Albert de Broglie

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Albert de Broglie.

Charles Jacques Victor Albert, Broglien 4. herttua (13. kesäkuuta 1821 Pariisi19. tammikuuta 1901 Pariisi)[1][2] oli ranskalainen monarkistinen poliitikko, joka toimi kahdesti Ranskan pääministerinä kolmannen tasavallan alkuaikoina vuosina 1873–1874 ja 1877. Hän kuului 1870-luvulla orleanistien johtajiin. Broglien ja presidentti Patrice de Mac-Mahonin pyrkimykset monarkian palauttamiseksi epäonnistuivat.

Albert de Broglie kuului piemontelaistaustaiseen de Broglien aatelissukuun, joka oli asettunut Ranskaan vuonna 1643 ja saanut herttuan arvon 1742. Hänen isänsä Victor de Broglie oli merkittävä poliitikko, joka toimi pääministerinä vuosina 1835–1836.[1] Albert de Broglie ehti opintojensa jälkeen aloittaa lyhyen diplomaattiuran Madridissa ja Roomassa, mutta hän vetäytyi julkisista tehtävistä vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen jälkeen ja keskittyi kirjalliseen työhön. Hän oli jo vuonna 1846 julkaissut käännöksen Gottfried Leibnizin uskonnollisesta järjestelmästä. Nyt hän ryhtyi kirjoittamaan historiallisia artikkeleita Revue des Deux Mondes -lehteen sekä orleanistiseen ja kirkolliseen La Correspondantiin. Broglien merkittävin työ L’Église et l’empire romain au IVe siècle ilmestyi kuudessa osassa vuosina 1856–1866. Hänet valittiin Ranskan akatemian jäseneksi 1862.[2][1] Hän pyrki vuonna 1869 lainsäätäjäkuntaan, mutta ei tullut valituksi.[1]

Helmikuussa 1871 Broglie valittiin kolmannen tasavallan kansalliskokoukseen Euren edustajana ja häntä pidettiin yhtenä orleanistien johtajista. Vain muutamaa päivää myöhemmin presidentti Adolphe Thiers nimitti hänet Ranskan suurlähettilääksi Lontooseen, mahdollisesti päästäkseen eroon kilpailijasta. Broglien tapa hoitaa kauppaneuvotteluita Ranskan ja Britannian välillä herätti voimakasta kritiikkiä kotimaassa, joten hän erosi tehtävistään maaliskuussa 1872 ja palasi Ranskaan vastaanottamaan paikkansa kansalliskokouksessa. Sen jälkeen hän johti konservatiivien oppositiota Thiersiä vastaan. Thiersin erottua toukokuussa 1873 uudeksi presidentiksi tullut konservatiivinen marsalkka Patrice de Mac-Mahon nimitti Broglien pää- ja ulkoministeriksi. Ulkoministerin salkun hän tosin vaihtoi saman vuoden marraskuussa sisäministeriyteen. Broglien hallituksen jyrkkä konservatiivisuus katkeroitti tasavaltalaiset ja hän epäonnistui myös yrityksessään lähentää eri monarkistiryhmiä: legitimistit eivät hyväksyneet hänen läheisiä suhteitaan bonapartisteihin ja bonapartistejakin ärsytti hänen yrityksensä löytää kompromissi kilpailevien kruununtavoittelijoiden välillä. Hallitus erosi lopulta 16. toukokuuta 1874.[2][1]

Mac-Mahon pyysi Broglien kokoamaan uutta hallitusta päivälleen kolme vuotta myöhemmin, 16. toukokuuta 1877, mutta hän ei saanut tasavaltalaisten hallitsemalta edustajainkamarilta luottamuslausetta.[2] Niinpä parlamentti hajotettiin senaatin suostumuksella, tarkoituksena saada vaaleissa edustajainkamarin kokoonpanoa muutettua suopeammaksi monarkian palauttamiselle. Tasavaltalaiset kutsuivat menettelyä ”toukokuun vallankaappaukseksi” (le seize mai). Vaikka hallitus yritti vaikuttaa äänestäjiin, Leon Gambettan johtama tasavaltalaisten vaalikampanja osoittautui menestyksekkäämmäksi ja vaaleissa edustajainkamariin tuli tasavaltalainen enemmistö. Broglie jäi itsekin valitsematta ja presidentti Mac-Mahonin päätettyä taipua yhteistyöhön tasavaltalaisten kanssa hän joutui eroamaan pääministerin tehtävistä 20. marraskuuta 1877. Hän vetäytyi sen jälkeen politiikasta, joskin yritti vielä 1885 huonolla menestyksellä pyrkiä edustajainkamariin ja omistautui sen jälkeen kokonaan kirjoittamiselle.[1]

Broglien kaksiosaiset muistelmat julkaistiin postuumisti vuosina 1938–1941.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Nordisk familjebok (1905), s. 229–232 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 27.7.2013.
  2. a b c d e Albert, 4e duke de Broglie (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.7.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]