Mao Zedong

Mao Zedong
Mao Zedong (1963)
Kiinan kansantasavallan puhemies
27. syyskuuta 1954 – 27. huhtikuuta 1959
Pääministeri	Zhou Enlai
Seuraaja	Liu Shaoqi
Kiinan kommunistisen puolueen puhemies
20. maaliskuuta 1943 – 9. syyskuuta 1976 Kiinan johtaja 1. lokakuuta 1949 – 9. syyskuuta 1976
Edeltäjä	Zhang Wentian (nimikkeellä pääsihteeri)
Seuraaja	Hua Guofeng
Henkilötiedot
Syntynyt	26. joulukuuta 1893 Shaoshan, Kiina
Kuollut	9. syyskuuta 1976 (82 vuotta) Peking, Kiinan kansantasavalta
Puoliso	Luó Yīxiù (1907–1910) Yang Kaihui (1920–1930) He Zizhen (1930–1937) Jiang Qing (1939–1976)
Lapset	Yhteensä 10: Mao Anying (1922–1950) Mao Anqing (1923–2007) Mao Anlong (1927–1931) Yang Yuehua (s. 1929) Li Min (s. 1936) Li Na (s. 1940)
Tiedot
Puolue	Kiinan kommunistinen puolue
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Mao Zedong ( ääntäminen mandariiksi ^(ohje) yksink.: 毛泽东; perint.: 毛澤東; pinyin: Máo Zédōng; Wade–Giles: Mao Tse-tung, kohteliaisuusnimi: Rùnzhī 润芝, 26. joulukuuta 1893 – 9. syyskuuta 1976) oli kiinalainen sotilas, poliitikko ja marxilainen teoreetikko, joka kehitti maolaisuutena tunnetun opin. Kiinan kommunistisen puolueen puheenjohtajana Mao johti kommunistit voittoon Kiinan sisällissodassa, ja 1. lokakuuta 1949 hän perusti Kiinan kansantasavallan, jota johti suvereenisti kuolemaansa saakka.

Maon merkittäväksi ansioksi on luettu aiemmin hajanaisen Kiinan yhdistäminen vahvan keskushallinnon alaisuuteen. Lisäksi hänen on katsottu ainakin auttaneen japanilaisten valloittajien karkotuksessa, ja häntä pidetään taitavana sissisodan johtajana ja teoreetikkona. Kommunistien valtaannousun ja kansantasavallan perustamisen jälkeen Maon perintö on ristiriitaisempi, ja sitä varjostavat epäonnistunut talouspolitiikka, toisinajattelijoihin kohdistunut vaino sekä valtaviin mittasuhteisiin paisunut henkilökultti.

Maon johtamistyylille oli ominaista tavallisten kiinalaisten mobilisoiminen erilaisiin uudistusohjelmiin ja joukkoliikkeisiin. Niistä tunnetuimmat olivat 1950-luvun lopulla toteutettu suuri harppaus ja 1960-luvulla alkanut kulttuurivallankumous. Suuren harppauksen tarkoituksena oli modernisoida ja teollistaa Kiina nopeasti, mutta epärealistiset tavoitteet ja kehno suunnittelu johtivat talouden syöksykierteeseen ja maanlaajuiseen nälänhätään, jossa kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä. Kulttuurivallankumouksen tavoitteena oli uudistaa Kiinan poliittista elämää ja syrjäyttää Maon kilpailijat. Tilanne karkasi nopeasti keskushallinnon käsistä, ja maa ajautui sekasortoon. Maon valtakauden viimeiset kymmenen vuotta olivat epävakaata aikaa, jota leimasivat sisäinen valtataistelu ja poliittinen väkivalta. Levottomuuksista ja nälänhädistä huolimatta Kiinan väkiluku kasvoi Maon kaudella runsaasta 500 miljoonasta lähes miljardiin. Koulutustaso ja eliniänodote paranivat huomattavasti aiemmasta, mutta tavallisen kansan elintaso pysyi heikkona, ja Maon kuollessa neljännes kiinalaisista eli edelleen äärimmäisessä köyhyydessä.

Arviot Maon perinnöstä ovat vahvasti jakautuneet. Virallisesti Kiinan kansantasavalta kunnioittaa Maoa valtakunnan yhdistäjänä ja perustajana, mutta tunnustaa hänen myöhemmät virheensä. Syrjäseuduilla Maoa palvotaan jopa jumalana, joskin virallinen Kiina vastustaa tätä. Länsimaissa Maoon suhtaudutaan usein hirmuvaltiaana, joka vainosi sumeilematta vastustajiaan ja edisti poliittisia päämääriään valtavista ihmishenkien menetyksistä piittaamatta. Historiantutkijat ovat esittäneet hienovaraisempia tulkintoja, joissa huomioidaan sekä Maon saavutukset että epäonnistumiset. Lauri Paltemaan ja Juha A. Vuoren mukaan Maon valtakaudella otettiin merkittäviä edistysaskelia, mutta ne olisi todennäköisesti saavutettu myös ilman kommunisteja.

Elämäkerta

Lapsuus ja nuoruus (1893–1911)

Mao perheineen asui lapsuudenkotinsa itäsiivessä ja naapurit läntisessä. Talo on nykyään turistinähtävyys. Kuva vuodelta 2010.

Mao syntyi Hunanin maakunnassa Shaoshanin kylässä. Hänen isänsä oli entinen pientilallinen, joka oli vaurastunut viljakaupalla ja omisti suhteellisen paljon maata. Perhe ei ollut rikas tai kuuluisa, mutta se oli kuitenkin eräs Shaoshanin varakkaimmista. Mao kasvoi vanhempiensa, kahden veljen ja adoptiosisaren kanssa. Isä oli Maon mukaan ankara ja kuritti lapsiaan usein. Äitiään Mao sen sijaan muisteli lämmöllä. Tämä oli harras buddhalainen ja lempeä luonne, joka toivoi pojastaan munkkia. Mao kuitenkin luopui uskonnosta teini-iässä.

Kahdeksanvuotiaana Mao meni kylänsä kouluun, missä hän tutustui klassiseen kiinalaiseen kirjallisuuteen. Hän ei pitänyt opettajastaan, mikä herätti hänessä elinikäisen halveksunnan intellektuelleja kohtaan. Kyläyhteisö piti koulutuksen ainoana mielekkäänä tavoitteena kirjanpidon oppimista, ja 13-vuotiaana Mao lopetti koulun voidakseen työskennellä perheensä maatilalla. Hän luki edelleen paljon ja kiinnostui politiikasta luettuaan Zheng Guanyingin edustuksellista demokratiaa puolustaneen ja Kiinan alennustilaa kritisoineen pamfletin. Talvi 1906–1907 oli kylmä, ja Hunanissa puhkesi nälänhätä ja levottomuuksia. Ne levisivät myös Shaoshaniin, missä nälkäiset maalaiset takavarikoivat Maon isältä viljaa. Mao ei hyväksynyt rikosta, mutta suhtautui köyhälistön ahdinkoon ymmärtäväisesti.

Talvella 1907–1908 Maon isä järjesti pojalleen vaimoksi paikallisen tytön Luo Yixiun, joka oli 18-vuotias ja siten neljä vuotta miestään vanhempi. Tapaus teki Maosta kiivaan järjestettyjen avioliittojen vastustajan, ja hän karkasi kotoa pian häiden jälkeen. Nöyryytetty Luo jäi asumaan Maon vanhempien luokse, ja Shaoshanissa huhuttiin hänen olevan Maon isän jalkavaimo. Kyläyhteisön hyljeksimä Luo kuoli 1910.

Heti vaimonsa kuoltua Mao jatkoi opintojaan ja siirtyi läheiseen Donghshaniin peruskoulun yläluokille. Kitsaudestaan huolimatta Maon isä halusi nähdä poikansa menestyvän ja maksoi tämän ylöspidon. Muut oppilaat olivat enimmäkseen maanomistajien lapsia ja kiusasivat Maoa hänen rahvaanomaisen olemuksensa vuoksi. Sopeutumisvaikeuksia aiheutti myös se, että koulunsa välillä keskeyttänyt Mao oli neljä vuotta muita vanhempi. Hän opiskeli Dongshanissa vain muutaman kuukauden ja siirtyi alkuvuodesta 1911 Hunanin pääkaupungissa Changshassa sijainneeseen keskikouluun.

Monet elämäkerturit ovat yrittäneet löytää nuoren Maon toiminnasta viitteitä, jotka selittäisivät hänen myöhemmän maineensa hirmuvaltiaana. Yritykset ovat kuitenkin epäonnistuneet, ja kaikesta päätellen Maon lapsuus oli kiinalaisittain varsin tavanomainen. Historioitsija Lee Feigonin mukaan Mao oli ”hyvännäköinen poika hyvin toimeentulevasta maalaiskodista”. Vaikka Mao myöhemmin väitti kapinoineensa isäänsä vastaan, hänen opintonsa tapahtuivat perheen taloudellisella tuella ja isän hyväksynnällä. Välit vanhempiin olivat ajoittaisista kiistoista huolimatta ilmeisesti varsin hyvät ja pysyivät läheisinä vielä kotoa muuton jälkeenkin. Monista Kiinan vallankumousjohtajista Mao poikkesi jo sikälikin, ettei ollut orpo.

Poliittinen aktivoituminen (1911–1918)

Mao 19-vuotiaana.

Tasavaltalaiset aatteet olivat Changshassa suosittuja, ja Mao tutustui siellä ensimmäistä kertaa länsimaisiin ajatuksiin. Häneen vaikuttivat Liang Qichaon ja Sun Yat-senin kaltaiset kiinalaiset poliittiset uudistajat ja vallankumoukselliset. Hän ihaili myös sotapäälliköitä ja -sankareita, Kiinan muinaisia keisareita sekä Napoleon Bonapartea ja George Washingtonia. Mao jopa rukoili edesmenneeltä keisarilta suojelusta uudistusmielisille kiinalaispoliitikoille. Symbolisena eleenä hän leikkasi pois perinteisen hiuspalmikon, jota pidettiin mantšuhallitsijoille omistautumisen merkkinä.

Wuchangin kaupungissa puhkesi lokakuussa 1911 kapina Qing-dynastiaa vastaan. Changshassa opetus keskeytettiin, ja kapinointia ihaillut Mao värväytyi Sun Yat-senin vallankumousarmeijan riveihin. Hän sai hyvää palkkaa, ja osan velvollisuuksistaan hän teetätti maksua vastaan siviileillä. Sotatoimiin Mao ei osallistunut, ja vapaa-aikansa hän käytti lueskellen. Kuuden kuukauden palveluksen jälkeen hän pyysi eroa armeijasta voidakseen palata opintojensa pariin. Xinhai-vallankumous osoitti Maolle aseellisen toiminnan poliittisen vaikutusvallan. Keväällä 1912 keisarikunnan tilalle perustettiin ensimmäinen Kiinan tasavalta.

Virattomaksi jäänyt Mao opiskeli muun muassa poliisikoulussa, lakikoulussa ja kauppaopistossa sekä historiaa. Perinteinen virkamiesjärjestelmä oli lakkautettu 1905, ja koulutusjärjestelmän uudistaminen länsimaisen mallin mukaan oli vielä kesken, mikä teki virkamiesuralle tähtäävien nuorten tulevaisuudesta epävarman. Itseopiskelijana Mao oli uuttera. Changshan kirjastossa hän luki kiinankielisiä käännöksiä Adam Smithin Kansojen varallisuudesta, Montesquieun Lakien hengestä sekä muista liberalismin klassikoista ja tutustui Charles Darwinin sekä Jean-Jacques Rousseaun kaltaisten tiedemiesten ja filosofien tuotantoon. Nuoren Maon ajattelu oli individualistista, ja vanhemmalla iällä hän myönsi pitäneensä itseään intellektuellina, joka oli fyysisen raatamisen ja työväenluokan yläpuolella. Maon isä turhautui poikansa päämäärättömään elämään ja lopetti elatusrahan maksun. Köyhtynyt Mao joutui muuttamaan varattomien yömajaan.

Mao haaveili opettajan urasta ja ilmoittautui Changshan normaalikouluun, jota laajalti pidettiin Hunanin parhaana oppilaitoksena. Hän teki vaikutuksen etiikanopettajaansa Yang Changjiin, joka kuvaili nuorta suojattiaan poikkeuksellisen älykkääksi ja komeaksi. Yang kannusti Maoa tutustumaan Chen Duxiun radikaaliin Uusi nuoriso -lehteen. Huhtikuussa 1917 Mao julkaisi lehdessä ensimmäisen artikkelinsa, jossa kehotti älymystöä valmistautumaan vallankumoukseen fyysisellä harjoittelulla. Koulussa Mao aktivoitui ensimmäistä kertaa poliittisesti, järjesti useita protesteja koulun tiukkaa kuria vastaan ja perusti ”Kansan uusi opintoseura” -nimisen opiskelijajärjestön. Se oli eräs Kiinan radikaaleimmista, ja useimmat jäsenet liittyivät sittemmin Kiinan kommunistiseen puolueeseen. Viralliset opinnot painottuivat Kiinan historiaan, kirjallisuuteen ja filosofiaan sekä länsimaiseen ajatteluun. Mao oli hyvä oppilas ja tovereidensa parissa suosittu. Hän luki paljon kirjoja ja sanomalehtiä ja kävi laajenevaa kirjeenvaihtoa. Keväällä 1917 hänet äänestettiin opiskelijoiden ”vapaaehtoisarmeijan” päälliköksi. Sen tehtävänä oli suojella koulua ryösteleviltä sotilailta, mutta yksikkö ei koskaan joutunut tositoimiin.

Peking, Shanghai ja radikalismi (1918–1920)

Mao Zedong vuonna 1919.

Mao valmistui koulusta keväällä 1918 ja siirtyi lokakuussa Pekingiin, jonka yliopistosta hänen suojelijansa Yang Changji oli saanut työn. Hän ei päässyt varsinaiseksi opiskelijaksi, mutta Yang järjesti suojattinsa kirjastoapulaiseksi. Palkka oli huono, ja Mao joutui asumaan samassa huoneessa seitsemän muun opiskelijan kanssa. Yliopistolla monet ylenkatsoivat Maoa tämän alhaisen luokkataustan ja maalaismaisen puhetavan vuoksi. Mao kuitenkin ylisti Pekingin kauneutta ja eloisaa ilmapiiriä. Pekingin yliopisto oli Kiinan älymystön keskus, ja Mao tapasi siellä kommunistipuolueen tulevat perustajat Chen Duxiun ja Li Dazhaon. Jälkimmäinen oli kirjastonhoitajana hänen välitön esimiehensä.

