Hilleri

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hilleri
Ilder.jpg
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Heimo: Näätäeläimet Mustelidae
Suku: Kärpät Mustela
Laji: putorius
Kaksiosainen nimi

Mustela putorius
Linnaeus, 1758

Hillerin levinneisyysalue
Hillerin levinneisyysalue
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Hilleri Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Hilleri Commonsissa

Hilleri eli lahokas (Mustela putorius) on eurooppalainen näätäeläinlaji, joka on melko huonosti sopeutunut Suomen talviolosuhteisiin. Ongelmaksi muodostuu lähinnä ravinnon saanti, ei niinkään kylmyys. Tämän vuoksi hilleriä esiintyykin paljon asutuksen liepeillä ja paikoilla, joilla on helposti saatavilla ravintoa esimerkiksi tunkioiden lähettyviltä. Hilleri ei ole minkin tavoin riippuvainen vedestä, mutta se elää kuitenkin usein vesistöjen ja kosteikkojen lähellä. Hilleristä jalostettua frettiä pidetään lemmikkieläimenä ja käytetään apuna rottien ja kaniinien metsästyksessä.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hilleri kuuluu pieniin näätäeläimiin. Naaraat ovat selvästi pienempiä kuin koiraat. Hillerille on ominaista pitkä lieriömäinen vartalo ja lyhyet jalat.[2] Ruumiin pituus on uroksilla 35–45 senttimetriä ja naarailla 30–37 senttimetriä, hännän pituus on 11–19 senttimetriä. Uroshillerit painavat 0,7–1,5 kilogrammaa ja naaraat 0,2–0,8 kilogrammaa. Kuonon ympärys on vaalea, silmien takana kulkee valkea juova ja korvanlehtien reunat ovat vaaleat. Päällimmäiset karvat ovat ruskeanmustia, mutta pohjavilla on vaalea ja se paistaakin usein läpi etenkin talvella.[3][4]

Muiden näätäeläinten tavoin hillerilläkin on peräaukon vierellä rauhaset, jotka tuottavat pistävän hajuista eritettä.

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hillerillä on laaja levinneisyysalue Portugalista Euroopan poikki Venäjälle Uralvuoristoon asti. Sitä ei esiinny Skandinavian pohjoisosisa, Irlannissa, isossa osassa Balkania ja Adrianmeren itäistä rannikkoa. Kreikassa hillereitä on vain satunnaisesti maan pohjoisosissa.[1]

Venäjällä hillerin elinalueen koillisraja menee suurin piirtein linjaa, joka kulkee Arkangelista, Syktyvkarin kautta Permiin. Sen pohjois- ja itäpuolella hilleri on erittäin harvinainen, ja Kamajoen jälkeen sen korvaa siperiankärppä.[1]

Suomessa hilleriä tavataan Oulun korkeudelle saakka.[5]

Hilleri on sopeutumiskykyinen laji, mutta parhaitsen se viihtyy kosteilla ja alavilla alueilla.[6] Yleisenä sitä on alankometsissä, rantavyöhykkeillä ja talvisin lähellä maatiloja ja kyliä. Hilleri esiintyyi kuitenkin myös metsittyneellä arolla, soilla, jokilaaksoissa ja peltoalueilla.[1]

Hillerikannat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hillerikannat vaihtelevat suuresti, ja 1940-luvulla sen luultiin kuolevan Suomesta sukupuuttoon. Sittemmin kanta on toipunut, mutta hilleri on maineeltaan paha tuholainen ja sen vuoksi sitä vainottiin ”linturosvona” vielä 1980-luvun alussa. Nykyisin se joutuu kilpaileman vahvemman lajin, minkin, kanssa elintilasta ja ravinnosta.

Käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hilleri on aktiivinen pääasiassa yöllä ja hämärässä, mutta joskus sitä voi tavata myös päivällä.[4] Päivälevon se viettää usein toisen eläimen kolossa tai kivien ja oksien alla. Hilleri voi kuitenkin kaivaa myös itse oman pesäkolon.

