Kendō

Kendōharjoittelua tokiolaisella Noma dōjōlla

Kendō (jap. 剣道, kendō) on japanilaiseen miekkailuun pohjautuva kamppailulaji. Japanin sana "kendō" muodostuu kahdesta osasta: "ken" tarkoittaa miekkaa ja "dō" tässä tapauksessa tietä. Sananmukaisesti kendō on siis "miekan tie", mutta käytännössä tarkoitetaan japanilaista miekkailua.

Kendōn "tien" tavoitteena on kehittää harjoittelijan mieltä, kehoa ja niiden yhteistoimintaa. Kendōn harjoittelijan tavoitteena on energian, tekniikan ja kehon kehon sulava yhteistoiminta, kirjaimellisesti mieli-miekka-keho-yhteistyössä/harmoniassa, (jap. 気剣体一致, ki-ken-tai-icchi). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tehty tekniikka on onnistunut ja samalla, jalat ja keho ovat hyvässä tasapainoisessa asennossa. Kendōn harjoittajan energian, (jap. 気合, kiai), purkautuu samanaikaisena huutona, lyönnin, voimakkaan asenteen ja hyökkäyksen. Kaiken tämän tulisi toimia yhdessä samanaikaisesti. Nykyään kendōssa on neljä lyöntikohtaa: lyönti päähän eli men, lyönti ranteeseen eli kote, lyönti kylkeen eli dō ja pisto kurkkuun eli tsuki. Lyöntikohdat on nimetty niitä suojaavien suojusten mukaan.

Tsubazeriai-tilanne

Kendōn historia

Miekkailun perinne Japanissa

Kendōn harjoittelua 1900-luvun alun Japanissa

Kendōn juuret ovat Japanissa, jossa keskiajalla oli yli 600 erilaista miekkailun koulukuntaa tai tyylisuuntaa. Japanissa oli 1400-luvun puolivälistä 1600-luvun alkuun käytännössä jatkuva sisällissota, ns. taistelevien valtioiden aikakausi eli Sengoku-kausi (jap. 戦国時代, Sengoku-jidai). Tällöin miekkailutaito luonnollisesti kehittyi huippuunsa. Rauhan tultua miekkailutaitoa oli pidettävä yllä, joten kehitettiin miekkailuharjoittelua. Harjoittelu metallisella katana-miekalla oli vaarallista, joten harjoittelussa siirryttiin käyttämään ensin teroittamatonta ja sitten puista harjoittelumiekkaa eli bokkenia. Puumiekalla ei voitu kuitenkaan harjoitella tekniikoita loppuun asti. Harjoittelu oli edelleenkin liian onnettomuusaltista. Keino harjoitella täyskontaktilla kehitettiin noin vuonna 1710 bambusta tehdyllä miekalla, jota kutsutaan nimellä shinai. Shinaita edeltäneet kehitelmät, kuten nahkatupella peitetty fukuroshinai, tunnettiin toki jo 1500-luvulla. Silloin moisten "vaarattomien" harjoitteluvälineiden käyttöä vastustettiin, koska epäiltiin että näennäisen vaaraton ase pilasi tuntuman aitoon miekkaan.

Tokugawa-šogunaatti kielsi katanan ja hyvin pian myös bokkenin käytön otteluissa, sillä molemmat olivat liian riskialttiita. Bokken jäi kuitenkin erääseen nykyäänkin kendōssa tärkeään harjoittelumuotoon, kataharjoitteluun. Kataharjoituksessa harjoittelijoiden kontakti syntyy pääsääntöisesti vain bokkenien välille. Tosin joissain katoissa tekniikkaan kuuluu tarttua kadellä harjoittelukumppaniin. Edistyneemmät harrastajat saattavat, varsinkin näytöksissä, esittää kataa myös metallisilla miekoilla.

Bambumiekka Shinai harjoitteluvälineeksi

Piirros kendo-ottelusta.
Tekijä:Charles Edwin Fripp (1854-1906)

Bambumiekka shinain käyttöönoton myötä vakiintui sillä harjoiteltava shinai-geiko. kyseisen harjoittelumuodon syntyyn myötävaikutti sotaa kokemattomien nuorten samuraiden halu kokea esi-isiensä taisteluiden kiihko. Voimaperäiselle, mutta silti kohtuullisen turvalliselle harjoittelulle oli suuri kysyntä. Siihen vastasivatkin kaksi koulua, Jikishin kage -ryū sekä Nakanishi-ha ittō -ryū, jotka alkoivat kehittää suojavarusteita 1700-luvun alussa. Varhaisemmat shinait, fukuro shinait, oli valmistettu yhdestä bambukappaleesta halkomalla sen toinen pää ja suojaamalla se nahkatupella. Tämäntyyppisiä shinaita käyttävät kendōkoulukunnista edelleen muun muassa Maniwa nen -ryū, shinkage -ryū sekä Kashima-Shinryū. Vuonna 1750 Nakanishi Chūta kehitteli harjoituksiin sopivat suojahansikkaat kote sekä uudemman tyyppisen shinain, joka oli tehty yhden kappaleen sijasta neljästä bambusäleestä, joita muutama nahkaosa piti paikallaan. Näin saatiin aikaiseksi joustavampi miekka, jonka pituus ja paino oli säädetty.

Dai Nippon Butokukai

Moriji Mochida kendō hanshi 10.dan

Meiji-kauden japani modernisoitiin vanhasta feodaalijärjestelmästä. Tällöin vanhat bujutsu perinteet koettiin aikansaeläneiksi. Perinteitä vaalivat tahot taasen pyrkivät modernisoimaan perinteisiä bujutsulajeja ja siten säilyttää ne. Modernisaation myötä niistä uudismuodostettiin gendai budoa, jossa realististen taistelutaitojen saavuttaminen syrjäytettiin harjoittelun tärkeimmältä paikalta ja tilalle nostettiin harjoittelijan fyysinen, henkinen ja sosiaalinen kehitys. Tässä kunnostautui etenkin judon "isä" Jigoro Kano. Toisaalta 1874 perustetut Japanin poliisivoimat ottivat kendon osaksi harjoittelumenetelmiään. Tämä työllisti monta perinteisten miekkakoulujen mestareita jotka muuten olisivat jääneet työttömiksi tyhjän päälle.