Kiinalaisen älymystön keskuudessa oli vuodesta 1915 alkanut syntyä radikaali liike, joka hylkäsi länsimaisen liberalismin ihanteet ja pani toivonsa marxilaisuuteen ja leninismiin. Talvella 1918–1919 Mao radikalisoitui nopeasti. Hän häälyi eri ideologioiden välillä ja kiinnostui niin bolševismista, liberalismista, utopiasosialismista kuin anarkismistakin, joka vetosi häneen individualisminsa ja perinteiden vastaisuutensa vuoksi. Myös perinteinen kiinalainen filosofia ja nationalismi vaikuttivat Maoon. Vuoden 1919 mittaan laaja kirjoittelu ja aktivismi alkoivat tuoda hänelle mainetta kiinalaisten kommunistien keskuudessa.

Toukokuussa 1919 Kiinassa puhkesi laajamittaisia protesteja, jotka vastustivat Saksan Kiinan-siirtomaiden luovuttamista Japanille ja vaativat niiden palauttamista Kiinalle. Chen Duxiu pani Pekingissa alulle opiskelijamielenosoitukset, joihin myös Mao liittyi. Hän lähti Pekingistä keväällä 1919 saattaakseen Ranskaan aikovia ystäviään Shanghaihin. Kesällä hän perusti erilaisia Japanin-vastaisia järjestöjä, joiden jäseniksi tuli opiskelijoita, kauppiaita ja työläisiä, ja ryhtyi kirjoittamaan aktiivisesti. Teksteissä oli usein myönteisiä viittauksia Venäjän vallankumoukseen ja kommunistisiin vallankumousliikkeisiin. Mao kirjoitti tekstinsä kansankielellä, jota tavalliset kiinalaiset kykenivät ymmärtämään. Marxilaisuuden sijaan ajatukset olivat Pjotr Kropotkinin keskinäisen avun innoittamia. Joulukuussa 1919 Mao järjesti Changshassa lakon, mutta joutui paikallisen sotaherran pelossa palaamaan Pekingiin.

Vuonna 1919 Maon äiti sairasteli ja lokakuussa hän kuoli. Mao ei ilmeisesti käynyt äitinsä luona ennen tämän kuolemaa mutta auttoi hautajaisjärjestelyissä ja piti tunteikkaan puheen. Vuodenvaihteessa Mao oleskeli Pekingissä, missä hän tapasi kuolemansairaan professori Yangin. Sekä Maon biologinen isä että isähahmona toiminut Yang kuolivat tammikuussa 1920. Pekingissä Mao sai käsiinsä vastikään kiinaksi käännettyjä marxilaisia painatteita, joista merkittävimmät olivat Kommunistisen manifestin ensimmäinen osa sekä Karl Kautskyn Karl Marxin taloudelliset opit. Mahdollisesti Mao myös lohdutti Yangin tytärtä Kaihuita. Pekingistä hän siirtyi Shanghaihin, missä hän työskenteli pyykkärinä ja tutustui Chen Duxiuun. Chenin vaikutuksesta hän omaksui marxilaisia ajatuksia ja viittasikin myöhemmin Shanghain-vuosiinsa eräinä elämänsä tärkeimmistä.

Kommunistipuolueen perustaminen (1920–1923)

Maon toinen vaimo Yang Kaihui lapsineen.

Syyskuussa 1920 Mao sai paikan Changhshan normaalikoulun yhteydessä toimivan peruskoulun rehtorina. Seuraavassa kuussa hän organisoi sosialistisen nuorisojärjestön toiminnan kaupungissa. Hänen palkkansa oli nyt varsin hyvä, ja loppuvuodesta 1920 hän avioitui Yang Kaihuin kanssa. Pariskunta sai 1920-luvun mittaan kolme poikaa.

Li Dazhao ja Chen Duxiu perustivat Kiinan kommunistisen puolueen (KKP) Shanghaissa vuonna 1921. He olivat ryhtyneet marxilaisiksi lokakuun vallankumouksen jälkeen. On epäselvää, liittyikö Mao koskaan virallisesti puolueen jäseneksi. Joka tapauksessa hän perusti puolueen ja sen nuoristojärjestön Changshan-osastot sekä kirjallisuusseuran, joka levitti vallankumouksellista kirjallisuutta Hunaniin. Mao oli jonkin aikaa mukana myös Hunanin autonomiaa ajaneessa liikkeessä toivoen maakunnallisen perustuslain edistävän kansalaisvapauksia ja helpottavan vallankumouksellista toimintaa. Osa kommunisteista syytti Maoa liiasta hunanilaismielisyydestä, ja kesällä 1923 hän kiisti koskaan kannattaneensa maakuntien itsehallintoa.

Heinäkuussa 1921 Mao osallistui KKP:n ensimmäiseen puoluekokoukseen. Changshaan asettuneesta Maosta tuli Hunanin puoluesihteeri. Hän kannusti paikallisia opiskelemaan ja löysi tässä liittolaisen yhdysvaltalaisrahoitteisesta NMKY:stä. Liikkeen tavoitteena oli opettaa lukutaidottomille aikuisille yleisimmät tuhat kirjoitusmerkkejä, mutta Mao muokkasi oppikirjoja siten, että niissä kerrottiin Venäjän vallankumouksesta ja kommunismin tärkeimmistä opeista. Hän osallistui edelleen myös työväenliikkeen toimintaan ja lakkojen järjestämiseen. Työväestön lisäksi Mao organisoi tuekseen intellektuelleja, maanomistajia, upseereja, kauppiaita, rikollisjärjestöjen johtajia ja kristittyjä pappeja. Liike oli älymystön johtama, ja sen menestys perustui paikallisen eliitin myötämielisyyteen. Mao osoittautui taitavaksi poliitikoksi, joka perusti kouluja, järjesti kurinalaisia lakkoja, solmi liittoja paikallisten mahtimiesten kanssa ja houkutteli salaseurat puolelleen. Kaikki tämä tapahtui kuitenkin KKP:n ohjauksessa ja sen maanlaajuisia toimintamenetelmiä noudattaen.

Komintern suositteli KKP:tä solmimaan väliaikaisen liiton ”porvarillisten demokraattien” kanssa, jotta kiinalaiset voisivat yhdessä kamppailla imperialisteja (Japani, Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta) vastaan. Alkuun KKP suhtautui ajatukseen kielteisesti, mutta heinäkuussa 1922 se otti myönteisemmän kannan. Omien sanojensa mukaan Mao ei osallistunut puoluekokoukseen, koska kadotti osoitteen. Joka tapauksessa hän suhtautui myönteisesti kansallismielisten kanssa tehtävään yhteistyöhön. Kun kommunistinen puolue 1923 solmi liiton Sun Yat-Senin Kuomintang-puolueen kanssa, Mao oli yksi ensimmäistä puolueeseen liittyneistä kommunisteista.

Kuomintangin jäsenenä (1924–1927)

Mao Kantonin-vuosinaan.

Alkuvuodesta 1924 Mao muutti perheineen Shanghaihin, missä hän toimi Kuomintangin toimeenpanevan toimiston päämiehenä. Vuodenvaihteessa hän palasi lepäämään kotikyläänsä Shaoshaniin, missä paikalliset osoittivat mieltä länsimaisten poliisien ammuttua Shanghaissa kymmeniä kiinalaisia. Tapahtumien todistaminen sai Maon oivaltamaan maaseudun köyhälistön merkityksen onnistuneelle vallankumoukselle. Hän pyrkikin jatkossa kanavoimaan maalaisväestön spontaanit mielenilmaukset järjestäytyneeksi, kommunistien alaisuudessa tapahtuvaksi poliittiseksi toiminnaksi.

Hunanin sotilasjohdon epäsuosioon joutunut Mao pakeni Kuomintangin tukialueille Kantoniin, missä hänestä tuli puolueen propagandaosaston päällikkö ja Poliittisen viikkolehden toimittaja. Vaikka Mao asui ja toimi kaupungissa, hänen poliittinen mielenkiintonsa keskittyi maaseudun väestöön. Mao esimerkiksi antoi poliittista opetusta pienviljelijöille. Koulutukseen kuului myös sotilaallisia harjoituksia, joiden avulla kommunisteille rakennettiin kaaderikuntaa. Kuomintangille Maon koulutustoiminnasta tuskin oli merkittävää hyötyä. Tästä huolimatta monet KKP:n jäsenet syyttivät Maoa liiallisesta Kuomintangin myötäilystä. Riitojen aiheuttaman stressin myötä Mao alkoi kärsiä unettomuudesta ja muista psykosomaattisista oireista. Ahdistusta hoidettiin rauhoittavilla lääkkeillä, joista Mao tuli myöhemmin riippuvaiseksi.

Vuonna 1925 kuolleen Sun Yat-Senin seuraajaksi tuli Tšiang Kai-šek. Tämä oli muodollisesti sitoutunut maailmanvallankumoukseen ja riippuvainen Neuvostoliiton sotilaallisesta avusta, mutta pyrki samalla varmistamaan Kiinan riippumattomuuden ulkovalloista. Toukokuussa 1926 Tšiang erotti useimmat kommunistit Kuomintangin päättävistä elimistä. Poikkeuksellisesti Mao sai jatkaa tehtävässään lokakuuhun 1926 asti, ja hänen värväämänsä maalaiset jatkoivat kommunistien etujen ajamista. Maaliskuussa 1927 Mao osallistui KMT:n toimeenpanevan keskuskomitean yleiskokoukseen Wuhanissa. Hän ajoi maalaisköyhälistön asiaa aktiivisesti ja kannatti elinkautista vankeutta tai kuolemantuomiota kaikille vastavallankumoukselliseen toimintaan syyllistyneille. Huhtikuussa Mao nimitettiin KMT:n viisijäseniseen ”keskusmaakomiteaan”. Hän kehotti vuokraviljelijöitä lopettamaan vuokranmaksun ja esitti maan takavarikoimista ”häiriköiltä, huonoilta maanomistajilta, korruptoituneilta virkamiehiltä, militaristeilta ja vastavallankumouksellisilta”. Kaikki yli 4,5 eekkeriä eli noin 11 hehtaaria maata omistavat eli 13 % Kiinan väestöstä katsottiin automaattisesti vastavallankumouksellisiksi. Suurin osa komitean jäsenistä piti Maon vaatimuksia liian ankarina, muut kommunistit liian lempeinä, eikä niitä pantu sellaisenaan toimeen.

Kesällä 1926 Tšiang aloitti niin kutsutun pohjoisen sotaretken, jonka päämääränä oli syrjäyttää Pekingin konservatiivinen hallitus ja yhdistää sotaherrojen hallitsema hajanainen Kiina. Mao palasi marraskuussa Hunaniin ja alkoi tutustua maalaisväestön poliittiseen liikehdintään. Alkuvuodesta 1927 hän ennusti maaseudun köyhälistön laajamittaisen kapinan olevan aivan käsillä ja johtavan nopeaan vallanvaihtoon. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Sotaretken myötä Tšiang nousi Kiinan johtajaksi ja Kuomintangin ja kommunistien yhteistyö päättyi. Shanghaissa kommunistien johtamat ammattiliitot ottivat kaupungin valtaansa ennen Tšiangin armeijoiden saapumista. Tšiang alkoi vainota kommunisteja, ja huhtikuussa 1927 hän murhautti heitä suurin määrin. Nankingiin perustamaansa hallitukseen Tšiang ei ottanut yhtään kommunistia. Puhdistuksien seurauksena KKP käytännössä katosi kaupungeista ja myös maaseudulla sen valta heikkeni.

Sisällissodan alku (1927–1930)

Mao kolmannen vaimonsa He Zizhenin kanssa vuonna 1936.

Elokuussa 1927 puolue asetti Maon johtoon neljä rykmenttiä, jotka koostuivat pienviljelijöistä, kaivostyöläisistä ja entisistä Kuomintangin sotilaista. Armeija hyökkäsi Changshaan 9. syyskuuta, mutta tappiot olivat raskaat, ja yksi rykmenteistä loikkasi takaisin KMT:n puolelle. Kuusi päivää jatkuneiden taisteluiden jälkeen Mao totesi yrityksen toivottomaksi ja määräsi vetäytymisen. Hän jäi vähäksi aikaa sotavangiksi mutta pakeni piiloutumalla korkeaan ruohikkoon. Lokakuussa Mao johti noin 1 000 eloonjäänyttä kannattajaansa Jinggangshanin vuoristoon, missä hän houkutteli paikalliset rosvojoukot liittymään kommunistien sotilaiksi.

Changshassa sijainnut Neuvostoliiton konsulaatti osallistui sotaretken suunnitteluun ja johtamiseen. Perääntyminen oli konsulaatin arvion mukaan merkki ”mitä halveksuttavimmasta petturuudesta ja pelkuruudesta”. Mao erotettiin sekä KKP:n keskuskomiteasta että Hunanin alueellisesta komiteasta rangaistuksena ”sotilaallisesta opportunismista”. Lisäksi hänen katsottiin keskittyneen liiaksi maaseudun asioihin ja kohdelleen ”huonoja maanomistajia” liian lempeästi. Kohtalon ivaa oli, että samana päivänä keskuskomitea virallisti eräitä Maon pitkään ajamia linjauksia. Näitä olivat työläisneuvostojen perustaminen, kaiken viljelysmaan takavarikoiminen sekä Kuomintangin tuomitseminen. Mao kuuli kritiikistä vasta kuukausia myöhemmin ja jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Miltei heti Jinggangvuorille asetuttuaan Mao tapasi He Zizhenin, joka oli hänen ystävänsä sisko ja kaunis nuori nainen. Aluksi He toimi Maon avustajana ja paikallisen murteen tulkkina. Keväällä 1928 hän muutti Maon luokse asumaan. Pari järjesti myös epämuodollisen avioliittoseremonian, vaikka Mao olikin edelleen periaatteessa liitossa Yang Kaihuin kanssa. Vuosikymmenen kestäneen liittonsa aikana Mao ja He saivat yhteensä kuusi lasta, joista kaikki paitsi yksi kuolivat pikkulapsina tai jouduttiin vaarallisten olosuhteiden vuoksi antamaan paikallisten perheiden hoiviin.

