Adolf Erik Nordenskiöld

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Adolf Erik Nordenskiöld
A. E. Nordenskiöld vuonna 1880.
A. E. Nordenskiöld vuonna 1880.
Syntynyt 18. marraskuuta 1832[1]
Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta[1]
Kuollut 12. elokuuta 1901 (68 vuotta)[1]
Västerljung, Ruotsi[1]
Ammatti tutkimusmatkailija, professori
Puoliso Anna Maria Mannerheim (1863–)[1]

Nils Adolf Erik Nordenskiöld (18. marraskuuta 1832 Helsinki12. elokuuta 1901 Dalbyö, Ruotsi) oli suomalaissyntyinen Ruotsissa vaikuttanut geologi, mineralogi ja naparetkeilijä. Hänen johtamansa retkikunta purjehti vuosina 1878–1879 ensimmäisenä läpi Koillisväylän eli Atlantin ja Tyynenmeren Euraasian pohjoispuolitse yhdistävän meritien. Nordenskiöld suoritti myös muita tutkimusmatkoja, varsinkin Huippuvuorille ja pyrki etsimään reittiä pohjoisnavalle. Hän kehitti tieteellistä naparetkeilyä, julkaisi suuren määrän maantieteellisiä ja geologisia tutkimuksia sekä keräsi ainutlaatuisen kokoelman historiallisia karttoja. Suomessa ja Ruotsissa häntä on pidetty kansallissankarina ja yhtenä historian suurimmista tutkimusmatkailijoista.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nordenskiöldin syntymäkoti Helsingin Bulevardin ja Annankadun kulmassa vuonna 1902.
Alikartano Nordenskiöldin lapsuuden koti Mäntsälän Nummisissa

Nordenskiöld kuului ruotsalaistaustaiseen, aateloituun Nordenskiöld-sukuun. Hänen isänsä oli Suomen mineralogian isäksikin kutsuttu tutkija Nils Nordenskiöld (1792–1866) ja äiti von Haartman -sukuun kuulunut Margareta Sofia von Haartman, jonka veli oli senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Lars Gabriel von Haartman. Nordenskiöld oli kolmas vanhempiensa seitsemästä lapsesta.[1] Hän omaksui isältään kivilajien ja kallioperän tutkimisen innostuksen ja osallistui tämän näytteenkeräysretkille eri puolilla Suomea. Hän oli mukana myös isänsä tutkimusmatkalla, joka suuntautui vuosina 1853–1854 Uralille. Nordenskiöld suunnitteli jo tuolloin omaa tutkimusretkeä Siperiaan ja Pohjois-Aasiaan.[2] Nordenskiöldin lapsuus kului Mäntsälässä Frugårdin sukukartanossa, joka on nykyään museona.[1]

Nordenskiöld aloitti 13-vuotiaana Porvoon lukion, josta hän tosin erosi kolmen vuoden kuluttua useiden muiden oppilaiden tavoin rehtorina toimineen J. L. Runebergin ankaruuden vuoksi.[3] Nordenskiöld kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1849 ja opiskeli Helsingin yliopistossa mineralogiaa, matematiikkaa, kemiaa sekä fysiikkaa ja valmistui kandidaatiksi 1853 sekä maisteriksi 1854. Ensimmäisen tieteellisen työnsä hän kirjoitti nilviäisistä.[1] Hän toimi Viipurilaisessa osakunnassa ja vuonna 1854 hänestä tuli yliopiston fyysis-matemaattisen tiedekunnan kuraattori.[4] Vuoden 1855 alussa Nordenskiöld väitteli tohtoriksi aiheesta Om grafitens och chondroditens kristallformer.[5] Hän teki opiskeluvuosinaan kesäisin malminetsintäretkiä ympäri Suomea ja julkaisi valmistumisensa jälkeen 1855 Suomen malmiesiintymiä käsitelleen selonteon Beskrifning öfver de i Finland funna mineralier. Samana vuonna hänet nimitettiin vuori-intendentin konttorin vuorikonduktöörin virkaan.[1][2] Nordenskiöldin lupaava tieteellinen ura Suomessa kuitenkin katkesi, kun hän joutui venäläisten epäsuosioon.[2] Hän kuului nimittäin K. G. Wetterhoffin johtamaan ryhmään liberaalisti ajattelevia aristokraattisia ylioppilaita, jotka olivat poliittisesti Ruotsiin suuntautuneita ja vastustivat tiukkaan kontrolliin nojannutta yliopiston ja koko maan hallintoa. Nordenskiöld osallistui marraskuussa 1855 erääseen tämän piirin illanviettoon Töölön ravintolassa, jossa keskusteltiin alkaneesta Krimin sodasta ja tiettävästi kohotettiin maljoja Venäjän vihollisille. "Töölön päivällisinä" tunnetun tapauksen tultua julki osallistujia rangaistiin ja Nordenskiöldkin erotettiin virastaan ja kuraattorin tehtävästä.[6] Hänet erotettiin myös koko yliopistosta seuraavan kevätlukukauden ajaksi, joten hän siirtyi siksi aikaa Berliiniin opiskelemaan kemiaa.[5]

