenä ja ainoana pastorina toimi Suomen kansakoululaitoksen tuleva perustaja Uno Cygnaeus, joka piti Alaskan ensimmäisen luterilaisen jumalanpalveluksen 23. elokuuta 1840.

Suomalaisia muutti Alaskaan pääasiassa 1830–1850-luvuilla, mutta kirkonkirjoista selviää, että jo 1820-luvun alkuvuosina Sitkassa on asunut muutamia suomalaisia merimiehiä. Niin sanottuna ”Etholénien aikana” Alaskassa toimi merkittävissä asemissa suomalaisia. Vuonna 1840 kuvernöörin vaimolle Margaretha Sundwall Etholénille annettiin tehtäväksi perustaa Sitkaan tyttökoulu, jonne Etholénin rinnalle toiseksi opettajaksi tuli myös suomalainen Maria Fri Fredenberg.

1850-luvun lopulle tultaessa Alaskan siirtokunta oli kuihtumassa turkisten saatavuuden romahdettua. Kuvernööri Furuhjelm yritti viivyttää Alaskan myyntiä Yhdysvalloille sekä pitää siirtokunnan asutusta kasassa. Suomalaisväestöä ei kuitenkaan tullut enää juurikaan lisää. Kun siirtokunta myytiin vuonna 1867 Yhdysvalloille, monet suomalaisista lähtivät takaisin Suomeen tai muualle Venäjän valtakuntaan ja osa myös päätyi San Franciscon venäläisyhteisöön. [12]

1900-luvulla Alaska sai myös osansa suomalaissiirtolaisten muutosta Yhdysvaltoihin. Lisäksi vuonna 1926 Yhdysvallat toi Norjasta ja Suomesta 126 saamelaista opettamaan eskimoille, kuinka asettaudutaan paikalleen ja pidetään kotieläimiä. Näiden saamelaisten jälkeläisiä asuu edelleen Alaskassa.

Alaskan kartoittaja, liikemies ja konsuli Gustave Ferdinand Niebaum (alk. Gustaf Nybom)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gustave Niebaum.

Gustave Niebaum syntyi Helsingissä nimellä Gustaf Nybom. Hän pestautui 16-vuotiaana töihin Russian-American Companyn rahtilaivaan, joka toi turkiksia Alaskasta. Nybom palasi Helsinkiin opiskelemaan merenkulkua ja yleni rahtilaivayhtiössä kapteeniksi. Suoritettuaan merenkulun tutkinnon Helsingissä Niebaum purjehti laivallaan Alaskaan metsästämään turkiksia. Niebaum kartoitti osia Alaskan rannikosta. Toimiessaan Venäjän konsulina San Franciscossa Niebaum oli keskeisiä myötävaikuttajia Alaskan siirtymisessä Yhdysvaltojen hallintaan, ja lokakuun 18. päivänä 1867 hän seisoi työnantajansa päämajassa Alaskan Sitkassa todistamassa, kun Venäjän lippu laskettiin tangosta. Alaskan myynti toi käänteen myös Gustaf Nybomin elämään. Nybom tunsi pohjoisen Tyynenmeren. Hän teki sopimuksia alaskalaisten hylkeenmetsästäjien kanssa. He nuijivat valtavia määriä hylkeitä hengiltä. Koska Alaska oli nyt osa Yhdysvaltoja, niin kauppapaikka hylkeennahoille oli San Franciscossa. Nybom saapui San Fransiskoon 1868, ja samana vuonna, 26-vuotiaana, hänestä tuli sanfranciscolaisen Alaska Commercial Companyn osakas. [13]

Gustave Niebaum osti vuonna 1880 Inglenookin 78 eekkerin kokoisen viinitarhan sekä sitä ympäröineet 124 eekkerin tilukset Napa Valleystä joka sijaitsee San Franciscon lahdesta pohjoiseen. Niebaum ryhtyi kehittämään sitä viinikartanoksi, joka voisi kilpailla hienoimpien Ranskan Bordeaux’n viinialueen tilojen kanssa. Viinitarhan ensimmäiset viinit saatiin vuonna 1882, jolloin Niebaum osti vielä 712 eekkeriä lisämaata. Viinitilan päärakennus Inglenook Chateau valmistui 1887. Se oli ensimmäinen Bordeaux-tyylinen viinitila Yhdysvalloissa. Vuoden 1900 maailmannäyttelyssä Niebaumin viinit saivat kultamitalin, ja Gustave Niebaumista tuli kuulu nimi viinipiireissä. Yritys jäi Niebaumin kuoltua vuonna 1908 hänen leskensä haltuun. Myöhemmin kieltolain jälkeen toimintaa jatkoivat John Daniel Jr. ja Susan Niebaum. Vuonna 1975 elokuvaohjaaja Francis Ford Coppola osti tilan. [14] Gustave Niebaum pääsi arvovaltaisen yhdysvaltalaisen kokkikoulun Culinary Instituten Hall of Fameen merkittävien viiniammattilaisten listaan heti sen perustamisvuonna 2007.

