Pro Finlandia (adressi)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee adressia. Kunniamerkkiä käsittelee artikkeli Pro Finlandia.
Kulttuuriadressin ruotsinkielisen kappaleen kansilehti. Alhaalla vasemmalla tutkimusmatkailija A. E. Nordenskiöldin allekirjoitus. Hän kuului myös kuusihenkiseen valtuuskuntaan, jonka tuli toimittaa adressi keisarille.

Pro Finlandia -adressi eli Kulttuuriadressi[1] tai Eurooppalainen adressi[2] oli vuonna 1899 Venäjän keisari Nikolai II:lle osoitettu adressi, jossa otettiin kantaa helmikuun manifestia vastaan ja pyydettiin keisaria säilyttämään Suomen suuriruhtinaskunnan erityisoikeudet ja asema. Kansainvälisen kulttuuriadressin allekirjoitti 1 063 kulttuurin, taiteen, tieteen ja politiikan vaikuttajaa kahdestatoista maasta eri puolilta Eurooppaa.[3] Nikolai II kieltäytyi ottamasta adressia tai sitä tuonutta valtuuskuntaa vastaan. Hän oli menetellyt samoin myös Suomesta aiemmin samana vuonna kerätyn niin sanotun suuren adressin kohdalla.[4]

Tilanne ennen kulttuuriadressin valmistumista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Nikolai II:n aloitteesta Hollannissa oli vuonna 1899 kokoontunut Haagin rauhakonferenssi, ja Nikolai II oli myös ehdottanut armeijoiden väkimäärän vähentämistä.[5] Häntä kiitettiin ja nimitettiin siksi rauhanruhtinaaksi. Hänen aikeensa kolminkertaistaa suomalaisten asevelvollisten määrä herätti sen tähden suurta vastustusta ja ihmettelyä.[6][7] Se, että hän oli torjunut pienen, oikeuksiensa puolesta kamppailevan kansan laatiman suuren adressin, herätti hämmästystä kaikkialla maailmassa.[8]

Kulttuuriadressin alku ja nimien kerääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idea kansainvälisestä adressista Suomen puolesta syntyi samoihin aikoihin usealla eri taholla.[9] Suuren adressin saama julkisuus oli herättänyt Euroopassa myötätuntoa passiivisella vastarinnalla sortotoimenpiteitä vastustavaa Suomen kansaa kohtaan.[10] Englantilainen rouva Gertrud Copeland ehdotti saksalaiselle sukulaiselleen, Jenan yliopiston professori Rudolf Euckenille, että vedottaisiin keisarin hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen Euroopan sanomalehdistön kautta. Olihan Nikolai II rauhan- ja aseistariisumismanifestissaan hetkeä aikaisemmin puhunut ihmisystävällisyyteen, oikeuteen, totuuteen ja lainalaisen rauhallisen kehityksen rakkauteen vedoten. Eucken teki aloitteen kansainvälisen adressin keräämisestä Copelandin ajatuksen johdosta.[11][12]

Suomessa oli heti helmikuun manifestin antamisen jälkeen perustettu kansalaiskomitea, jonka tarkoituksena oli vaikuttaa ulkomaiseen mielipiteeseen Suomen eduksi.[13] Komiteassa syntyi ajatus suostutella jokin ystävämielinen valtio ottamaan Suomen kysymys esille tulevassa Haagin konferenssissa. Komitea lähetti huhtikuussa 1899 taidemaalari Albert Edelfeltin ja hovineuvos Woldemar Westzynthiuksen tapaamaan Suomen ystävänä tunnettua tanskalaista Ivar Berendsenia, jonka kautta saatiin yhteys Tanskan ulkoministeriön johtavaan virkamieheen Peter Vedeliin. Myös Konni Zilliacus oli mukana samalla neuvottelumatkalla. Vedel ei katsonut Tanskan voivan ottaa asiaa esiin konferenssissa, mutta hän ehdotti sen sijaan tunnettujen eurooppalaisten yhteistä julkilausumaa. Berendsenin ehdotuksesta Zilliacus piti puheen paikalliselle ylioppilasyhdistykselle, jolloin yleisöstä ehdotettiin adressin lähettämistä suomalaisille ylioppilaille. Zilliacus kertoi myöhemmin saaneensa idean kulttuuriadressiin tässä yhteydessä. Zilliacus ja Westzynthius saivat Berliinissä kuulla Englannissa alulle pannusta adressihankkeesta. Nimien keruu aloitettiin kummallakin taholla, ja pian hankkeet yhdistettiin.[9]

