Suomen luonto

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 18. elokuuta 2016 kello 07.18 käyttäjän 88.112.208.233 (keskustelu) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia.
Tämä artikkeli käsittelee luontoa Suomessa. Suomen Luonto on myös Suomen luonnonsuojeluliiton julkaisema lehti.

Suomen luonto tarkoittaa tässä elävää luontoa. Eloton luonto, kuten kallioperä, maaperä, pinnanmuodot, vesistöt ja ilmasto käsitellään Suomen maantieteen yhteydessä.

Elävä luonto Suomessa koostuu pääasiassa metsätalousmetsistä, ojitetuista soista ja järvien eliöyhteisöistä sekä ihmisen vaikutuksen voimakkaimmin muokkaamista viljellyistä alueista ja kaupunkiluonnosta. Lähes luonnontilaisia metsiä ja soita on luonnonpuistoissa, jotka on tarkoitettu tutkimuskäyttöön. Erilaisilla suojelualueilla on metsätalouskäytöltä rauhoitettuja metsiä ja soita. Näitä, samoin kuin monia talousmetsiin kuuluvia alueita käytetään myös virkistysalueina.

Suomen luonnon erityispiirteitä

Suomen kallioperässä kohtaavat vanhimmat ja nuorimmat geologiset maailmankaudet. Maankohoaminen jatkuu ja uutta maata nousee merestä. Samanlaista pohjoisen sijainnin määräämän valoisuusilmaston ja ilma- ja merivirtojen lämmittämän lämpötilailmaston yhdistelmää ei esiinny muualla maailmassa. Pienet korkeuserot ja alava maa korostavat ilmaston erityisluonnetta. Järviluonnon erityispiirteitä ovat mataluus, rikkonaisuus ja saarten suuri määrä. Eliölajiston leviämiseen on vaikuttanut Suomen yhteys Euraasian mantereeseen suhteellisten kapeiden kannasten kautta. Fennoskandian eliölajisto on sekoitus eteläistä, pohjoista ja itäistä elementtiä. Suuri osa lajistosta kuuluu eurooppalaiseen lajiryhmään, jonka jääkautiset erillisesiintymät sijaitsivat Euroopassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Eurooppalaista lajistoa luonnehtivat tavallisimmin väljät ja joustavat elinpaikkavaatimukset. Pohjoisen lajiston osuus metsä- ja tunturieliöstössä on vähäinen. Ihmisen toimista nykyisen luonnon kannalta suurin merkitys on ollut maataloudella, joka perustui vuosisatojen ajan kaskeamiseen ja laajamittaiseen niittytalouteen.[1]

Luontotyypit

Suomen luontotyypit on jaettu kahdeksaan pääryhmään niissä vallitsevien ympäristötekijöiden ja eliöstön perusteella. Tärkeitä ympäristötekijöitä ovat maa- ja kallioperän ominaisuudet, ilmastotekijät sekä pinnanmuodot. Kaikkiaan luontotyyppejä on yli 400, ja niiden kahdeksan päärymhmää ovat Itämeri, rannikko, sisävedet ja rannat, suot, metsät, kalliot ja kivikot, perinnebiotoopit sekä tunturiluontotyypit.[2]

Vesiluonto

Suomella on merenrantaa Pohjanlahdella, Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Merialueet ovat matalia, ja vesialueet saariston pilkkomia. Vesi on murtovettä, joten varsinaisia valtamerilajeja tavataan vain harhailijoina.[3][4]

Suomi tunnetaan tuhansien järvien maana. Suomen pinta-alasta vesistöjä onkin 10 prosenttia.[5] Varsinaisten järvien lisäksi on monenlaisia pienvesiä: lampia, lampareita, puroja, lähteitä ja allikoita. Järvet ovat matalia ja vähävetisiä. Karuissa ja ravinteikkaissa sisävesissä elää omat lajistonsa.[6]

Suot

Hillasuota Utajärvellä.

Suomen pinta-alasta liki kolmannes on ollut suota, josta noin puolet on ojitettu lähinnä metsätalouskäyttöön. Myös maatalous- ja turpeenkäyttöön on ojitettu jonkin verran suota.[7][8]

Kuten metsäkasvillisuuskin, suoyhdistymätyypit vaihtelevat maan eri osissa metsäkasvillisuusvyöhykkeiden tapaan ilmaston mukaan. Eteläisimmässä Suomessa suot ovat keidassoita, pohjoisempana aapasoita ja kaikkein pohjoisimmassa Suomessa on palsasoita, joissa esiintyy ajoittaista ikiroutaa. Suoyhdistymätyyppien ohella on metsätyyppien tapaan suotyyppejä. Näistä tärkeimpiä ovat korpi, räme, neva, luhta ja lähteiköt, joista kaikista on lukuisia alatyyppejä. Suoyhdistymissä yleensä on useampaa suotyyppiä.[9][10][11]

Metsät

Tuoretta kangasmetsää: Mäntyjä ja mustikoita.