Suomalaiset kultaryntäyksessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veljesten lahjoituksen muistoksi kiinnitetty kyltti Turun yliopiston kirjaston seinällä.

Klondiken kultaryntäys oli vuosina 1896–1898 tapahtunut kullankaivusta kiinnostuneiden joukkovaellus Kanadan Yukonin erämaan Klondiken alueelle. Kalifornian kultaryntäys oli taas aiemmin vuosien 1848–1855 välillä Kaliforniassa Yhdysvalloissa tapahtunut kultaryntäys. Kultaryntäyksissä oli mukana myös suomalaisia.

Tunnettuja suomalaisia kultaryntäyksessä oli muun muassa kaksi veljestä Karl Fredrik ja Anton Fabian Johnsson, jotka rikastututtuaan ymmärsivät sivistyksen merkityksen, vaikka veljekset eivät olleet juurikaan käyneet kouluja. Antonin kuoltua vuonna 1942 isoveli Karl joka suomensi parikymppisenä sukunimensä Joutseneksi pohti omaisuuden kohtaloa, ja koska rintaperillisiä ei ollut, hän päätyi testamenttaamaan osan varoista koulutusta ja sivistystä tukevalle Johnsson-suvun rahastolle. Turun yliopiston vuonna 1954 valmistunut kirjasto on rakennettu Joutsenen veljesten perinnöllä. Kirjastotalon seinällä olevasta Turun Suomalaisen Yliopistoseuran vuonna 1970 lahjoittamasta muistolaatasta löytyy teksti ”Tämä kirjastorakennus on rakennettu Alaskan kullalla, jonka K.F. Joutsen on kaivanut yhdessä veljensä kanssa ja lahjoittanut Turun yliopistolle 1948”. Veljekset lahjoittivat yliopistolle myös Alaskasta tuomansa 247 grammaa painavan kultahipun. Turussa vuonna 1940 löydetty pikkuplaneetta (3166) on saanut veljesten kunniaksi nimen Klondike

Poikien isä Johan kuoli Karlin ollessa 5-vuotias. Veljekset joutuivat varhain tekemään raskasta työtä taatakseen perheen elannon. Kun Anton tapasi Turussa sukulaismiehen, joka kertoi Kalifornian kultalöydöistä, hän lähti Amerikkaan. Myöhemmin myös Karl päätti lähteä Amerikkaan. Veljekset tapasivat Seattlessa. Matkaa kulki kovassa pakkasessa halki vuoriston, ja lopulta peräti 1500:aa kiloa matkatavaroita mukanaan raahaten. Veljekset ylittivät Chilikoot-vuoret matkalla Klondikeen.Rahoitusta veljeksillä ei ollut. Pääomaa ja tavaroita hankittiin matkan varrella hanttihommia tehden. Kanadan rajan yli ei edes päässyt, jos mukana ei ollut vuoden ruokavarastoa, noin 520 kiloa muonaa henkeä kohden. Syy käytäntöön oli, että omat tarvikkeet takasivat kultakentillä rauhan.

Tyhjätaskuina maailmalle lähteneet veljekset palasivat vuonna 1905 kotiin rikkaina miehinä. Tarkka Suomeen tuotu kultamäärä ei ole tiedossa. Suurin osa omaisuudesta oli talletettuna pankkiin. Suomessa veljekset jatkoivat toimintaansa liikemiehinä ja sijoittajina. Ensi töikseen he ostivat kokonaisen kivitalon Helsingistä osoitteesta Pohjoisesplanadi 35. Sen viidennessä kerroksessa sijaitsi sekä heidän toimistonsa että kotinsa, jossa he asuivat loppuikänsä. Rikkaus ei näkynyt ulospäin. Tarinan mukaan Pohjoisesplanadilla liikkuneita veljeksiä luultiin toisinaan kulkureiksi, joita ärtyneimmät kehottivat hankkiutumaan töihin. [15]

Kalle Raatikaisen perustama Pelicanin kaupunki Alaskassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näkymä Pelicaniin.