Kulttuuriadressissa pyydettiin Venäjän keisaria säilyttämään Suomen erityisoikeudet ja säästämään sen asema, sillä ne olivat maan ainoa edellytys jatkaa tärkeätä työtään kulttuurin palveluksessa.[14]

Suomalaisten ulkomaankomitea lähetti professori Werner Söderhjelmin ja dosentti J. N. Reuterin keräämään ulkomailta nimiä adressiin. Söderhjelm kiersi keräysmatkalla Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa ja Ranskassa, Reuter suuntasi Englantiin. Englannissa nimiä keräsivät myös Yrjö Hirn, Uno Lindelöf ja Edvard Westermarck, joista Westermarck suuntasi sen jälkeen Italiaan ja Sveitsiin. Ranskassa keräystä suorittivat myös taiteilijat Albert Edelfelt ja Ville Vallgren sekä Ernst Lindelöf ja dosentti Axel Wallenskiöld. Zilliacus keräsi nimiä Hollannissa ja Belgiassa, liikemies Ferdinand von Wright Norjassa, dosentti J. J. Mikkola Itävallassa ja tohtori Yrjö Wichmann Unkarissa.[9][13] Keski-Euroopassa oli liikkeellä myös Hugo Pipping.[13] Ulkomaalaisista nimiä keräsivät ainakin Rudolf Eucken ja historioitsija Fritz Arnheim Saksassa sekä poliitikko Sven Palme Ruotsissa.[9]

Adressinkeruuta varten perustettiin Werner Söderhjelmin johtama adressikomitea Helsinkiin, minkä lisäksi Ruotsissa toimi oma komiteansa. Adressin teksti ei ollut kaikkialla sama, vaan se laadittiin erikseen yhdeksällä eri kielellä. Lopuksi kaikki kappaleet toimitettiin Sven Palmelle Tukholmaan, missä ne sidottiin yhdeksi niteeksi, joka myös valokuvattiin, jotta siitä voitiin ottaa painettuja kopioita. Siitä julkaistiin myös faksimilelaitos.[15]

Tunnettuja allekirjoittajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adressin allekirjoitti kaikkiaan 1 063 henkilöä.[16] Allekirjoittajia oli Belgiasta 34, Hollannista 38, Iso-Britanniasta 150, Italiasta 289, Itävallasta 39, Norjasta 31, Ranskasta 68, Ruotsista 79, Saksasta 158, Sveitsistä 100, Tanskasta 45 sekä Unkarista 30.

Ensimmäisenä mukaan lähteneitä olivat saksalaiset Rudolf Eucken, Theodor Mommsen, Rudolf Virchow ja Hans Delbrück, joka muotoili saksalaisen adressin sanamuodon.[17][18] Muita adressin saksalaisia allekirjoittajia olivat muun muassa Ernst Haeckel, Max Weber, Kuno Fischer, Ernst Abbe, Otto Liebmann, Paul Wallot, Reinhold Begas, Georg Jellinek ja Karl von Amira.[19] Ranskalaisen adressin nimiä olivat Ranskan akatemian jäsenet Anatole France, Victorien Sardou, Albert de Broglie, Sully Prudhomme, Ludovic Halévy, Albert Vandal, Jules Claretie, Henri de Bornier, Ernest Lavisse ja Gaston Paris sekä muiden muassa Émile Zola, Camille Flammarion, Charles Richet, Émile Picard, Frédéric Passy, Paul Painlevé ja Pascal Adolphe Dagnan-Bouveret.[20] Englantilaisista mukana olivat esimerkiksi John Westlake, Herbert Spencer, William Ramsay, Florence Nightingale, George Meredith, Henry Sidgwick, Alfred Newton sekä Royal Societyn ja Royal Geographical Societyn puheenjohtajat Joseph Lister ja Clements Markham.[21]