Nordenskiöldin palattua Suomeen hänet nimitettiin 1856 mineralogian dosentiksi, ja häntä pidettiin varmana yliopiston uutena geologian professorina. Vahvistaakseen tieteellisiä näyttöjään Nordenskiöld halusi kuitenkin tehdä kunnollisen tutkimusmatkan. Hänelle myönnettiin suuri matka-apuraha, Aleksanterin-stipendi, Kamtšatkan niemimaalle suuntautuvaa tutkimusmatkaa varten.[5] Nordenskiöld promovoitiin vuoden 1857 promootiossa primusmaisteriksi ja samalla ultimustohtoriksi,[4] mutta promootion läksiäisjuhlasta syntyi kuitenkin uusi poliittinen skandaali: koska 1857 vietettiin Suomen ensimmäisen ristiretken 700-vuotisjuhlaa, promootioon oli kutsuttu Ruotsista arvovieraita. Puheen pitänyt Nordenskiöld esitti Suomen ja Ruotsin välisen yhteyden uusintamista sekä ilmaisi epäilevänsä Suomen tulevaisuutta osana Venäjää.[1] Muun muassa Suomen kenraalikuvernööri Fredrik Vilhelm von Berg vaati Nordenskiöldiltä julkista anteeksipyyntöä,[1] ja kun tämä ei siihen suostunut, matka-apuraha peruttiin.[5]

Nordenskiöld siirtyi Tukholmaan, ei kuitenkaan tarkoituksenaan rakentaa kansallista oppositiota vaan saadakseen tieteellisen uransa etenemään. Tekemiensä kemiallisten ja mineralogisten tutkimustensa ansiosta hän sai siellä jo samana vuonna opettajakseen ja tukijakseen professori Carl Gustaf Mosanderin sekä naparetkeilijä, professori Sven Lovénin. Saatuaan suosituksen Lovénilta hän pääsi 1858 mukaan Otto Torellin tutkimusmatkalle Huippuvuorille. Sieltä palattuaan Nordenskiöld sai saman vuoden lokakuussa kuolleelta Mosanderilta vapautuneet tehtävät: Ruotsin luonnonhistoriallisen valtionmuseon mineralogisen laitoksen indententin ja samalla myös professorin viran, jota hän sitten hoiti kuolemaansa saakka.[1][3] Hän teki seuraavina vuosina useita mineraalinäytteiden keruuretkiä eri puolille Skandinaviaa, usein isänsä kanssa, ja jatkoi osaston kokoelmien kartuttamista koko myöhemmän tutkimusmatkailijan uransa ajan. Hän keräsi museolle myös meteoriittikokoelman ja kirjoitti tieteellisiä tutkimuksia meteoriiteistä.[1][5] Nordenskiöld sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 1860,[2] ja jo tammikuussa 1861 hänelle tarjoutui paikka kuninkaallisessa tiedeakatemiassa[1]. Myöhemmin hänelle tarjottiin professuuria myös Helsingistä, mutta hän ei enää halunnut katkaista menestyksekästä uraansa Ruotsissa.[1]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asetuttuaan jo Ruotsiin Nordenskiöld pääsi 1860-luvun alussa vierailemaan Suomessa, josta löysi itselleen puolison, vapaaherratar Anna Mannerheimin (1840–1924). Heidät vihittiin 1. heinäkuuta 1863 Mannerheim-suvulle kuuluvassa Louhisaaren kartanossa. Anna Mannerheim oli luonnontutkijan ja hovioikeuden presidentin Carl Gustaf Mannerheimin tytär ja myöhemmän Suomen marsalkan C. G. E. Mannerheimin täti. Nordenskiöld sai vaimonsa kanssa viisi lasta, joista kolme syntyi hänen ollessaan tutkimusmatkoillaan. Vanhin poika Gustaf Erik Adolf Nordenskiöld (1868–1895) osallistui tutkimusmatkoille Huippuvuorille ja Pohjois-Amerikkaan, nuorin Nils Erland Herbert (1877–1932) puolestaan Etelä-Amerikkaan. Perhe asui Tukholman keskustassa Norrmalmilla ja oleskeli paljon Nordenskiöldien omistamassa Dalbyössä Tukholman eteläpuolella.[1]

