Grönlanninhylje

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Grönlanninhylje
Kuutti
Kuutti
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia [2]
Heimo: Hylkeet Phocidae
Suku: Pagophilus
Gray, 1844
Laji: groenlandicus
Kaksiosainen nimi
Pagophilus groenlandicus
(Erxleben, 1777)
Levinneisyyskartta
Grönlanninhylkeen nykyinen levinneisyys.
Grönlanninhylkeen nykyinen levinneisyys.
Synonyymit
  • Phoca groenlandica Erxleben, 1777 [1]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Grönlanninhylje Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Grönlanninhylje Commonsissa

Nimi-testi OKIUCN-testi OK

Grönlanninhylje (Pagophilus groenlandicus,[2] aiemmin Phoca groenlandica) on hyljelaji, joka elää Pohjois-Atlantilla ja Jäämerellä. Se on sukunsa Pagophilus ainoa laji.[2] Grönlanninhylkeen kanta jakautuu kolmeen populaatioon, jotka eivät kuitenkaan ole omia alalajejaan.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grönlanninhylje on yleisväritykseltään valkoinen, mutta pää ja selän sivut ovat mustat. Naarailla ja nuorilla yksilöillä mustat alueet ovat rajaukseltaan epäselvempiä kuin uroksilla. Vatsapuoli on kummallakin sukupuolella kellertävä. Lajin yksilöt kasvavat 165–200 senttimetrin pituisiksi.[3] Ne voivat painaa yli 130 kilogrammaa.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piirros grönlanninhylkeistä.

Grönlanninhylje esiintyy vakituisena Pohjois-Atlantin, Jäämeren ja Vienanmeren rannikoilla Kanadan Newfoundlandissa, Grönlannissa, Islannissa, Norjassa ja Venäjällä. Satunnaisesti sitä tavataan Ranskan, Saksan, Skotlannin ja Yhdysvaltojen Virginian rannikkoalueilla.[2] Laji luokitellaan elinvoimaiseksi,[1] eli se ei ole uhanalainen.

Luulöytöjen perusteella tiedetään, että grönlanninhylje esiintyi viime jääkauden jälkeisenä aikana, 5 900–2 800 vuotta sitten eli ainakin noin 3 000 vuoden ajan,[4] yleisenä myös Itämerellä.[3] Suomessa löytöjä on tehty eniten Ahvenanmaalta.[5] Monissa jäänteissä on ollut merkkejä siitä, että lajia metsästettiin; esimerkiksi Närpiöstä on löydetty grönlanninhylkeen luuranko, jonka niskassa oli luinen harppuunankärki.[3] Laji hävisi Itämeren alueelta kivikaudella, kampakeraamisen ajan jälkeen,[5] joskin Kempeleessä tutkitusta hautaröykkiöstä löytynyt grönlanninhylkeen kallo viittaisi siihen, että ainakin Perämerellä laji säilyi varhaisrautakaudelle asti.[6] On arveltu, että ihminen metsästi tämän norppaa kömpelömmän hylkeen alueelta sukupuuttoon, varsinkin tappamalla keväisin sen ulkojäälle syntyneitä poikasia.[5] Tosin myös Itämeren jääpeitteen, suolapitoisuuden ja ravintotilanteen muutoksilla on saattanut olla vaikutusta lajin alueelliseen häviämiseen.[7]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grönlanninhylje elää pääsääntöisesti merellä kelluvan ajojään päällä, ja voi ajelehtia jäälauttojen mukana pitkiäkin matkoja.[3]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grönlanninhylkeet elävät usein suurina laumoina.[3] Sen ruokavalioon kuuluu vähintään 67 kalalajia ja 70 lajia erilaisia selkärangattomia, kuten äyriäisiä. Sen luonnollisia vihollisia ovat jääkarhut, jäähait ja miekkavalaat[1]. Grönlanninhylje voi elää 35-vuotiaaksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Kovacs, K. (IUCN SSC Pinniped Specialist Group): Pagophilus groenlandicus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 13.7.2014. (englanniksi)
  2. a b c d Wilson & Reeder: Pagophilus groenlandicus Mammal Species of the World. Bucknell University. Viitattu 11.5.2010. (englanniksi)
  3. a b c d e Nuorteva, Pekka; Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina: Nisäkkäät, matelijat, sammakkoeläimet, s. 106. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4.
  4. Jääkauden jälkeläiset – Suomen nisäkkäiden varhainen historia Helsingin Yliopisto (väitöstiivistelmä). Viitattu 10.10.2015.
  5. a b c Huurre, Matti: 9 000 vuotta Suomen esihistoriaa, s. 35–37. 10. painos. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 951-1-13753-0.
  6. Tornionlaakson historia I, s. 131–132. Malung: , 1991. ISBN 91-630-0263-9.
  7. Koivisto, Marjatta (päätoim.): Jääkaudet, s. 208. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.