Suomessa on metsää noin 230 000 neliökilometriä eli 78 prosenttia pinta-alasta.[5] Metsien osuus pinta-alaan suhteutettuna on Euroopan valtioista suurin ja maailman valtioista kymmenes.[12] Suomen metsien lajimäärä ei ole suuri. Yleisimmät puut ovat mänty (50 %),[5] ja metsäkuusi (30 %).[5] Muita yleisiä lajeja ovat hieskoivu, rauduskoivu, kotipihlaja, haapa, harmaaleppä, tervaleppä, raita ja kataja. Etelä-Suomessa esiintyy myös jaloja lehtipuita[13] (metsävaahtera, metsälehmus, tammi, saarni, vuorijalava ja kynäjalava).[14]

Metsiä voidaan lajitella niiden lajiston, iän ja käytön perusteella. Tyypillinen suomalainen metsä on sekametsä, jossa kasvaa sekä havu- että lehtipuita havupuiden kuitenkin yleensä ollessa vallitsevina. Suomen metsistä 89 prosenttia on havupuuvaltaisia ja 10 prosenttia lehtipuuvaltaisia.[15] Suurin osa Suomen talousmetsistä koostuu nuorista puista, ja suurimmat puut löytyvät kulttuuriympäristöistä kuten puistoista.[16] Suomen vanhin puu kasvaa kuitenkin Lapin erämaassa, Urho Kekkosen kansallispuistossa. Se on lähes 800 vuotta vanha mänty.[17]

Biologisesti metsä on eliöyhteisö, joka muodostuu puista, pensaista, kenttäkerroksesta ja pohjakerroksesta. Suomessa kehitetyn metsätyyppiopin mukaan Suomen metsät jaetaan aluskasvillisuuden perusteella kasvupaikkatyyppeihin, jotka vaihtelevat lehtipuuvaltaisista lehdoista ja kuusivaltaisista tuoreista kankaista mäntyvaltaisiin kuiviin kankaisiin ja karukkokankaisiin.[18][19]

Suomi kuuluu suurimmalta osaltaan boreaaliseen havumetsävyöhykkeeseen eli taigaan, ja vain lounaisimpaan osaan maata ulottuu havumetsien ja lehtimetsien väliseen hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Kasvukausi lyhenee yli sata vuorokautta Suomen eteläosasta maan pohjoisosiin. Siksi havumetsävyöhyke jaetaan edelleen etelä-, keski- ja pohjoisboreaaliseen vyöhykkeeseen.[19]

Lounaisosien hemiboreaalinen tammivyöhyke jaetaan kolmeen alueeseen, Ahvenanmaahan, lounaissaaristoon ja lounaiseen rannikkomaahan. Ahvenanmaa poikkeaa selvästi muusta Suomesta, sillä siellä kasvaa monia lajeja, joita ei kasva muualla Suomessa. Reheviä lehtoja on hemiboreaalisen vyähykkeen lisäksi myös erityisesti niin sanotuissa lehtokeskuksissa. Lehtokasvillisuutta on yleensä ravinteisilla savimailla, erityisesti vesistöjen varsilla, puronotkoissa ja lähteikköjen lähellä.[19]

Lajistoltaan monipuolisin osa eteläboreaalista vyöhykettä on niin sanottu vuokkovyöhyke, johon kuuluu Satakunta, osia Varsinais-Suomesta, Uudenmaan sisämaasta, Häme ja Kymenlaakso. Pohjanlahden rannikon kapea eteläboreaalinen alue eroaa muista vyöhykkeen alueista, ja kaakkoiskarjalassa on niin sanottu Keski-Karjalan lehtokeskus, joka on mantereisempi ja eläinmaantieteellisesti monipuolisempi kuin muu osa Etelä-Suomesta. Keskiboreaaliesta vyöhykkeestä on puolestaan erotettu mereinen kostea Kainuun lehto- ja lettokeskus. Pohjoisboreaalinen vyöhyke on jaettu Peräpohjolan, Metsä-Lapin ja Tunturi-Lapin lohkoihin.[19]

Kalliot ja kivikot

Jäkälää ja kalliota Kolilla.

Kallioiden raoissa ja kivikoissa kasvaa monia juuri näihin oloihin sopeutuneita kasvilajeja, ja suoraan kivipintaan kiinnittyneenä elää hyvin monilajinen sammalien ja jäkälien joukko. Kivikkoihin kuuluvat muinaisrantakivikot, roudan nostamat kivikot sekä pakkasrapautumakivikot eli rakat. Uhanalaisinta kallioluontoa edustavat kalkki- ja serpentiinikalliot. Niistä on on louhittu kalkkia jo satoja vuosia.[20]

Perinnebiotoopit

Perinnebiotoopit ovat perinteisen maatalouden muovaamia niittyjä ja laitumia, joille on vuosisataisen hoidon myötä kehittynyt omaleimainen ja rikas eliölajisto.[21] Esimerkiksi niityt, kedot, ahot ja metsälaitumet ovat perinnebiotooppeja. Aikaisemmin esim. karjanlaidunnuksen ansiosta avoimina ja valoisina pysyneet perinnebiotoopit kasvavat helposti umpeen ja metsittyvät, ellei niitä hoideta. Hoitotapoja ovat laidunnuksen lisäksi raivaukset ja niitto.[22]