Nordenskiöldin veljiä olivat kartanonomistaja ja valtiopäiväedustaja Nils Otto Nordenskiöld (1834–1916) ja Meteorologisen laitoksen pääjohtaja Carl Nordenskiöld (1837–1889). Hänen sisarenpoikansa (ja samalla pikkuserkkunsa poika) oli geologi ja tutkimusmatkailija Otto Nordenskjöld (1869–1928), joka teki 1900-luvun alussa merkittävän tutkimusretken Etelämantereelle.[7]

Ensimmäiset tutkimusmatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nordenskiöld osallistui vuonna 1858 Otto Torellin johtamalle tutkimusmatkalle, joka suuntautui Huippuvuorten länsirannikon vuonoille. Se oli ensimmäinen Skandinaviasta käsin tehty yksinomaan tieteellisiin tarkoitusperiin tähtäävä tutkimusmatka arktisille vesille.[2] Retkellä tehtiin eläin- ja kasvitieteellisiä sekä geologisia tutkimuksia, ja Nordenskiöld keräsi Bellsundista tertiäärikaudelta olevia kasvien fossiileja. Nordenskiöld ja Torell tekivät toisen retken Huippuvuorille vuonna 1861, jolloin geologiset tutkimukset ja maantieteellinen paikanmäärittely olivat Nordenskiöldin vastuulla. Retkellä kartoitettiin Koillismaan ja Hinlopensalmen pohjoisosat. Vuonna 1864 suoritetulla kolmannella retkellä Nordenskiöld oli ensimmäistä kertaa itse johdossa, ja tarkoituksena oli tehdä vastaavanlainen kartoitus ja astemittaus sekä kasvi- ja eläinnäytteiden keräys saariryhmän eteläosalle. Tämän retken rahoittivat Ruotsin säätyvaltiopäivät.[1]

Nordenskiöld

Nordenskiöldin johtamiin tutkimusretkiin kuului vastaisuudessakin tutkittavien alueiden systemaattinen kartoitus ja maantieteellisten sekä astronomisten mittaustulosten julkaiseminen. Näin saatiin laajoja karttoja ennen puutteellisesti tunnetuista alueista. Hän kehitti entistä tieteellisempään suuntaan painottuvaa naparetkeilyä, johon kuului oleellisesti retkien huolellinen suunnittelu, maan-, luonnon- ja kansatieteellisten tutkimusten suorittaminen sekä kerätyn aineiston työstäminen julkaistavaksi matkan jälkeen. Nordenskiöld yritti yhdistää retkiinsä myös luonnonvarojen taloudellisen hyödyntämisen, mutta hänen Huippuvuorille perustamansa fosfaattikaivos jouduttiin pian lakkauttamaan kannattamattomana, samoin hänen kaivoshankkeensa Suomessa.[1]

Nordenskiöld vuonna 1883.