Dai Nippon Butokukai oli ensimmäinen kansallinen japanilainen budojärjestö. Se perustettiin 1895 Kiotossa tarkoituksenaan edustaa ja edistää kaikkia Japanilaisia klassisia kamppailutaitoja. Pääosissa Butokukain lajeista olivat kendō ja judo. Dai Nippon Butokukain päämajaksi ja Japanilaisten kamppailulajien pääharjoittelupaikaksi perustettiin 1899 Butokudenin harjoitteluhalli.. Butokukai pyrki saamaan budoharjoittelun osaksi japanilaisen koulujärjestelmän liikuntakasvatusta ja osittain onnistuikin tässä.

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen miehitettyä Japanin littoutuneiden valvontaelin SCAP kielsi Dai Nippon Butokukain toiminnan militaristisena. Panna poistettiin vasta Korean sodan alettua 1950. Botukuden avattiin uudelleen vuonna 1952.

Kendōn varusteet

• 

  Bambusäleistä koottu harjoitusmiekka shinai

• 

  Tammipuinen harjoitusmiekka bokken

• 

  Lyhyt tammipuinen harjoittelumiekka kodachi

Kendon harjoittelumiekat

Bambuinen harjoittelumiekka Shinai

Shinai on neljästä bambusäleestä ja nahkaosista koottu miekka. Nykyaikaisen shinain kestävyys, taipuisuus ja aerodynamiikka soveltuvat oivallisesti turvalliseen harjoitteluun.

Shinaita on saatavissa lapsille, nuorille ja aikuisille virallisiksi määriteltyjä kokoja ja painoja.

Shinain osat lueteltuina: shinain koossa pitävä nyöri tsuru ei ole näkyvissä kuvassa eikä kuvan shinaissa ole väistinlevyä eli tsubaa. Kuvan mustat narut ovat pakkaussidontaa, joka leikataan auki, kun shinai otetaan käyttöön. Lisäksi shinain olennaisena osana on pieni neliönmallinen metallinen levy chigiri, joka sitoo neljää bambusälettä kahvan sisäpuolelta.

Tammipuinen harjoittelumiekka Bokken

Puiset harjoittelumiekat, bokken (pituus 102 cm) ja kodachi (pituus 55 cm), ovat pituuksiltaan standardoidut. Niitä käytetään tekniikka- ja kataharjoittelussa. Kata on sarja ennalta määrättyjä liikkeitä parin kanssa, eikä siinä lyödä perille asti. Ennen shinain käyttöönottoa bokkenia käytettiin kaikkeen harjoitteluun, mikä johti usein loukkaantumisiin ja jopa kuolemiin.

Kendon harjoittelu asusteet

• 

  Väljälahkeiset Hakama-housut

• 

  Päähä kiedottava hikiliina eli Tenugui

Leveälahkeiset harjoitteluhousut Hakama

Hakama on perinteinen japanilainen housumalli. Kendossa käytettävässä hakamassa (umanoribakama eli ratsastus-hakama) helma on jaettu kahdeksi lahkeeksi ratsastusta helpottamaan. Miesten hakamassa on edessä viisi taitosta ja takana yksi. Lisäksi edessä on yksi taitos piilossa muiden alla.

Harjoittelutakki Kendōgi

Harjoittelutakki keikogi (nykyisin myös kendōgi) on pitkäliepeinen, usein paksu, puuvillainen indigonsiniseksi värjätty takki, jonka hihat peittävät kyynärpäät.

Hikiliina Tenugui

Ohutta puuvillaista hikiliinaa (jap. 手拭い, Tenugui) käytetään kendokypärän men alla sekä pehmusteena että imemässä hikeä. Hikiliina kiedotaan päähän tietyllä tavalla, joka pitää sen paikoillaan kypärän alla kendoharjoittelun vauhdissa. Hikiliinat on usein koristeltu kanji-kirjaimin kirjoitetulla motolla tai seuran nimellä ja tunnuslauseella.

Varsinaiset kendō-varusteet eli Kendōgu

• 

  Kendōvarusteet eli kendōgu

• 

  Kendōunivormu, jossa eri haarniskanosat osoitettuna

Suojukset eli kendōgu, käytetään myös nimitystä bōgu, tarkoittaa sananmukaisesti suojavarusteita. Ilman suojavarusteita kendōn harjoittelu täysipainoisesti on mahdotonta. Vaikkei harjoitteluun liitykään suoranaista väkivaltaa, harrastajan on suojauduttava hyvinkin voimakkailta lyönneiltä. Harjoitusvarusteisiin lukeutuvat men, kote, do ja tare.

• 

  Kendō-kypärä Men

• 

  Kendōn suojarukkaset Kote

• 

  Kendōn lantiosuoja Tare

• 

  Kendōn rintapanssari Do

Kypärä Men

Men - kypärä, joka suojaa pään, kasvot sekä kurkun.

Suojarukkaset Kote

Kote - hanskat, jotka suojaavat ranteet sekä kämmenet.

Rintapanssari Do

Dō - rintapanssari, joka suojaa sekä rintakehän että kyljet.

Lantiosuoja Tare

Tare - lantiosuoja, joka koostuu kolmesta isosta läpästä (ō-dare) sekä kahdesta pienestä (ko-dare). Taren keskiläpässä on yleensä nimikyltti (zekken, nykyisin myös nafuda), jossa on tunnisteena maan, kaupungin tai seuran nimi, seuran logo tai nimi keskellä ja alalaidassa harjoittelijan nimi.

Kendōn tekniikat

Kendōn kote-lyönti. Tämä tekniikka kuuluu shikake-wazaan eli peruslyöntitekniikkaryhmään. Kendōssa kote-lyönti suoritetaan kote-hanskan suojaamaan kyynärvarteen, ei rystysille tai suojaamattomaan käsivarteen.