Tunturiluonto

Oikealla tunturilla on puuton lakiosa, jossa on aito arktis-alpiinisten kasviyhdyskuntien leimaama tunturipaljakka. Tunturikoivikot muodostavat vyöhykkeen metsänrajan ja puuttoman paljakan välissä, ja varsinkin Tunturi-Lapissa ne peittävät laajoja alueita. Tärkeimmät tunturiluontoa uhkaavat tekijät ovat porojen ylilaidunnus ja ilmastonmuutos.[23][24]

Lajisto

Suomessa on arvioitu olevan vähintään 45 000 eliölajia, joista lähes puolet on hyönteisiä. Tämän artikkelin ryhmäkohtaiset tunnettujen lajien lukumääräarviot perustuvat lähinnä Suomen lajien uhanalaisuusarvioon vuodelta 2010:[25][26]

Kasvillisuus ja kasvisto

Kielo on Suomen kansalliskukka.
Pääartikkeli: Suomen kasvisto

Suomen kasvistossa on pääasiassa boreaalisia ja lievästi mereisten olojon lajeja. Alueellisesti lajit voidaan jakaa koko maassa esiintyviin kasveihin, lounaisiin kasveihin, pohjoisiin kasveihin ja merenranta-alueiden kasveihin. Niityt ovat kasvistoltaan Suomen runsaslajisimpia alueita ja kangasmetsät, rämeet ja karut kalliot vähälajisimpia.[27] Kaikkiaan Suomessa kasvaa 3 550 putkilokasvia, 892 sammallajia ja 1 832 jäkälälajia.[25] Suomen yleisimmät putkilokasvilajit ovat mustikka, puolukka, metsälauha, hieskoivu ja kotikataja.[28]

Ainoita yksinomaan Suomessa tavattavia putkilokasveja ovat jotkut voikukan ja keltanoiden mikrolajit.[29] Lisäksi pulskaneilikalla on erityinen vain Suomessa esiintyvä serpentiinirotu.[30] Suomessa kasvaa kaikkiaan noin 60 Fennoskandian ja Itämeren maille endeemistä putkilokasvilajia tai -rotua, joita on eniten Itämeren rannikolla. Kotoperäisiä lajeja Pohjanlahden rannikolla ovat perämerensilmäruoho, perämerenmaruna ja pohjanlahdenlauha sekä Fennoskandian tuntureilla ruijankissankäpälä, pahta-ailikki ja pahtahietaorvokki.[27]

Suomen kansalliskukka on kielo[31] ja kansallispuu rauduskoivu.[32]

Eläimistö

Eläinmaantieteellisesti Suomi kuuluu muun Euroopan tavoin palearktiseen alueeseen.[33][34]

Nisäkkäät

Pääartikkeli: Luettelo Suomen nisäkkäistä

Matkailuesitteissä Suomen nisäkkäistä esitellään usein suurpedot kuten karhu, susi, ilves ja ahma.[35] Runsaslukuisimpia nisäkkäitä ovat kuitenkin metsämyyrä[36] ja metsäpäästäinen.[37] Kaikkiaan Suomesta on tavattu noin 80 nisäkäslajia.[25]

Suomen nisäkkäiden varhaishistoriasta on hyvin vähän tietoa, mutta mannerjäätikön vetäydyttyä Suomeen alkoi asettua nisäkkäitä. Nisäkkäitä alkoi levittäytyivät pääosin idästä ja kaakosta, jotkut myös etelästä ja pohjoisesta. Nisäkäslajistosta muodostuikin melko tyypillinen itäisen havumetsävyöhykkeen lajisto, jossa kohtaavat itäiset ja eteläiset lajit. Monen nisäkäslajin pohjoisimmat ja läntisimmät asuinalueet ovat Suomessa. Esimerkiksi hirven, liito-oravan ja joidenkin päästäisten sekä myyrien levinneisyysalue jatkuu Suomesta pitkälle itään muttei länteen. Arktisia lajeja Suomessa on vain muutamia, Fennoskandian ainoa kotoperäinen nisäkäs tunturisopuli, naali ja tunturipeurasta kesytetty poro.[38][39] Eteläisiä nisäkäslajeja ovat puolestaan muun muuassa hilleri, useimmat lepakot, kenttämyyrä, metsähiiri, rusakko ja siili.[40]

Ihmisen vaikutus Suomen nisäkäslajistoon on ilmeinen. Varhaisimpien ihmisten hävittämä laji saattoi olla grönlanninhylje, jonka elinmahdollisuuksia heikensivät myös jääkauden jälkeen lämmennyt ilmasto.[38] Suomessa sukupuuttoon metsästettyjä lajeja olivat myöhemmin 1500- tai 1600-luvuilla kadonnut soopeli ja 1800-luvulla kadonneet euroopanmajava ja metsäpeura.[40] Euroopanmajava istutettiin takaisin vuonna 1935[41] ja metsäpeurat levittäytyivät Suomeen Vienan Karjalasta 1950-luvulla.[42] 1900-luvulla Suomesta hävinneitä lajeja ovat vesikko ja tammihiiri.[43]

