Tämä on lupaava artikkeli.

Pikkulepakko

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pikkulepakko
Pipistrellus nathusii.jpg
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Lepakot Chiroptera
Alalahko: Pienlepakot Microchiroptera
Heimo: Siipat Vespertilionidae
Alaheimo: Vespertilioninae[2]
Tribus: Pipistrellini[2]
Suku: Pipistrellus
Laji: nathusii
Kaksiosainen nimi

Pipistrellus nathusii
(Keyserling & Blasius, 1839)[1]

Synonyymit
  • Pipistrellus (Pipistrellus) nathusii (Keyserling and Blasius, 1839) [2]
  • Pipistrellus (Pipistrellus) unicolor Fatio, 1905
  • Pipistrellus unicolor Fatio, 1905 [2]
  • Vespertilio nathusii Keyserling & Blasius 1839 [3]
Pikkulepakon levinneisyys
Pikkulepakon levinneisyys
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Pikkulepakko Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Pikkulepakko Commonsissa

Pikkulepakko (Pipistrellus nathusii) on Euroopassa elävä lepakkolaji, joka kuuluu siippojen heimoon. Suomessa se on harvinainen pesimälaji. Pikkulepakko on yksi Euroopan pienikokoisimmista lepakkolajeista,[4] ja sen ruumis on 4,5–5,7 senttimetriä pitkä ja paino 5–10 grammaa. Se käyttää ravinnokseen erityisesti yöperhosia ja sääskiä. Laji on saanut tieteellisen nimensä saksalaisen Hermann von Nathusiusin mukaan.

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakko muistuttaa ulkonäöltään viiksi- ja isoviiksisiippaa.[5] Sen selkä on tumman harmaanruskea ja hartioissa on tumma laikku.[5] Selän karvoitus jatkuu myös häntäräpylässä.[6] Vatsapuoli on vaalea ja kellertävän harmaanruskea.[5] Korvan edessä oleva uloke, tragus, on pyöreäpäinen.[6] Lennossa lajin tärkein tuntomerkki on nilkasta häntäpoimun reunaan ulottuva pitkä kannus.[7]

Nimestään huolimatta pikkulepakko ei ole erityisen pieni, vaan samankokoinen kuin esimerkiksi isoviiksisiippa. Pikkulepakon ruumis on noin 4,5–5,7 senttimetriä pitkä,[8] ja se painaa 5–10 grammaa[9]. Häntä on 3,5–4 senttimetrin mittainen.[8] Siipien kärkiväli on 22–24,5 senttimetriä[5] ja kyynärvarren pituus 3,6 senttimetriä[8]. Pikkulepakko on hyvin samannäköinen kuin kääpiö- ja vaivaislepakko, ja lajien selkein ero on viidennen sormen pituudessa: kääpiö- ja vaivaislepakolla se on enintään 4,3 senttimetriä, pikkulepakolla vähintään 4,4 senttiä.[8] Pikkulepakko on myös hieman suurempi kuin nämä lähisukulaisensa.[8]

Äänet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakot viestivät keskenään erilaisilla, ihmiskorvinkin kuultavilla sirisevillä ja rätisevillä äänillä.[10] Ne ääntelevät varsinkin silloin, kun ovat lähdössä päiväpiilostaan.[10] Ihminen voi kuulla pikkulepakon, kuten muidenkin lepakkojen, lentäessään päästämät korkeataajuiset kaikuluotausäänet vain ultraäänidetektorin avulla. Lajin luotausäänet ovat samankaltaisia, mutta korkeampia (yleensä 36–42 kilohertsi) ja nopearytmisempiä kuin pohjanlepakolla.[6]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakon levinneisyysalue ulottuu Länsi-Euroopasta Kaukasukselle, Uralille ja Länsi-Aasiaan.[2] Laji elää myös Britteinsaarten eteläosissa.[2] Pikkulepakot muuttavat talvehtimaan Keski-Eurooppaan, jopa 2 000 kilometrin päähän pesimäalueeltaan.[6] Baltian ja Saksan alueen yksilöt siirtyvät talveksi Atlantin rannikolle tai Pohjois-Italiaan, jossa ne horrostavat.[10] Ne saapuvat takaisin pohjoiseen toukokuun tienoilla.[10]