Mao julisti hallitsemansa viisi vuoristokylää itsehallinnolliseksi valtioksi, vaikka tienoon väestö oli lukumäärältään kommunistiarmeijaa pienempi ja suhtautui tulokkaisiin kielteisesti. Neuvostovalta perustui Maon omiin aivoituksiin sekä Kantonin kommuunin käytäntöihin, joista uusi johto oli lukenut sanomalehdistä. Rikkaille kuuluva maa takavarikoitiin, ja maanomistajat joutuivat uudelleenkoulutettaviksi tai teloitettiin. Keskuskomitean käskyjen vastaisesti Mao esti joukkomurhat ja vältteli suuria yhteenottoja vihollisjoukkojen kanssa, mistä suivaantuneena puolue alisti Jinggangvuoret tiukempaan komentoonsa. Keskuskomitea määräsi useita uhkarohkeita hyökkäyksiä Etelä-Hunaniin. Ne johtivat raskaisiin tappioihin, ja Jinggangshan vaihtoi toistuvasti omistajaa ennen kuin kommunistien valta jälleen vakiintui. Maaseudulla harhaillessaan Maon armeija kohtasi Zhu Den komentaman kommunistirykmentin. Osastot yhdistyivät, ja Zhu nimitettiin 4. puna-armeijan poliittiseksi komissaariksi. Myös Peng Dehuain johtama 5. puna-armeija ja kommunistien riveihin loikannut KMT:n rykmentti asettuivat neuvostoalueelle. Parhaimmillaan Maon ja Zhun komennossa oli noin 10 000 miestä. Vuoristossa ruokaa oli vaikea kasvattaa riittävästi, ja talven 1928–1929 kommunistit näkivät nälkää.

Tammikuussa 1929 kommunistien 2 800 miestä vetäytyivät kohti etelää. Kuri romahti ja joukot alkoivat ryöstellä siviilejä, mikä heikensi Maon arvovaltaa. Sekä Moskova että KKP:n Shanghaissa toiminut keskuskomitea suhtautuivat Maon talonpoikaisarmeijaan epäluuloisesti: todellisen vallankumouksen uskottiin edelleen alkavan kaupunkien teollisuuskeskuksista. Vastavuoroisesti Mao suhtautui epäluuloisesti Moskovan ohjaukseen ja näki Kiinan paikkana, josta maailmanvallankumous käynnistyisi. Neuvostoliitossa puolestaan syytettiin Maoa ja hänen hengenheimolaisiaan liiasta Kiina-keskeisyydestä. Kun Moskova korvasi KKP:n johdon Neuvostoliitossa koulutetuilla bolševikeilla, Mao kritisoi näitä kyvyttömyydestä ymmärtää Kiinan tilannetta. Hänestä tulikin eräs KKP:n uuden johdon vaikutusvaltaisimmista vastustajista.

Jiangxin neuvostotasavalta (1930–1934)

Neuvostotasavallan perustamisen kunniaksi marraskuussa 1931 järjestetty paraati.

Helmikuussa 1930 Mao perusti hallitsemilleen aluille Lounais-Jiangxin maakunnallisen neuvostohallituksen. Kesällä 1930 keskuskomitea määräsi puna-armeijan valloittamaan useita Keski- ja Etelä-Kiinassa sijaitsevia suurkaupunkeja ja näin käynnistämään maanlaajuisen, työväestöön tukeutuvan vallankumouksen. Yritys johti raskaisiin tappioihin, jolloin Mao käskyjen vastaisesti määräsi operaation keskeytettäväksi ja vetäytyi takaisin tukialueilleen Etelä-Jiangxissa. Paikallinen sotaherra kosti kapinoinnin mestaamalla Yang Kaihuin. Yangille annettiin mahdollisuus tuomita miehensä toiminta, mutta hän kieltäytyi. Mao suri vaimonsa kuolemaa loppuelämänsä ja kirjoitti tämän muistolle useita runoja. Myös Zhu Den vaimo ja Maon adoptiosisko Zejian murhattiin vuosikymmenen vaihteessa.

Kommunistien vaikeudet johtivat sisäisiin ristiriitoihin ja tekivät Maosta epäluuloisen oppositiota kohtaan. Lisäksi monet Jiangxin asukkaat ja eliitin jäsenet olivat liittyneet puolueeseen omaa uraansa edistääkseen. Maoa syytettiin sekä diktaattorin otteista että liiallisesta maltillisuudesta. Paikalliset eivät myöskään pitäneet Maon sissisotataktiikasta, jossa vihollinen houkuteltiin omalle alueelle ja tuhottiin yllätyshyökkäyksellä, sillä tämä aiheutti kärsimystä neuvoston kansalaisille. Marraskuussa 1930 Mao syytti lähes 4 000 sotilasta ja upseeria vehkeilystä. Sovitteluyritykset epäonnistuivat, ja pidätetyistä noin puolet teloitettiin. Joulukuussa Mao, Zhu ja Peng yritettiin syrjäyttää. Kostoksi Maolle uskolliset joukot kiduttivat ja teloittivat arviolta 2 000–3 000 opposition edustajaa. Puhdistus laajeni ja muuttui yhä vainoharhaisemmaksi, ja joksikin aikaa tilanne karkasi KKP:n johdon käsistä. Keskuskomitean enemmistö asettui joka tapauksessa Maon ja Zhun kannalle.

KKP:n keskuskomitea siirtyi turvalliseksi katsomaansa Jiangxiin, ja marraskuussa 1931 kommunistit julistivat hallitsemansa alueet Kiinan neuvostotasavallaksi, jonka kansankomissaarineuvoston puhemieheksi Mao nimitettiin. Vallankumousliike alkoi entistä enemmän tukeutua maalaisväestöön ja pyrki laajentamaan maaseudulla sijainneita tukialueitaan vähitellen. Kaupungeissa kommunistien kannatus jäi sen sijaan vähäiseksi. Jiangxin neuvostotasavallan asevoimat käsittivät parhaimmillaan 200 000 miestä, ja sen hallitsemalla alueella asui miljoonia ihmisiä. Tšiang Kai-šekin hyökkäykset onnistuttiin toistaiseksi torjumaan perinteisen sodankäynnin keinoin, mikä merkitsi arvovaltatappiota sissitaktiikkaa kannattaneelle Maolle. Sotilasasioista päättivät lähinnä puna-armeijan upseerit, ja lokakuussa 1932 ylipäälliköksi nousi Zhou Enlai. Mao vapautettiin sotilaallisista velvollisuuksistaan, ja neuvostotasavallan viimeisinä vuosina hän jäi pitkälti muodollisen keulakuvan asemaan. Puhemiehen roolissa hän keskittyi erityisesti talouteen, koulutukseen sekä naisten aseman parantamiseen.

Vuosina 1931–1934 Mao sairasti vaikeaa malariaa, ja talvella 1932–1933 hänellä diagnosoitiin tuberkuloosi. Vuonna 1933 Mao oli sairautensa vuoksi jonkin aikaa työkyvytön, kärsi masennuksesta ja joi paljon, vaikka normaalisti vältti alkoholia.

Pitkä marssi (1934–1935)

Pitkän marssin reitti 1934–1935. Tummanpunainen alue kartan yläosassa on kommunistien tukialue Yan’anissa ja sen ympäristössä.

Tšiang Kai-šek aloitti neuvostotasavaltaa vastaan sotaretken, jonka päämääränä oli ensin saartaa ja myöhemmin tuhota kommunistien joukot. Ensimmäisissä taisteluissa puna-armeija löi lukumäärältään ylivoimaiset mutta heikosti motivoituneet ja koulutetut vihollisarmeijat helposti. Vuonna 1934 Tšiang laittoi kuitenkin asialle omat valiojoukkonsa, mikä pakotti kommunistit hylkäämään tukialueensa Jiangxissa.

Puna-armeija päätti evakuoida joukkonsa Kiinan luoteisosiin. Noin vuoden kestänyt, 5 000–10 000 kilometrin matkan käsittänyt vetäytyminen tuli sittemmin tunnetuksi pitkänä marssina. Lokakuussa 1934 Jiangxista lähti matkaan noin 85 000 sotilasta sekä 15 000 puoluekaaderia ja virkamiestä. Niitä vastassa oli noin 700 000 Tšiangille uskollista sotilasta. Mao halusi joukkojen suuntaavan pohjoiseen, missä ne taistelisivat japanilaisia vastaan. Japanin-vastainen taistelu houkutteli häntä sekä isänmaallisista että propagandasyistä. Marssin alkaessa Maon valta oli edelleen vähäinen, sillä sotilaskomentajana toimi Zhu De, poliittisena komissaarina Zhou Enlai ja sotaopin asiantuntijana Otto Braun. Braun halusi kommunistien taistelevan tiensä KMT:n linjojen läpi, jotta armeija voisi yhdistyä muiden kommunistijoukkojen kanssa. Mao sen sijaan kannatti pitkää kiertotietä vaikeakulkuisten ja harvaan asuttujen seutujen läpi. Jälkimmäinen strategia osoittautui menestyksekkäämmäksi. Lisäksi Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin asettui tukemaan Maoa, jonka poliittiset kannat olivat Kiinan kommunistijohtajista lähimpänä hänen omiaan. Tammikuussa 1935 Mao nimitettiin pysyvän komitean jäseneksi ja maaliskuussa puna-armeijan poliittiseksi komissaariksi.

Marssin aikana kommunistit kävivät lukuisia taisteluja Kuomintangia, mantšuheimoja, muslimiratsuväkeä sekä paikallisten sotaherrojen joukkoja vastaan. Myös nälkä, sairaudet ja karkuruus verottivat kommunistien lukumäärää. Sichuanissa Maon armeija yhdistyi hetkeksi Zhang Guotaon 50 000 miehen vahvuisten joukkojen kanssa. Mao ja Zhang olivat kuitenkin erimielisiä perääntymisen reitistä, ja Mao jatkoi pohjoiseen ilman Zhangia. Hän saapui Shaanxin maakuntaan lokakuussa 1935, jolloin hänen joukkonsa olivat huvenneet 7 000 – 8 000 mieheen. Vuoden 1936 loppuun mennessä myös Zhun ja muiden kommunistijohtajien armeijat saapuivat Shaanxiin ja nostivat puna-armeijan vahvuuden 30 000 mieheen.

Perinteisen sodankäynnin näkökulmasta pitkä marssi oli Kiinan puna-armeijalle katastrofi. Raskaista tappioista huolimatta siitä tuli kuitenkin symboli kommunistien peräänantamattomuudelle ja taistelutahdolle. Sankaritarina innoitti monia nuoria kiinalaisia liittymään KKP:hen. Mao sai pitkän marssin myötä Kiinan puna-armeijan komentoonsa, mitä hän käytti poliittisen vaikutusvallan hankkimiseen. Kesään 1935 mennessä hän oli KKP:n tosiasiallinen johtaja, vaikka hänellä ei vielä ollutkaan muodollista puhemiehen virkaa.

Mukana marssilla oli Maon vaimo He, joka taittoi suuren osan matkaa raskaana ja oli yksi harvoista pitkästä marssista selvinneistä naisista. Matkan jälkipuoliskolla He haavoittui kranaatinsirpaleesta päähän, ja marssin päätyttyä hän matkusti Moskovaan hoidettavaksi.

Joulukuussa 1936 Mao asettui Yan’aniin, josta tuli Kiinan kommunistien keskus seuraavien vuosien ajaksi. Yan’anin-kauden katsotaan loppuneen joko vuoteen 1945 ja toisen maailmansodan päättymiseen tai vuoteen 1947, jolloin KKP ja Kuomintang kävivät ratkaisevaa taistelua Kiinan herruudesta. KKP:n voiton jälkeen aikakausi romantisoitiin kommunistien välisen veljeyden, tasa-arvon ja päättäväisyyden vertauskuvaksi. Mao itse muisteli aikaa nostalgialla, ja halu palata Yan’anin vaatimattomaan mutta yhteisölliseen elämäntapaan vaikutti merkittävästi hänen myöhempiin poliittisiin päätöksiinsä.

Yhteisrintama Japania vastaan (1935–1945)

Mao ja Tšiang Kai-šek skoolaavat Japanista saadulle voitolle vuonna 1945.

Komintern linjasi elokuussa 1935, että kommunistien tulisi pyrkiä muodostamaan fasisminvastaisia kansanrintamia. Toukokuusta 1936 lähtien myös Kiinan kommunistinen puolue pyrki lähestymään Tšiangia. Joulukuussa 1936 joukko kansallismielisiä upseereja sieppasi Tšiangin ja painosti häntä päättämään sisällissodan. Välikohtauksen toimeenpanneet upseerit olivat kotoisin Japanin miehittämästä Koillis-Kiinasta ja halusivat keskittää kaikki voimat ulkoista vihollista vastaan. KKP ja Kuomintang alkoivat neuvotella yhtenäisestä Japanin-vastaisesta rintamasta ja pääsivät pääkohdista sopuun suhteellisen nopeasti. Japani hyökkäsi Kiinaan kesällä 1937, ja syyskuussa Kuomintang ja KKP sopivat muodollisesta liitosta. Propagandassaan Mao solvasi Tšiangia maanpetturiksi, mutta ymmärsi, ettei puna-armeija yksin pärjäisi Japanille.

Samoihin aikoihin Edgar Snow, Agnes Smedley sekä muita länsimaisia toimittajia saapui kommunistien hallitsemalle alueelle. Heidän kirjoituksensa toivat Maolle ja hänen liikkeelleen kansainvälistä näkyvyyttä. Snow’n mukaan Maon luonteessa kohtasivat syvällinen älykkyys ja maalaismainen juonikkuus. Vaikka Mao-kultti ei vielä ollut kehittynyt, Snow pani merkille Maon ”syväänjuurtuneen omanarvontunnon” sekä hänen kykynsä ”häikäilemättömään päätöksentekoon”. Smedley sai alkuun Maosta kielteisen kuvan ja kuvaili tätä ”esteetikoksi” (aesthete). Myöhemmin hän kuitenkin löysi varautuneen ulkokuoren alta inhimillistä lämpöä ja maanläheisyyttä. Kuomintang päästi kommunistialueelle ulkomaiset toimittajat helpommin kuin kiinalaiset. Siksi monet kiinalaiset kuulivat Maon ajatuksista mutkan kautta, kun länsimaista kirjallisuutta käännettiin kiinaksi.

Vuosina 1936–1940 Mao keskittyi ensimmäistä kertaa sitten 1920-luvun poliittiseen teoriaan. Hän opiskeli neuvostoliittolaista filosofiaa ja kehitti omaa tulkintaansa marxilaisuudesta. Lisäksi hän kirjoitti sissi- ja vallankumoussodan teoriasta. KKP:n ja Kuomintangin yhteistyöhön Mao suhtautui myönteisesti ja katsoi, ettei yhteisrintamaa tulisi hajottaa ennenaikaisilla vaatimuksilla sosialismiin siirtymisestä. Tämä johti puhdasoppisempien kommunistien taholta syytöksiin Kuomintangin mielistelystä, ja puolueen sisäinen valtataistelu Moskovan linjaa edustanutta Wang Mingiä sekä Maon johtajuutta vastustanutta Zhang Guotaoa vastaan jatkui.