Ensimmäisellä Huippuvuorten retkellään Nordenskiöld havaitsi ajojäämassojen hankaloittavan vaikutuksen. Hän spekuloi, että kesäisin Grönlannin ja Huippuvuorten välillä etelään kulkevien merivirtojen vaikutuksesta pohjoisimmat merialueet saattaisivat myöhäissyksyllä olla jäästä vapaat. Noihin aikoihin tiedeyhteisön keskustelussa esitettiin teorioita, joiden mukaan Jäämeri saattaisi olla avoin pohjoisnavalle saakka, ja Nordenskiöld halusi selvittää, kuinka pohjoiseen olisi mahdollista purjehtia. Hän sai tuttaviensa avulla kerätyksi seuraavalle retkelleen yksityisen rahoituksen, jonka merkittävimmästä osasta vastasi ruotsalainen liikemies Oskar Dickson. Tämän taloudellinen tuki oli ratkaiseva Nordenskiöldin myöhempienkin retkien toteutumisessa. Myös maan kuningashuone tuki Nordenskiöldin retkeä, sillä naparetkeily valtakuntaan kuuluville Huippuvuorille nähtiin kansallisena ylpeydenaiheena. Uusi tutkimusmatka Huippuvuorten luoteiskulmalle ja edelleen niiden pohjoispuoliselle merialueelle alkoi merivoimien kapteeni Fredrik von Otterin komentamalla höyrylaiva Sofialla 7. heinäkuuta 1868, ja sen aikana Nordenskiöldin retkikunta eteni pohjoisemmaksi kuin kukaan ennen heitä, 81°42' pohjoista leveyttä. Kerran Sofia oli vähällä upota jäälohkareen puhkaistua aluksen kylkeen reiän, mutta se saatiin pumppujen avulla pidettyä täpärästi pinnalla maihin pääsyyn asti. Tämä matka kuitenkin osoitti, että napajää ulottui uskottua etelämmäs eikä pohjoisnavalle ollut mahdollista päästä meritse. Nordenskiöld toivoi kuitenkin voivansa päästä sinne myöhemmin jäitä myöten.[1][2]

Nordenskiöld teki vuonna 1870 tutkimusmatkan Grönlantiin, josta hän löysi Diskon saarelta meteoriitteja.[2] Varsinaisena päämääränä oli Grönlannin vielä tuntemattomien sisäosien tutkimus ja saaren ylittäminen jalkaisin. Nordenskiöld odotti, että Grönlannin sisäosissa saattaisi mannerjään sijaan olla esimerkiksi metsiä. Hän pääsi retkueineen kuitenkin Godthåbista vain 56 kilometrin verran sisämaahan. Viimeisen retkensä Huippuvuorille Nordenskiöld teki vuosina 1872–1873. Tavoitteena oli nyt edetä pohjoisnavalle poroilla. Yritys epäonnistui, sillä porot karkasivat ja muonatäydennyksiä tuoneet alukset juuttuivat jäihin, jolloin retkikunta joutui talvehtimaan vaikeissa oloissa Huippuvuorten Mosselbayssa. Maaliskuussa 1873 yritys edetä reillä jäitä pitkin katkesi pian yhden jäsenen kuoltua lumimyrskyssä.[1] Retkikunta oli kuitenkin ensimmäinen, joka kulki Huippuvuorten Koillismaan jäätikön poikki.[8] Lisäksi tieteelliset tutkimukset onnistuivat: retkikunta suoritti astrologisia, meteorologisia, magneettisia ja ilmakehän sähköisyyttä tutkivia mittauksia sekä syväkairauksia ja -luotauksia, kartoitti lisää Koillismaan rantaviivaa ja toi kotiin jälleen runsaasti kasvi- ja eläinnäytteitä. Pohjoisnavan valloittamisen ajatuksesta Nordenskiöld kuitenkin tämän jälkeen luopui.[1]