Suomalainen Kalle Raatikainen perusti Alaskaan Pelicanin kaupungin, joka oli 1950-luvulla elinvoimainen kalastusyhteisö. [16] Viimeinen kalatehdas suljettiin vuonna 2010. Nykyisin Pelicanin asukasluku on noin 60 henkilöä. Kalle (Charley) Raatikainen, alkoi etsiä paikkaa kaupungille rakentaakseen sellaisen. Raatikainen meni ystävänsä Hjalmar Morkin luo ja kertoi hänelle, mitä hän etsi. 1938 elokuun alussa Mork vei hänet kaivoksensa lähellä olevaan lahden edustalle, ja ehdotti paikkaa. Näin Raatikainen löysi sataman, jossa oli syvää vettä, maata sekä suuren järven, jossa oli vesiputous. Raatikainen oli alaskalainen edelläkävijä kalanjalostuksen ja varastoinnin suhteen

Raatikainen perusti osakeyhtiön ja hänen veneensä Pelican toi miehistön rakennushankkeen käynnistämiseen. Kaupunki tunnettiin nimellä Pelican City jolloin se ei sekoittunut Raatikaisen Pelican veneeseen. Ensimmäisellä rantaan rakennetulla rakennuksella oli kaksi tarkoitusta. Sen toisella puolella oli suomalainen sauna ja toisella myymälä sekä uuden yhtiön toimistot. Tänä aikana Pelikaania kutsuttiin usein "Finn Towniksi". Kaupunki alkoi näyttää vasta kaupungilta, kun sinne Raatikainen alkoi rakentamaan asuintaloja. Kylmävaraston rakentaminen, dieselmoottoreiden hankinta sekä vesi- ja sähköjärjestelmän rakentaminen johtivat yrityksen rahapulaan. Tällöin Raatikainen meni Seattleen ja keräsi rahaa. Kaupunki jatkoi kasvuaan.

Tulipalo oli iso takaisku Pelicaanissa, kun sauna syttyi tuleen, ja ainoa käytettävissä oleva sammutusvesi oli muutama ämpäri rannalta tuotua suolavettä. Kylpylä- ja myymälärakennus uusittiin nopeasti ja siitä tuli myöhemmin Pelikaanin ensimmäinen koulu. Yksi ensimmäisistä suurista rakennuskohteista oli kaksikerroksinen monitoimirakennus, jossa ensimmäisessä kerroksessa oli keittiö ja ruokasali, jonka toisella puolella oli toimisto, kauppa ja myöhemmin posti. Yläkertaa käytettiin kerrostalona. Tämän rakennuksen toinen kerros on edelleen käytössä kerrostalona.

Sointulan ihanneyhteiskunta Malcolmin saarella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sointulan sijainti Brittiläisen Kolumbian kartalla.

Sointula sai alkunsa Kanadassa Brittiläisessä Kolumbiassa Vancouverinsaaren Nanaimon kaivosalueella asuneiden suomalaissiirtolaisten unelmasta elää omavaraisesti ja itsenäisesti. Siirtolaisten ryhmä otti yhteyttä inkeriläiseen teosofis-sosialistiseen kirjailijaan ja Työmies-lehden sanomalehtimieheen Matti Kurikkaan, joka saapui Nanaimoon vuonna 1900. Ennen Sointulaa Kurikka oli yrittänyt perustaa Chillagoen ihanneyhdyskuntaa Australiaan[17]

Kurikan johdolla perustettiin vuonna 1901 osuuskunta Kalevan Kansa Colonization Company ja lehti Aika. Siirtolaisten ryhmä aloitti myös neuvottelut Brittiläisen Kolumbian paikallishallinnon kanssa maan ostamisesta. Sopimukseen päästiin 27. marraskuuta 1901, ja Kalevan Kansa oli valmis ottamaan haltuunsa koko Malcolm-saaren, jonka pinta-ala oli 113 neliökilometriä. [18] Malcolm saari sijaitsee Kanadan länsirannikolla Alaskan ja Yhdysvaltojen pääalueen puolivälissä.