Men-nuki-dō-tekniikka, joka kuuluu ōji-waza - eli vastatekniikkaryhmään. Ōji-wazassa vastatekniikka eli men-nuki-dō lyönti suoritetaan siten että väistön jälkeen dō-lyönti osuu samanaikaisesti kuin hyökkääjän isku (tässä tapauksessa men-lyönti) olisi osunut kohdealueeseensa.

Kendo-ottelija ottelee jodan no kamaesta eli yläasennosta. Tämä tapa otella on "normaalia" chudan no kamaeta eli "keskiasentoa" hyökkäävämpi mutta myös samalla ottelijalle itselleen raskaampi ylläpitää

Kendō on muovautunut nykyiseen muotoonsa oikeilla miekoilla käydyistä, jopa kuolemaan asti otelluista kamppailuista ja sotataidosta. Nykyään kendō on budolaji, jota voi harjoittaa turvallisesti. Myöskään harjoittelun tavoitteet eivät ole sotaisia. Kendōvarusteet ja bambumiekka mahdollistavat kovankin kontaktiharjoittelun ilman vakavia loukkaantumisia. Kendon lyönnit suunnataan määrättyihin lyöntipaikkoihin, pistepaikkoihin, jotka on tehokkaasti suojattu suojavarusteilla. Kendōssa on kahdeksan määrättyä osuma-aluetta:

• Kendokypärän men laelle, pystysuoraan ylhäältä tai viistosti oikealta tai vasemmalta ylhäältä päähän kohdistuvat lyönnit;
• tsuki-dare-kurkkuläppään kohdistuva vartalon voimalla tapahtuva pisto;
• oikean käden kote-hansikkaan ranneosaan kohdistuvat lyönnit — oikea käsi on kendōn perusasennossa eli chūdan-no-kamaessa etummainen ja siksi helpompi maali — tai poikkeustapauksessa myös vasempaan kohdistuvat lyönnit (tilanteessa, jossa vasen ranne nousee sydämen yläpuolelle);
• sekä dō-vartalosuojan oikea sekä vasen kylkiosa. Dō lyödään useimmiten ja perusmuodossaan vastustajan oikeaan kylkeen, mikä johtuu siitä, että miekkaa perinteisesti kannettiin vyön alla vasemmalla puolella. Tällöin miekan puinen tuppi suojasi jonkin verran vasempaan kylkeen lyötäessä.

Kendōssa lyönnit tulevat aina ylhäältä alas, eikä jalkoihin kohdistuvia lyöntejä enää ole. Alhaalta ylös kohdistuvia lyöntejä varten tehtävät suojavarusteet olisivat liian vaikeita kantaa päällä tai edes valmistaa^lähde?. Kendōn osuma-alueet on valittu paitsi niiden vaikeuden takia myös siksi, että todellisilla miekoilla taistellessa kyseiset alueet olisivat joko tappaneet vastustajan heti tai ainakin tehneet tämän toimintakyvyttömäksi.

Kendōn tekniikat voidaan karkeasti jaotella shikake-wazaan, eli hyökkäystekniikoihin, ja ōji-wazaan, eli vastahyökkäystekniikoihin.

Shikake-waza eli peruslyönnit

Shikake-waza käsittää kaikki kendōn peruslyönnit ja hyökkäävät lyönnit, joilla lähdetään rohkeasti hyökkäämään harjoittelukumppania vastaan. Tärkeää on sutemi, eli heittäytyminen kamppailuun. Tarkoitus on siis antautua koko olemuksellaan hyökkäykseen vailla minkäänlaista epäilystä tai ajatusta eloon jäämisestä. Tällä tavoin saadaan vastustajan keskusta murrettua ja päästään iskemään. Lyönnit voidaan toteuttaa pieninä tai isoina. Aina alkuun harjoitellaan hallitsemaan isot lyönnit, ennen kuin voidaan ruveta opettelemaan pieniä ja nopeampia versioita. Shikake-wazaan kuuluvat muun muassa:

• Ippon-uchi-no-waza: Kendōn peruslyönnit kuuluvat puhtaasti toteutettuna tähän kategoriaan.

• Tobikomi-wasa: Tekniikat jolla hyökätää vastustajan suojauksen aukkopaikkaan suki tai vastustajan hengen ollessa heikko.

• Hikibana-wasa: Lyödään, kun vastustaja liikahtaa aloittaakseen oman hyökkäyksensä tai korjaa omaa kamaetaan (vartalon tai shinain asentoa).

• Katsugi-wasa: Tekniikat joissa hyökätää semellä jossa astutaan oikealla jalalla issoku itto no maai etäsyydelle ja samalla hämätään nostamalla shinai hidari hasso no kamaeeseen josta lyödään vasemman jalan sulkiessa lyönnin.

• Nidan-waza: Kaksi peruslyöntiä nopeasti peräkkäin toteutettuna. Tässä on kaksi tapaa. Joko siirrytään toiseen peruslyöntiin (wazaan) välittömästi ensimmäisen tekniikan (lyönti uchi tai pisto tsuki) jäätyä heikoksi (ei pisteen tai ipponin arvoiseksi) tai hämätään ensimmäisellä tekniikalla (wazalla) vastustajassa aikaan suki ja hyökätään välittömästi hyvällä hengellä paljastuneeseen aukkopaikkaan suojauksessa.

• Harai-waza: Avataan paikka lyöden terävästi kopauttamalla vastustajan miekka pois keskustasta siten että oma miekka saa haltuunsa keskilinjan.

• Debana-waza: Lyödään siihen hetkeen, kun vastustaja päättää lähteä liikkeelle eli on sitoutunut hyökkäykseensä sutemi.

• Hiki-waza: Lyöminen eteenpäin liikuttaessa itse taaksepäin tsubazeri-ai-tilanteessa.

Ōji-waza eli vastahyökkäyslyönnit

Ōji-waza sisältää useampia eri kategorioita. Kyse ei ole torjumisesta tai puolustamisesta, vaan nimenomaan vastahyökkäystekniikoista joissa aloite on itsellä ja vastapelaaja pakotetaan toimimaan itselle epäedullisella tavalla. Ōji-wazaan kuuluvat:

• Nuki-waza: Väistetään tuleva lyönti, ja lyödään vastustajaa sillä hetkellä, kun hänen lyöntinsä osuisi.