Koillisväylä ja viimeiset tutkimusmatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavaksi Nordenskiöld kiinnostui mahdollisuudesta löytää avoin meritie Skandinaviasta Siperian suurten jokien, Jenisein ja Obin suulle. Hän perehtyi tarkasti aiempien alueelle tehtyjen retkien pohjalta laadittuihin karttoihin ja teoksiin, aina 1500-luvulla eläneen Willem Barentsin matkoista alkaen. Yrityksiä purjehtia Koillisväylän kautta oli toistaiseksi tehty vähän, ja ne olivat epäonnistuneet, mutta Nordenskiöld arveli yrityksen voivan onnistua höyrylaivalla.[1] Vuonna 1875 hän johti Karanmerelle suuntautunutta tutkimusmatkaa, jonka yhteydessä avattiin ensimmäistä kertaa meriväylä Jenisein suulle. Hän purjehti muutaman miehen kanssa ylös Jeniseitä ja matkusti takaisin maitse. Vuonna 1876 Nordenskiöld teki toisen retken, jolla vakuuttui siitä, että Koillisväylän läpi olisi mahdollista purjehtia Beringinsalmelle saakka, sillä suurista joista virtaava vesimassa pitäisi meren sulana ainakin elokuussa ja syyskuun alkupuolella.[1][2] Hän halusi olla tämän reitin ensimmäinen purjehtija ja aloitti järjestelmällisen matkan suunnittelun ottaen huomioon kaiken saatavilla olevan tiedon merivirroista, sääoloista ja jäätilanteesta. Tiedot olivat kuitenkin vaillinaisia. Suunnitelmissa oli myös jälleen suorittaa geologisia, paleontologisia sekä ilma-, kasvi-, eläin-, kansa- ja vesistötieteellisiä tutkimuksia sekä tutkia myös muun muassa leviä, mammutin jäännöksiä, revontulia ja maamagnetismia.[1]

Nordenskiöldin reitti Koillisväylän kautta Euraasian ympäri.

Nordenskiöld osti 1878 kuuluisinta matkaansa varten valaanpyyntialus Vegan, vuosina 1872–1873 rakennetun 299-tonnisen parkin, jossa oli sekä 60 hevosvoiman höyrykone että purjeet. Kapteenina oli Nordenskiöldin aiempiinkin matkoihin osallistunut Ruotsin laivaston luutnantti Louis Palander. Retkikuntaan kuului 21 hengen miehistö ja kuusi tiedemiestä: kasvi- ja eläintieteilijät, meteorologi, jäkälätutkija ja maamagnetismin tutkija. Suomalainen Venäjän armeijassa palveleva luutnantti Oscar Nordqvist toimi venäjän kielen tulkkina. Vega lähti Karlskronasta 22. kesäkuuta 1878 ja saapui Tromssaan 17. heinäkuuta. Varsinainen matka alkoi sieltä neljä päivää myöhemmin, 21. heinäkuuta, jolloin mukaan liittyi myös tarvikkeita kuljettava satatonninen höyrylaiva Lena Edvard Holm Johanssenin komennossa. Matka alkoi hyvin, ja ajojäiden sijasta harmeja aiheutti lähinnä sankka sumu. Jugransalmen ja Jenisein välisen matkan mukana olivat myös kauppalaivat Fraser ja Express. Nordenskiöldin retkikunnan kaksi alusta saavuttivat 19. elokuuta Aasian pohjoisimman maankohdan Tšeljuskininniemen. Seuratessaan sitten Taimyrin niemimaan itäistä rannikkoa Nordenskiöld saattoi todeta, että se oli aikaisemmissa kartoissa piirretty liian kauas itään, sillä karttojen mukaan hänen laivansa kulkivat kuivalla maalla. Alukset erosivat toisistaan Lenajoen suulla 27. elokuuta: Lena-alus lähti jokea ylös Jakutskiin asti, Nordenskiöld jatkoi itse Vegalla itään. Tämän jälkeen jäät lisääntyivät niin, että käytössä oli vain muutaman kilometrin levyinen avoin väylä rannikon tuntumassa. Eteneminen matalassa rantavedessä kävi hankalaksi.[9][1][2]

