Perinnebiotooppi

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Perinnebiotooppi tarkoittaa perinteisten elinkeino- sekä maankäyttötapojen muovaamia luontotyyppejä, joilla esiintyy uhanalaisia lajeja. Esimerkiksi niityt, kedot, ahot ja metsälaitumet ovat perinnebiotooppeja. Perinnebiotoopista käytetään myös termejä puolikulttuuribiotooppi ja puolikulttuurimaisema.[1] Perinnemaisema on laajempi käsite: perinnemaisemat jaetaan perinnebiotooppeihin ja rakennettuihin perinnemaisemiin[2]. Perinnebiotooppialueella on aina arvokasta kasvillisuutta. Aikaisemmin esimerkiksi karjanlaidunnuksen ansiosta avoimina ja valoisina pysyneet perinnebiotoopit kasvavat helposti umpeen ja metsittyvät, ellei niitä hoideta. Hoitotapoja ovat laidunnuksen lisäksi raivaukset ja niitto.

Levajärven laidunaluetta Satakunnassa.

Perinnebiotooppien luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lammas kuivalla kalliokedolla.

Suomalaisia tämän hetkisiä perinnebiotooppeja ovat ja niidetyypit[3]

  • Kalliokedot
    • Kalkkivaikutteiset kalliokedot
    • Karut kalliokedot
  • Kedot
    • Kalkkivaikutteiset pienruohokedot
    • Karut pienruohokedot
    • Kangaskedot
    • Mäkikaurakedot
    • Heinäkedot
  • Nummet
    • Pienruohonummet
    • Heinänummet
    • Varpunummet
  • Tuoreet niityt
    • Tuoreet pienruohoniityt
    • Tuoreet suurruohoniityt
    • Tuoreet heinäniityt
  • Kosteat niityt
    • Kalkkivaikutteiset kosteat niityt
    • Kosteat ruohoniityt
    • Kosteat heinäniityt
  • Järven- ja joenrantaniityt
    • Sisävesien hapsiluikkarantaniity
    • Sisävesien järvikorte- ja kaislarantaniityt
    • Sisävesien suursararantaniityt
    • Sisävesien matalakasvuiset vihvilä-, heinä- ja sararantaniityt
    • Sisävesien korkeakasvuiset rantaniity
  • Merenrantaniityt
    • Pikkuluikka-hapsiluikkamerenrantaniityt
    • Luikka- ja kaislamerenrantaniityt
    • Suursaramerenrantaniityt
    • Matalakasvuiset vihvilä-, heinä- ja saramerenrantaniityt
    • Korkeakasvuiset merenrantaniityt
    • Suolamaalaikut
  • Suoniityt
  • Tulvaniityt
    • Kortetulvaniityt
    • Suursaratulvaniityt
    • Kosteat heinätulvaniityt
    • Tuoreet heinätulvaniityt
    • Kuivat pienruohotulvaniityt
  • Hakamaat
    • Jalopuuhaat
    • Lehtipuuhaat
    • Sekapuuhaat
    • Havupuuhaat
  • Lehdesniityt
  • Metsälaitumet
    • Lehtimetsälaitumet
    • Sekametsälaitumet
    • Havumetsälaitumet

Viimeisten sadan vuoden aikana perinnebiotooppien määrä Suomessa on romahtanut alle prosenttiin ja useimmat perinnebiotoopit ovat uhanalaisia. Kasvi- ja eläinlajistoltaan perinnebiotoopit ovat monipuolisimpia luontotyyppejämme, ja niiden taantuminen on siksi vakava ongelma luonnon monimuotoisuudelle. Perinnebiotooppien eliölajeista 22 % eli 338 lajia on luokiteltu valtakunnan tasolla uhanalaisiksi.[2]

Perinnebiotooppien kartoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ympäristökeskus teki vuosina 1992–1998 perinnemaisemainventoinnin, jossa tunnistettiin 3694 arvokasta perinnebiotooppikohdetta, kokonaispinta-alaltaan noin 18 640 hehtaaria.[4][2] Näistä puustoisia perinneympäristöjä oli runsaat 40 %, joista puolestaan metsälaitumia oli 29 %, hakamaita 19 % ja kaskimetsiä 2 %. Lehdesniityt olivat hyvin harvinaisia. Monet metsälaitumet ovat jo muuttuneet metsämaiksi luonnonvaikutuksesta.[5]