• Suriage-waza: Lyödään tuleva lyönti liukuvalla liikkeellä vastustajan shinaita halliten pois kohteestaan ja lyödään välittömästi itse.

• Uchiotoshi-waza: Saatetaan omalla miekalla vastustajan lyönti alas ja ohi, mikä järkyttää vastustajan asentoa, jolloin on hyvä hetki lyödä.

• Kaeshi-waza: Otetaan omalla miekalla vastustajan lyönti vastaan ja muutetaan vastustajan lyönnin liike-energia oman miekan liike-energiaksi, jolloin saadaan aikaan nopea vastahyökkäys.

Renzoku-waza

Renzoku-waza tarkoittaa jatkuvaa lyöntiharjoittelua. Lyönnit toteutetaan yhtenäisellä kiailla, mahdollisimman ripeässä tahdissa, kauniissa muodossa ja turhaa ilman haukkomista välttäen. Joitakin kendōn tärkeimmistä harjoituksista voisi luetella tähän kategoriaan. Niitä ovat kirikaeshi, uchikomi-geiko ja kakari-geiko.

Nitō-waza eli kahden miekan tekniikat

Nitō-kendōka ottelee kahdella erimittaisella shinailla yhtä isompaa shinaita käyttävää ittō-kendōkaa vastaan vuoden 2005 EM-kisoissa

Kaksi Nitō-kendōka laskeutuu sonkyoon ennen ottelun alkua. Huomaa muoto jolla kahta nitō shinaita tulee pitää sonkyossa. Se poikkeaa huomattavasti ittō-kendōn sonkyosta

Nitō-wazassa kendōka harjoittelee ja ottelee kahdella miekalla. Tämä tapa harrastaa kendōa on erittäin vaativaa ja myös harvinaista jopa Japanissa. Nitō-kendō on tavallaan kunnianosoitus Miyamoto Musashille, joka perusti Hyōhō niten ichi-ryū-nimisen kenjutsu-koulukunnan, jossa harjoitellaan katana-, wakizashi- ja myös kahden miekan tekniikoita.

Nitō-kendōssa kendōka käyttää kahta shinaita, pitkää (daitō) ja lyhyttä (shōtō), jotka poikkeavat normaalin shinain mitoista ja painoista. Shōtōta käytetään lähinnä vastustajan hämäämiseen ja häirintään tehokkaan semen avulla sukin luomiseksi vastustajaan. Daitōlla taas tehdään ottelussa yleensä varsinaiset lyönnit. Sillä otellaan yleisesti jōdan-no-kamaesta. Shōtōllakin voi saada pisteen, mutta ippon sillä on äärimmäisen harvinainen. Nitō-kendōka voi pitää daitōta joko oikeassa ja shōtōta vasemmassa kädessä, mikä on yleinen, normaali nitō-järjestys, tai daitōta vasemmassa ja shōtōta oikeassa kädessä, mitä kutsutaan gyaku nitōksi. Kätisyys on valittava sonkyoa tehdessä, eikä kätisyyttä saa kesken harjoituksen tai ottelun vaihtaa.

Kendōn harjoittelu

Harjoitteluparin (Motodachi) rooli olennainen

Kendōn kihon harjoittelussa harjoitellaan yleensä joko yksittäin ryhmässä (esimerkiksisuburit) tai pareittain ryhmässä. Pareittain harjoitellessa toinen harjoittelijoista ohjaa joko koko ajan tai vuorollaan, opettajana eli motodachina, ko. harjoitusta. Tällöin harjoittelevan parin tekijä eli kakari-puoli keskittyy harjoitteluun. Motodachina toimii yleensä edistyneempi kendōn harjoittelija mutta myös harjoitteluparista kokemattomampi voi vuorollaan toimia motodachina.

Motodachina toimiminen on kendōharjoittelun kulmakiviä. Motodachin pitää samanaikaisesti sekä mahdollistaa kakari-puolen tuloksekas harjoittelu että samalla vaatia kakari-puolelta kunnollista tahtotilaa harjoitella sekä osoitettujen virheiden korjaamista. Ilman oikea-asenteista motodachia on kendōharjoittelussa vaikea kehittyä. Motodachi rytmittää usein harjoitusta ja antaa ajoituksen kakari-puolen hyökkäykselle. Motodachin pitää osoittaa harjoittelussa (keiko) kestävää valppautta (zanshin) ja vaatia sitä myös kakari-puolelta. Motodachiin harjoitteluaseenteen tulee horjumattomasti, sitkeästi ja tasapainoisesti toimia kendōharjoittelun periaatteiden mukaan, riippumattaa kakari-puolen taidoista tai kokemattomuudesta.

Miekka-suburit

Miekka-suburit ovat moninaisia, yksin, pareittain tai ryhmässä tehtäviä lyöntiharjoituksia. Subureita tehdessä harjoitellaan lyöntien mekaniikkaa, vartalonhallintaa sekä kehitetään nopeutta ja rentoutta.

Kiri-kaeshi

Kiri-kaeshi on etukäteen määritelty, parin kanssa harjoiteltava lyöntisarja. Kiri-kaeshissa liikutaan sekä eteen- että taaksepäin, ja yleensä se tehdään kendōvarusteiden kanssa. Aloittelijat voivat tehdä kiri-kaeshia ilman varusteita pelkillä shinailla, motodachin käyttäessä shinaita suojanaan lyöntejä (uchi) vastaan. Kiri-kaeshissa kakari harjoitelee samanaikaisesti oikeaa etäisyyden (ma-ai) hallintaa, lyönnin ja kehon yhteistyön hallintaa (ki-ken-tai-icchi), jatkuvaa valppautta (zanshin), hengitystä sekä kiain hallintaa.

