Ikirouta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Roudan ja ikiroudan alueet pohjoisella pallonpuoliskolla. Violetti: ikirouta, sininen: maa roudassa yli 15 päivää vuodessa, oranssi: maa roudassa keskimäärin alle 15 päivää vuodessa. (NASA)
Ikiroutaa

Ikirouta on maa-aines, joka pysyy jäätyneenä yli kaksi vuotta kerrallaan. Suurin osa ikiroudasta sijaitsee korkeilla leveyspiireillä, mutta tarpeeksi korkealla, esimerkiksi Alpeilla ikiroutaa tavataan myös keskileveysasteilla.

Suomessa saattaa olla ikiroutaa Lapin palsasoilla. Siperian ikirouta kätkee sisäänsä muun muassa mammutteja, jotka ovat säilyneet kuin pakastimessa. Maa on monesti ikiroudan alueilla roudassa ainakin kymmenien metrien syvyydessä, mutta kylmimmillä alueilla ikiroutaa voi olla 1 000 metrin syvyyteen asti, jos peruskallio ei ole esteenä. Ikirouta sulaa kesällä yleensä 50-100 cm syvyydeltä[1].

Käynnissä oleva ikiroudan sulaminen vapauttaa kasvihuonekaasuja[2] ja siten kiihdyttää nykyistä ilmastonmuutosta.

Ikiroudan ilmastorajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikirouta sijaitsee pääosin tundran ja subarktisen ilmaston alueella. Sen synnyn edellytys on kylmä talvi. Ikirouta on yhtenäistä, jos sitä on laajoilla alueilla ilman ikiroudattomia alueita. Epäjatkuvassa ikiroudassa maa ikiroutaantuu vain routautumisherkemmillä alueilla. Satunnaista ikiroutaa esiintyy hieman tätä lämpimämmissä, jolloin ikiroutaa on vain joissain paikoissa. Monesti normaalia syvemmällä olevaa jäännösikiroutaa esiintyy niillä alueilla, joilla ikiroutaa oli aikana jolloin oli kylmempää kuin nyt. Maa saattaa joskus talvella jäätyä syvälle, vaikka tämä routaantuminen ei ikiroutaa olekaan. Erityisen routimisherkkiä ovat runsaasti vettä sisältävät maalajit, kuten savi.

Summittaisia ilmastollisia rajoja ikiroudalle voidaan laatia. Ikirouta on yhtenäinen, koko maa-alan kattava, kun vuoden keskilämpötila on alle -5 °C. Ikirouta on epäyhtenäistä, kun vuoden keskilämpötila on alle 0 °C[3].

Ikirouta ja jääkausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkaudella ikirouta ulottui varsinkin Aasiassa erityisen laajalle alueelle. Tämä johtui voimakkaasta talvisesta korkeapaineesta, joka kylmensi ilmaa. Ikiroudan eteläraja kulki eteläisimmillään Keski-Ranskan-Etelä-Ukrainan laveydellä. Itä-Siperian ikiroudan raja oli jääkaudella nykyisen vuoden keskilämpötilan +5 C tienoilla[4]. Jääkaudenlla ikiroudan alueella oli yleensä jäätikön äärellä syntynyttä tuulen kuljettamaa lössiä tai sen tapaista hienojakoista maata. Jakutian pohjoisosissa on vieläkin lössistä ja jäästä syntynyttä jääkautista jedomaa.

Ikirouta ja ilmastonmuutos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siperian ikirouta on tutkijoiden mukaan sulamassa[5]viimeistään vuodesta 2005. Tämän voivat todeta myös Siperian asukkaat[6], joiden rakennukset romahtelevat maans sisään. Siperian ikiroutajärvet ovat kasvanaat suuremmiksi[7]. Alaskankin ikirouda arvellaan olevan perin asteen päässä sulamisesta[8] . Ikirouta on sitonut huomattavan määrän kasvihuonekaasuja, joita vapautuu paljon ilmakehään ilmaston lämmetessä kasvihuone-ilmön takia. Kasvihuone-ilmiö voimistaa itseään, ja ilmaston lämpeneminen nopeutuu[9]. Näin ollen ihmisen aiheuttama ilmakehän hiilidioksidimäärän kasvu on laukaissut luonnollisen kasvihuonekaasujen lähteen, joka toimi viimeksi jääkauden lopussa. Ilmastoa lämmittää ikiroudan sulamisen kaaujen lisäksi myös arktisen merijään sulaminen[10], joka taas kiihdyttää kasvihuonekaasujen vapautumista ilmakehästä. Näin ikiroudan sulamine on osa ilmastonmuutoksen suurta noidankehää. Ei osata sanoa, miten suuri ikiroudan sulamisen osuus on käynnissä olevassa ilmastonmuutoksessa[11]. Pahimmassa tapauksessa maapallo lämpenee mm ikiroudasta ja meren alta vapautuvien kasvihuonekaasujen takia yhtä pahoin kuin peloeseenin lopun lämpöhuipussa PETM:ssä[12].