Ruotsalaisia allekirjoittajia olivat muun muassa Anders Zorn, Georg von Rosen, Verner von Heidenstam, Gösta Mittag-Leffler, Per Teodor Cleve, Oscar Montelius, Artur Hazelius, Hans Hildebrand, Carl Snoilsky, Gustaf Retzius, K. A. Wallenberg, Th. M. Fries, Adolf Noreen, Henrik Schück, Gerard De Geer sekä suomalaissyntyiset Adolf Erik Nordenskiöld ja Theodor Nordström,[22] norjalaisia Fridtjof Nansen, Bjørnstjerne Bjørnson, Edvard Grieg, Henrik Ibsen, Jonas Lie ja Christian Sinding,[23] tanskalaisia Georg Brandes, Fredrik Bajer ja Vilhelm Thomsen,[24] italialaisia Gaetano Mosca, Luigi Luzzatti ja Francesco Saverio Nitti,[25] alankomaalaisia J. D. van der Waals ja H. A. Lorentz,[26] itävaltalaisia Richard von Krafft-Ebing,[27] sveitsiläisiä Gustave Moynier ja F.-A. Forel[28] ja belgialaisia Constantin Meunier[29].

Suurin osa Suomen ulkomaisista tukijoista oli ”80-lukulaisia” eli uuden liberalistisen suuntauksen kannattajia. Vallankumousta kannattavia ”piirejä” ei haluttu mukaan, jotta adressiin suhtauduttaisiin Venäjällä mahdollisimman suopeasti. Kaikki eivät suhtautuneet adressihankkeeseen myönteisesti ja jotkut kieltäytyivät allekirjoittamasta, koska heidän mukaansa ulkomaisen mielipiteen sotkeminen mukaan Suomen ja Venäjän väliseen kiistaan saattaisi kääntyä Suomea vastaan. Muun muassa Pyhän istuimen valtiosihteeri, kardinaali Mariano Rampolla muistutti, että aiemmat länsieurooppalaiset vetoomukset Puolan aseman puolesta eivät olleet tosiasiassa hyödyttäneet Puolaa vaan tiukentaneet Venäjän asennetta.[13]

Lähetystö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adressilähetystö, kuvassa vasemmalta Brøgger (Norja), van der Vlugt (Hollanti), Norman-Hansen (Tanska), Trarieux (Ranska), Brusa (Italia) ja Nordenskiöld (Ruotsi).

Kuuden miehen lähetystön oli määrä käydä luovuttamassa adressi Nikolai II:lle. Lähetystön puheenjohtajana oli ranskalainen lainoppinut ja senaattori Ludovic Trarieux, joka oli saanut mainetta Dreyfus-oikeudenkäynnin yhteydessä. Muut jäsenet olivat italialainen rikosoikeuden professori Emilio Brusa, norjalainen geologian professori Waldemar Christopher Brøgger, tanskalainen lääkäri ja kirjailija Carl Martin Norman-Hansen, suomalaissyntyinen ruotsalainen mineralogi ja naparetkeilijä Adolf Erik Nordenskiöld ja hollantilainen oikeusfilosofian professori Willem van der Vlugt.[15][30][31] Trarieux oli Ranskan entinen oikeusministeri. Nimellisesti mukana oli myös edustajia Saksasta, Englannista ja Unkarista.[13]

Lähetystön jäsenet saapuivat eri tahoilta Pietariin maanantaina 26. kesäkuuta 1899.[32] Lähetystö otti ensin yhteyttä hoviministeri Woldemar Freedericksziin, jonka välityksellä pyydettiin pääsyä keisarin luokse. Freedericksz oli hyvin hämmästynyt kuullessaan, että lähetystöllä oli mukanaan kahdestatoista maasta kootut adressit, joiden allekirjoittajina oli tieteen, kirjallisuuden, taiteen ja politiikan etevämpiä edustajia Euroopasta.[32][31]