Ensimmäinen raivausryhmä matkusti saarelle 6. joulukuuta 1901. Vuonna 1902 saarelle oli jo muuttanut suuri joukko ihmisiä. Aluksi siirtokunnan nimeksi annettiin Koti, mutta se muutettiin pian Sointulaksi. [19] Saarelaiset pyrkivät omavaraisuuteen, joten saarelle ostettiin kalastusvälineitä sekä Höyrylaiva Vinetta. Yhdyskunnan jäsenet jakautuivat erilaisiin työryhmiin: osa viljeli maata, osa kalasti, osa teki metsätöitä.

Yhteisö kasvoi nopeasti, sillä monia ihmisiä viehättivät Kurikan idealistiset ajatukset: yhteisomistus, demokraattinen päätöksenteko, sama palkka miehille ja naisille, päiväkoti. Jokaisen siirtokuntaan saapuneen aikuisen piti maksaa 200 dollarin liittymismaksu, jotta yhteisölle saatiin alkupääoma.

Vaikeudet alkoivat kuitenkin pian. Aluksi saarella oli vain suuri hirsimaja, joka toimi yhteisasuntona. Osa väestä lähti saarelta omien asuntojen puuttumisen vuoksi. Saarelle hankittu karja jouduttiin siirtämään Vancouverinsaaren puolelle, koska navettaa ei saatu rakennettua valmiiksi.

Yhteisön velat kasvoivat nopeasti. Ahdingossa Kurikka solmi huonon sillanrakennussopimuksen, jonka vuoksi Sointulan miehet viettivät viikkokausia siltatyömaalla lähes palkatta. Vuonna 1904 yhteisön ja epäkäytännöllisen Kurikan välit tulehtuivat, ja Kurikka jätti Sointulan vieden mukanaan puolet yhteisöstä.

Jäljelle jääneet yhteisön jäsenet yrittivät selvitä veloista, mutta tehtävä osoittautui ylivoimaiseksi, ja vuonna 1905 Kalevan Kansa joutui vararikkoon. Suurin osa saarta palasi Kanadan valtion omistukseen. Yhteisön jäsenet saivat kuitenkin pitää omat palstansa ja talonsa.

Sointula on vaikeiden alkuvaiheidensa jälkeen menestynyt melko hyvin. Saaren asukkaiden pääelinkeinoina ovat olleet metsätyöt ja kalastus. Saarelle muutti 1960-luvulla paljon uutta väkeä sekä Kanadasta että Yhdysvalloista.

Sammon Takojien ihanneyhteiskunta Brittiläisen Columbian Webster's Cornersissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sammon Takojien sijainti Brittiläisen Kolumbian kartalla.

Matti Kurikka lähti Sointulesta lokakuussa 1904 mukanaan noin puolet Sointulan miehistä. He tukivat Kurikan Sointulassa esittämiä näkemyksiä, erityisesti utopistisen sosialismin tyyliä yhdistettynä teosofiaan. Brittiläisen Columbian Maple Ridgessä Webster's Cornersissa vuoteen 1913 toimineesta Sammon Takojatista tuli toinen esimerkki Kurikan vuosikymmeniä kestäneestä päättäväisyydestä rakentaa teosofiset ja yhteisölliset arvot yhdistävä utopistinen siirtokunta. Tällä kertaa hän keskitti tavoitteensa miespuolisiin poikamiehiin.

Pian sen jälkeen, kun Kurikka saapui Vancouveriin Sointulasta syksyllä 1904, hän sai ryhmälleen sopimuksen maan raivaamisesta. Tämä tuotti varoja suuren maatilan ostamiseen lähellä Webster's Cornersia Fraser Valleyssa. Hän perusti uuden kolonisaatioyhtiön nimeltä Sammon Takojat. Nimi tuli suomalaisesta Kalevala-legendasta. Kurikka ja hänen seuraajansa rakensivat alueelle heti suuren mökin ja muuttivat sinne tammikuun alussa 1905. Tilan nimeksi tuli "Sampola" eli "Sammon satama".