Vega juuttui lopulta jäihin 28. syyskuuta Koljutšininlahdella, puolentoista kilometrin etäisyydellä rannikosta Tšuktšien niemimaan edustalla – vain parin päivän matkan päässä Beringinsalmelta. Ajojäät olivat ilmaantuneet aiemmin kuin Nordenskiöld oli olettanut. Dramatiikkaa lisäsi se, että jäämassat uhkasivat ruhjoa laivan, eikä retkikunnan kohtalosta saatu tiedotusyhteyksien puuttumisen vuoksi kotimaassa mitään tietoja.[1] Retkikunta teki talven aikana havaintoja paikallisista asukkaista eli tšuktšeista, alueen ilmastosta ja maamagnetismista. Vega pääsi liikkeelle vasta kymmenen kuukauden kuluttua seuraavana kesänä, 18. elokuuta 1879, ja saavutti Beringinsalmen 20. elokuuta. Nordenskiöld retkikuntineen oli purjehtinut ensimmäisenä läpi Koillisväylän. Seisahduttuaan liki kahdeksi kuukaudeksi Japaniin korjauttamaan Vegaa hän palasi takaisin Ruotsiin Tyynenmeren, Intian valtameren ja Suezin kanavan kautta. Hän saapui Tukholmaan 24. huhtikuuta 1880, jolloin häntä juhlittiin jo koko Euroopassa sankarina.[2][10] Kuningas Oskar II korotti Nordenskiöldin vapaaherralliseen säätyyn ja myönsi hänelle Pohjantähden suurristin. Palander aateloitiin, ja hän sai Pohjantähden ritarimerkin.[10] Vaikka Koillisväylä ei arvaamattomien sääolojen vuoksi soveltunutkaan kauppareitiksi ennen 1900-lukua, Nordenskiöldin retken tieteellinen merkitys tunnustettiin heti. Muun muassa retkellä kerätyt näytteet esihistoriallisista kasveista herättivät kiinnostusta.[1]

Ensimmäisen kerran Koillisväylän läpi kulki yhden purjehduskauden aikana neuvostoliittolainen jäänmurtaja vuonna 1932. Jäänmurtajien käyttö on tehnyt Jenisein suun ja Venäjän Euroopan-puoleisten satamien sekä Lenan suun ja Tyynenmeren satamien välisestä liikenteestä kannattavaa.[2]

Georg von Rosenin maalaama Nordenskiöldin muotokuva vuodelta 1886.
Hauta Västerljungin hautausmaalla.

Koillisväylän purjehduksen jälkeen Nordenskiöld kutsuttiin useiden maiden tieteellisten seurojen jäseneksi, hän sai monia korkeita kunniamerkkejä ja häntä pidettiin kansallissankarina sekä Suomessa että Ruotsissa. Nordenskiöld julkaisi yleensä vain tieteellisiä teoksia, mutta suostui kirjoittamaan kuuluisimmasta retkestään myös kansantajuisen esityksen Vegas färd kring Asien och Europa I-II (1880–1881), joka käännettiin useille kielille ja teki hänestä maailmankuulun. Häntä ja muita urhoollisina ihannoituja naparetkeilijöitä käytettiin Skandinaviassa myös kansallisen identiteetin rakentamiseen ja pönkittämiseen. Tätä henki myös Georg von Rosenin vuonna 1886 Nordenskiöldistä maalaama kuuluisa muotokuva, joka on nykyään Gripsholmin linnassa.[1]

Nordenskiöld johti viimeisen tutkimusretkensä Grönlantiin vuonna 1883. Retki suuntautui sisämaahan, ja sen ansiosta todettiin viimein, että koko Grönlanti on mannerjäätikön peitossa.[2] Saaren ylitys jouduttiin keskeyttämään tälläkin kertaa, ja siinä onnistui vasta Fridtjof Nansen Nordenskiöldin rohkaisemana viisi vuotta myöhemmin tekemällään retkellä.[1]

Muu toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nordenskiöld osallistui Ruotsin säätyvaltiopäiville aatelissäädyssä 1862–1863 ja 1865–1866 ja oli parlamenttiuudistuksen jälkeen edustajana valtiopäivien ylemmässä kamarissa 1870–1872, 1881–1887 ja 1891–1893. Hän oli ensimmäisiä, joka ehdotti kansallispuistojen perustamista arvokkaiden luonnonkohteiden suojelemiseksi. Nordenskiöld toimi Ruotsin tiedeakatemian esimiehenä 1881–1882, ja hänet nimitettiin Ruotsin akatemian jäseneksi 1893.[1]