Kiri-kaeshi on yksi kendōn tärkeimmistä harjoittelumuodoista, ja sitä tehdäänkin lähes jokaisissa harjoituksissa. Kiri-kaeshi voidaan tehdä hitaasti ja rauhallisesti lyönti kerrallaan tai nopealla tahdilla ja yhtenevällä kiailla. Erityisen tärkeää on lyödä jokainen lyönti isona ja hartiat rentoina samalla, kun koko keho tekee työtä suorituksen eteen. Kiri-kaeshi vahvistaa lähes kaikkia kendōssa tarvittavia taitoja, minkä takia se on noussut harjoituksena niin merkkittävään osaan.

Kiri-kaeshista on monia erilaisia variaatioita. Esim:

• (perus-)Kiri-kaeshi
• Men-men-dō-dō-kiri-kaeshi
• Dō-kiri-kaeshi
• Men-kaeshi-dō-kiri-kaeshi
• Tai-sabaki-dō-kiri-kaeshi

Uchikomi-geiko

Uchikomi-geikossa tekijä eli kakari-puoli harjoittelee lyöntejä motodachin avaamiin paikkoihin. Motodachi joko itse valitsee avaamansa lyöntikohteet, tai sitten lyöntikohteiden määrä ja paikka on ennalta harjoituksen vetäjän määräämä. Uchikomi-geikoa voivat harjoitella jo muutaman kuukauden harjoitelleet varusteettomat aloittelijat varusteellista, edistyneempää motodachia vastaan.

Kakari-geiko

Kakari-geiko eli hyökkäysharjoittelu on kendōn uuvuttavimpia harjoituksia. Siinä tekijä eli kakari harjoittelee taukoamatonta hyökkäystä motodachilta avautuviin lyöntipaikkoihin. Motodachin tehtävä on vaatia kunnollisia lyöntejä oikealta etäisyydeltä ja tasapainoisesta asennosta sekä elävää kiaita ja zanshinia. Jos kakari "hyytyy" tai hidastelee, motodachin tehtävä on motivoida ja kannustaa kakari yhä uudelleen energiseen hyökkäämiseen hyökkäämällä itse kakarin herpaantumisen luomiin lyöntipaikkoihin suki ja pitää yllä kovaa harjoitustempoa. Kakari-geiko tehdään aina täysissä varusteissa, ja se vaatii harjoittelijoiltaan tottumisen varusteiden kanssa harjoitteluun.

Ji-geiko

Ji-geiko eli vapaaottelu on kahden kendōn harjoittelijan välinen ottelu, jossa ei ole ulkopuolista tuomaria. Ottelussa toimitaan "herrasmiesmäisesti" ilmoittamalla ji-geiko-kumppanille, milloin tämän suoritus oli omasta mielestä pisteen arvoinen, minkä jälkeen jatketaan vapaaottelua. Ji-geikon pituuden määrittelevät yleensä keskenään harjoittelevat, jolloin sovitaan viimeinen, ji-geikon päättävä piste. Toisinaan harjoituksen vetäjä saattaa myös lopettaa sen yleisellä lopettamiskäskyllä (yame). Näin tapahtuu yleensä harjoitteluajan lähestyessä loppuaan. Vapaaottelu voi olla myös johdettua, jolloin otteluaika on harjoituksen vetäjän kaikille samanpituiseksi määräämä ja vapaaotteluparia vaihdetaan ennalta määrätysti. Tällöin harjoitellaan mawari-geikoa. Vapaaottelu vaatii perusedistymistä ja tottumista varusteiden kanssa harjoitteluun.

Kendō no kata

Lyhyt tammipuinen harjoittelumiekka kodachi

Kendō no kata on kendōn harjoitusmuoto, jossa käytetään bokkeneita eli puumiekkoja. Katassa on kyse pariharjoittelusta, jossa on ennalta sovitut, määrätyt liikesarjat, joilla alun perin opetettiin miekkailutekniikoita. Katassa ei käytetä suojavarusteita, eikä lyödä perille. Kendō-katoja on seitsemän pitkälle miekalle (bokken) pitkää miekkaa vastaan, ja kolme lyhyelle miekalle (kodachi) pitkää miekkaa vastaan. sekä

Kataa harjoitellaan kendōssa tarkoituksena kehittää kendōn periaatteita ja toimintatapoja. Kendōkalle joka vakavissaan harjoittelee kendōa, katan säännöllinen harjoittelu on olennaista kendōssa edistymiseksi. Kendō no katassa harjoitellaan sekä shikake-wazaa (23 tekniikkaa, 4 erilaista) että ōji-wazaa (15 tekniikkaa, 10 erilaista). Katassa harjoitellaan kolmea tekniikoiden ajoitustapaa:

• Ajoitus jossa lyödään osuma vastustajaan samalla hetkellä kuin vastustaja osuisi jos hänen tekniikkaansa ei väistettäisi (jap. 先の先, sen no sen) sekä
• Ajoitus jossa lyödään osuma vastustajaan kun on ensin väistetty tai torjuttu vastustajan tekniikka (jap. 後の先, go no sen) että
• Ajoitus jossa lyödään osuma hetkeen jossa vastustajaan on sitoutunut omaan tekemiseensä mutta tämä ei ole vielä lähtenyt liikkeelle tekemään omaa tekniikkaansa (jap. 先先の先, sen sen no sen).