Matti Kurikka lähti kuusi viikkoa Sammon Takojien perustamisen jälkeen luentokierrokselle keräämään varoja. Hän kertoi tyttärelleen Suomeen lähettämässään kirjeessä vaikeuksistaan, mukaan lukien Sointulan menetyksestä. Hän oli masentunut, koska muut eivät täysin jakaneet hänen ihanteitaan ja ihmiset, joiden hänen mielestään olisi pitänyt olla hänen ystäviään, olivat kääntyneet häntä vastaan. Hänen ollessaan poissa asukkaat lähettivät Kurikalle kirjeen, jossa sanottiin, ettei hänen tarvitse palata Sammon Takojiin, koska he ovat kyllästyneet köyhyyteen. Kurikka ei palannut, vaan hän jatkoi muita hankkeita, kuten matkusti Suomeen ennen paluutaan Pohjois-Amerikkaan. Vuonna 1911 hän kuitenkin halusi palata Sammon Takojiin, mutta huomasi olevansa ei-toivottu henkilö.

Sammon Takojissa tulonhankintatoimintaa olivat paanujen sahaus, maanrakennus, kalastus sekä maatalous. Yhteistilan rakennuksiin kuuluivat perhemökkejä ja iso rakennelma, jossa oli yhteiskeittiö, ruokailutila ja sauna. Vuoteen 1913 mennessä oli liian paljon perheitä ja liian vähän maata sekä muita resursseja jäsenten tarpeisiin. Päätettiin maan jakamisesta jäsenten kesken ja osuuskunnan lakkauttamisesta. Suomalaiset jäivät kuitenkin Webster’s Cornersiin ja jatkoivat panostamista laajempaa yhteisöä palveleviin hankkeisiin ja yritystoimintaan. [20]

Amerikansuomalaiset Oregonin Astoriassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Astorian Suomi Hall, suomalaissiirtolaisten kokoontumispaikka nykyisen Astoria–Megler-sillan alla.

Astoria on kaupunki Yhdysvaltojen länsirannikolla, Oregonin osavaltion luoteiskulmassa. Se on Clatsopin piirikunnan hallintokeskus. Kaupunki sijaitsee lähellä Columbia-joen suuta. Suomalaissiirtolaisia alkoi tulla Oregonin rannikolle 1870-luvulla, ja 1900-luvun alussa etenkin Astoriaan alkoi saapua paljon siirtolaisia, erityisesti suomalaisia ja kiinalaisia. Suomalaiset asettuivat etenkin Uniontownin alueelle lähelle nykyistä Astoria–Megler-siltaa. nykyisin Astorian asukkaista Suomalaisperäisiä on noin kuusi prosenttia. Astoriassa syntyneisiin kuuluu muun muassa suomalainen elokuvaohjaaja Armand Lohikoski.[21] Vampirana tunnetuksi tullut Maila Nurmi kävi Astoriassa lukionsa loppuun.[22]

Suomalaiset saivat työtä kalastajina tai kaupunkiin perustetuista kalasäilyketehtaista. Columbia-joelle nousevat lohet antoivat 1800-luvun lopussa elannon monelle suomalaissiirtolaiselle, mutta vesi oli myös petollinen ystävä, ja satoja kalastajia hukkui vuodessa. Eräässä kirjeessä todettiin vuonna 1881: "Kalastuksemme on käynyt niin vaaralliseksi, että olis mahotoin luetella kaikkia, jotka ovat surmansa saaneet sekä mennä että tänä kesänä." Kun kalamiehistä oli melkoinen osa suomalaisia, heitä on täytynyt olla satamäärin hukkuneiden joukossa. Tarkkaa lukua ei pidetty. Columbian suulla hukkuneiden määräksi arvioitiin kesän 1880 pyyntikaudella jopa 350 miestä. Suurimmaksi kalasäilyketehtaaksi noussut Union Fishermen's Co-operative Packing Company rakennettiin vuoden 1896 kalastuslakon merkittävimpänä seurauksena. Pitkän, epäonnistuneen työlakon jälkeen joukko enimmäkseen suomalaisia kalastajia sai kohtelusta tarpeekseen, ja he perustivat osuustoiminnallisen säilyketehtaan. [23]

Kalifornian Redwood Valleyn osuusfarmi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Redwood Valleyn osuusfarmi on yksi tuntemattomimmista suomalaisista utopiasiirtokunnista. Redwood Valleyn osuusfarmin perustivat töistä Montanassa asuneet, töistään lomautetut kaivosmiehet vuonna 1912. Miehiä oli purrut maanviljelyskärpänen, ja he ajattelivat toteuttaa unelmansa farmin pitämisestä Kalifornian paahtavan auringon alla. Maanviljelyä kaivosmiehet eivät kuitenkaan osanneet. Parhaimmillaan Redwood Valleyssa asui parisenkymmentä perhettä samaan aikaan. Tilalla oli jo valmiina suuri bungalowiksi kutsuttu rakennus, jonne muutti kuusi perhettä. Kirkossa ei käyty, ja varsinkin alussa työväen ihanneyhdyskunnassa puhuttiin paljon sosialismista. Alkuun kaikki tekivät töitä yhden dollarin päiväpalkalla ja päivät venyivät pitkiksi.