Nykytiedon mukaan esimerkiksi Siperian ikirouta sisältää eri muotoihin sitoutuneita kasvihuonekaasuja. Roudan sulaessa roudasta ja sen alta vapautuu esimerkiksi metaania[13], typpioksiduulia ja hiilidioksidia. Metaani on 20 kertaa hiilidioksidia voimakkeempi kasvihuonekaasu, mutta hajoaa ilmakehässä mm hiilidioksidiksi. Varsinkin lössipitoisessa ikiroudassa jedomassa on paljon hiiltä, ja sen sulamisen uskotaan tuottaneen huomattavan määrän jääkauden lopussa vapautuneesta metaanista. Ikirouta vapautta sulaessaan myös typpioksidia, joka tunnetaan paremmin ilokaasuna[14]. Typpioksidi N20 on hiilidioksidia 300 kertaa tehokkaampi kasvihuonekaasu ja lisäksi kaasu syö otsonikerrosta[15][16].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Haggett&Moore 1991, s 162
  2. Siperian ikirouta alkanut sulaa Yle uutiset Luonto ja ympäristö, 11.08.2005 klo 08:43, päivitetty 29.10.2008 klo 04:57
  3. A permafrost glacial hypothesis to explain atmospheric CO2 and the ice ages during the Pleistocen R. Zech, Y. Huang, M. Zech, R. Tarozo, W. Zech, Clim. Past Discuss., 6, 2199–2221, 2010, www.clim-past-discuss.net/6/2199/2010/doi:10.5194/cpd-6-2199-201
  4. [doi:10.5194/cp-7-501-2011 High carbon sequestration in Siberian permafrost loess-paleosols during glacials] R. Zech1, Y. Huang, M. Zech, R. Tarozo, and W. Zech, Clim. Past, 7, 501–509, 2011
  5. Ilmatieteen laitos aloittaa kasvihuonekaasumittaukset Siperiassa Ilmatieteen laitos tiedotearkisto 14.10.2009
  6. Siperialaiskylä uhkaa romahtaa ikiroudan sulaessa Helsingin sanomat uutiset ulkomaat 31.5.2008
  7. Arktinen sulaminen on uhka ihmiskunnalle Ekofokus
  8. Suomen kuvalehti 36/2005, s, 24-30, "Siperia sulaa"
  9. Arktinen ikirouta sulaa pian Kansan uutiset 22.2.2011
  10. Ilmasto on kuin domino: Arktisen merijään sulaminen voi laukaista ketjureaktion Suomen kuvalehti 17.3.2013
  11. Lisää huonoja uutisia: Ikirouta vuotaa enemmän kuin arvioitu Ikirouta Vihreä lanka 28.11.2012
  12. Permafrost In a Warming World
  13. Ilmastonmuutos sulattaa ikiroutaa mammuttien maassa Yle Uutiset ulkomaat julkaistu 15.10.2009 klo 14:19, päivitetty 16.10.2009 klo 12:49
  14. Sulavasta ikiroudasta vapautuva metaani ja ilokaasu eivät ole iloinen asia Jari kolehmaine ilmastotieto 9.4.2010
  15. Permafrost soil and laughing gas university of Cöpenhagen News all news 2010.4 06 April 2010
  16. High nitrous oxide production from thawing permafrost Elberling, B., Christiansen, H. H., and Hansen, B. U.: ”, Nature Geoscience, April 4, 2010, doi:10.1038/ngeo803