Kanadanmajava, villikaniini, valkohäntäpeura, kuusipeura, minkki, supikoira ja piisami ovat ihmisen istuttamia tai tarhoista karkuun päässeitä lajeja. Ihminen on myös tukenut siirtoistutuksin etelästä tulleiden rusakon, siilin ja metsäkauriin leviämistä. Myös metsäpeuran leviämistä on edistetty niitä siirtämällä luontoon.[40]

Vuoden 2015 kartoituksen mukaan uhanalaisia lajeja ovat ripsisiippa (erittäin uhanalainen), pikkulepakko (vaarantunut), susi (erittäin uhanalainen), naali (äärimmäisen uhanalainen), hilleri (vaarantunut), ahma (erittäin uhanalainen) ja saimaannorppa (erittäin uhanalainen). Silmälläpidettäviä lajeja ovat liito-orava, euroopanmajava, kenttämyyrä, karhu, ilves, itämerennorppa ja metsäpeura. Punaiselta listalta poistui kaksi lajia, metsäjänis ja saukko.[44][26]

Linnut

Pääartikkelit: Suomen linnusto ja Luettelo Suomen linnuista

Suomessa on tavattu 475 lajia lintuja, joista 256 pesii Suomessa.[45][25] Runsaslukuisimmat pesivät lajit ovat pajulintu, peippo, ja punakylkirastas.[46] Valtaosa Suomessa pesivistä linnuista on muuttolintuja. Lisäksi Suomen kautta muuttaa naapurimaissa pesiviä lintuja. Joidenkin Venäjän tundralla pesivien hanhi- ja vesilintulajien Euroopan tai jopa maailman kannasta valtaosa muuttaa Suomen läpi.[47]

Suomen linnustolla on joitain eurooppalaisia erityispiirteitä. Monista pohjoisista metsälintulajeista, kuten kuukkeli, lapintiainen ja taviokuurna, elävät Länsi-Euroopassa vain Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Suomen pohjoisosien huomattava ominaispiirre on myös kahlaajien runsaus, mikä johtuu soiden ja tuntureiden tarjoamista elinympäristöistä. Vain pohjoisessa pesiviä kahlaajia ovat jänkäsirriäinen, keräkurmitsa, mustaviklo ja vesipääsky. Saaristojen erikoisuus on maailmanlaajuisesti levittäytynyt räyskä, jota Euroopassa tavataan lähinnä Itämerestä ja Mustastamerestä.[48]

Laulujoutsen on Suomen kansallislintu.[49]

Kalat

Pääartikkeli: Luettelo Suomen kaloista
Suomen kansalliskala ahven

Suomessa on tavattu noin sata kalalajia.[50] Vakinaiseksi katsottuja kalalajeja on 71. Niistä 61 on levittäytynet alueella itsenäisesti ja 10 ihmisen tuomana. Saaristomerellä lajiston määrä on suurimmillaan, sillä siellä elää vakinaisesti 52 kalalajia. Lajisto harvenee sekä pohjoiseen että itään siirryttäessä. Perämerellä elää 29 lajia ja itäisellä Suomenlahdella 42 lajia. Keski-Suomen vesistöissä elää puolestaan 30 ja Pohjois-Lapin vesistöissä 10 lajia.[51] Kalakanta on pysynyt pääosin samana 4 000 vuoden ajan, mutta viime vuosikymmeninä siihen ovat vaikuttaneet istututukset, viljelykarkulaiset ja vaellusjokien muutokset rakentamisen takia.[50]

Suomen vakituinen kalalajisto on melko niukka, mihin vaikuttaa se, että merialueet ovat pääsääntöisesti vähäravinteisia, vähäsuolaisia, viileitä ja ison osan vuodesta jään peitossa. Muualla maailmassa meri- ja sisävesikalat erottuvat usein varsin selvästi, mutta Suomessa rannikkovesien matalan suolapitoisuuden takia monet sisävesikalatkin pärjäävät rannikkovesissä. Vain kaikista vaativimmat lajit, kuten sulkava, kivennuoliainen ja törö, pystyvät elämään Itämeren alueella vain lähes suolattomissa jokisuissa. Vain sisävesissä eläviä kaloja ovat pikkunahkiainen, viisipiikki ja puronieriä.[51]

Suomessa esiintyviä vaelluskaloja ovat merestä makeaan veteen kudulle nousevat lohi, taimen ja nahkiainen, joilla on kuitenkin myös vain sisävesissä eläviä kantoja. Sen sijaan kivisimpulla, härkäsimpulla ja rantanuolaisella on sekä meri- että sisävesikantoja, mutta niistä ei tunneta ainoatakaan vaeltavaa populaatiota. Ankerias ja turska puolestaan ovat lajeja, jotka lisääntyvät vain Suomen vesien ulkopuolella.[51]