Perinnebiotoopit jaoteltiin valtakunnallisesti, maakunnallisesti ja paikallisesti arvokkaisiin kohteisiin. Valtakunnallisesti arvokkaita perinnebiotooppikohteita oli 209 ja ne kattoivat 4 275 hehtaarin alueen.[6] Noin puolet, 10 000 ha, näistä perinnebiotoopeista on aktiivisen hoidon kohteina.

Perinnebiotooppeja maakunnittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinais-Suomen maakunnassa kartoitettiin SYKE:n inventoinnissa 39 valtakunnallisesti arvokasta perinnebiotooppia 1 573 ha:n alueella. Etelä-Karjalan maakunnan alueella oli kaksi valtakunnallista kohdetta kuuden hehtaarin alueella.[6]

Päijät-Hämeessä oli 101 kohdetta 576 ha:n alueella, näistä valtakunnallisesti arvokkaita 10 (108 ha), maakunnallisesti arvokkaita 36 (253 ha), paikallisesti arvokkaita 55 (215 ha). Kohteet käsittivät kallioketoja, ketoja, tuoreita niittyjä, rantaniittyjä, hakamaita, kaskimetsiä, ja muita. Hämeen maakunnassa oli 134 kartoitettua kohdetta, jotka kattoivat 501 ha.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lahti, Kimmo & Rönkä, Antti: Biologia: Ympäristöekologia. Helsinki: WSOY oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-29702-X.
  2. a b c Perinnemaisemat ja -biotoopit Suomen ympäristökeskus, Ympäristöministeriö. 10.2.2009. Valtion ympäristöhallinto. Arkistoitu 21.11.2009. Viitattu 11.2.2009.
  3. Kontula, Tytti & Raunio, Anne (toim.): Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018 Luontotyyppien punainen kirja : Osa 1 – tulokset ja arvioinnin perusteet, s. 239–242. Suomen ympäristökeskus ja Ympäristöministeriö, 2018. ISBN 978-952-11-4816-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 17.3.2019).
  4. Jääskeläinen, Elina: Perinnebiotooppien hoidon ohjevihkonen: 1. avoimet Perinnebiotoopit, s. 2. Maa- ja metsätalousministerö & Suomen ympäristökeskus SYKE. Teoksen verkkoversio (viitattu 25.6.2019).
  5. Puustoiset perinneympäristöt – Luonnon lumoa menneiltä ajoilta. Tapio sekä maa- ja metsätalousministeriö. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 25.6.2019).
  6. a b Vainio, Maarit & Kekäläinen, Hannele & Alanen, Aulikki & Pykälä, Juha: Suomen perinnebiotoopit – Perinnemaisemaprojektin valtakunnallinen loppuraportti. Helsinki: Suomen ympäristökeskus, 2001. ISBN 952-11-1039-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 25.6.2019).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haapanen, A. & Mikkola P. & Tenovuo, R.: Luonto ja luonnonsuojelu, s. 353. Otava, 1977. ISBN 951-1-04400-1.
  • Ruuhijärvi R. & Häyrinen U.: Ympäristönsuojelu 2. 1984, s. 97-99. Kirjayhtymä. ISBN 951-26-2288-2
  • Toim. Rauno, Ruuhijärvi & Häyrinen, Urpo: Ympäristönsuojelu. 2, s. 97–99. Helsinki: Kirjayhtymä, 1984. ISBN 951-26-2288-2.
  • Kemppainen, Ritva & Leena Lehtomaa: Perinnebiotooppien hoidon tila ja tavoitteet. Valtakunnallinen kooste perinnebiotooppien alueellisista hoito-ohjelmista. Lounais-Suomen ympäristökeskuksen raportteja 2/2009. Turku: Lounais-Suomen ympäristökeskus, 2009. ISBN 978-952-11-3368-8. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 22.2.2009).