Ensin Freedericksz lupasi esittää lähetystön pyynnön keisarille ja viimeistään torstaina ilmoittaa vastauksen lähetystölle, mutta jo seuraavana päivänä, keskiviikkona 28. kesäkuuta, hän kertoi asiaa tarkemmin harkittuaan, että tässä tapauksessa pyyntö on esitettävä sisäministeri Ivan Goremykinille. Nordenskiöld, joka tunsi silloisen ulkoministerin Mihail Muravjovin, yritti tavoittaa tätä, mutta sai kuulla, että ministeri oli edellisenä iltana matkustanut pois. Sisäministeri Goremykinin tapaaminen estyi kahden päivän aikana kolmesti, kun hän siirsi sovittuja tapaamisia. Sitten Goremykin ilmoitti, ettei asia kuulu hänelle vaan Pietarhovin palatsikomendantille. Seuraavana päivänä lähetystö matkusti Pietarhoviin, jossa ilmoitettiin, että palatsikomendantti Hesse oli matkustanut Pietariin. Palattuaan Pietariin he saivat kuulla, että palatsikomendantti olikin Pietarhovissa eli heille oli valehdeltu. Lopulta Goremykin kutsui lähetystön luokseen ja ilmoitti, ettei keisari ottaisi heitä puheilleen eikä ottaisi adressia vastaan muullakaan tavoin.[33][34][15]

Konni Zilliacus onnistui toimittamaan kopion adressista leskikeisarinna Maria Fjodorovnalle, mutta muuten lähetystön Pietarin-matka oli pettymys.[15] Lähetystö sai kansanjoukot ympärilleen palatessaan Suomen läpi kotimaihinsa.[35][36] Lähetystön kunniaksi Helsingissä järjestettiin aamiaispäivälliset Kaivohuoneella.[2] Vaikka lähetystö oli epäonnistunut tehtävässään, tunnelma oli täynnä riemua ja innostusta ja paikalla oli jäseniä kaikista silloisista valtiollisista puolueista, muun muassa Agathon Meurman ja Th. Rein. C. G. Estlander piti puheen ranskaksi.[37][38][39]

Kopiot adressista jaettiin kaikille allekirjoittaneille. Se julkaistiin myös painettuna nimellä Pro Finlandia. 1899. Les adresses internationales à S. M. L’Empereur-Grand-Duc Nicolas II[2] (”Suomen puolesta 1899. Kansainväliset adressit Hänen Majesteetilleen keisari-suuriruhtinas Nikolai II:lle”). Alkuperäinen adressi annettiin professori van der Vlugtin mukaan Haagin julkiseen kirjastoon säilytettäväksi, koska sitä ei uskallettu jättää Suomeen. Van der Vlugt vieraili kesällä 1921 itsenäistyneessä Suomessa ja lahjoitti adressin presidentti K. J. Ståhlbergille, joka luovutti sen Suomen Valtionarkistoon. Ulkomainen lehdistö mainitsi lähetystön ja adressin uutisissaan.[40][41][30][42][43]

Adressin seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari kieltäytyi ottamasta lähetystöä vastaan, koska venäläisten mielestä kysymys Suomen autonomiasta oli Venäjän sisäinen. Samaa mieltä olivat myös muiden Euroopan maiden hallitukset.[1]