Tullakseen toimeen miesten täytyi mennä kaivoksiin töihin, ja naiset lähtivät piikomaan toisinaan jopa vuodeksi. Monenlaiset viljely-yritelmät aina humalasta ja viinistä alkaen epäonnistuivat kuivassa maaperässä. Redwood Valleyssa pidettiin välillä myös liha- ja lypsykarjaa ja kasvatettiin hevosia, hevoskasvatuskin muuttui myös kannattamattomaksi, kun autot yleistyivät. Redwood Valleyn osuusfarmin vaikea taival jäi lopulta kymmenen vuoden mittaiseksi. Farmin luhistumiseen vaikuttivat osaamattomuus maanviljelyssä sekä erimielisyydet työnjaosta: toiset vaikuttivat pääsevän aina vähemmällä kuin toiset. Vuonna 1922 osuusfarmi jaettiin useiksi erillisiksi maatiloiksi laaksoon jäävien perheiden kesken. Seitsemän jäljelle jäänyttä perhettä otti pankista lainaa ja yritti tulla toimeen viljelyllä seuraavat noin kymmenen vuotta. Kun pula-aika alkoi, rahaa ei jäänyt korkojen ja velkojen maksuun. Lopulta United California Bank otti maat haltuunsa. [24]

Noin neljäkymmentä vuotta myöhemmin Redwood Valleyyn perustettiin toinen utopiasiirtokunta, joka oli paljon kuuluisampi kuin edeltäjänsä. Karismaattinen pappi Jim Jones perusti sinne People’s Templen eli Kansan temppelin. Jonesin seuraajat olivat “hyviä ihmisiä”, ja tätä ominaisuutta Jones käytti hyväkseen. Hän otti haltuunsa seuraajiensa rahat ja maat ja sanoi pitävänsä niistä huolta. Kultin jäsenet tekivät Jonesin johdolla joukkoitsemurhan 18. marraskuuta vuonna 1978 Guyanan viidakossa.

Suomalaisyhteisö Kalifornian Reedleyssä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reedleyn kaupungin pieni suomalaisyhdyskunta sai alkunsa agronomi Axel Wahrenin aloitteesta vuonna 1905. Ryhmä suomalaisia oli lähtenyt ensimmäisen sortokauden venäläistämistoimien takia siirtolaisiksi ja päätyneet aluksi metsätöihin läheiseen Sierra Nevadan vuoristoon. Varoja näin kartutettuaan he ostivat Reedleyn alueelta maapalstoja aluksi vehnänviljelyä harjoittaakseen, mutta ryhtyivät pian rusinarypäleiden ja hedelmien tuottajiksi. Reedleyssä asui 1930-luvulla satoja suomalaisia. 1940-luvun alussa kaupunkiin muutti yhteisön keskeiseksi henkilöksi noussut John Hauli, Kuusjärvellä 1883 syntynyt räätäli Juho Hakkarainen, joka oli lähtenyt Suomesta New Yorkiin jo vuonna 1906 ja asunut sitten pitkään Havaijilla. ”Rusina-Jussiksi” kutsuttu Hauli toimi Reedleyssä rusinanviljelijänä kuolemaansa 1956 asti. Hänen rakentamansa Hauli Huvila on yhä Kalifornian amerikansuomalaisten kokoontumispaikkana.

Aiheesta elokuvissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan juliste.

Tsamo on Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin ohjaama ja käsikirjoittama suomalainen historiallinen draamaelokuva vuodelta 2015. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja se sijoittuu 1800-luvulle Alaskaan ja Suomeen, jolloin molemmat kuuluivat Venäjän keisarikuntaan. Elokuvassa Alaskassa työskentelevä suomalainen kaivosinsinööri Simon ostaa Tlingit-intiaaniheimoon kuuluvan seitsenvuotiaan Tsamo-tytön. Simon palaa suomeen Tsamon kanssa, jossa Tsamo kastetaan kristinuskoon ja hänet nimetään uudelleen Ainaksi. Aina menee Suomessa kouluun ja häntä yritetään totuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta intiaaniheimon tunnukset aiheuttavat konflikteja kristittyjen kanssa. [25] Tarina vertautuu Lapsuin ja Lehmuskallion muuhun tuotantoon osana pitkäjänteistä ja yhä uudelleen varioituvaa traagista Suurta Kertomusta ihmisen juurista, pohjoisten nomadikansojen katoamisesta ja muuttumisesta osaksi Homo Sovieticus –kulttuuria.