Yleisimmät lajit ovat ahven, hauki, särki, kuha, lahna, pasuri, sorva, kiiski, säyne ja taimen.[52]

Sammakkoeläimet ja matelijat

Suomessa on tavattu seitsemän sammakkoeläinlajia: vesilisko, rupilisko, sammakko, rupikonna, viitasammakko ja vuodesta 2008 lähtien Turun seudulla mölysammakko, jota viimeksi oli tavattu luonnossa 1960-luvulla.[53] Vuosina 1993 ja 1994 Kotkassa tavattiin yksittäinen viherkonna.[54] Matelijoita on viisi lajia: sisilisko, vaskitsa, kangaskäärme, rantakäärme ja kyy. Kyytä lukuun ottamatta ne ovat rauhoitettuja.[55]

Kaikki Suomen sammakkoeläimet ja matelijat elävät maassa aivan levinneisyysalueensa pohjoisrajalla, ja ne ovat yleisimmillään maan eteläosissa. Parhaiten Suomen oloihin on sopeutunut sammakko, joka on levittäytynyt koko maahan.[48]

Hyönteiset

Kaikkiaan Suomessa on tavattu yli 20 000 hyönteislajia, jotka jakautuvat seuraaviin ryhmiin[25]

Suomen perhosista iso osa ovat levinneisyydeltään läntipalearktisia. Niiden levinneisyysalue kattaa siis Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Länsi-Aasian. Ne ovat levinneet Suomeen todennäköisesti joko Saaristomeren tai Karjalan Kannaksen kautta. Pohjoisemmat lajit ovat puolestaan todennäköisesti tulleet idästä. Havumetsävyöhykkeen yökkösistä kaksikolmasosaa elää Suomesta Tyynenmeren rannikkolle asti.[56] Suomen yleisimmät päiväperhoslajit ovat tesmaperhonen, lanttuperhonen, sitruunaperhonen, nokkosperhonen, kangasperhonen ja neitoperhonen.[57]

Vaikka Suomessa elää vain noin prosentti maailman kaikista hyönteislajeista, kaksisiipis- ja pistiäislajisto on huomattavan monipuolista. Kaksisiipisheimoista esimerkiksi suurpääkärpäslajeja tavataan Suomessa 25 prosenttia ja lantakärpäsistä 30 prosenttia kaikista lajeista. Sääskien alalohkossa puolestaan on monia runsaina esiintyviä lajeja, jotka ovat myös ekologisesti tärkeitä. Surviaissääsket ovat runsaslajisin sääskiheimo. Niitä tunnetaan Suomesta yli kuusisataa lajia. Pistiäiset ovat Suomen runsaslajisin, kun yleensä muualla maailmalla kovakuoriaisia on eniten. Sahapistiäisten määrä on Suomessa poikkeuksellisen suuri. Suomessa elää myös esimerkiksi puolset Euroopan kimalaislajeista, joissa on myös erikoisuuksina hevoskimalaisen ja sorokimalaisen melanistiset muodot.[56]

Pelkästään Suomessa tavattavia hyönteislajeja ovat pienet perhoslajit pohjantalviharmokääriäinen (Exapate bicuspidella) ja hämehitukoi (Elachista saarelai), sekä kolme pistiäislajia Phaenocarpa ungulosetosa, Fennomacrus koponeni ja Anaphes crassipennis.[29]

Muut eläimet

Suomessa on tavattu vain vähän äyriäislajeja maan pohjoisen sijainnin ja Itämeren vähäsuolaisuuden takia. Suurin osa lajeista on planktoneläimiin kuuluvia pieniä vesikirppuja ja hankajalkaisia.[58] Suuräyriäisiä Suomessa on tavattu kolme rapulajia (jokirapu, kapeasaksirapu, täplärapu), kolme taskurapulajia (villasaksirapu, rantataskurapu ja liejutaskurapu)[59] ja kolme katkarapulajia (hieta-, levä- ja sirokatkarapu)[60] Kaikkiaan äyriäisiä (Crustacea) on tavattu 350 lajia[25]

Muita eliöryhmiä edustavat

Sienet

Haaparouskuja.

Suomen metsissä kasvavia sienilajeja tunnetaan noin kuusi tuhatta lajia, mutta tieteelle tuntemattomia lajeja arvioidaan olevan satoja.[61] Parisataa lajia on syötäviä, kauppasieniksi on hyväksytty 31 lajia.[62] Kaupallisesti tärkeimmät metsäsienet ovat herkkutatti ja haaparousku.[63]

Kaikkiaan sieniä (Fungi) ja limasieniä (Myxomycetes, Protista) on tavattu 5 584 lajia, joka jakautuvat seuraavasti[25]