Hillerillä on hyvin suuret anaalirauhaset, jonka erittellä se merkitsee reviirinsä. Venäläisen tutkimuksen mukaan hillerin reviiri voi olla jopa 2 500 hehtaaria. Länsi-Euroopassa tuhannella hehtaarilla on noin yksi yksilö. Todella suotuisassa elinympäristössä yksilötiheys voi olla jopa kymmenenkertainen. Se käyttää rauhasia refleksimäisestä myös uhkatilanteessa, sillä löyhkäävä eritesuihku on hyvä keino puolustautua vihollista vastaan.[7]

Hillerin liikkuminen on usein laukkamaista hyppimistä, mutta se voi myös ravata selkä suorana, pää alhaalla. Toisin kuin näätä, hilleri ei juurikaan kiipeile. Se osaa uida, mutta tekee sitä sangen vähän. Yölliset pyyntimatkat ovat muutamia kilometrejä pitkiä ja liikkumisalue on noin yhden neliökilometrin suuruinen. Uroksilla alueet ovat suuremmat kuin naarailla.

Hillerin jalanjälkiä.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hillerit saavat vain yhden poikueen vuodessa. Parittelu tapahtuu keväällä ja kantoaika on noin kuusi viikkoa.[8] Pesä on valmistettu kuivista ruohoista, jonne poikaset syntyvät toukokuun loppupuolella tai kesäkuussa. Poikueeseen kuuluu 3–7 poikasta. Ne painavat syntyessään alle 10 grammaa ja ovat sokeita ja karvattomia. Silmät avautuvat noin neljän viikon iässä, ja noin kahden kuukauden iässä poikaset ovat väritykseltään aikuisen kaltaisia. Neljän kuukauden iässä ne erkaantuvat sisaruksistaan, ja voivat lisääntyä jo seuraavana kesänä.[4]

Tarhoissa hilleri voi elää kymmenenkin vuotta, mutta luonnossa sen ikä on harvoin yli viittä vuotta.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hillerin pääravintoa ovat pienet nisäkkäät, etenkin jyrsijät ja jänikset, linnut ja sammakot sekä käärmeet. Myös kalat, hyönteiset ja marjat kuuluvat hillerin ravintoon, ja tilapäisesti ne voivat syödä kasviruokaakin.[3]

Ääntely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hillerin ääntely vaihtelee kiljahtelevasta kotkottavaan. Joskus hilleri voi myös kiljaista, mutta täysikasvuiset yksilöt ovat yleensä varsin hiljaisia.

Hillerit ja ihminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hillereitä pidetään lemmikkieläimenä, ja lajin kesymuotoa kutsutaan fretiksi. Niitä on käytetty myös kaniinikantojen harventajana, mutta esimerkiksi Uudessa-Seelannissa ne ovatkin levittäytyneet laajalle ja saalistvat ennemmin paikallisia lajeja.[7]

Hilleriä metsästetään sen turkin takia, mutta koska sen väritys vaihtelee niin yksilöllisesti villihillerien turkkia on usein vain pienemmissä tekstiileissä. Turkistarhoissa kasvatetaan usein hillerin ja fretin risteymämuotoa.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bjärvall, Anders & Ullström, Staffan: Suomen nisäkkäät. Suomentanut Iiris Kalliola & Heidi Kinnunen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2011. ISBN 978-951-1-25633-5.
  • Suuri eläintieto: Eläinten kiehtova maailma 2 (H). Weilin+Göös, 1990. ISBN 951-35-5128-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Skumatov, D., Abramov, A.V., Herrero, J., Kitchener, A., Maran, T., Kranz, A., Sándor, A., Saveljev, A., Savour-Soubelet, A., Guinot-Ghestem, M., Zuberogoitia, I., Birks, J.D.S., Weber, A., Melisch, R. & Ruette, S: Mustela putorius IUCN Red List of Threatened Species. Version 2017.3. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 18.5.2018. (englanniksi)
  2. Suuri eläintieto: Eläinten kiehtova maailma 2, s. 111.
  3. a b Lundrigan, B. & Conley, M.: Mustela putorius – European polecat 2001. Animal Diversity Web. Viitattu 25.7. 2010.
  4. a b c European polecat (Mustela putorius) Wildscreen Arkive. Viitattu 28.5.2017. (englanniksi)
  5. Bjärvall & Ullström, s. 193.
  6. Bjärvall & Ullström, s. 194.
  7. a b Bjärvall & Ullström, s. 195.
  8. Suuri eläintieto: Eläinten kiehtova maailma 2, s. 113.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]