Tsamo on tosipohjainen kertomus siitä, miten Alaskassa työskennellyt suomalainen vuori-insinööri Hjalmar Furuhjelm, elokuvassa Simon, osti 650 hopearuplalla vapaaksi alaskalaisen tlingit-intiaanitytön, ja toi hänet Suomeen. Tytöstä maksettiin myös kahvikuppeja, huopia, jauhoja ja peilejä. Viinaa eivät myyjät halustaan huolimatta saaneet. Eurooppalaisilla oli tapana ottaa koteihinsa paikallisten heimojen lapsia ja pyrkiä koulimaan heistä sivistyneitä. Hjalmar Furuhjelm toimi vuori-insinöörinä venäläisamerikkalaisen komppanian palveluksessa 1853–1862. Tsamo lähetettiin Suomeen eri laivalla kuin Furuhjelm itse matkusti. Tsamoa kuljettava laiva kiersi Kap Hornin kautta, ja matka kesti 6–7 kuukautta. Tsamon ensimmäinen asuinpaikka Suomessa oli Nurmijärvellä Lepsämässä Palsin kruunutila. Myöhemmin Tsamo myydään piiaksi Karjalohjalle ja sen jälkeen Mäntsälään, ja hänelle opetetaan ensin ruotsia sitten suomea. Tsamo kuoli näiden monien vaiheiden jälkeen 13-vuotiaana lavantautiin Suomessa.

Operaatio Alaska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatio Alaska, Finalaska tai New Finland, oli joidenkin Yhdysvaltain viranomaisten ehdottama suunnitelma suomalaispakolaisten ottamiseksi Alaskaan, jos Neuvostoliitto olisi valloittanut Suomen. Suomalaisten ottamista Alaskaan suunniteltiin sekä talvisodan että jatkosodan aikana. Uusi Suomi olisi perustettu Keski-Alaskaan Tananajoen ympärille. Alaskalaiset vastustivat suunnitelmaa lähinnä vaikeasti opittavan ja alueella harvoin käytetyn suomen kielen vuoksi. Yhdysvalloissa talvisodan aikana pelättiin suomalaisten kansanmurhaa, joten esitettiin, että Amerikka pelastaisi suomalaiset evakuoimalla heidät Alaskaan. Alaska valittiin, koska sen katsottiin soveltuvan suomalaisille ja koska sen väkiluku oli erittäin pieni. Jatkosodan aikana suunniteltiin myös suomalaispakolaisten ottamista, tosin laajemmassa mittakaavassa, koska Amerikka oli valmis evakuoimaan koko Suomen väestön ja asuttu Alaska olisi ollut paremmin suojattu tulevassa kylmässä sodassa Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan.[26]

Suomalaiset nykypäivänä Tyynen valtameren alueella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaista sukujuurta olevan väestön prosenttiosuudet Yhdysvaltain piirikunnissa vuonna 2000.

Nykypäivänä suomalaisten jälkeläisiä asuu Vladivostokin, Alaskan, Brittiläisen Kolumbian sekä Oregonin alueella. Suurin amerikansuomalaiskeskittymä on nykypäivänä Vancouverin, Seatlen ja Portlandin alueen ympäristössä olevan ja "Pacific Northwest Corridorin" alueella. Myös Japanissa on nykypäivänä suomalaisyhteisö. Ensimmäinen Japanin parlamenttiin noussut ulkomaalaissyntyinen senaattori on Suomessa syntynyt Marutei Tsurunen (entinen Martti Turunen). [27]

Yhä nykyään Suomesta on muuttoliikettä alueelle. Lähinnä suomalaisia tuo Kalifornian, Oregonin, Washingtonin osavaltioiden suurkaupunkeihin ja näiden lähialueille työ audiovisuaalisen alan, tietotekniikan ja urheilun parissa. Tunnetuimpia alueelle muuttaneita suomalaisia ovat elokuvaohjaaja ja -tuottaja Renny Harlin (aik. Lauri Harjola), ohjelmoija ja tietotekniikka-asiantuntija Linus Torvalds sekä olympiamitalisti ja jääkiekkoilija Teemu Selänne.