Vieraslajit

Suomessa elää vakiintuneina 600–1 000 vieraslajia. Vieraat eläin- ja kasvilajit ovat levinneet Suomeen ihmisen mukana tahattomasti tai tarkoituksella tuotuina, osa niistä jo ennen keskiaikaa.[64] Suomeen 1800-luvun puolivälistä alkaen tulleita vieraslajeja ovat esimerkiksi valkohäntäpeura, piisami, kanadanmajava, minkki, kanadanhanhi, fasaani, kaniini, täplärapu, hopearuutana, merirokko ja espanjansiruetana sekä kasveista lupiini, jättiputki ja pohjoisamerikkalaiset piiskut.[65]

Tila ja luonnonsuojelu

Suomen ympäristökeskuksen vuonna 2008 laatiman luontotyyppien tilaa arvioineen tutkimuksen mukaan Suomen luontotyypeistä puolet on uhanalaisia. Sen mukaan Suomessa on vajaa 400 luontotyyppiä ja niistä on uhanalaisia 51 prosenttia. Vakavimmin uhanalaisia luontotyyppejä on 52 kappaletta, joista taas yli puolet on perinnebiotooppeja eli ketoja, niittyjä ja hakamaita. Uhanalaisuusarvio perustui luontotyypin määrän ja laadun muutokseen 1950-luvulta 2000-vuosikymmenelle.[66]

Tärkeimmät syyt luontotyyppien uhanalaistumisille olivat tutkimuksen mukaan metsien uudistamis- ja hoitotoimet erilaisine vaikutuksineen, ojitus, vesien rehevöityminen ja likaantuminen, pellonraivaus ja vesirakentaminen.[67]

Suomessa on 1 865 Natura 2000 -aluetta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on viisi miljoonaa hehtaaria. Tästä maa-alueita on kolme neljäsosaa ja vesialueita yksi neljäsosa.[68] Lähes kaikki valtion maille perustetut Suomen luonnonsuojelualueet, erämaat ja retkeilyalueet ovat osa Natura-verkostoa.[69] Niiden hoito on Metsähallituksen vastuulla.[70] Luonnonsuojelualueisiin kuuluvat Suomen 39 kansallispuistoa ja 19 luonnonpuistoa.[71] Kaikkiaan Suomen pinta-alasta on suojeltu luonnonsuojelu- ja erämaalailla yhdeksästä kymmeneen prosenttia.[72]

Uhanalaisten lajien arvioinnin yhteydessä Suomelle on määritelty joukko vastuulajeja. Ne ovat pohjoisia alkuperäislajeja, joiden säilyttämisestä Suomella katsotaan olevan kansainvälinen vastuu, mutta niillä ei ole lainsäädännöllistä asemaa.[30]

Suomessa on tunnistettu 157 haitallista vieraslajia, ja lisäksi 123 tarkkailtavaa tai paikallisesti haitallista lajia.[73] Maa- ja metsätalousministeriö julkaisi Kansallisen vieraslajistrategian vuonna 2012. Kasvintuhoojien lisäksi erityisen haitallisiksi vieraslajeiksi on nimetty jättiputket, kurtturuusu, rapurutto, espanjansiruetana ja minkki.[74]

Katso myös

Lähteet

  • Luontotyypit Ympäristöhallinnon verkkosivut. Viitattu 3.5.2016.
  • FinBOL tuottaa eliöille viivakoodit Finbol (Finnish Barcode of Life). 2012. Oulun yliopisto. Viitattu 3.5.2016.
  • Kaaro, Jani, et al. Eliöhistoriaa jääkaudesta nykypäivään. Teoksessa Lappalainen, Iiris (toim.): Suomen luonnon monimuotoisuus. Helsinki: Edita, 1998. ISBN 951-37-2380-1.
  • Lappalainen, Iiris. Taigametsiä. Teoksessa Lappalainen, Iiris (toim.): Suomen luonnon monimuotoisuus. Helsinki: Edita, 1998. ISBN 951-37-2380-1.
  • Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010 (pdf) (viitattu 3.5.2016).
  • Liukko, Ulla-Maija; Henttonen, Heikki; Hanski, Ilpo.K; Kauhala, Kaarina; Kojola, Ilpo; Kyheröinen, Eeva-Maria; Pitkänen, Janne: Suomen nisäkkäiden uhanalaisuus 2015. Ympäristöhallinto, 2015. ISBN 978-952-11-4553-7. Teoksen verkkoversio (viitattu 1.5.2016).
  • Eija Lehmuskallio ja työryhmä: Luontoportti 2006-2016. NatureGate promotions / LuontoPortti-palvelun kehittämis- ja tutkimustyöryhmä / Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos.. Viitattu 15.5.2016. }}
  • Valste, Juha: Nisäkkäät Suomen luonnossa. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21518-9.
  • Yrjölä, Sakke & Lehtonen, Hannu & Nyberg, Kari: Suomen kalat. Helsinki: Nemo, 2015. ISBN 978-952-240-278-3.

