Tlingitit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tlingitit
Merkittävät asuinalueet
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 10 000 [1]
Kanada 1 000 [1]
Kielet tlingit, englanti
Uskonnot ortodoksisuus, muu kristillisyys ja perinteinen usko

Tlingitit ovat intiaaniheimo Yhdysvaltojen Alaskassa sekä Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa ja Yukonissa. Tlingitien alkuperäinen kieli on tlingit, joka muodostaa oman kielikuntansa. Kielellä on 1 430 puhujaa, ja valtaosa tlingiteistä puhuu englantia[1].

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tlingitin kieli erottui yhteisistä juuristaan athabasca-kielten kanssa ehkä noin 5 000 vuotta sitten.[2] Tlingitien perimätiedon mukaan he polveutuvat pienistä perhekunnista, jotka tulivat lautoilla jäätikön alaisia jokia pitkin. Varhainen muuttoaalto on siis saattanut saapua sisämaasta, ja muuttajat sekoittuivat rannikon asukkaiden kanssa. Noin 300 vuotta sitten haidat muuttivat pohjoiseen päin syrjäyttäen osan tlingiteistä näiden eteläalueella. Samaan aikaan pohjoisen tlingitit levittäytyivät Alaskan pohjoisosiin. Tuolla alueella kanssakäyminen on jättänyt voimakkaita tlingitvaikutteita esimerkiksi eyak-heimoon.[3] Ensimmäinen eurooppalainen tlingitien alueella oli venäläinen Aleksei Tširikov, merikauppias joka kävi alueella vuonna 1741. Tuolloin tlingitit tappoivat useita hänen miehistönsä jäseniä.[4] Kanssakäyminen eurooppalaisten kanssa johti nousukauteen turkiskaupan myötä. Tlingitit saivat kaupan kautta esimerkiksi terästyökaluja.[3]

Louis S. Glanzmanin maalaus Sitkassa vuonna 1804 käydystä taistelusta. Maalaus vuodelta 1988.

1790-luvulta eteenpäin tlingitit alkoivat saada amerikkalaisilta tuliaseita taistellakseen venäläisiä vastaan[4]. Tlingitien aluetta oli tutkinut perusteellisemmin venäläinen Grigori Šelihov vuonna 1786, ja varsinaisesti tlingitien alueen liitti Venäjään Aleksandr Baranov vuonna 1796. Alueen turvallisuutta valvoivat lähinnä muista intiaaniheimoista palkatut asemiehet.[5] Vuonna 1799 venäläinen kauppayhtiö perusti nykyisen Sitkan kaupungin alueelle linnakkeen, mutta tlingiteihin kuuluneet sitkat valloittivat ja polttivat linnakkeen vuonna 1802 päällikkönsä Katlianin johtamina. Venäläiset valloittivat alueen takaisin vuonna 1804 kauppayhtiön asiainhoitaja Baranovin johdolla. Hän tulitti paikallisia tlingit-kyliä laivatykein ja perusti Novo-Arhangelskin linnakkeen. Seuraavana vuonna venäläisiä vastaan nousivat sitkojen ohella pohjoisempana asuvat yakutatit. Tlingitit saivat edeleen amerikkalaisilta tuliaseita ja pieniä tykkejäkin. Tlingitejä ei koskaan alistettu tehokkaasti venäläisvaltaan ja vielä vuonna 1855 he uhkasivat silloista Alaskan pääkaupunkia Sitkaa. Sodankäynnin ohella tlingitit kävivät kauppaa eurooppalaisten kanssa ja toimivat tämän lisäksi eskimoiden ja intiaanien välisen kaupan välittäjinä.[4] 1800-luvulla Hudson's Bay Company alkoi uhata tätä kaupaa ja tlingitit tekivät sitä vastaan sotaretkiä. Vuonna 1839 he karkoittivat kauppayhtiön miehet Deasejärvelle yhtiön Brittiläisen Kolumbian luoteisosaan perustetusta tukikohdasta. Vuonna 1850 chilkatit tuhosivat toisen Pellyjoen suulle rakennetun Fort Selkirk-nimisen tukikohdan.[6]

Taku-heimon tlingitpäälikkö Anotklosh kuvattuna vuonna 1913.