Lokakuussa 1938 Mao esitteli ensimmäistä kertaa ajatuksen kiinalaisesta marxilaisuuden tulkinnasta, joka tukeutui Kiinan yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin erityispiirteisiin. Vuosina 1942–1943 hän käynnisti poliittisen kampanjan, jonka aikana KKP:hen sodan aikana liittyneille uusille jäsenille opetettiin marxismin ja leninismin perusteita. Kampanjaan kuului myös poliittinen puhdistus, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Kiinan kommunistinen puolue Neuvostoliiton ohjauksesta. Maaliskuussa 1943 Mao nimitettiin puolueen pääsihteeriksi ja politbyroon johtajaksi, mikä teki hänestä ensimmäistä kertaa KKP:n muodollisen päämiehen.

Maon elämä Yan’anissa oli varsin spartalaista. Vapaa-ajallaan hän kasvatti tomaatteja ja yritti jalostaa tupakkaa. Vuonna 1939 Mao erosi He Zizhenistä ja avioitui suositun näyttelijättären ja kommunistiaktivistin Jiang Qingin kanssa. Veteraanivallankumouksellisen hylkääminen herätti paljon pahennusta.

Kiinan–Japanin sodan vuosina KKP muutti retoriikkaansa nationalistiseen ja japanilaisvastaiseen suuntaan ja alkoi rakentaa itselleen ruohonjuuritason kannatusta. Kun sota loppui 1945, Kiinan puna-armeija oli kasvanut 500 000 – 1 000 000 miehen vahvuiseksi, ja sen hallitsemalla alueella asui jopa 90 miljoonaa ihmistä.

Kommunistien voitto (1945–1949)

Mao julistaa Kiinan kansantasavallan perustetuksi 1. lokakuuta 1949.

Japanin antauduttua yhtenäisrintama luhistui ja Kiinan sisällissota jatkui. Sotaväsymys ja epäpätevä hallinto söivät Kuomintangin suosiota, kun taas kommunistit olivat vahvempia kuin koskaan. Stalin häälyi KKP:n ja Kuomintangin välillä. Hän oli tukenut ajatusta Kuomintangin tuella tapahtuvasta vallankumouksesta jo 1920-luvulla. Stalin suhtautui skeptisesti KKP:n mahdollisuuksiin voittaa sisällissota ja piti Maoa epäluotettavana alamaisena, joka oli enemmän kiinalainen nationalisti kuin aito kommunisti. Vastavuoroisesti myös Mao suhtautui epäluuloisesti Neuvostoliiton vaikutusvaltaan.

Neuvostoliitto vetäytyi Japanilta valloittamiltaan alueilta vuonna 1946, mikä käynnisti kommunistien ja Kuomintangin välisen kilpajuoksun. Pohjois-Mantšuria päätyi kommunisteille, jotka sodan alussa kärsivät kuitenkin sotilaallisia tappioita. Yritykset saada aikaan neuvottelurauha epäonnistuivat, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto vetäytyivät Kiinasta vuoden 1947 aikana. Tämän jälkeen kommunistit vahvistivat asemiaan nopeasti, ja kesään 1948 mennessä heidän etulyöntiasemansa oli kiistaton. Puoluejohto oli erimielinen siitä, tulisiko Kuomintang tuhota kokonaan vai pitäisikö mahtinsa näyttäneen KKP:n liittoutua KMT:n vasemmistosiiven kanssa. Stalin otti jälkimmäisen kannan. Lisäksi osa kommunisteista pelkäsi Yhdysvaltain interventiota ja jopa ydinhyökkäystä, mikäli Kuomintang tuhottaisiin täysin. Mao suhtautui kuitenkin uhmakkaasti sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltain uhkaa kohtaan ja määräsi kenraali Lin Biaon lyömään Kuomintangin joukot Mantšuriassa. Vuonna 1949 kommunistit valloittivat loputkin Manner-Kiinasta. Tšiangin hallitus pakeni Taiwanin saarelle ja Yhdysvaltain tukemana katsoi edelleen edustavansa koko Kiinaa.

Jo vuoden 1949 keväällä Mao ilmoitti, että Kiinan vallankumous oli poikkeuksellisesti tullut maaseudulta kaupunkeihin, mutta tästä lähin tärkein rooli olisi kaupungeilla ja teollisuudella. Syyskuussa hän piti kuuluisan puheen, jossa totesi ”Kiinan kansan nousseen jaloilleen”. Mao julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi 1. lokakuuta 1949. Tiananmenin portin eteen oli kokoontunut noin 300 000 ihmisen yleisö. Maosta tuli kansan keskushallitusneuvoston puhemies, joka oli presidenttiä vastaava virka.

Kansantasavallan ensimmäiset vuodet (1949–1952)

Kommunistimaiden johtajat Stalinin 70-vuotissyntymäpäivillä: vasemmalta oikealle Mao Zedong, Nikolai Bulganin, Iosif Stalin, Walter Ulbricht ja Jumžagijn Tsedenbal.

Kansantasavallan ensimmäisenä tavoitteena oli ulottaa valtansa koko maahan ja vakauttaa olosuhteet. Viimeiset Kuomintangin joukot antautuivat kuitenkin vasta 1954. Kiinan kommunistisella puolueella ei ollut kokemusta kokonaisen valtion johtamisesta, joten kansantasavallan taloudellinen ja poliittinen elämä järjestettiin Neuvostoliiton keskusjohtoisen mallin mukaan.

Joulukuussa 1949 Mao matkusti Neuvostoliittoon hieromaan sopua Stalinin kanssa. Vierailun alussa vietettiin Stalinin 70-vuotispäiviä, ja Mao oli juhlassa kunniapaikalla isännän vierellä. Yksityisesti Stalin kohteli Maoa yliolkaisesti, ja lännessä jopa spekuloitiin tämän joutuneen kotiarestiin – omien sanojensa mukaan Mao vierailun alussa lähinnä söi, nukkui ja kävi vessassa. Huhujen myötä Stalin alkoi vihdoin neuvotella vakavissaan. Kaksi kuukautta kestäneen vierailun päätteeksi Kiina ja Neuvostoliitto solmivat yhteistyösopimuksen, ja Stalin lupautui antamaan Kiinalle talousapua. Neuvostoliitto ryhtyi myös boikotoimaan Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöksentekoa protestina sille, että Kiinan jäsenyys YK:ssa oli edelleen Tšiangin hallituksella. Sopimus oli muodollisesti tasaveroinen, mutta kulissien takana Mao joutui tekemään useita myönnytyksiä Stalinille.

Kommunistien vuosikymmenen vaihteessa toimeenpanemista uudistuksista tärkein oli maailmanhistorian suurin maareformi, jossa suurmaaomistajien ja luostarien viljelysmaat jaettiin pienviljelijöille ja tilattomalle väestölle. Yksittäisen viljelijän näkökulmasta lisäys ei ollut kovin suuri, mutta se riitti nostamaan miljoonat kiinalaiset köyhyydestä. Monin paikoin uusjako toteutettiin väkivallalla uhkaamalla, ja vuoteen 1952 mennessä maauudistus oli vaatinut arviolta 2–5 miljoonaa ihmishenkeä. Mao osallistui henkilökohtaisesti ”vastavallankumouksellisten tukahduttamiskampanjan” suunnitteluun. Osana kampanjaa teloitettavien ihmisten määrälle asetettiin kiintiöt. Mao puolusti poliittisten vihollisten tuhoamista joukkokampanjoiden väistämättömänä ja välttämättömänä sivutuotteena.

Maauudistuksen ohella keskeinen tavoite oli taloudellisten olojen vakauttaminen ja hyperinflaation lopettaminen. Kommunistit puuttuivat myös rehottavaan prostituutioon ja huumeiden käyttöön. Valtaa oli alkuun hajautettu useille puolueille, ja talouspolitiikka muistutti sekataloutta. Pragmaattinen taloudenpito ja Kuomintangin kaudella valtavaksi paisuneen korruption suitsiminen tekivät KKP:n vallasta varsin suositun. Menetelmät olivat kuitenkin raakoja. Maon mukaan vähäisiin rikoksiin syyllistyneitä tuli kritisoida, mikä käytännössä tarkoitti julkista nöyryyttämistä; heidän tulisi muuttaa käytöstään tai heidät tulisi lähettää työleireille. Vakaviin rikoksiin syyllistyneet tuli ampua. Kesällä 1952 Mao ilmoitti, ettei porvaristo enää ollut proletariaatin liittolainen vaan luokkataistelun päävihollinen. Kaaderien surmaamisen hän periaatteessa kielsi, mutta käytännössä hyväksyi heidän painostamisensa itsemurhaan.

Korean sota (1950–1953)

Maon poika Anying kuoli Korean sodassa. Vasemmalla Anyingin vaimo Liu Songlin. (Hääkuva vuodelta 1949.)

Neuvostoliiton tukema Korean demokraattinen kansantasavalta (”Pohjois-Korea”) hyökkäsi Korean niemimaan eteläosia hallinneeseen Korean tasavaltaan kesäkuussa 1950. Yhdistyneet kansakunnat tuomitsi hyökkäyksen, ja erityisesti Yhdysvallat lähetti suuren määrän sotilaita Koreaan. Kun YK:n joukot lähestyivät Kiinan ja Korean rajaa, Kim Il-sung pyysi sotilaallista apua Maolta. Mao oli alkuun kahden vaiheilla ja pyysi Neuvostoliitolta kalustoa ja apua Kiinan ilmatilan suojaamiseen, mihin Stalin suostui. Lokakuusta 1950 lähtien kiinalaiset joukot osallistuivat aktiivisesti sodankäyntiin Koreassa. Alkumenestyksen innoittamana Mao alkoi vaatia koko Korean valloittamista ja Yhdysvaltain joukkojen ajamista niemimaalta.

Kesästä 1951 lähtien sota jumiutui pattitilanteeksi ja molemmat osapuolet lakkasivat tavoittelemasta koko niemimaan valloitusta. Konflikti jatkui kuitenkin vielä kaksi vuotta. Yhteensä Koreassa palveli miljoonia kiinalaisia sotilaita, ja tappiot nousivat jopa miljoonaan mieheen. Mao menetti sodassa poikansa Anyingin, joka haudattiin Pjongjangiin. Tuloksettomuudestaan huolimatta sota nosti Maon arvovaltaa, ja Stalinin epäilykset hänen kiinalaiskansallisista tendensseistään hälvenivät. Sota yhdisti kiinalaiset ulkoista vihollista vastaan ja teki Maosta kolonialismin vastaisen taistelun sankarin, erityisesti entisissä siirtomaissa.

Viisivuotissuunnitelma ja satojen kukkien kampanja (1953–1957)

Mao noin vuonna 1955.

Mao ja Liu Shaoqi päättivät vuonna 1950, että sosialismiin siirtyminen alkaisi kaupungeista. Maatalous kollektivisoitaisiin vasta, kun kotimainen teollisuus kykenisi tuottamaan tähän tarvittavat koneet. Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma tehtiin neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden avulla, ja sen toimeenpano alkoi 1953. Vuosina 1953–1954 poliittinen valta keskitettiin kommunistiselle puolueelle ja talouspolitiikka muuttui keskusjohtoiseksi. Suunnitelmatalouden ongelmista huolimatta ensimmäinen viisivuotissuunnitelma valmistui vuoden etuajassa: talouskasvu oli keskimäärin 8,9 prosenttia vuodessa, teollisuus modernisoitui nopeasti, ja ensimmäistä kertaa Kiinan historiassa yli puolet lapsista pääsi peruskouluun. Elintarviketuotanto sen sijaan kasvoi selvästi odotettua hitaammin.

Helmikuussa 1956 Neuvostoliiton uusi johtaja Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin kauden rikokset. Myös Kiinassa avoimuuskehitys oli jo alkanut, ja huhtikuussa Mao julisti ”antavansa satojen kukkien kukkia”. Tavoitteena oli estää stalinismin kaltainen poliittinen kehitys, jossa poikkeavia ajatuksia ei uskallettu ilmaista ja toisinajattelijoita vainottiin. Osa kommunistipuolueen johtajista suhtautui ajatukseen epäluuloisesti, sillä Puolassa ja Unkarissa stalinismin purku oli johtanut neuvostovastaisiin mellakoihin. Mao uskoi, että kiinalaisten mielipiteet olisivat pääasiassa kommunistipuolueelle myönteisiä, mutta käytännössä Kiina ajautui sisäisiin levottomuuksiin ja KKP:n yksinvalta kyseenalaistettiin. Mao tunsi itsensä petetyksi ja ryhtyi vainoamaan älymystöä. Kriitikot irtisanottiin töistään ja vangittiin tai lähetettiin syrjäseuduille maatöihin.

Kriittisempien arvioiden mukaan satojen kukkien kampanja oli alusta lähtien kyyninen juoni, jonka avulla Mao houkutteli toisinajattelijat ja hallintonsa vastustajat esiin. Kolmannen tulkinnan mukaan kyseessä oli Maon henkilökohtainen hanke, jota pääosa kommunistipuolueen johdosta ei missään vaiheessa hyväksynyt, ja sitä seurannut oikeistonvastainen kampanja oli Maon heille tekemä myönnytys.

Vuonna 1955 Mao muutti aiempaa kantaansa ja ilmoitti, että yhteiskunnallisen uudistumisen tulisi edeltää teknologista uudistumista. Neuvostotyylisten keskusjohtoisten suunnitelmien sijaan hän alkoi mobilisoida väestöä erilaisiin kampanjoihin, ja maatalouden kansallistaminen päätettiin toteuttaa nopeassa tahdissa. Puoluejohdon kollektiivinen päätöksenteko alkoi korvautua Maon omavaltaisella johtamisella, ja epäilijät haukuttiin ”vanhoiksi ämmiksi, joilla on sidotut jalat”. Maatalous organisoitiin vuosina 1955–1956 osuuskunniksi ja vuosina 1956–1957 valtio-omisteisiksi kollektiiveiksi. Talvella 1957–1958 Mao suunnitteli suurta uudistuskampanjaa, joka tuli tunnetuksi suurena harppauksena.

Suuri harppaus (1958–1962)

Kanttiini, jossa ihmiset saivat suuren harppauksen alussa syödä ilmaiseksi. Myöhemmin monet kanttiinit sulkeutuivat, kun niiltä loppui ruoka ja polttoaine.