Venäläiset julkaisivat myöhemmin lentokirjasen, joka puolusteli Venäjän toimia Suomessa. Sitä vastaan laadittiin useita kirjoja monissa maissa. Leo Mechelin ja Robert Hermanson kirjoittivat lentokirjasia Suomen tilanteesta. Vastaavia kirjoja tekivät myös ranskalaiset, saksalaiset, tanskalaiset, itävaltalaiset, italialaiset ja norjalaiset asiantuntijat.[44] Venäläisiä hämmästytti Suomen puolesta syntynyt odottamaton ja voimakas liike.[45][46]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Estlander, Bernhard: Elva årtionden ur Finlands historia 3. Söderström & c:o förlagsaktiebolag, 1923.
  • Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat IX. Otava, 1937.
  • Klinge, Matti (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989.
  • Korhonen, Arvi.: Suomen historian käsikirja II. Wsoy, 1964.
  • Murrosajoilta, muistoja ja kokemuksia II. WSOY, 1918.
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja I–II. WSOY, 1936, 1937.
  • Reuter, J. N: Från brytningstider Ny serie. Söderström & c:o förlagsaktiebolag, 1921.
  • Tommila, Päiviö: Suuri adressi. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23454-0.
  • Valvoja 1907. Suomalaisen kirjallis. seuran kirjapainon osakeyhtiö, 1907.
  • Zilliacus, Konni: Sortovuosilta. Poliittisia muistelmia. WSOY, 1920.
  • Zilliacus, Konni: Ur Finlands nyaste historia 2. Wahlström& Widstrand, 1900.
  • Öhquist, Johannes: Leijonalippu. Suomen kansan nousu vapauteen. Otava, 1922.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: ”Kulttuuriadressi”, Historian suursanakirja, s. 261. WSOY, 1978. ISBN 951-0-22044-2.
  2. ↑ a b c Tietosanakirja, 2. osa (Confrater–Haggai), s. 936–937. Tietosanakirja Oy. Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ Zilliacus, s. 13
  4. ↑ Tommila 1999, s. 295, 299.
  5. ↑ Yrjö Karilas: ”Suomen vapaustaistelu”, Pikku jättiläinen, 19. painos, s. 273. WSOY, 1964.
  6. ↑ Zilliacus, s. 11
  7. ↑ Juva, 9, s. 97
  8. ↑ Parmanen, s. 121–122
  9. ↑ a b c d Tommila 1999, s. 282–285.
  10. ↑ Juva, 9, s. 27
  11. ↑ Öhquist, s. 52
  12. ↑ Murrosajoilta, Westermarck, Edvar, s. 433
  13. ↑ a b c d e Klinge, s. 810–811, 813–814.
  14. ↑ Murrosajoilta II, Söderhjelm, Werner, s. 533
  15. ↑ a b c d Tommila 1999, s. 286–288.
  16. ↑ Tommila 1999, s. 280.
  17. ↑ Öhquist, s. 53
  18. ↑ Juva, 9, s. 28
  19. ↑ Pro Finlandia: Allemagne histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  20. ↑ Pro Finlandia: France. histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  21. ↑ Pro Finlandia: Grande-Bretagne. histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  22. ↑ Pro Finlandia: Suede. histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  23. ↑ Pro Finlandia: Norvège. histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  24. ↑ Pro Finlandia: Danemark. histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  25. ↑ Pro Finlandia: Italie. histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  26. ↑ Pro Finlandia: Hollande histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  27. ↑ Pro Finlandia: Autriche. histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  28. ↑ Pro Finlandia: Suisse histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  29. ↑ Pro Finlandia: Belgique histdoc.net. Viitattu 9.10.2022.
  30. ↑ a b Öhquist, s. 57
  31. ↑ a b Juva, 9, s. 30–31
  32. ↑ a b Öhquist, s. 54
  33. ↑ Öhquist, s. 56
  34. ↑ Juva, 9, s. 27–34
  35. ↑ Juva, 9, s. 27, 34–44
  36. ↑ Parmanen, s. 76
  37. ↑ Murrosajoilta II, Setälä, E. N., s. 534
  38. ↑ Zilliacus, s. 32
  39. ↑ Juva, 9, s. 35, 37
  40. ↑ Murrosajoilta II, Setälä, E. N., s. 536
  41. ↑ Zilliacus, s. 33
  42. ↑ Juva, 9, s. 44
  43. ↑ Tommila 1999, s. 289.
  44. ↑ Murrosajoilta II, Setälä, E. N., s. 538
  45. ↑ Murrosajoilta II, Setälä, E. N., s. 539
  46. ↑ Juva, 9, s. 34

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pro_Finlandia_(adressi)&oldid=22165344”