Vesikko

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee eläinlajia. Vesikko on myös sukellusvene ja uimahalli Joensuun Mehtimäellä.
Vesikko
Mink1.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Äärimmäisen uhanalainen [1]
Äärimmäisen uhanalainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Heimo: Näätäeläimet Mustelidae
Alaheimo: Varsinaiset näädät Mustelinae
Suku: Kärpät Mustela
Laji: lutreola
Kaksiosainen nimi
Mustela lutreola
(Linnaeus, 1761)
Levinneisyyskartta
Vesikon levinneisyys ruskealla, oranssilta alueelta mahdollisesti hävinnyt. Istutusalue Hiidenmaalla punaisella.
Vesikon levinneisyys ruskealla, oranssilta alueelta mahdollisesti hävinnyt. Istutusalue Hiidenmaalla punaisella.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Vesikko Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Vesikko Commonsissa

Nimi-testi OKIUCN-testi OK

Vesikko eli tuhkuri (Mustela lutreola) on yksi eurooppalaisista näätäeläinlajeista. Se kuuluu kärppien sukuun.

Minkki ja vesikko eivät ole lähisukulaislajeja huolimatta niiden samankaltaisesta ulkonäöstä ja elintavoista. Sen sijaan hilleri ja vesikko saattavat risteytyä keskenään.[1]

Vesikko.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesikko on pitkäselkäinen, lyhytjalkainen näätäeläin. Sen turkki on tummanruskea, lähes musta. Aluskarva on ruskea. Talveksi vesikon aluskarva vaihtuu tuuheaan, lähes vedenpitävään kerrokseen. Huulet ja alaleuka ovat valkoiset. Jollakin yksilöillä on valkeita läikkiä muuallakin.[2]

Vesikon ruumis on noin 28–40 cm pitkä ja sen häntä noin 12–19 cm pitkä. Vesikon paino voi olla vaihdella 300 g ja 1 kg välillä, naaras on keskimäärin hieman urosta pienempi.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesikkokannan suuruus on Espanjassa noin 500–1 000, Ranskassa 200–500, Romaniassa Tonavan suistossa alle 1 000 ja Ukrainassa alle 500 yksilöä. Venäjän kannaksi arvellaan muutamaa tuhatta.[4] Hiidenmaalla Virossa on viime vuosina suoritettu palautusistutuksia ja niitä suunnitellaan tehtäväksi myös Saarenmaalle. Vesikon palautus näyttää olevan mahdollista vain hävittämällä alueelta minkkikanta.[5]

Vesikkokanta on pienentynyt voimakkaasti 150 vuoden aikana. 1800-luvun lopussa sitä tavattiin Pohjois-Espanjasta Uralille ja Arkangelista Kaukasukselle. Sen jälkeen lajin elinalue on pienentynyt 85 prosenttia ja samalla pirstaloitunut. IUCN listasi vuonna 2011 lajin jo äärimmäisen uhanalaiseksi.[1]

Vesikko Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomesta vesikko on luokiteltu hävinneeksi. Viimeinen varmistettu havainto on vuodelta 1992 Sotkamosta, mutta käytännössä vesikko oli hävinnyt Suomesta jo 1950-luvulla.[4] Viimeisen havainnon muistoksi Vuokatissa on nimetty Eevalan risteykseen päättyvä tie Vesikkotieksi.[6][7]

Osasyyksi vesikon katoamiseen Suomesta on epäilty voimakasta minkkikantaa, joka olisi syrjäyttänyt sen voimakkaampana samaan ekologiseen lokeroon sijoittuvana eläimenä. Minkki on alun perin pohjoisamerikkalainen laji. Tutkimusten mukaan vesikkokannan pieneneminen alkoi kuitenkin jo ennen minkin voimakasta leviämistä. On arveltu, että vahva minkkikanta estää tehokkaasti vesikon paluun tai palautumisen Suomeen.[4]

Elinympäristö ja ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesikkoja tavataan harvoin yli sadan metrin päässä makean veden rannasta. Ne elävät järvien, jokien ja purojen rannoilla tiheän kasvillisuuden suojassa. Ne metsästävät öisin sekä vedessä että maalla, ja saavat saaliikseen pieniä nisäkkäitä, lintuja, sammakoita, nilviäisiä, rapuja, kaloja sekä hyönteisiä.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Maran, T., Skumatov, D., Palazón, S., Gomez, A., Põdra, M., Saveljev, A., Kranz, A., Libois, R. & Aulagnier, S.: Mustela lutreola IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2011. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 22.7.2014. (englanniksi)
  2. Shalu, T. 2001. Mustela lutreola Animal Diversity Web. (englanniksi)
  3. Lauri Siivonen: Pohjolan nisäkkäät, s. 114. Keuruu: Otava, 1977. ISBN 951-1-04235-1.
  4. a b c Juha Valste: Sukupuuton partaalla. Suomen Luonto, 2007, nro 9, s. 7.
  5. Korkeasaari: Vesikko Viitattu 12.12.2015.
  6. Jaakko Jurvansuu: Grahnilaisten Joroisten retki 2008 Grahnin sukuseura. 2008. Viitattu 13.12.2015.
  7. Aku Partanen: Vuokatti: Porttivaara–Vesikkotie Polkupyöräilyn erikoislehti Fillari. Viitattu 13.12.2015.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]