Kata harjoittaa kendōkaa seuraavissa seikoissa:

• Oikean asennon saavuttaminen ja ylläpito
• Havaitseva katse – kyky ennakoida ja havaita vastustajan aikomuksia
• Miekan leikkaavien liikkeiden hallinta
• Liikkeiden nopeuden säätelyn hallinta
• Pistojen ja lyöntien virheetön hallinta
• Oikean etäisyyden (ma-ai) hallinta lyödessä ja pistettäessä
• Kehittää keinoja arvokkuuden, vilpittömän ylpeyden ja jalon käytöksen (kigurai) kasvamiseen kendōkassa
• Kehittää keinoja elävän ja ilmeikkään huudon (kiain) kasvattamiseen ja hallitsemiseen
• Kasvattaa kykyä havaita avautuvia (suki) lyönti ja pisto, hetkiä ja paikkoja
• Kehittää vaihtelevien ja moni-ilmeisten tekniikoiden (waza) hallintaa

Kendō no katan kehitys

Meiji-kauden Japanissa pyrittiin maan nykyaikaistamisen ohella säilyttämään vanhoja, arvokkaiksi koettuja perinteitä. Japanilaisen miekkailun perinne ole yksi näistä perinteistä ja Japanilaisen koululaitoksen liikuntakasvatukseen luotiinkin perinteisen miekkailun perinteitä kunnioittava budolaji kendō. Kendōn opetus kärsi kuitenkin yhtenäisyyden puutteesta koska erilaisia perinteisiä miekkailukoulukuntia (kenjutsu) oli Japanissa vielä satoja. Japanin kansallinen japanilainen budojärjestö Dai Nippon Butokukai päättikin kehittää yhtenäisen miekka kata-sarjan kendōn kata-opetuksen normittamiseksi. Edellä mainittuun tarkoitukseen koottu komitea loi Dai Nippon Teikoku Kendō Katan joka sai muotonsa vuonna 1912 jolloin siinä lukuisien eri kehitysversioiden jälkeen lopulta oli kaikkiaan 10 tekniikkaa pitkää miekkaa vastaan, 7 pitkällemiekalle otachi ja 3 lyhyelle miekalle kodachi.

Kata-harjoittelu

Kataa kendōssa harjoittelee kaksi kendōkaa keskenään. Toisella on aina opettajan (uchidachi) rooli ja toisella oppilaan (shidachi) rooli. Käytännössä tämä tarkoittaa, että uchidachi johtaa katan tekemistä. Koska katan "käsikirjoitus" on molempien tiedossa, ei shidachi saa toimia ennen uchidachin siihen antamaa syytä. Reagoinnin ja tekniikan teon pitää siis lähteä uchidachin toiminnasta. Jokainen kata myös päättyy shidachin voitton. Bokkenilla tai kodachilla ei oteta kendō no katassa kontaktia muuhun kuin vastustajan miekkaan. Ainoastaan kahdessa viimeisessä lyhyen miekan katassa kontakti syntyy shidachin tarttuessa kädellä uchidachin käsivarteen katan lopussa.

Harjoittelussa uchidachin ei tarvitse olla shidachia kokeneempi kendōka, vaan vuoroja vaihdellaan harjoituksen kuluessa. Näytöksissä taas katantekijät ovat joko yhtä kokeneita tai uchidachi on kokeneempi.

Vaikka jokaisella katalla on "käsikirjoitus", pelkkä katan muodon toistaminen ei riitä. Kataan pitää saada sisältöä ja tunnetta, jotta siitä olisi hyötyä taidon kasvattamisessa. Tämä vaatii myös osaavaa ja katan hallitsevaa opettajaa sekä säännöllistä harjoitusta. Eurooppalaisessa kendōssa katan harjoittelu on tällä hetkellä suuremmassa suosiossa kuin kendōn kotimaassa Japanissa, jossa erityisesti kilpailemiseen suuntautuneet kendōkat harjoittelevat kataa lähinnä ainoastaan vyökokeisiin. Japanilaiset ovatkin usein vaikuttuneita länsimaisten kendōkoiden innosta ja osaamisesta kendō-katan harjoittelussa.

Kataharjoittelu voi olla hyvinkin uuvuttavaa. Herpaamattoman valmiuden ja valppauden (zanshin) ylläpitäminen kuluttaa niin henkisiä kuin fyysisiä voimavaroja. Lisäksi katojen hengitysrytmi luo painetta katojen suorittamiseen. Pääsääntöisesti sekä uchidachin että shidachin tulisi tehdä kukin kata yhdellä hengityksellä jossa sisäänhengitys suoritetaan alkuhetkellä ja uloshengitys alkaa kiain ilmaantuessa lyönnin yhteydessä jatkuen katan loppuun.

Seitsemän pitkän ja kolme lyhyen miekan kataa

Yohonme katan tekniikkana on Maki kaeshi jossa oppilas torjuttuaan omalla miekallaan opettajan oikeaan keuhkoon tähtäävän piston palauttaa hyökkäyksen miekkalyönnillä pistolla hyökkäävän päähän

Katan numero	Japaniksi	Kenjutsu ryū-ha, josta kata on otettu Nihon no Kendō Kataan.	Katan nimi kyseisessä kenjutsu ryū-hassa	Kuva tekniikasta
1	Ipponme	Jikishinkage Ryu	Hasso
2	Nihonme	Kurama Ryu	Henka
3	Sanbonme	Hozan Ryu	Hachiten Giri
4	Yohonme	Rishin Ryu	Maki Otoshi
5	Gohonme	Hokushin Itto Ryu	Kadan no Tsuki
6	Ropponme	Asayama Ichiden Ryu	A-un
7	Nanahonme	Jigen Ryu	Ichi-ni no Tachi
1	Kodachi-ipponme	Shindo Munen Ryu	Uchi Otoshi
2	Kodachi-nihonme	Yagyu Shinkage Ryu	Hasetsu
3	Kodachi-sanbonme	Kyoshin Meichi Ryu	Kurai Zume

Vuonna 2003 Japanin kendoliitto esitteli yhdeksän harjoituksen sarjan parin kanssa suoritettavia kendon perustekniikkaharjoituksia bokutolle, Bokuto ni yoru kendo kihon-waza keiko-ho (木刀による剣道基本技稽古法), joiden tarkoituksena on toimia siltana nykyaikaisen kendon ja perinteisemmän kata-harjoittelun välillä. Joissakin kendoseuroissa harjoitellaan myös gogyō-no-kataa, jonka Sasaburō Takano kehitti Ono-ha Itto-ryūn aineksista Go-gyō-no-kata on kata-sarjan Tokion kasvatustieteellisen yliopiston Tokio Shihan Gakko harjoittelutarpeisiin. Tämä Nippon kendō kataa edeltänyt katasarja on merkittävästi vaikuttanut kendōn muotoon.