Satojen kukkien kampanjan epäonnistuttua Maon hankkeet tukeutuivat ennen kaikkea tavallisiin kiinalaisiin. Toukokuussa 1958 alkoi suuren harppauksen virallinen toimeenpano. Tavoitteena oli Kiinan nopea teollistaminen maan suuria väestöresursseja hyödyntämällä. Koneiden ja pääomainvestointien sijaan painopiste oli suurten ihmisjoukkojen mobilisoinnissa, jolloin Kiinan ei tarvitsisi käyttää aikaa pääomien vähittäiseen kartuttamiseen ja teollisuuslaitteiden ostamiseen. Maalaisväestö organisoitiin suuriin kommuuneihin, ja ideologinen puhdasoppisuus pantiin asiantuntemuksen edelle.

Tavoitteet olivat alusta lähtien epärealistiset. Kommuunien johtajilta puuttuivat sekä resurssit että osaaminen suurten kollektiivitilojen johtamiseen, ja työläiset nääntyivät liiallisen työtaakan alle. Maalaisväestöä siirrettiin tuottamattoman pienteollisuuden pariin, joten osa sadosta mätäni pelloille. Talous romahti ja miljoonat kiinalaiset kuolivat nälkään. Virallisesti tapahtuneesta syytettiin luonnonkatastrofeja, joilla olikin jonkin verran vaikutusta. Lisäksi Kiinan piti maksaa Neuvostoliitolle takaisin suuret lainat. Aikaa olisi ollut vuoteen 1976, mutta Mao halusi maksaa velat pois vuoteen 1962 mennessä.

Suuren harppauksen lopullisena tavoitteena oli ”teknologinen vallankumous”. Mao henkilökohtaisesti toisaalta pelkäsi teknologian turmelevan ihmiset ja kaipaili takaisin Yan’anin-aikojen oletettua tasa-arvoa ja puhdasoppisuutta. Talvella 1958–1959 Mao suostui perääntymään joistakin suuren harppauksen tavoitteista: valtavia kommuuneja alettiin hajauttaa, ja teollisuuden epärealistisia tuotantokiintiöitä laskettiin. Mao ei kuitenkaan luopunut suuren harppauksen ihanteesta eikä suvainnut politiikkaansa kohdistuvaa kritiikkiä. Ulkomaailmalta katastrofi pidettiin salassa ja harvat kansainväliset avuntarjoukset hylättiin.

Maon henkilääkäri Li Zhisuin mukaan Mao tuskin oli tietoinen katastrofin mittakaavasta. Epäonnistumisista rangaistiin ja kiinalaiset olivat haluttomia kritisoimaan diktaattoria, mikä johti tuotantolukujen väärentämiseen ja ongelmien pimittämiseen. Mao tiedosti, etteivät hänen saamansa raportit vastanneet todellisuutta, mutta kieltäytyi uskomasta ruokapulan laajuutta ja väitti maalaisten piilottavan viljaa. Syksyllä 1958 Mao tutustui hebeiläisen kommuunin kulissipeltoihin ja julisti: ”Tämän takia me taistelimme kymmeniä vuosia, jotta ihmiset saisivat syödä.” Vuoteen 1961 mennessä arvio oli muuttunut: ”Kukapa olisi tiennyt, että maaseudulla oli niin paljon vastavallankumouksellisia?” Kuultuaan nälänhädästä Mao ilmoitti lopettavansa lihansyönnin, ja hänen alaisensa seurasivat esimerkkiä.

Huhtikuussa 1959 Mao luopui Kiinan presidentin virasta, mutta säilytti asemansa KKP:n puhemiehenä. Samalla Mao siirtyi päivänpolitiikasta suurten linjojen suunnitteluun. Valtion uudeksi päämieheksi tuli maltillisempaa linjaa edustanut Liu Shaoqi, ja valtaa siirtyi myös Deng Xiaopingille. Kesällä 1959 puolustusministeri Peng Dehuai tuomitsi KKP:n keskuskomitean kokouksessa suuren harppauksen ylilyönnit ja niiden aiheuttaman taloudellisen tuhon. Peng erotettiin kaikista puolueen ja valtion viroista ja asetettiin kotiarestiin. Yksityisesti monet puoluejohtajat kuitenkin yhtyivät Pengin näkemyksiin, mikä johti puolueen hajaannukseen. Kommuunien merkitys väheni, viljelysmaa palautettiin yksityisomistukseen ja asiantuntijoita alettiin jälleen kuunnella päätöksenteossa. Tammikuussa 1961 Mao myönsi osan talouspolitiikkansa virheistä ja totesi, että sosialismiin siirtyminen kestäisi vähintään 50 vuotta.

Tammikuussa 1962 KKP piti Pekingissä suuren kokouksen, jossa Liu Shaoqi totesi nälänhädän syyksi suuren harppauksen. Ylivoimainen enemmistö edustajista yhtyi näkemykseen, mutta puolustusministeri Lin Biao asettui Maon tueksi. Maoa ei arvosteltu nimeltä, mutta hän tiedosti yleisen mielipiteen ja esitti itsekritiikkiä 7 000 puoluekaaderin edessä — ensimmäistä kertaa sitten kansantasavallan perustamisen. Seurasi vapautuneempi kausi, elintarviketuotantoa lisättiin ja miljoonat kiinalaiset rehabilitoitiin.

Ulkopolitiikka ja YK-jäsenyys (1949–1976)

Nikita Hruštšov, Mao Zedong, Ho Tši Minh ja Song Qingling vuonna 1959.

Mao ja Henry Kissinger Pekingissä 1972. Taustalla Kiinan pääministeri Zhou Enlai.

Maon valtakauden ensimmäisinä vuosina Kiinan ulkopolitiikka myötäili Neuvostoliittoa. Korean sodan päätyttyä kiinalaiset alkoivat kuitenkin tiedostaa Neuvostoliiton sotilasavun epävarmuuden ja Yhdysvaltain sotilasmahdissa piilevät vaarat. Ulkopolitiikka muuttui rauhanomaisemmaksi, ja vuonna 1954 Kiina otti Geneven konferenssissa sovittelevan kannan. Samana vuonna pääministeriksi nousi Zhou Enlai, jonka ulkopoliittiseksi linjaksi tuli rauhanomainen rinnakkaiselo. Vuodesta 1957 Kiinan ulkopolitiikka oli jälleen militanttia ja uhittelevaa. Maon motiiveiksi on arveltu Yhdysvaltain harjoittamaa patoamispolitiikkaa ja tukea antikommunistisille hallituksille sekä epäonnistuneita yrityksiä saada liittolaisia kolmannesta maailmasta. Toisaalta Neuvostoliiton ottama johtoasema avaruuskilvassa sekä Neuvostoliiton laajamittainen apu Kiinan ydinaseohjelmalle osaltaan vakuuttivat Maon kommunismin kyvystä haastaa kapitalismi maailmanlaajuisesti.

Maon Kiina osallistui lähialueensa sotiin myös Korean ulkopuolella. Tiibet ”vapautettiin” 1950–1951 ja liitettiin kansantasavaltaan autonomisena alueena. Vietnamin sodassa Mao kannatti Vietnamin demokraattista tasavaltaa ja lähetti sen tueksi aseita ja henkilöstöä.

Kiinan ja Neuvostoliiton välit heikkenivät vuosina 1955–1957, jolloin Nikita Hruštšov aloitti destalinisaation. Mao piti suuntausta vaarallisena, koska uskoi sen johtavan Neuvostoliiton arvovallan laskuun. Maoa ärsytti Hruštšovin ehdotonta yksinvaltaa kohtaan esittämä kritiikki, eikä hän jakanut neuvostojohdon uskoa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Hruštšovia puolestaan järkytti Maon vähättelevä suhtautuminen ydinsodan riskeihin. Epäluottamusta voimisti Hruštšovin pilkallinen suhtautuminen suureen harppaukseen ja sen epäonnistumisiin. Vuonna 1960 Neuvostoliitto lopetti Kiinalle antamansa talousavun, mikä pahensi suuren harppauksen aiheuttamaa nälänhätää entisestään. Hruštšov painosti Kiinaa myös ulkopolitiikassa. Vuoteen 1963 mennessä Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko oli julkinen: kuuluisasti Mao haukkui Neuvostoliiton johdon ”revisionistiseksi luopioklikiksi”. Välirikko oli vakava isku Kiinalle, jonka teollinen ja teknologinen kehitys olivat suuresti hyötyneet Neuvostoliiton avusta. Vuonna 1969 kansantasavallan ja Neuvostoliiton konflikti eskaloitui julistamattomaksi rajasodaksi.

Zhoun johdolla Kiina teki ensimmäiset lähentymisyritykset Yhdysvaltojen suuntaan jo 1950-luvun puolivälissä. Kiinan ja Neuvostoliiton rajaselkkauksen myötä Yhdysvallat aloitti diplomaattiset tunnustelut, ja vuonna 1971 Mao kutsui amerikkalaisen pöytätennisjoukkueen vierailulle. Pienimuotoisuudestaan huolimatta ”ping pong -diplomatia” oli merkittävä käännekohta Kiinan ulkosuhteissa. Huhtikuussa 1972 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon teki paljon huomiota saaneen valtiovierailun Kiinaan, minkä jälkeen Kiinan ja Yhdysvaltojen välit alkoivat vähitellen normalisoitua.

Kiinan YK-jäsenyys siirtyi Tšiangin hallitukselta kansantasavallalle vuonna 1971. Samalla Maon Kiina sai pysyvän paikan turvallisuusneuvostossa. Neuvostoliitto oli kannattanut Kiinan YK-jäsenyyden siirtämistä kansantasavallalle jo 1950-luvulla ja pysyi tässä kannassa edelleen, vaikkei enää ajanutkaan asiaa aktiivisesti. Suhteiden lämpenemisestä huolimatta Yhdysvallat äänesti muutosta vastaan.

Sivuraiteella (1962–1965)

Suuren harppauksen jälkeen puolueeseen syntynyt oppositio oli Maolle sietämätön kokemus. Hän alkoi enenevissä määrin tukea valtansa kansan vapautusarmeijaan, jonka katsoi olevan hänen ajatteluunsa sitoutunut, ja löysi poliittisen liittolaisen Lin Biaosta. Mao tuomitsi myös uuden ”porvariston” synnyn: hänen mukaansa sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa vallan oli ottanut uusi byrokraattien, asiantuntijoiden ja taiteilijoiden eliitti. Sen tuhoamiseen tarvittaisiin väkivaltaista luokkataistelua, joka jatkuisi vielä sosialistisessakin yhteiskunnassa. Syyskuussa 1962 Mao muistutti keskuskomiteaa luokkataistelun tärkeydestä.

Vaikka Mao vetäytyi puolueen jokapäiväisestä päätöksenteosta, muutos ei suoraan näkynyt tavallisten kiinalaisten arjessa. Päin vastoin Maon henkilökultti kohosi 1960-luvun alussa ennennäkemättömän suureksi. Samalla hänen luonteensa muuttui yhä epäluuloisemmaksi. Vuosina 1962–1965 Mao keräsi itselleen tukijoukkoja armeijasta ja maaseudulta. Vuonna 1964 Mao tarjoutui eroamaan puhemiehen virasta Liun hyväksi, mutta tämä suhtautui ehdotukseen vältellen. Mahdollisesti kyse olikin taktiikasta eikä aidosta halusta eläköityä. Loppuvuodesta miehet riitautuivat, kun Liu vastusti Maon suunnitelmia puoluejohtoon pesiytyneiden ”kapitalistien” puhdistamisesta.

Suuri köyhälistön kulttuurivallankumous (1966–1969)

Mao Jangtsessa uinnin jälkeen.

Suuri köyhälistön kulttuurivallankumous käynnistyi taide- ja kulttuuripiireissä loppuvuodesta 1965. Maanlaajuiseksi kampanjaksi se laajeni seuraavana keväänä. Kesäkuussa 1966 Mao ui Jangtse-joen voimakkaassa virrassa, mikä uutisoitiin sekä Kiinassa että ulkomailla näyttävästi. Maon kannattajille tapaus viestitti, että hän oli kunnossa ja valmis taisteluun.

Kulttuurivallankumouksen tavoitteena oli uudistaa byrokraattiseksi koneistoksi taantunutta puoluetta ja kostaa Maon poliittisille vastustajille. Koulut suljettiin ja kaupunkilaisnuoriso organisoitiin punakaarteiksi, joita kannustettiin kritisoimaan perinteisiä kiinalaisia arvoja ja poikkeamia maolaisesta ajattelusta. Armeijaa ja poliisia kiellettiin puuttumasta punakaartien toimintaan. Liikehdintä muuttui pian väkivaltaiseksi, ja erityisesti älymystöä ja vanhuksia vastaan hyökättiin säälimättä. Kommunistisen puolueen virkailijoista noin 60 % menetti asemansa. Puhdistus kohdistui myös Maon vanhoihin tovereihin. Deng Xiaoping asetettiin kotiarestiin ja Liu Shaoqia kidutettiin. Peng Dehuai pahoinpideltiin 1967 niin pahoin, että häneltä murtui luita. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta Kiinassa ei kuitenkaan tuomittu korkean tason johtajia kuolemaan virallisissa oikeusistuimissa.

Kulttuurivallankumouksen edetessä punakaartit alkoivat riidellä keskenään ja ajautuivat aseellisiin yhteenottoihin. Poliittinen valta siirtyi kaikkein radikaaleimmille maolaisille, kuten Maon vaimolle Jiang Qingille. Lin Biaon tukemana Maon henkilökultti levisi kaikkialle ja korotti puhemiehen jumalankaltaiseen asemaan. Päätöksenteon tärkein peruste oli poliittinen retoriikka, ja ulkomaiset vaikutteet tuomittiin vastavallankumouksellisuutena. Suuri osa Kiinan kulttuuriperinnöstä tuhottiin erilaisissa puhdistuskampanjoissa. Väkivaltaisuuksissa kuoli vähintään satoja tuhansia kiinalaisia, ja vuonna 1967 maa kävi lähellä sisällissotaa. Kulttuurivallankumous merkitsi Maon lopullista irtiottoa Stalinin ja Neuvostoliiton esimerkistä. Lee Feigonin mukaan tällä oli myös myönteisiä seurauksia, sillä puolueen tukahduttavan raskas byrokratia pieneni ja keveni huomattavasti ja tavallisen kansan oma-aloitteisuus sai uudenlaista painoarvoa, mikä osaltaan mahdollisti Kiinan myöhemmän uudistumisen ja avautumisen.

Kulttuurivallankumous vaikutti myös länsimaihin, missä äärivasemmistolaiset opiskelijaliikkeet ottivat siitä vaikutteita. Vuonna 1968 Mao sai useita sähkeitä eurooppalaisilta opiskelijaradikaaleilta.