Nordenskiöldin karttakokoelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimusmatkailusta luovuttuaan Nordenskiöld erikoistui vanhojen karttojen keräilyyn ja tutkimukseen, minkä oli aloittanut jo Koillisväylä-retkeä suunnitellessaan. Tunnetuksi tuli hänen vuonna 1889 julkaisemansa faksimile-karttojen kokoelma Facsimile-atlas till kartografiens äldsta historia innehållande afbildningar af de vigtigaste kartor, tryckta före år 1600. Hän keräsi 24 000 karttaa käsittävän kokoelman, johon kuuluvat keskeiset 1400-luvulta alkaen tehdyt kartat sekä lähes täydellinen sarja Klaudios Ptolemaioksen karttoja. Nordenskiöld kuoli elokuussa 1901 Dalbyössa Södermanlandissa. Hänen kuolemansa jälkeen kuolinpesä myi hänen tuhansia teoksia käsittävän kirjastonsa ja ainutlaatuisen karttakokoelmansa Helsingin Keisarilliselle Aleksanterin yliopistolle (nykyinen Helsingin yliopisto), joka ainoana ostajana lupautui noudattamaan vainajan toivetta säilyttää kokonaisuus yhtenäisenä. Keisari Nikolai II rahoitti oston. Kokoelma on nykyään Suomen kansalliskirjaston hallussa, ja se otettiin vuonna 1997 mukaan maailman dokumenttiperintöä suojelevaan Unescon Memory of the World -ohjelmaan.[1][2][11]

Kulttuuriadressi 1899[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen asioista edelleen kiinnostunut Nordenskiöld oli vuonna 1899 mukana puuhaamassa Venäjän keisarille osoitettua kansainvälistä kulttuuriadressia, jolla vastustettiin helmikuun manifestia. Hän kuului kuusihenkiseen lähetystöön, jonka oli tarkoitus luovuttaa adressi Nikolai II:lle – keisari kuitenkin kieltäytyi ottamasta sitä vastaan.[12][13]

Huomionosoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Walter Runebergin veistämä Nordenskiöldin rintakuva.

Nordenskiöldin mukaan on nimetty Jäämerellä Nordenskiöldinmeri (nyk. Laptevinmeri), Nordenskiöldin saaristo ja Kap Nordenskiöld,[1] Huippuvuorilla Nordenskiöldinmaa ja sen alueella sijaitsevat Nordenskiöldinmaan kansallispuisto ja Nordenskiöld-tunturi sekä eräitä maantieteellisiä kohteita Grönlannissa.

Helsingin Töölössä sijaitseva Nordenskiöldinkatu nimettiin tutkimusmatkailijan mukaan vuonna 1906.[14] Nordenskiöldin lapsuuden kotikunnassa Mäntsälässä on Nordenskiöldintie.

Nordenskiöldin muistomerkki paljastettiin 13. toukokuuta 1985 Helsingin Kaivopuiston eteläkärjessä. Kuvanveistäjä Heikki Häiväojan ja arkkitehti Eric Adlercreutzin muotoilemat kolme graniittipaatta kuvaavat ahtojäitä ja jäävuoria. Merta katselevan Nordenskiöldin rintakuvan on veistänyt Häiväojan tytär Johanna Häiväoja. Muistomerkissä oleva reliefi esittää Koillisväylä-reitin karttaa ja Vega-alusta.[15] Helsingin yliopiston taidekokoelmiin kuuluu Walter Runebergin vuonna 1878 veistämä Nordenskiöldin marmorinen rintakuva.[5] Nordenskiöldin syntymäkodin paikalla olevan talon seinässä Helsingin Bulevardilla on latinankielinen muistolaatta.

Rahapaja Moneta julkaisi vuonna 2007 Nordenskiöldin kunniaksi kymmenen euron hopearahan A. E. Nordenskiöld ja Koillisväylä.[16] Vuonna 2008 Suomen ja Grönlannin postit julkaisivat Nördenskiöld-aiheiset postimerkkiarkit.[17] Toukokuussa 1998 Pohjola-Norden postimerkkisarjassa julkaistiin postimerkki, jonka aiheena on Nordenskiöldin Vega-alus.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nordenksiöld kirjoitti tutkimusmatkojensa tuloksista useissa teoksissa.