Kilpailutoiminta

Kendō-shiai. Tuomarit osoittavat lipuin punaisen kilpailijan saavan pisteen kendōn SM-yksilökisoissa Helsingissä joulukuussa 2002

Kendōssa kilpailu (eli shiai) on osa harjoittelua. Harjoittelun itsetarkoitus ei ole kilpailu, vaan kisoissa jokainen pääsee kohtaamaan itsensä kaikkein paljaimmillaan. Jännitys vaikuttaa ihmisiin eri tavoin – toiset se saa lukkoon, kun taas toiset saavat siitä lisää potkua. Jokaisen tulisi jossain kendōharjoittelun vaiheessa kilpailla enemmän tai vähemmän aktiivisesti, jotta oppisi paineen alla toimimisen. Tulevaa tuomarointia ajatellen on myös hankittava omaa kokemusta kilpailusta, jotta voisi lukea tilanteita oikein. Lähes jokaisissa kendōharjoituksissa on lopuksi enemmän tai vähemmän vapaaottelua (ji-geiko) harjoituksista riippuen. Ottelu on aina tilaisuus oppia, ja siinä tulisikin keskittää koko henki ja ruumis hyvään ja hyökkäävään kendōon.

Kendōssa otellaan yksilö- ja joukkuekilpailuja. Yksilökilpailuissa ei ole painoluokkia, joskin toisinaan erinäisiä taso-/ikäluokkia. Yleisesti kuitenkin kendōssa voittaja voi olla kuka vain sukupuolesta tai fyysisistä ominaisuuksista riippumatta. Joukkuekilpailuissa (yleensä) viisi henkilöä muodostavat joukkueen, jolloin joukkueen jäsenet ottelevat yksi kerrallaan toisen joukkueen jäsenien kanssa. Enemmän voittoja saanut joukkue voittaa.

Kenttä on kooltaan noin 9–11 metriä / sivu, ja keskelle on merkitty rasti osoittamaan kentän keskustaa. Merkittyinä ovat myös paikat, joihin ottelijat saapuvat rein (kumarrus) sekä sonkyon (kohtelias kyykistyminen reisien varaan) jälkeen, ja joista ottelu alkaa tuomarin käskystä. Kentällä on kolme tuomaria, päätuomari sekä kaksi aputuomaria. Tuomareilla on käsissään valkoinen ja punainen lippu, joilla he ilmoittavat vastaavin värein merkittyjen ottelijoiden pisteet. Otteluaika on 3–5 min. Tässä ajassa se, kumpi tekee ensin kaksi pistettä, on ottelun voittaja. Piste tulee lyönnistä, joka osuu oikealla osalla miekkaa oikeaan osaan varustetta, höystettynä oikealla kiailla (huudolla) sekä jalan tallauksella osoituksena koko vartalon lyönnissä mukanaolosta. Myös zanshin, eli tilanteen hallitseminen jälkeenpäin, tulee näyttää selvästi. Tämän tapahtuessa nostavat tuomarit ottelijan värin mukaisen lipun ylös ja, jos enemmistö tuomareista on samaa mieltä, keskeyttää päätuomari ottelun ilmoittamalla pisteestä. Esimerkiksi päähän tehty piste: men-ari!, eli men-piste . Jos tuomareilla on epäselvyys pisteen arvoisesta suorituksesta tai sen saajasta tai muusta tapahtumasta, voi päätuomari määrätä gōgin, joka on lyhyt neuvottelu tuomarien välillä. He voivat joko antaa pisteen tai jättää sen antamatta, jos perustelu sille on hyvä.

Ottelija voi saada myös varoituksen ylittämällä ottelualueen, pudottamalla shinain, koskemalla kädellä shinain kuviteltua teräosaa, puhumalla toiselle, väkivaltaisuudesta tai muusta sopimattomasta käytöksestä. Kaksi varoitusta eli hansokua antaa vastustajalle pisteen. Ottelu voi päättyä myös tasapeliiin (hikiwake), mikäli tilanne on ajan loppuessa tasan. Turnausten alkuerissä tämä on hyväksyttävä lopputulos, mutta pudotuspeleissä alkaa jatkoaika (enchō), jolloin otellaan, kunnes voittaja selviää. Kendō-ottelussa on tärkeää osoittaa taisteluhenkeä, sillä tuomarit usein vakuuttuvat pisteestä selvemmin, jos mukana on riittävästi asennetta.

Kaksi kendōkaa ottelemassa. Kuva on vuodelta 2005.

Kendōssa otellaan sekä yksilö- että joukkuekilpailuja. Kendōn MM-kisat järjestetään joka kolmas vuosi kiertäen maanosissa: Aasia, Amerikka ja Eurooppa. EM-kilpailuja järjestetään niinä vuosina kun kendōn MM-kisoja ei järjestetä. Kendōn SM-yksilö ja joukkuekilpailut järjestetään vuosittain.

Maailmanmestaruuskilpailut

Kansainvälinen kendōliitto järjestää kendōn maailmanmestaruuskilpailut joka kolmas vuosi. Maailmanmestaruuskilpailu käytiin ensimmäisen kerran vuonna 1970 Japanissa Tokiossa. Kendōn maailmanmestaruuskilpailut vuorottelevat kolmen maanosan: Aasian, Etelä- ja Pohjois-Amerikan ja Euroopan kesken. Kuitenkaan kendon kotimaassa Japanissa perin harvat tietävät, että kendoa harjoitellaan ympäri maailmaa, tai olisivat kuulleet kendon maailmanmestaruuskisoista.