Vuoteen 1968 mennessä Mao oli pettynyt punakaartien kuppikuntaisuuteen ja määräsi armeijan rauhoittamaan tilanteen. Lisäksi Maoa pelotti Neuvostoliiton toteuttama Tšekkoslovakian miehitys. Miljoonia kaupunkilaisnuoria lähetettiin maaseudulle asumaan, mikä rauhoitti kaupunkeja jonkin verran. Kulttuurivallankumous julistettiin päättyneeksi 1969. Kiinan kommunistisen puolueen vuonna 1981 hyväksymän virallisen määritelmän mukaan se päättyi vasta Maon kuolemaan ja niin sanotun neljän koplan pidätykseen vuonna 1976.

Asevoimien puhdistus ja neljän kopla (1969–1976)

Mao ja Lin Biao punakaartin kokouksessa vuonna 1966.

Kulttuurivallankumouksen ansiosta Mao kohosi Kiinan kiistattomaksi johtajaksi, ja vuodesta 1969 lähtien hän keskittyi kilpailijoista puhdistetun yhteiskunnan vakauttamiseen. Terrori jatkui, mutta muuttui keskusjohtoiseksi. Vuosikymmenen vaihteessa Kiinaa hallitsi Maon, pääministeri Zhou Enlain ja puolustusministeri Lin Biaon triumviraatti. Huhtikuussa 1969 Lin nimitettiin virallisesti Maon seuraajaksi. Pian Mao alkoi kuitenkin suhtautua epäluuloisesti Liniin ja armeijaan, josta oli muotoutumassa uusi poliittisen vallan keskus. Osa puoluejohdosta asettui Linin taakse, minkä seurauksena Kiinan johto jakautui kiisteleviin ryhmittymiin. Uutta puhdistusta pelännyt Lin alkoi muiden korkeiden upseerien kanssa suunnitella vallankaappausta. Syyskuussa 1971 hän kuoli epäselvissä olosuhteissa. Seuraavina viikkoina suurin osa Kiinan korkeimmasta upseeristosta syrjäytettiin tai teloitettiin.

Linin kuoleman ja kulttuurivallankumouksen ylilyöntien myötä Mao-kultti menetti uskottavuutensa. Vuosina 1971–1973 Zhou yritti rauhoittaa tilannetta ja tehdä pragmaattisempaa politiikkaa, joka kuitenkin säilyttäisi kulttuurivallankumouksen ihanteet. Koulutusjärjestelmää normalisoitiin ja puhdistuksissa syrjäytettyjä johtajia palautettiin päättäviin asemiin. Mao periaatteessa hyväksyi uudistukset mutta suhtautui epäluuloisesti kulttuurivallankumousta kohtaan esitettyyn kritiikkiin. Iän myötä hänen luonteensa muuttui ehdottomammaksi ja itsekeskeisemmäksi, eikä hän enää suvainnut toimintansa arvostelua.

Maon perinteisesti hyvä yleisterveys heikkeni hänen viimeisinä elinvuosinaan. Ongelmia pahensivat runsas tupakointi ja Maon lääkäreitä kohtaan tuntema epäluulo. Vuosina 1970–1971 hän oli sairaalahoidossa sydänvaivojen sekä hengitysteiden tulehduksien vuoksi, ja vuonna 1972 hänellä todettiin kuolemaan johtava kasvain. Mao ja Zhou rehabilitoivat Deng Xiaopingin, josta alettiin suunnitella Maon seuraajaa. Maltillisen Dengin paluu valtaan huolestutti radikaalimpia ryhmittymiä. Vuosina 1973–1976 Kiinan poliittista elämää leimasi valtataistelu, jossa vastakkain olivat Jiang Qingin johtama vasemmisto sekä KKP:n oikeistosiipeä edustaneet Zhou ja Deng. Jiang vaati ideologista puhdasoppisuutta, jatkuvaa luokkataistelua ja eristäytymispolitiikkaa. Zhou ja Deng puolestaan tavoittelivat vakaampia oloja, taloudellista kasvua ja ulkopoliittista realismia.

Heinäkuussa 1974 Mao asettui kannattamaan maltillisempaa suuntausta ja ilmoitti, että kahdeksan vuotta kulttuurivallankumousta oli riittävästi. Pyrkimyksenä oli antaa talous ja hallinto puolueen oikeistosiiven hoidettavaksi ja koulutus ja kulttuuri vasemmistosiivelle. Vasemmistosiiven näkyvimpiä kannattajia hän nimitti ”neljän koplaksi”. Jonkin aikaa Mao kaavaili seuraajakseen Wang Hongwenia, mutta tämä joutui epäsuosioon asetuttuaan liian selvästi Jiang Qingin tukijoukkoihin. Tšiang Kai-šek kuoli huhtikuussa 1975. Mao piti yksityisen, päivän mittaisen suruajan edesmenneen arkkivihollisensa muistoksi.

Syksyllä 1975 neljän kopla vakuutti Maon siitä, että Dengin voitto merkitsisi kulttuurivallankumouksen loppua ja maolaisen politiikan tuomitsemista. Pitkään sairastellut Zhou kuoli tammikuussa 1976, ja Deng siirrettiin Maon tuella syrjään saman vuoden huhtikuussa. Lisäksi Mao käynnisti maltillista suuntausta kritisoineen propagandakampanjan. Vaikka 1970-luvun ylilyönneistä syytettiin sittemmin neljän koplaa, pysyi Mao Kiinan todellisena johtajana.

Kuolema (1976)

File:Muldoon_with_Mao.jpg

Mao tapasi Uuden-Seelannin pääministerin Robert Muldoonin huhtikuussa 1976. Se oli hänen viimeisiä julkisia esiintymisiään, joskaan ei aivan viimeinen.

Maolla diagnosoitiin vuonna 1974 ALS-tauti, joka aiheutti lihasheikkoutta ja vaikeutti puhumista. Lääkärit pitivät diagnoosin salassa sekä Maolta että tavallisilta kiinalaisilta. Kesäkuun 1976 lopusta lähtien Mao oli enimmän aikaa puoliksi tajuton ja toisinaan koomassa. Hän ei enää kyennyt johtamaan maataan ja kuuli tärkeistäkin päätöksistä vasta jälkikäteen. Laajalle levinneistä spekulaatioista huolimatta Mao ei kuitenkaan kärsinyt Alzheimerin taudista tai vanhuudenhöperyydestä vaan pysyi teräväjärkisenä loppuun saakka.

Mao kuoli syyskuussa 1976 sydäninfarktiin. Hän oli kuollessaan kuuro, puhekyvytön, halvaantunut ja lähes sokea eikä kyennyt nielemään. Vallankumousjohtajat olivat nuoruudessaan sopineet, ettei heidän haudoistaan tehtäisi pyhiinvaelluskohteita. Kulttuurivallankumouksen myötä Maon maine oli kuitenkin kasvanut niin suureksi, että sopimuksen noudattaminen oli poliittinen mahdottomuus. Hänen ruumiinsa palsamoitiin ja vietiin Pekingissä sijaitsevaan mausoleumiin, joka nykyisin toimii suosittuna matkailukohteena. Pekingissä järjestettiin televisioitu joukkokokous, jossa noin miljoona kiinalaista ilmaisi suruaan.

Kuolinvuoteellaan Mao nimesi suurimmiksi saavutuksikseen sisällissodan voittamisen ja kulttuurivallankumouksen. Tuohon mennessä enemmistö sekä tavallisista kiinalaisista että puolueen aktiiveista oli jo menettänyt uskonsa vallankumoukseen ja tyytyi tarvittaessa teeskentelemään innostusta. Puhemiehen kuolemaan suhtauduttiin enimmäkseen välinpitämättömästi, eivätkä surunilmaukset olleet erityisen spontaaneja tai aitoja. Kesällä 1976 Kiinassa koettiin yhteiskunnallisten levottomuuksien lisäksi tuhoisa maanjäristys ja muita luonnonilmiöitä, jotka taikauskoisten kiinalaisten keskuudessa tulkittiin merkeiksi taivaan mandaatin ja Maon ”dynastian” päättymisestä.

Sairastuttuaan Mao nimitti seuraajakseen Hua Guofengin, joka hänen viimeisinä elinkuukausinaan käytti todellista valtaa. Ilman Maon auktoriteettia kommunistipuolueen johto ajautui sisäisiin riitoihin ja kuppikuntaisuuteen. Pian Maon kuoltua maltillisemmat päättäjät syrjäyttivät neljän koplan, mikä merkitsi kulttuurivallankumouksen loppua ja olojen vähittäistä rauhoittumista. Hua vältti edeltäjänsä kritisoimista ja radikaaleja uudistuksia mutta ei pärjännyt puolueen sisäisessä valtataistelussa. Deng Xiaoping rehabilitoitiin keväällä 1977, ja ajan mittaan hän nousi Kiinan kiistattomaksi johtajaksi. Maolaiset opit hylättiin ja rakenteet purettiin.

Ideologia ja politiikka

Maolaisuus

Otteita puheenjohtaja Mao Zedongin teoksista. Erikielisiä painoksia kiinalaisella torilla vuonna 2013.

Pääartikkeli: Maolaisuus

Maon kehittelemää marxilaisuuden ja leninismin suuntausta kutsutaan maolaisuudeksi. Neuvostoliiton suoran jäljittelyn sijaan se pyrkii ”kiinalaistettuun marxilaisuuteen”. Maolainen ihanneyhteiskunta rakentuu solunkaltaisista, pitkälti omavaraisista ja autonomisista kommuuneista. Leninismin mukaisesti puolue ja valtio ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa, ja valta pysyy puolueella kaikissa tilanteissa. Puoluekaaderien tulee kuitenkin olla läheisessä ja tasa-arvoisessa suhteessa kansanjoukkoihin. Toinen maolaisuuden perusajatus on aseellinen vallankumous, joka kaupunkilaisten sijaan tukeutuu pientilallisiin ja muuhun maalaisköyhälistöön. Muita keskeisiä teesejä ovat anti-intellektualismi, byrokratianvastaisuus, tasa-arvo sekä suurten väkijoukkojen mobilisoiminen eliitinvastaiseen luokkataisteluun, joka jatkuu vielä kommunistipuolueen valtaannousun jälkeenkin. Luokkataistelun toteuttamiseksi tarvitaan myös väkivaltaa, jonka avulla sortava luokka pakotetaan väistymään tavallisen kansan kollektiivisen päätöksenteon tieltä.

Maon omintakeinen poliittinen ajattelu kehittyi vaiheittain, ja sen synty tulee nähdä 1900-luvun alun Kiinan kontekstissa. Maa oli sisäisesti jakautunut ja siirtomaavaltojen miehittämä. Yhteiskunta oli epätasa-arvoinen ja maalaisköyhälistön asema huono. Väkivaltaiset levottomuudet ja kapinat olivat yleisiä, ja rikollisten julkinen nöyryyttäminen ja teloittaminen olivat tavanomaisia käytäntöjä. Peräti kymmenesosa kiinalaisista oli työttömiä, eli köyhyydessä ja suhtautui vihamielisesti maanomistajaluokkaan, johon Maonkin perhe kuului. Jopa rauhan ja hyvien satojen aikoina miljoonia ihmisiä kuoli nälkään vuosittain.

Vihollisuuksista huolimatta Kiinan kommunistella puolueella (KKP) ja Kuomingtangilla oli paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat tavoittelivat sisäistä yhtenäisyyttä ja modernisaatiota sekä kansainvälistä kunnianpalautusta. Kummankin ideologiaan kuului poliittinen ja taloudellinen keskusjohtoisuus sekä leninismistä omaksutut puoluevaltio ja demokraattinen sentralismi. Kommunistien keinovalikoima oli kuitenkin selvästi Kuomintangia raaempi. Siinä missä Kuomintang kannatti demokratiaa, nationalismia ja sosialismia, oli KKP:n lopullinen tavoite kommunistinen yhteiskunta sekä kulttuurielämän ja tieteen poliittinen kontrolli.

Maon ajatukset ikuistettiin ”Pienenä punaisena kirjana” tunnettuun sitaattikokoelmaan (Otteita puheenjohtaja Mao Zedongin teoksista). Se julkaistiin toukokuussa 1964 ja laadittiin alun perin asevoimien henkilöstön ideologiseen kasvatukseen. Teos käännettiin kymmenille kielille ja sitä arvioidaan painetun noin 800 miljoonaa kopiota, mikä tekee siitä Raamatun ja Koraanin jälkeen historian laajalevikkisimmän kirjan.

Johtamistyyli

Katso myös: Puoluevaltio

Mao tapaa kansankommuunin työläisiä vuonna 1959.

Maon johtamistyylille ominaista oli väliportaan ohittaminen ja viestien osoittaminen suoraan ruohonjuuritasolle.^{lähde tarkemmin?} Hän myös kiersi paljon kentällä tutustumassa tavallisten kiinalaisten arkeen. Vuosina 1949–1976 Mao vietti tällaisilla matkoilla yhteensä lähes yhdeksän vuotta. Usein Maolle kerrottiin kuitenkin vain se, mitä hänen arveltiin haluavan kuulla. Yksityisesti Mao saattoi esittää karkeita ja väkivaltaisia näkemyksiä tai haaveilla epärealistisista saavutuksista. Hän ei välttämättä tarkoittanut niitä kirjaimellisesti otettavaksi, mutta käytännössä alemman tason päättäjät yrittivät silti panna ne toimeen.

Toinen Maon valtakauden erityispiire olivat joukkokampanjat, joilla poliittisten päämäärien ohella pyrittiin edistämään myös taloutta. Kampanjoiden tavoitteena oli luoda uusi vallankumousihminen ja vapauttaa kansanjoukkojen potentiaali, joka aiemmin oli ollut kapitalismin kahlitsema. Maolaiset joukkoliikkeet painottivat tasa-arvoa ja nostivat maalaisköyhälistön rahvaanomaisuuden hyveeksi. Hierarkkisen hallinnon ja teknokraattisen asiantuntemuksen sijaan Mao pyrki uudistamaan Kiinaa kansan kollektiivisen tahdonvoiman ja innon avulla. Samalla hän hylkäsi taloustieteen ja johtamistaidon perinteiset opit.

Mao saattoi muuttaa politiikkansa suuntaa äkillisesti: asiat voitiin hänen mukaansa tehdä joko ”hitaasti ja huonosti tai nopeasti ja hyvin”. Vastustusta kohdatessaan hän teki usein taktisen vetäytymisen kannoistaan ja tavoitteistaan. Myöhemmin hän aloitti samansuuntaisen politiikan uudelleen, mutta aiempaa radikaalimmassa muodossa. Epäonnistumisista Mao ei yleensä ottanut vastuuta, vaan vähätteli ongelmia ja syytti niistä vastaan hangoittelevaa vähemmistöä.