Viitteet

  1. ↑ Luonnon puolesta - ihmisen hyväksi. Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön toimintaohjelma 2013–2020, s. 16–18. Ympäristöministeriö, 2007. ISBN 978-952-11-2851-6. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.8.2016).
  2. ↑ Luontotyyppiryhmät Ympäristöhallinnon verkkosivut. Viitattu 30.4.2016.
  3. ↑ Itämeri simpukankuoressa Luonto-Liitto. Viitattu 30.4.2016.
  4. ↑ Itämeren lajistoa Luontoportti. Viitattu 30.4.2016.
  5. ↑ a b c d Euroopan metsäisin maa Luonnonvarakeskus. 4.6.2013. Viitattu 22.12.2015.
  6. ↑ Sisävesi- ja rantaluontotyypit Ympäristöhallinnon verkkosivut. Viitattu 30.4.2016.
  7. ↑ Taustaa suosta Luonto-Liitto. Viitattu 1.5.2016.
  8. ↑ Suot Ympäristöhallinnon verkkosivut. Viitattu 1.5.2016.
  9. ↑ Suoyhdistymät Virtuaalisuo. Viitattu 1.5.2016.
  10. ↑ Suotyypit Virtuaalisuo. Viitattu 1.5.2016.
  11. ↑ Palsassa pesii ikirouta Kaleva. Viitattu 1.5.2016.
  12. ↑ Enkama, Kai: Suomi maailman kymmenenneksi metsäisin maa Tilastokeskus. 13.1.2003. Viitattu 22.12.2015.
  13. ↑ Suomen luontaisia puulajeja Metsämaailma. UPM. Viitattu 14.5.2016.
  14. ↑ Jalot lehtipuut Ympäristöverkko. Tampereen kaupunki. Viitattu 15.5.2016.
  15. ↑ Suomen metsät 2012: Kriteeri 1 Metsävarat Luonnonvarakeskus. 13.3.2012. Viitattu 22.12.2015.
  16. ↑ Mistä löytyvät Suomen suurimmat puut? Yle. 2014. Viitattu 15.5.2016.
  17. ↑ Suomen vanhin puu yhä pystyssä! Yle Luonto. 11.11.2015. Viitattu 15.5.2016.
  18. ↑ Kasvupaikkatyypit (s. 11 (pdf) / Liite 6.) Maasto-ohje. Metla. Viitattu 30.4.2016.
  19. ↑ a b c d Lappalainen, s. 38–41.
  20. ↑ Kallio- ja kivikkoluontotyypit Ympäristöhallinnon verkkosivut. Viitattu 30.4.2016.
  21. ↑ Perinnebiotoopit Ympäristöhallinnon verkkosivut. Viitattu 30.4.2016.
  22. ↑ Luonnon ja maiseman monimuotoisuus -Perinnebiotoopit Pro Agria. Viitattu 1.5.2016.
  23. ↑ Tunturiluonto ymparisto.fi. Viitattu 30.4.2016.
  24. ↑ Norokorpi, Y., Eeronheimo, H., Eurola, S., Heikkinen, R., Johansson, P., Kumpula, J., Mäkelä, K., Neuvonen, S., Sihvo, J., Tynys, S. & Virtanen, R. .: ”Tunturit”, Suomen luontotyyppien uhanalaisuus., s. 467–541. Julkaisussa: Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.).. Ympäristöhallinto, 2008. Teoksen verkkoversio (viitattu 1.5.2016).
  25. ↑ a b c d e f g h i j k Suomen eliölajistosta lähes puolet on hyönteisiä Finbol (Finnish Barcode of Life). Viitattu 23.10.2015.
  26. ↑ a b Rassi P. et al., Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010; Ympäristöhallinto
  27. ↑ a b Kaaro, et al., s. 131.
  28. ↑ Nenonen E: Yleiset 100 (Lähde: Suomen luonnontieteellisen keskusmuseon kasviatlas 2010) enenonen.1g.fi. 2010. Viitattu 13.8.2016.
  29. ↑ a b Finland Living Nature Treasures. Viitattu 15.5.2016.
  30. ↑ a b Kansainväliset vastuulajit Ympäristöhallinto. Viitattu 15.5.2016.
  31. ↑ Kielo Luontoportti. Viitattu 15.5.2016.
  32. ↑ Rauduskoivu Luontoportti. Viitattu 15.5.2016.
  33. ↑ Palearctic ecozone BBC Nature. 2014. Viitattu 15.5.2016.
  34. ↑ Western Palearctic- Finland Bird List Bubo. Viitattu 15.5.2016.
  35. ↑ Finland’s wonderful wildlife Visit Finland. Viitattu 15.5.2016.
  36. ↑ Väitös: Suomen yleisin nisäkäs on optimaalinen otus (Trebatická) Väitöstiedote, Jyväskylän yliopisto. 2009. Viitattu 14.5.2016.
  37. ↑ Metsäpäästäinen LuontoPortti. Viitattu 14.5.2016.
  38. ↑ a b Valste, s. 12–13.
  39. ↑ Kaaro, et al., s. 126–127.
  40. ↑ a b c Valste, s. 14.
  41. ↑ Valste, s. 58.
  42. ↑ Valste, s. 143.