(useimmat painettu Tukholmassa)

  • 1855: Beskrifning öfver de i Finland funna mineralier. (uusittu painos 1863)
  • 1856: Finlands mollusker.
  • 1863: Geografisk och geonostisk beskrifning öfver nordöstra delen af Spetsbergen och Hinlopen Strait.
  • 1867: Svenska expeditionen till Spetsbergen år 1864 om bord på Axel Thordsen.
  • 1871: Redogörelse för en expedition till Grönland år 1870.
  • 1874: Om kosmiskt stoft, som med nederbörden faller till jordytan.
  • 1875: Redogörelse för den svenska polarexpeditionen år 1872 - 1873.
  • 1877: Redogörelse för en expedition till mynningen af Jenissej och Sibirien år 1875.
  • 1880: Om möjligheten att idka sjöfart i det Sibiriska ishafvet.
  • 1880–1881: Vegas färd kring Asien och Europa I - II.
    (suom. Vegan matka Asian ja Europan ympäri, 1-2. Viipuri 1881)
  • 1881: Om norrskenen under Vegas öfvervintring vid Berings sund.
  • 1882–1887: Vega-expeditionens vetenskapliga iakttagelser I - V.
  • 1883: Studier och forskningar : föranledda af mina resor i höga Norden.
  • 1885: Den andra Dicksonska expeditionen till Grönland.
  • 1889: Facsimile-atlas till kartografiens äldsta historia innehållande afbildningar af de vigtigaste kartor, tryckta före år 1600.
  • 1895–1897: Periplus : utkast till sjökortens och sjöböckernas äldsta historia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • William Barr: Koillisväylä. Teoksessa: Hanbury-Tenison, Robin (toim.): Suuret tutkimusmatkat, s. 215–218. The Seventy Great Journeys in History (suom. Eskelinen, Heikki & Mikkola, Mari). Helsinki: Otava, 2007. ISBN 951-0-26140-8.
  • Suuri henkilökirja, s. 215–218. WSOY, 2001. ISBN 978-951-1-21978-1.
  • Kati Heinämies (toim): Ars Universitaria 1640–1990 – Muotokuvia Helsingin Yliopiston Kokoelmista, s. 204–208. Universitas Helsingiensis 350, 1990. ISBN 9514552539.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af Cecilia af Forselles (suom. Aulikki Litzen): ”Nordenskiöld, Adolf Erik (1832–1901)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 135–140. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Teoksen verkkoversio.
  2. a b c d e f g h i j k l m Suuri henkilökirja
  3. a b Elämänvaiheet perhekirjeitten valossa: Osa I (vuoteen 1859) Mäntsälän kunta. Viitattu 24.4.2012.
  4. a b A. E. Nordenskiöld ylioppilasmatrikkelissa Viitattu 24.4.2012.
  5. a b c d e f Heinämies 1990, s. 100–101.
  6. Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 501–502. Otava, Helsinki 1989. ISBN 951-1-10228-1
  7. Martti Blåfield: Nordenskiöld (1600 - ) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.4.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  8. Barr 2007, s. 215.
  9. Barr 2007, s. 215–217.
  10. a b Barr 2007, s. 218.
  11. Adolf Erik Nordenskiöldin karttakokoelma Kansalliskirjasto. Viitattu 14.1.2011.
  12. Suomen historia 6: Romantiikasta modernismiin; rajamaasta tasavallaksi, s. 152. Welin+Göös: WSOY, 1987.
  13. Eurooppalaista kulttuuriadressia keisari Nikolai II:lle viemään valittu kansainvälinen lähetystö Museoviraston kuvakokoelmat.
  14. Antti Manninen: Kenen kadulla asut?, s. 201. Helsingin Sanomat, Helsinki 2009.
  15. Adolf Erik Nordenskiöldin muistomerkki Julkiset veistokset. Helsingin kaupungin taidemuseo.
  16. Uusi hopearaha: A. E. Nordenskiöld 14.2.2007. Kolikot.com.
  17. Nordenskiöldistä upeat postimerkit Suomessa ja Grönlannissa. Ilta-Sanomat 2.10.2008

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Adolf Erik Nordenskiöld.