Mao kuuluisasti katsoi ”poliittisen vallan saavan alkunsa kiväärin piipusta”. Sotilasjohtajana hän oli sissisodan kannattaja ja sai vaikutteita Sun Tzulta. Monet sotaoppinsa Mao kehitti Zhu Den avustuksella. Vuonna 1928 hän antoi Kuomintangia vastaan taistelleille joukoilleen seuraavan ohjeen: ”Kun vihollinen etenee, me peräännymme. Kun vihollinen lepää, me häiritsemme sitä. Kun vihollinen välttää taistelua, me hyökkäämme. Kun vihollinen vetäytyy, me etenemme.”

Ulkopolitiikassa Mao suosi kahdenvälisiä suhteita. Ulkopolitiikka oli eristäytyvää mutta pragmaattista. Retoriikassa vastustettiin imperialismia ja tuettiin siirtomaiden itsenäistymistä. Puheiden tasolla Mao tuki ulkomailla toimivia maolaisia vallankumousliikkeitä, mutta käytännössä hän oli valmis hylkäämään ne, mikäli valtion johto suostui tunnustamaan Kiinan kansantasavallan ja kannattamaan sen YK-jäsenyyttä.

Henkilökultti

Pääartikkeli: Henkilönpalvonta (politiikka)

»On olemassa kahdenlaisia henkilökultteja. Ensimmäinen on terve henkilöpalvonta, joka kohdistuu miehiin kuten Marx, Engels, Lenin tai Stalin, joilla oli totuus hallussaan. Toinen on valheellinen henkilöpalvonta, joka ei ole harkittua ja on sokeaa palvontaa.»
(Mao KKP:n vuonna 1958 pidetyssä kokouksessa.)

”Kansan vapautusarmeija on Mao Zedongin ajattelun suuri koulu.”

Kiinan kommunistisen puolueen suuri kertomus oli kiinalaisten vapauttaminen Kuomintangin hirmuvallasta. Kansantasavallan perustamisen jälkeen sankaritarina henkilöityi puolueen johtajaan Maoon, jonka mielipiteet alettiin samaistaa totuuteen. Maon ylistäminen osoittautui myös tehokkaaksi tavaksi edistää omaa poliittista uraa. Tässä toiminnassa kunnostautui erityisesti puolustusministeri Lin Biao. Maon oma suhtautuminen ilmiöön oli ristiriitainen, ja hän sekä ylisti henkilökulttien hyödyllisyyttä että varoitteli sokean henkilönpalvonnan vaaroista. Viime kädessä Mao-kultti oli kuitenkin Maon itsensä eikä kenenkään muun luomus.

Kiinalaisissa propagandajulisteissa Mao esiintyi taajaan 1940-luvulta lähtien. Henkilökultti kohosi mahtavaksi työkaluksi, jota Mao käytti vihollistensa lyömiseen ja oman valtansa pönkittämiseen. Suuren harppauksen katastrofaalisen lopputuloksen jälkeen Mao joutui 1960-luvun alussa jakamaan valtaa ja hänen utopistiset visionsa kohtasivat aiempaa voimakkaampaa kritiikkiä. Mao alkoi pyrkiä takaisin valtaan käyttämällä hyväkseen armeijaa, joka Lin Biaon johdolla muutettiin ”Mao Zedongin ajattelun suureksi kouluksi”. Henkilökultin rakentaminen tapahtui Maon hyväksynnällä ja hänen poliittisia päämääriään varten. Huippuunsa se nousi vuonna 1966 alkaneen kulttuurivallankumouksen alkuvaiheessa, jolloin palvonta saavutti uskonnolliset mittasuhteet. Maon kuva oli läsnä kaikkialla, ja kuvaan omaksuttiin jumalankaltaisia piirteitä: diktaattori esitettiin hyväntahtoisena isällisenä hahmona, joka säteili valoa tavallisten kiinalaisten keskuuteen.

Henkilönpalvonta ritualisoitiin käytännöllä, jossa Maolta ”kysyttiin aamulla ohjeita, keskipäivällä häntä kiitettiin suopeudesta ja illalla hänelle kerrottiin kuluneesta päivästä”. Rituaaliin kuului kolminkertainen kumarrus, kansallislaulun laulaminen sekä Pienen punaisen kirjan lukeminen Maon kuvan tai patsaan edessä, ja seremonian päätti ”kymmenentuhannen elinvuoden” toivottaminen hallitsijalle. Linin kuoltua 1971 henkilönpalvonta menetti uskottavuutensa, ja Maon julkisuuskuvaa alkoivat enenevässä määrin haitata myös kulttuurivallankumouksen ylilyönnit. Mao-kultin uskonnollisimpia piirteitä karsittiin pois, ja Lei Fengin sekä Chen Yongguin kaltaiset mallikansalaiset alkoivat korvata Maon hahmoa propagandajulisteissa. Kultin irvokkaimmista piirteistä syytettiin Lin Biaota.

Korostuneen ideologinen kuvasto pitkälti katosi kiinalaisesta propagandasta 1980-luvulla, ja tilalle tuli taloudellisen hyvinvoinnin ylistäminen sekä tavanomainen tuotemainonta. Maon syntymän satavuotisjuhlan (1993) myötä jumalankaltainen Mao-hahmo teki kuitenkin paluun Kiinan populaarikulttuuriin ja jossain määrin myös viralliseen kuvastoon. Mao-kultti on edelleen voimakas erityisesti maaseudulla, missä osa väestöstä nostalgisoi kommuunien ja kollektiivitilojen aikaa. Kiinan nykyjohdon vastustuksesta huolimatta Maoon kohdistuu jopa uskonnollista palvontaa muiden kansanomaisten jumalhahmojen rinnalla. Häneltä saatetaan rukoilla esimerkiksi onnea, vaurautta tai poikalasta.

Perintö ja jälkimaine

”	Jos Mao olisi kuollut 1956, hänen saavutuksensa olisivat kuolemattomat. Jos hän olisi kuollut 1966, hän olisi yhä ollut suurmies, kaikkine puutteineenkin. Mutta hän kuoli 1976. Mitäpä siihen oikein voi sanoa?	”
– Chen Yun

Mao oli toisen maailmansodan jälkeen syntyneen Kiinan kansantasavallan perustaja ja sen yhteiskuntajärjestelmän pääasiallinen luoja. Hänen henkilönsä ja Kiinan kansantasavallan ensimmäiset vuosikymmenet ovat erottamattomasti nivoutuneet toisiinsa. Hyvässä ja pahassa Mao oli eräs 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista henkilöistä.

Maon perinnöstä on esitetty vaihtelevia arvioita. Kiinassa häntä pidetään nerokkaana vallankumousjohtajana, jonka ansiosta maa kehittyi takapajuisesta maatalousyhteiskunnasta erääksi maailman voimakkaimmista valtioista. Valtiollisen Global Times -lehden vuonna 2013 teettämän kyselyn mukaan 85 % kiinalaisista arvioi Maon saavutusten olleen hänen virheitään suuremmat.

Kielteisemmissä tulkinnoissa Maoa on kuvailtu ”punaiseksi keisariksi”, joka hallitsi Kiinaa kostonhimoisena yksinvaltiaana, inhimillisestä kärsimyksestä piittaamatta ja henkilökohtaista etuaan häikäilemättä ajaen. Kritiikkiä ovat kohdanneet niin Maon itsekeskeinen luonne, ylellinen elämäntapa kuin väkivaltainen hallintokin.

Tutkijoiden tulkinnat aiheesta vaihtelevat huomattavasti. Maon perintöä on mahdotonta arvioida yksiselitteisesti, ja lopputulema riippuu tutkijan näkökulmasta ja poliittisista mielipiteistä. Pohdintaa vaikeuttaa se, ettei esimerkiksi menestyksekästä sissisotaa, inhimillistä kärsimystä, taloudellista kasvua ja Kiinan ulkopoliittista kunnianpalautusta ole mahdollista arvioida yhtenäisellä mittarilla. Huomionarvoista on myös se, ettei Mao suuresta henkilökohtaisesta vallastaan huolimatta hallinnut Kiinaa yksin, vaan tärkeitä päätöksiä tekemässä oli myös muita johtajia. Poikkeuksen tähän muodosti kulttuurivallankumous, joka oli pitkälti Maon oma projekti.

Saavutukset ja epäonnistumiset

Encyclopædia Britannican Mao-artikkelin kirjoittaneen Stuart Reynolds Schramin mukaan Maon hyvät puolet saattoivat olla huonoja puolia lukuisammat, mutta mikäli näin on, ansioiden etumatka on hyvin pieni. Schramin mukaan Maon merkitys kommunistien valtaannousulle oli kiistaton ja maaseutuun tukeutuvan sissisodan oppi ratkaisevan tärkeä sisällissodan voittamisessa. Myöhemmin samaa strategiaa ovat menestyksekkäästi soveltaneet myös muut kuin kiinalaiset ja kommunistiset ryhmittymät. Maon johdolla kommunistit yhdistivät Kiinan ja päättivät vuosikymmeniä jatkuneen sisäisen hajaannuksen ja ulkopoliittisten nöyryytysten ajan. Skeptisemmin Schram suhtautuu Maon toimintaan kansantasavallan perustamisen jälkeen. Erityisesti suuri harppaus ja kulttuurivallankumous olivat jo lähtökohtaisesti huonosti suunniteltuja projekteja, joilla oli katastrofaaliset seuraukset. Toisaalta Maon ihanteet yhteiskunnallisesta tasa-arvosta ja maan jakamisesta pienviljelijöille olivat sinänsä kannatettavia.

Kansantasavallan ensimmäisinä vuosina saavutettiin monia Maolle tärkeitä tavoitteita. Kommunistit toteuttivat maareformin ja muita sosiaalisia uudistuksia, joihin Kuomintang ei lupauksistaan huolimatta ollut kyennyt. Maan uusjako merkitsi absoluuttisesti pientä mutta suhteellisesti tuntuvaa lisäystä pienviljelijöiden elintasoon. Valta siirtyi sotilailta siviileille, ja vuosikymmeniä jatkuneiden sotien raunioittama talous elpyi. Kuomintangin hallinto oli varsinkin viimeisinä vuosinaan ollut äärimmäisen tehoton ja korruptoitunut, ja kun olot Maon kauden alussa viimein vakiintuivat, saattoi kommunisteja pitää ”vanhan onnistuneempana versiona”. Toisaalta epärealistiset tavoitteet ja niiden edistäminen poliittisen väkivallan keinoin olivat alusta saakka osa KKP:n hallintoa. Valtaannousun jälkeen poliittiset realiteetit eivät enää kahlinneet Maon päätöksentekoa, mikä johti eskaloituviin ongelmiin. Ratkaiseva muutos ajoitetaan yleensä vuoteen 1957, jolloin Mao hylkäsi neuvostotyylisen hallinnon ja korvasi sen omintakeisella ”vallankumousidealismilla”. Maon valtakauden lopun virheet johtivat usein siihen, että myös aiemmat saavutukset menettivät merkityksensä. Lupaukset yksityisomistuksen kunnioittamisesta, demokratiasta ja vähemmistökansallisuuksien itsemääräämisoikeudesta petettiin.

Ross Terrillin (1980) mukaan Maon ratkaiseva virhe oli suunnitelmatalous, jonka ”tuhoisasta toimimattomuudesta” on hänen mukaansa valtavasti näyttöä sekä Kiinasta että muista maista. Maon perintö olisi siten tosiasiassa tärveltynyt jo vuonna 1949. Tehoton ja tempoileva talouspolitiikka ei kyennyt luomaan Kiinaan kestävää kasvua. Tehdastyöläisten ja maanviljelijöiden enemmistölle kollektivisointi tarkoitti pikemminkin tulotason ja työehtojen radikaalia heikkenemistä. Maaseudulla elintaso jämähti pitkäksi aikaa paikoilleen, ja Maon kuollessa 250 miljoonaa maalaista eli edelleen äärimmäisessä köyhyydessä. Teollisuuden tuotanto kasvoi vuodesta 1963 alkaen noin 4 prosentin vuosivauhtia, mikä oli kehittyvälle maalle heikohko tulos. Kasvu oli nopeampaa kuin esimerkiksi Intiassa, mutta selvästi huonompaa kuin Kuomintangin hallitsemassa Taiwanissa, missä vuosittainen kasvu oli 10 prosentin luokkaa. Joukkokampanjoissa kouluttamattomien ihmismassojen tahdonvoima asetettiin taloudellisten realiteettien ja asiantuntemuksen edelle. Seuraksena oli kaaos, jossa yhdistyivät epärealistiset tavoitteet, sekava johtaminen, tuotantolukujen väärentäminen sekä raaka poliittinen väkivalta.

Maon hallinnon aiheuttamien ennenaikaisten kuolemantapausten määristä on esitetty hyvin erilaisia lukuja. Jonathan Fenbyn (2008) mukaan arviot liikkuvat 30–70 miljoonan välillä. Korkean kuolleisuuden taustalla vaikutti Kiinan suuri väkiluku, minkä seurauksena elintarvikehuollon kriisi kosketti satojen miljoonien suuruista väestöä. Ihmisiä kuoli myös orjatyön ja poliittisen vainon seurauksena, vaikka Mao ei yleensä suoraan määrännytkään ihmisiä murhattavaksi. Poliittiset puhdistukset olivat toistuvia, mutta niissä syrjäytettyjä johtajia ei yleensä tuomittu kuolemaan. Paikallistason puhdistuksissa kuolleisuus oli toisaalta korkeaa ja valtiovalta saattoi jopa etukäteen kiintiöidä, montako ihmistä tuli teloittaa. Maon uskotaan olleen epäsuorasti vastuussa useammista ihmishenkien menetyksistä kuin yksikään toinen 1900-luvun hallitsija.