Kendōn maailmanmestaruuskisat

Kisat	Vuosi	Kaupunki	Maa	Maanosa
1.	1970	Tokio,	Japani	Aasia
2.	1973	Los Angeles	Yhdysvallat	Amerikka
3.	1976	Milton Keynes	Englanti	Eurooppa
4.	1979	Sapporo	Japani	Aasia
5.	1982	São Paulo	Brasilia	Amerikka
6.	1985	Pariisi	Ranska	Eurooppa
7.	1988	Soul	Korea	Aasia
8.	1991	Toronto	Kanada	Amerikka
9.	1994	Pariisi	Ranska	Eurooppa
10.	1997	Kioto	Japani	Aasia
11.	2000	Santa Clara	Yhdysvallat	Amerikka
12.	2003	Glasgow	Skotlanti	Eurooppa
13.	2006	Taipei	Taiwan	Aasia
14.	2009	São Paulo	Brasilia	Amerikka
15.	2012	Novara	Italia	Eurooppa

Tasojärjestelmä

sertifikaatti kendon 7-danin vyökokeen eli graduoinnin suorittamisesta

Kendōssa on muiden budolajien tavoin tasojärjestelmä, jolla helpotetaan harjoittajien taitojen määritystä sekä näiden keskinäistä hierarkiaa. Arvot ja tasokokeet toimivat myös välitavoitteina lajin harjoittajille. Kendōssa ei käytetä ulkoisia arvomerkkejä. Lajin ensimmäinen suoritettava taso on 6. kyū, josta edetään ylöspäin aina 1. kyūhun asti. Tänä aikana kendōka oppii lajin perusteet ja on valmis todellisen tien aloittamiseen siirtyessään yudanshaksi 1. danin suorittaessaan. Aikaa tähän menee keskimäärin kolmesta neljään vuotta aktiivisen harjoittelun kautta. Valmistumis- eli graduointimahdollisuuksia on suurimpien leirien ja kilpailujen yhteydessä.

Dan-arvoja myönnetään ensimmäisestä kahdeksanteen asti. Kendōssa vuoteen 1956 asti käytössä dan-arvo asteikko 1-5 daniin jonka jälkeen tulivat opettaja-arvot:renshi, kyōshi ja hanshi. Vuodesta 1957 dan-arvo asteikko kasvatettiin 1-10 daniin joiden kanssa opettaja-arvot: renshi, kyōshi ja hanshi olivat käytössä rinnakkain 6-danista lähtien. Nyttemmin 9.danin ja 10.danin kokeista on luovuttu. Yhtään 10. danin arvoista kendōkaa ei ole enää elossa mutta joitakin 9. danin kendōkoita vielä on. Ainoastaan seitsemän henkilöä on aikanaan saavuttanut kendossa 10. danin arvon: Moriji Mochida, Goro Saimura, Yuji Oasa, Kinnosuke Ogawa, Sasaburō Takano, Junzo Sasamori ja Hakudō Nakayama. Korkein kendōssa saavutettava arvo on nykyään 8. dan hanshi. Dan-arvoja kendōssa ei voi saada esimerkiksi kansallisen- tai kansainvälisen liiton myöntämänä, vaan kaikki dan-arvot on saavutettava suorittamalla graduointi onnistuneesti kansainväliset vaatimukset täyttävälle graduointiraadille. Kuudennesta danista lähtien on mahdollisuus suorittaa myös erillisiä opettaja-arvoja, joita ovat (järjestyksessä matalimmasta korkeimpaan) renshi, kyōshi ja hanshi.

Kendō Suomessa

Pääartikkeli: Kendō Suomessa

Suomen ensimmäisen kendōleirin järjesti Porvoossa vuonna 1986 sikäläinen kyūdō-seura Heiwa No Yumi (nyk. Yosaiki ry). Ensimmäiset kendōseurat perustettiin kuitenkin Helsinkiin ja Turkuun. Vuonna 1990 Japanin kendoliitto (jap. 全日本剣道連盟, Zen Nihon Kendō Renmei,(ZNKR tai Zen Ken Ren)) osoitti Suomelle sen, mitä oltiin kaivattu: ensimmäisen vuotuisen kendō-opettajan Tōru Takahashin (6. dan), joka oli Tokion musiikki- ja taidekorkeakoulun kendō-opettaja. Häntä ja muita Japanista vierailleita ZNKR:n lähettämiä kendō-opettajia Suomen kendō saa kiittää kehittymisestään. Nykyisin Suomessa on noin 19 kendōseuraa 16 eri paikkakunnalla ja kendōharrastajia yhteensä hieman alle 800 henkeä. Suurimpana kendōkaupunkina mainittakoon Helsinki, jossa toimii jopa kolme eri seuraa. Merkittävän laajentumisen kendō koki Suomessa vuonna 1999, jolloin toiminta aloitettiin Oulussa. Sieltä kendō on levinnyt ensin Kokkolaan, ja hieman myöhemmin myös Tornioon. Torniossa toimii tiettävästi maailman pohjoisin kendōseura. Suomen kendoseurojen keskusliitto ry on SLU:n jäsen.

Lähteet

• Laaksonen Tero: Suomalaiset kamppailulajien tekijät. Oy European Kyusho Jitsu Tuite Ltd, 2009. ISBN 978-952-99494-3-4 (sid.).

• Budden, Paul: Looking at a Far Mountain – A Study of Kendō Kata. Tuttle Publishing, 2000. ISBN 0-8048-3245-5 (nid.).

• Draeger, Donn F.: Modern Bujutsu & Budo, vol. 3. Weatherhill, 1974. ISBN 0-8348-0351-8 (nid.).

• Hiroshi, Ozawa: Kendō – The Definitive Guide. Kodansha International, 1997. ISBN 4-7700-2119-4 (sid.).

• Ratti, Oscar & Westbrook, Adele: Secrets of the Samurai , A Survey of the Martial Arts of Feudal Japan. Castle Books, 1973. ISBN 0-7858-1073-0 (sid.).

• Reenpää, Timo (toim.): BU - Samurain ammatti / Hashi 20/1998. Hashi (silta) ; Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 1998. ISBN 951-98012-1-9 (nid.).

• Salonen, Mikko: Nippon kendo kata : johdatus japanilaiseen miekkailuun / Mikko Salonen. Mikkomies, 2010. ISBN 978-952-92-6894-8 (sid.).

• Satoh, Nariaki (toim.): Nippon kendō kata - Instruction manual, English version. All Japan Kendō Federation, 2002.

Aiheesta muualla

• Tengun eli Suomen kendoseurojen keskusliiton jäsenlehden numeroarkisto