Finpro, Sitra, Suomen Akatemia, Tekes ja VTT perustivat vuonna 2006 suomalaisen innovaatiokeskus FinNoden Kalifornian Piilaaksoon, jonka tehtävänä auttaa ja opastaa suomalaisia tutkijoita yhteistyöverkostojen luomisessa ja kokoamisessa sekä helpottaa tietotaidon vaihtoa maiden välillä. FinNode auttaa myös suomalaisia tutkijoita ottamaan osaa käynnissä oleviin tutkimusprojekteihin eri maissa, ja toimii vastaavasti myös ulkomaalaisten tutkijoiden linkkinä Suomeen. FinNoden rahoittajat ovat Suomen Akatemia ja Tekes. Toimintaa ohjaa työ- ja elinkeinoministeriö. myös Japaniin on perustettu Finnode-toimisto. Muita FinNode-keskuksia toimii Shanghaissa ja Pietarissa [28]

Tunnettuja alueella asuneita suomalaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The Finnish Connection National Park Service.
  2. Finnish Place Names - Alaska (Arkistoitu – Internet Archive) www.genealogia.fi
  3. Mount Raatikainen Alaska Guide.
  4. Suomen suurlähetystö, Tokio
  5. Kauppapolitiikka (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. Suomen Punainen Risti, historia SPR. Viitattu 9.12.2021.
  7. Artikkeli: Suomalaiset lähtivät nälkävuosina Amurinmaalle Yle. Viitattu 9.12.2021.
  8. Valaiden Turku Punainen Turku. Viitattu 9.12.2021.
  9. Artikkeli Nordenskiöldin tutkimusretkistä Helsingin Yliopisto. Viitattu 9.12.2021.
  10. Stilla hafvet – Borgå Tidning nro. 100, 21.12.1853, sivu 1
  11. Lutheran Church of Sitka: New Archangel, Russian Alaska (Arkistoitu – Internet Archive)
  12. Venäjä myi Alaskan Yhdysvalloille 150 vuotta sitten hintaan, joka vastaa nykyajan tähtijalkapalloilijan siirtosummaa Helsingin Sanomat. 12.12.2021.
  13. Helsinkiläinen lähti merille, rikastui ja perusti viinitilan Kaliforniaan Helsingin Sanomat. Viitattu 16.12.2021.
  14. Inglenook history Inglenook. Viitattu 12.12.2021. (englanniksi)
  15. Turkulaisveljekset rikastuivat Kanadan kultakentillä – huima tositarina kuin suoraan sadusta Ilta-Sanomat. 12.12.2021.
  16. Suomalaiset menestyvät erinomaisesti Alaskassa Helsingin Sanomat.
  17. Brian Williams: Utopia Dreaming The Courier-Mail. Viitattu 12.12.2021. (englanniksi)
  18. Suomen ja Kanadan suhteiden historia Suomen suurlähetystö, Ottawa. Viitattu 9.12.2021.
  19. Sointula History Sointula Museum. Arkistoitu 4.8.2021. Viitattu 12.12.2021. (englanniksi)
  20. CANADIAN UTOPIAS PROJECT – Sammon Takojat, British Columbia CANADIAN UTOPIAS PROJECT. Viitattu 11.12.2021.
  21. Armand Lohikosken muistokirjoitus Helsingin Sanomissa[vanhentunut linkki], Helsingin Sanomat 2005. Viitattu 12.12.2021.
  22. Vampira (Maila Niemi) and her life in Astoria, Oregon. Viitattu 12.12.2021.
  23. Columbia-joen lohet olivat muinoin hengenvaarallinen saalis – satoja kalastajia hukkui vuodessa Iltalehti. Viitattu 9.12.2021.
  24. Operaatio Kalifornian suomalaisutopia kaatui osaamattomuuteen ja pula-aikaan Yle. Viitattu 19.12.2021.
  25. Tsamo Elonet. Viitattu 9.12.2021.
  26. Operaatio Alaska Yle. Viitattu 9.12.2021.
  27. Japanin suomalaisyhteisö Japanin suurlähetystö. Viitattu 12.12.2021.
  28. FinNode – uusi suomalainen innovaatiokeskus Piilaaksoon Sitra. Viitattu 20.12.2021.