Ruotsissa pikkulepakko on melko harvinainen, mutta Virossa yleinen. Suomessa pikkulepakoita on aiemmin tavattu keväisin ja kesäisin vain satunnaisesti, lähinnä etelärannikolla.[10] Ensimmäinen havainto tehtiin vuonna 1982 Hangossa,[8][7] ja vuoteen 1999 mennessä oli havaittu vasta alle kymmenen yksilöä.[5] 2000-luvun alussa yksilöitä tavattiin jo useita joka kesä.[7] Heinäkuussa 2006 saatiin itäiseltä Uudellamaalta, Ruotsinpyhtäältä[6], havainto siitä, että pikkulepakot myös lisääntyvät ja saavat poikasia Suomessa.[10] Lisääntymisyhdyskunnan löytymisen jälkeen pikkulepakkohavainnot ovat yleistyneet Suomen rannikkoseuduilla ja saaristossa,[6] mutta se johtuu osittain myös lepakkoharrastyksen yleistymisestä ja parantuneesta lajintuntemuksesta.[7] Vuoteen 2011 mennessä maasta oli löydetty toinenkin pesimäyhdyskunta.[11] Suomessa lajin muuttokäyttäytymistä ei ole tutkittu kovinkaan paljon.[7] Havaintoja kevät- ja syysmuutosta on tehty Suomen rannikoilla vasta vuoden 2006 jälkeen. Detektoreilla saatujen havaintojen mukaan pikkulepakot saapuvat maahan toukokuun alussa ja lähtevät elokuun lopulla.[12]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakko elää mieluiten rannikon ja rehevien järvien tuntumassa korkeiden, harvassa kasvavien rantapuiden latvuksissa. Sitä tavataan paljon myös kaupungeissa.[8] Kesäaikaan se viettää päivät esimerkiksi puunkoloissa, rakennuksissa tai lepakonpöntöissä. Laji talvehtii kallionhalkeamissa, luolissa ja rakennuksissa.[1]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakot käyttävät ravinnokseen yöllä lentäviä hyönteisiä, muiden Suomessa elävien lepakoiden tapaan. Ne syövät varsinkin yöperhosia ja sääskiä.[8] Pikkulepakko on vilkas ja nopea lentäjä.[6][5]

Lisääntyminen ja elinikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakko saa kerrallaan useimmiten kaksi poikasta.[8] Synnytys tapahtuu kesäkuussa. Poikaset saavuttavat lentokykyisyyden 3–4 viikon ikäisinä.[13] Vanhin tunnettu pikkulepakko on elänyt 11-vuotiaaksi.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Hutson, A.M., Spitzenberger, F., Juste, J., Aulagnier, S., Palmeirim, J., Karataş, A. & Paunović, M.: Pipistrellus nathusii IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 11.7.2014. (englanniksi)
  2. a b c d e f Don E. Wilson & DeeAnn M. Reeder: Pipistrellus (Pipistrellus) nathusii Mammal Species of the World. 2005. Bucknell University. Viitattu 8.7.2010. (englanniksi)
  3. Taxon details www.faunaeur.org. Fauna Europaea. Viitattu 8.7.2010. (englanniksi)
  4. Lepakko- ja hyönteiskartoitukset Kvarken Flada. Viitattu 16.4.2019. (ruotsiksi)
  5. a b c d e f Lappalainen, Markku: Suomen lepakot. Suomen Luonto, 1999, nro 6, s. 36. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  6. a b c d e f g Kyheröinen, Eeva-Maria: Lepakot osana lähiluontoa. Kymenlaakson Luonto, 2010, 16. vsk, s. 34. Kymenlaakson luonnonsuojelupiiri ry. ISSN 1238-5530. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 8.7.2010.
  7. a b c d e Kauppinen, Juha: Ruttunaamojen kesä. Suomen Luonto, 2006, nro 9, s. 2. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  8. a b c d e f g h i Nuorteva, Pekka; Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina: Nisäkkäät, matelijat, sammakkoeläimet, s. 78-79. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4.
  9. a b Longevity, ageing, and life history of Pipistrellus nathusii (englanniksi) Luettu 8.7.2010
  10. a b c d e f Tulonen, Hannele: Pikkulepakosta tuli uusi nisäkäslaji Suomeen Hs.fi. 31.7.2006. Helsingin Sanomat. Viitattu 8.7.2010.
  11. Hämäläinen, Elias: Kansainvälinen lepakkovuosi Elonkeha.fi. 15.2.2011. Elonkehä. Viitattu 21.2.2011.
  12. Malve, Riitta: Detektori tallentaa lepakoiden muuton. Suomen Luonto, 2010, nro 7, s. 12. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  13. Luontodirektiivilajiopas_2017.pdf hel.fi. Viitattu 2019-4-16.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]