  43. ↑ Valste, s. 16.
  44. ↑ Liukko, U-M. et al, Suomen nisäkkäiden uhanalaisuus 2015, Ympäristöhallinto
  45. ↑ Suomessa tavatut lintulajit Birdlife Finland. 6.3.2016. Viitattu 14.5.2016.
  46. ↑ Mitkä ovat Suomen yleisimmät pesimälinnut? Birdlife Finland. 2004. Viitattu 30.4.2016.
  47. ↑ Tero Toivanen, Timo Metsänen ja Teemu Lehtiniemi: Lintujen päämuuttoreitit Suomessa, s. 4. BirdLife Suomi, 2014. uutinen + linkki raporttiin (PDF) (viitattu 15.5.2016).
  48. ↑ a b Kaaro, et al., s. 125.
  49. ↑ Laulujoutsen, kansallislintu Yle Oppiminen. 2012 / 2014. Viitattu 15.5.2016.
  50. ↑ a b Lauri Urho ja Hannu Lehtonen: Kalalajit Suomessa 2008. RKTL. Viitattu 14.5.2016.
  51. ↑ a b c Yrjölä & Lehtola & Nyberg, s. 10–11.
  52. ↑ Koulukisa 16.–22.5.2016 - Yleisimmät kalalajit Ahven.net. Viitattu 14.5.2016.
  53. ↑ Mölysammakot levittäytyvät Turun seudulla Yle. 2012. Viitattu 14.5.2016.
  54. ↑ Gustafsson, Niina & Joonas: Suomessa tavatut satunnaiset lajit Sammakkolampi.fi. 2008. Viitattu 18.4.2010.
  55. ↑ Matelijoilla ja sammakkoeläimillä menee kohtuullisen hyvin Ympäristöhallinto. 2011. Viitattu 14.5.2016.
  56. ↑ a b Kaaro, et al., s. 122–123.
  57. ↑ Ukkola, Jukka: Sulokkaat tulokkaat Suomen Kuvalehti. 2007. Viitattu 1.5.2016.
  58. ↑ Kaaro, et al., s. 120.
  59. ↑ http://www.ekofokus.com/2010/09/uusi-taskurapulaji-on-asettumassa.html Ekofokus. 2010. Viitattu 14.5.2016.
  60. ↑ Sirokatkarapu levittäytyy itään Luonnontieteellinen keskusmuseo, lehdistötiedote. 2011. Viitattu 14.5.2016.
  61. ↑ Suomessa kasvaa ainakin satoja tieteelle vieraita sienilajeja Yle. 2013. Viitattu 14.5.2016.
  62. ↑ Sienisadot Luonnonvarakeskus Luke. Viitattu 14.5.2016.
  63. ↑ Haaparousku Arktiset aromit. Viitattu 1.5.2016.
  64. ↑ Lehtiniemi, Maiju; Nummi, Petri; Leppäkoski, Erkki: Jättiputkesta citykaniin: vieraslajit Suomessa, s. 15. Docendo, 2016.
  65. ↑ Vieraslajit Suomen luonnonsuojeluliitto. Viitattu 9.8.2016.
  66. ↑ Puolet Suomen luontotyypeistä uhanalaisia 2008. YLE.
  67. ↑ Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.).: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet., s. 221. Suomen ympäristö 8/2008.. Helsinki: Suomen ympäristökeskus, 2008. ISBN 978-952-11-3028-1. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 13.8.2016).
  68. ↑ Suomen Natura-alueet Ympäristöhallinnon verkkosivut. Viitattu 30.4.2016.
  69. ↑ Suomen suojelualueet osa kansainvälistä verkostoa Metsähallituksen verkkosivut. Viitattu 1.5.2016.
  70. ↑ Suomen luonnonsuojelualueiden hoitaja Metsähallituksen verkkosivut. Viitattu 1.5.2016.
  71. ↑ Metsähallituksen hoitamien suojelu- ja retkeilyalueiden määrä ja pinta-alat Metsähallituksen verkkosivut. Viitattu 1.5.2016.
  72. ↑ Sisä-Suomen tuulivoimaselvitys (s. 8) ekarjala.fi. 2011. Viitattu 12.8.2016.
  73. ↑ Taustaa vieraslajeista Vieraslajit.fi. SYKE. Viitattu 8.8.2016.
  74. ↑ Vieraslajistrategia vieraslajit.fi. Viitattu 8.8.2016.

Kirjallisuutta

  • Laine, Lasse: Suomen luontovuoden opas. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36498-7.
  • Lappalainen, Iiris: Suomen luonnon monimuotoisuus. Syke, 1998.
  • Neuvonen, Veikko: Muutoksia Suomen luonnossa. Otava, 2009.
  • Suuri suomalainen luonto-opas. Helsinki: Suuri suomalainen kirjakerho, 2004. ISBN 951-571-023-5.
  • Valste, Juha (päätoim.): Suomen luontotieto 1–4. Helsinki: WSOY, 2005–2006. ISBN 951-0-29432-2.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_luonto&oldid=15893970”