Amerikkalaiset ostivat Alaskan vuonna 1867. Osa tlingiteistä ei suhtautunut siihen suopeasti, ja stikinet sekä kaket kävivät sotaa amerikkalaisia vastaan. Vuonna 1869 amerikkalainen tykkivene tuhosi heidän kylänsä. Levottomuudet jatkuivat ja päättyivät vasta vuonna 1878, kun viranomaiset kutsuivat sotalaivat Sitkan edustalle. Vuonna 1912 tlingitit perustivat Alaska Native Brotherhood-nimisen järjestön, jonka tarkoituksena oli ajaa intiaanien asiaa. Se oli varhaisimpia tähän tarkoitukseen perustettuja järjestöjä. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen järjestö on onnistunut kohentamaan Alaskan intiaanien asemaa. Vuonna 1970 tlingitejä oli noin 10 000.[6] Alaskan osavaltion ja intiaanien välisten maakiistojen ratkaisemiseksi säädettiin vuonna 1971 Alaska Native Claims Settlement Act eli ANCSKA, jonka perusteella perustettiin Sealaska-niminen yhtiö, jonka omistajia ovat tlingitit, haidat ja tsimshianit. Sealaska omistaa maita Alaskassa, ja se myy pääasiassa puutavaraa.[7]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tlingitit jakautuivat kuuteentoista itsenäiseen heimoon, jotka olivat nimeltään tongass, sanya, hehl, stikine, sumdum, auke, taku, chilkat, huna, gonaho, yakutat, hanega eli henya, kuiu, kake, hutsnuwu ja sitka.[8] Heimot jaettiin ennemminkin maantieteellisin kuin yhteiskunnallisin perustein[9]. Suvun ja klaanien jäsenyys periytyi äidin puolelta, ja samaan tapaan periytyi kahden eksogaamisen veljestön jäsenyys. Kyläkunnan päällikkyys periytyi enolta.[4] Klaanit olivat tlingit-yhteisöjen tärkeimpiä osia. Ne jakautuivat korppiin ja susiin, jotka olivat toistensa vastakohtia. Nuo kaksi ryhmää esimerkiksi esittivät toisilleen eri rituaaleja. Jaolla korppiin ja susiin ei kuitenkaan ollut juuri muuta merkitystä. Klaani otti yleensä nimensä sen oletetusta synnyinpaikasta.[9] Naisia pidettiin arvossa, ja he saivat käyttää sananvaltaansa esimerkiksi taloudellisissa asioissa. Tlingitit olivat melko sotaisia, ja he taistelivat esimerkiksi haidoja ja eskimoita, mutta myös toisiaan vastaan. Voitonmerkeiksi tlingitit ottivat alunperin vihollisensa pään, mutta myöhemmin yleistyi vain päänahkojen otto. Tlingiteillä oli orjia, joita ostettiin tsimshianeilta, ja orjien saamiseksi tehtiin myös sotaretkiä. Sotaretket saattoivat ulottua Kanadan rannikon eteläosiin ja Washingtoniinkin saakka. Puget Soundissa liikkui tlingitejä ryöstöretkillä vielä 1850-luvulla.[4]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisesti tlingitit hankkivat elantonsa kalastuksella ja merieläinten pyynnillä[2]. Maaeläimiä metsästettiin lähinnä ansojen avulla. Lumivuohet olivat suuressa arvossa niiden rasvan, lihan ja sarvien takia. Sarvia käytettiin muun muassa kahvoissa ja lusikoissa. Tlingitit metsästivät myös karhuja, ensin keihäillä ja sitten tuliaseilla. Tlingitien asuialueelle nousi viisi eri lohilajia, joita voi pyytää helposti niiden noustessa kutemaan. Lohenpyynti taantui, kun kaloja alettiin purkittaa 1800-luvun lopussa. Lohen ohella kalastettiin tyynenmerensilliä ja kuoreita. Tyynenmerenpallasta kalastettiin tätä tarkoitusta varten erityisesti tehtyjen koukkujen avulla. Kalojen lisäksi ryöstettiin merilintujen pesiä. Linnuista saatiin myös sulkia, joita käytettiin koristeina.[3] Pohjoiset tlingitit saivat Copperjoen varrelta puhdasta kuparia, josta tehtiin koruja ja veitsiä. Tlingiteillä oli käytössä myös koristeltuja kuparikilpiä, mutta niitä tehtiin eurooppalaisilta saadusta kuparista.[4]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tlingitien toteemipaalu, joiden rakentaminen omaksuttiin haidoilta ja tsimshianeilta 1800-luvulla.[4]

Tlingitien perinteinen usko oli shamanistinen. Jokaisessa klaanissa oli vähintään yksi shamaani, joka oli yleensä mies, mutta joskus myös nainen. Shamaanien uskottiin saavan voimansa eri esineistä. He pystyivät muun muassa muuttamaan säätä, ennustamaan tulevaisuutta ja tunnistamaan noidat.[10] Perinteisen uskonnon mukaan lähes joka asialla oli henki tai sielu. Näiden henkien ja sielujen uskottiin olevan voimakkaampia kuin ihmiset ja siksi eri asioita käsiteltäessä piti noudattaa erityisiä sääntöjä. Esimerkiksi metsästäjät lauloivat erityisiä lauluja saaliseläimilleen.[9] Vainajien uskottiin viettävän kuoleman jälkeen tuonelassa samanlaista elämää kuin maan päälläkin. Poikkeus olivat väkivaltaisesti kuolleet ihmiset ja soturit, jotka pääsivät taivaaseen, missä elämän uskottiin olevan valoisaa ja iloista. Noidat ja varkaat päätyivät puolestaan synkkään manalaan. Tlingitit uskoivat myös, että osa vainajista syntyi uudelleen.[4] 1830-luvulta lähtien tlingitit alkoivat kääntyä ortodoksiseen uskoon, ja myöhemmin 1870-luvulla presbyteerit tekivät lähetystyötä heidän keskuudessaan.[6] Kristillistymisen myötä perinteinen shamanismi väheni ja viimeiset shamaanit katosivat 1930-luvulla. Perinteitä on sittemmin elvytetty.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • William W. Fitzhugh ja Aron Crowell: Crossroads of Continents. Smithsonian Institution Press, 1988. ISBN 0-87474-442-3. (englanniksi)
  • Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Tlingit - A language of United States Ethnologue. Viitattu 10.12.2010. (englanniksi)
  2. a b Fitzhugh ja Crowell 1988, s. 58
  3. a b c Fitzhugh ja Crowell 1988, s. 59
  4. a b c d e f g h Virrankoski 1994, s. 350
  5. Fitzhugh ja Crowell 1988, s. 76
  6. a b c Virrankoski 1994, s. 351
  7. Frequently Asked Questions Sealaska Corporation. Viitattu 20.12.2010. (englanniksi)
  8. Virrankoski 1994, s. 349
  9. a b c Fitzhugh ja Crowell 1988, s. 60
  10. Fitzhugh ja Crowell 1988, s. 62
  11. Klass, Morton ja Weisgrau, Maxine K.: Across the boundaries of belief: contemporary issues in the anthropology of religion, s. 42. Westview Press, 1999. ISBN 0-8133-2694-X. Google kirjat. (englanniksi)