Kiinan väkiluku kasvoi Maon 26-vuotisen valtakauden aikana runsaasta 500 miljoonasta lähes miljardiin. Julkinen terveydenhuolto ja hygienia paranivat, ja eliniänodote kohosi miehillä 66 ja naisilla 69 vuoteen, kun se 1930-luvun alussa oli molemmilla sukupuolilla ollut noin 25. Lapsikuolleisuus putosi 30 prosentista muutamaan prosenttiin. 1970-luvun alussa otettiin ensimmäiset askelet väestönkasvun hillitsemiseksi. Mao tosin vastusti syntyvyyden säännöstelyä ideologisista syistä. Ehkäisyn ja aborttien yleistymisen myötä väestönkasvu hidastui silti. Koulutustaso parani aiempaan verrattuna selvästi ja Kiinaan perustettiin satojatuhansia uusia oppilaitoksia, joista suurin osa alakouluja. Poliittisten puhdistusten aikoina korkeakoulutus saattoi tosin olla pikemminkin taakka. Aiempi puolifeodalistinen järjestelmä lakkautettiin ja köyhille maalaisille jaettiin viljelymaata. Myös sukupuolten tasa-arvo parani, ja Mao vastusti jalkojen sitomisen ja järjestettyjen avioliittojen kaltaisia käytäntöjä. Toisaalta uusi, poliittisille hierarkioille rakentunut yhteiskunta oli äärimmäisen epätasa-arvoinen. Ylimpänä luokkana olivat puolueen kaaderit ja sotilaat, keskiluokkana tehdastyöläiset ja alaluokkana maatyöläiset, joiden palvelut ja ruoka-annokset olivat selvästi kaupunkien väestöä heikommat. Kaikkein huonoimmassa asemassa olivat luokkavihollisiksi julistetut ryhmät, joihin kuuluivat esimerkiksi entiset tilanherrat ja oikeistolaiset. Virallisesti määritelty luokkatausta riippui henkilön sukuhistoriasta ja muodosti perinnöllisen kastijärjestelmän.

Maon kaudella alkanut teollistumiskehitys mahdollisti Kiinan myöhemmän nousun taloudelliseksi mahtitekijäksi. Myös teknologista uudistumista tapahtui: Kiina kehitti toimivan ydinaseen vuoteen 1964 mennessä ja laukaisi onnistuneesti satelliitin kiertoradalle vuonna 1970. Ulkopoliittisesti Mao vältti Neuvostoliiton satelliittivaltioksi joutumisen, mutta joutui tunnustamaan Neuvostoliiton johtavan aseman sosialistisessa maailmassa. Maon kauden lopulla luotiin pohja Kiinan ja Yhdysvaltain suhteiden vähittäiselle lähentymiselle. Prosessi oli kuitenkin pitkä ja suhteet normalisoituivat vasta Maon jo kuoltua. Kiina sai myös YK:n jäsenyyden ja pysyvän paikan turvallisuusneuvostossa, mikä toi Maolle merkittävää kansainvälistä valtaa. Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin Kiina alkoi osallistua YK-politiikkaan aktiivisesti. Lauri Paltemaan ja Juha A. Vuoren mukaan Maon kaudella otettiin kyllä merkittäviä edistysaskeleita, mutta ne olisi todennäköisesti saavutettu myös ilman kommunistipuoluetta. Suurvallaksi Kiina ei vielä Maon kaudella kohonnut.

Kiinan virallinen kanta

Maon muotokuva Taivaallisen rauhan aukiolla Pekingissä.

Kiinan kansantasavallan virallisen arvion mukaan Maon toiminta oli kesään 1957 asti perusluonteeltaan oikeaa, mutta sen jälkeen ailahtelevaa tai jopa täysin väärää. Tästä huolimatta kansantasavalta katsoo Maon ansioiden olleen ”myöhempien vuosien virheitä” suuremmat. Mao tunnetaan Kiinassa ”Suurena ruorimiehenä”, ja hänen virheidensä laajuus pidettiin pitkään salassa.

Maon sanotaan usein olleen ”70-prosenttisesti oikeassa”. Laajalle levinneestä väärinkäsityksestä huolimatta luonnehdinnalla ei ole virallista asemaa. ”70 % oikeassa ja 30 % väärässä” oli kuitenkin yleinen fraasi Maon kauden poliittisessa retoriikassa. Mao itse arvioi näillä luvuilla esimerkiksi Josif Stalinia ja Deng Xiaopingia ja totesi olevansa tyytyväinen, jos hänen oma uransa osoittautuisi yhtä menestyksekkääksi. Maon kuoleman jälkeen Deng viittasi toistuvasti Maon itsearvioon, mutta ei ottanut suoraan kantaa sen oikeellisuuteen. Vaikka ”70-prosenttisesti oikeassa” ei sellaisenaan ole KKP:n virallinen kanta, sitä voidaan pitää suhteellisen osuvana tiivistelmänä puolueen esittämistä näkemyksistä.

Virallinen Kiina on etääntynyt Maon opeista jo kauas ja siirtynyt markkinatalouteen. Samalla kiinalaisnuoriso on alkanut kokea uutta kiinnostusta Maoon ja hänen ajatteluunsa. Hänen kauttaan kritisoidaan vallitsevaa järjestelmää, joka esimerkiksi kieltää itsenäisen ammattiyhdistysliikkeen ja luokkataistelun. Kesällä 2021 The New York Times uutisoi KKP:n sensuroivan Maon ajattelua käsittelevää internet-keskustelua.

Yksityiselämä

Perhe

Isä Mao Yichang.

Äiti Wen Qimei.

Katso myös: Mao Zedongin sukulaiset -luokka.

Maon vanhemmat olivat Mao Yichang (1867–1919) ja tämän vaimo Wen Qimei (1870–1920). Perhe oli varsin varakas. Maon ja hänen vanhempiensa suhteista on esitetty vaihtelevia arvioita. Mao itse kertoi elämäkerturi Edgar Snow’lle tulleensa huonosti toimeen isänsä kanssa ja kapinoineensa tämän säälimätöntä käytöstä vastaan. Syynä oli ilmeisesti isän kielteinen suhtautuminen opiskelua kohtaan. Mao ei myöskään pitänyt isänsä kitsaudesta. Jung Changin ja Jon Hallidayn mukaan Mao vihasi isäänsä ja pilkkasi tätä vieraiden kuullen, mikä oli kiinalaisessa kulttuurissa todella julkeaa käytöstä. Changin ja Hallidayn mukaan konfliktin syynä oli pojan laiskuus ja auktoriteettivastaisuus. Vielä vanhuksenakin Mao fantasioi isänsä kiduttamisesta. Lee Feigonin mukaan Mao alkoi aikuisiällä liioitella riitojen ankaruutta luodakseen kapinalliseen nuorisoon vetoavan kertomuksen. Todellisuudessa Maon ja hänen isänsä suhteet olivat Feigonin mukaan kohtalaisen hyvät. Äitiinsä Maolla oli kertomansa mukaan hyvät välit.

Mao oli perheensä kolmas lapsi. Hänen vanhemmat veljensä kuolivat kuitenkin jo sylilapsina. Aikuisikään elivät veljet Mao Zemin (1895–1943) ja Mao Zetan (1905–1935) sekä adoptiosisko Mao Zejian (1905–1929). Kaikki kolme olivat aktiivisia kommunisteja. Zetan kuoli taistelussa Kuomintangia vastaan; Zeminin ja Zejianin teloittivat Kuomintangille myötämieliset sotaherrat. Kaikissa sisarusten nimissä esiintyy sama ze (泽). Tämä on tyypillinen kiinalainen nimeämistapa, ja sukupolven nimeämiskaava oli päätetty jo 1700-luvulla kirjoitetussa sukukronikassa. Zedong tarkoittaa ”idän valaisijaa” (ze, ”valaista”; dong, ”itä”), Zemin ”kansan valaisijaa” ja Zetanin tan viitannee Xiangtanin maakuntaan. Sukunimi Mao (毛) merkitsee karvaa.

Mao vaimonsa Jiang Qingin ja tyttärensä Li Nan kanssa (1940-luku).

Mao oli naimisissa neljästi. Ensimmäinen avioliitto Luo Yixiun (aviossa 1908–1910) kanssa oli järjestetty, eikä Mao koskaan tunnustanut sitä. Maon toinen vaimo Yang Kaihui (aviossa 1921–1927) oli hänen entisen etiikanopettajansa tytär. Kuomintang murhasi Yangin kostona Maon vallankumouksellisesta toiminnasta. He Zizhenin (aviossa 1928–1939) kanssa Mao aloitti suhteen jo ennen Yangin kuolemaa. He oli Maon vanhan ystävän sisar ja innokas kommunistisen puolueen jäsen. Vuonna 1939 Mao erosi Hestä ja avioitui näyttelijätär Jiang Qingin kanssa. Tämä herätti kommunistien keskuudessa pahennusta, sillä He oli yksi harvoista pitkästä marssista selviytyneistä naisista. Puoluejohto hyväksyi avioliiton sillä ehdolla, että Jiang pysyisi seuraavat 20 vuotta erossa politiikasta. Vuodesta 1963 alkaen Jiang aktivoitui poliittisesti ja kohosi Kiinan vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Hänellä oli paljon valtaa erityisesti taiteen ja kulttuurin saralla. Maon kuoltua Jiang joutui epäsuosioon ja Maon viimeisten vuosien poliittiset ylilyönnit vieritettiin hänen syykseen. Vanhoilla päivillään Mao tapasi He Zizhenin uudestaan. Hän järkyttyi suuresti nähdessään ennen niin eloisan naisen vanhentuneena ja psyykkisesti sairaana.

Mao sai ainakin kymmenen lasta: kolme Yangin, kuusi Hen ja yhden Jiangin kanssa. Maon ja Yangin lapset kasvoivat äitinsä luona tämän kuolemaan saakka. Orvoiksi jäätyään heidät lähetettiin Shanghaihin, missä heidän kasvatuksestaan vastasivat paikalliset kommunistit. Maon ja Hen lapsista suuri osa jätettiin sukulaisten tai maalaisperheiden hoitoon, koska heitä ei voinut ottaa mukaan sotatoimialueelle. Vallankumouksen jälkeen lapsia yritettiin useampaan otteeseen tuloksetta etsiä. Maon vanhin poika Anying koulutettiin Neuvostoliitossa, missä Stalin piti häntä käytännössä panttivankina. Anying teki sittemmin uraa sotilaana ja kuoli Korean sodassa. Hänet haudattiin Pjongjangiin. Läheisimmät välit Maolla oli Jiang Qingin kanssa saamansa tyttären Li Nan kanssa. Jonkin aikaa Mao jopa kaavaili tästä seuraajaansa. Li Na on edelleen elossa, samoin Maon toinen tytär Li Min. Sukunimi Li periytyy Maon Yan’anissa käyttämästä salanimestä. Maon pojista viimeisenä kuoli Anqing vuonna 2007. Anqingin poika Mao Xinyu on Kiinan armeijan kenraalimajuri ja pienimuotoinen julkisuuden henkilö. Li Minin tytär Kong Dongmei puolestaan on eräs Kiinan rikkaimmista henkilöistä.

Vuoden 1919 tienoilla Maolla oli romanttinen suhde lahjakkaaseen opiskelutoveriinsa Tao Yihin. Taolla oli suuri vaikutus Maon poliittisen ajattelun kehitykseen, vaikka hän vastustikin kommunismia. Aatteellisten erimielisyyksien vuoksi suhde lyhyeksi, mutta pariskunta pysyi ystävällisissä väleissä. Myöhemmällä iällä Maolla oli suuri määrä rakastajattaria ja ilmeisesti myös jokunen miespuolinen kumppani. Viimeiset vuodet hänestä huolehtivat entiset rakastajattaret Zhang Yufeng ja Meng Jinyu, eikä salamurhaa pelännyt Mao luottanut kehenkään muuhun. Ei tiedetä, saiko hän rakastajattariensa kanssa lapsia.

Henkilökuva

Mao oli jo teini-ikäisenä pitkä, vahva ja komea. Nuorena hän urheili paljon ja esiintyi mielellään ilman paitaa. Hän oli luonnostaan karismaattinen, mutta karismaa myös järjestelmällisesti tuotettiin propagandan avulla. Maon viimeisinä elinvuosina hänen heikentynyt kuntonsa salattiin ja julkisuudessa nähdyt kuvat olivat retusoituja. Maon maalaistausta heijastui hänen kansanomaisessa ja epähienostuneessa käytöksessään, mikä erotti hänet tyypillisestä kiinalaisälymystöstä. Hän oli talonpoikaisuudestaan ylpeä ja saattoi käyttää karkeaa kieltä. Mandariinikiinaa hän puhui voimakkaalla hunanilaisella korostuksella. Mao vierasti sosiaalisia normeja eikä juurikaan piitannut mukavuuksista tai siitä, miltä asiat näyttivät ulkoisesti. Hän ei koskaan tottunut käyttämään hammasharjaa vaan huuhteli suunsa teellä. Saippuan ja veden sijaan Mao pesi itsensä höyryävällä pyyhkeellä, mikä sekin oli Kiinan syrjäseuduilta periytyvä tapa. Hunanilaisen ruokakulttuurin kasvattina Mao rakasti tulista ruokaa. Hän ei juurikaan juonut alkoholia, mutta tupakoi runsaasti ja tuli vanhemmalla iällä riippuvaiseksi unettomuuden hoitoon määrätyistä sedatiiveista. Huonoista elintavoistaan huolimatta Maolla oli hyvä yleisterveys.

Historioitsija Lee Feigonin (2002) mukaan Maon maanläheisyys auttoi häntä säilyttämään henkisen yhteyden tavallisten kiinalaisten arkeen vielä valtansa päivinäkin. Päinvastaista näkökulmaa edustaa Ross Terrill (1980). Hänen mukaansa mukaan Mao oli nuorena vaatimaton ja vilpitön, mutta muuttui iän myötä röyhkeäksi ja petolliseksi. Monet Maon julkisista lausunnoista olivat pragmaattista julistamista, johon hän ei todellisuudessa uskonut. Toisaalta monet Maon väkivaltaisista tai suvaitsemattomista, yksityisesti annetuista lausunnoista olivat liioiteltuja tunteenpurkauksia. Terrillin mukaan Maon ”henkeäsalpaava epärehellisyys” löi laudalta muut kommunistijohtajat, kenties jopa kaikki 1900-luvun poliitikot. Mao myös nautti alaistensa ja erityisesti henkilääkärinsä Li Zhisuin tahallisesta šokeraamisesta. Toisaalta Mao osasi olla tarvittaessa myös huomaavainen, käydä maanläheisiä keskusteluja ja luopua kunniasta, jos se hänen mielestään kuului jollekulle muulle. Historioitsija Daniel Leese on kuvaillut Maon luonteen kehitystä häiritseväksi: maanläheinen, sovinnollinen ja mietteliäs hallitsija muuttui yhä häikäilemättömämmäksi, hillittömämmäksi ja omahyväisemmäksi. Vastaavasti Maon kyky vastaanottaa kritiikkiä heikkeni jatkuvasti.

Philip Shortin (2000) mukaan Mao eli 1960- ja 1970-luvut hovinsa ympäröimänä, muusta Kiinasta eristettynä. Hänen elämässään ei ollut juuri lainkaan spontaaneja ja tasavertaisia kohtaamisia muiden ihmisten kanssa. Poikkeuksen muodostivat naisseikkailut, joiden pariin Mao pakeni yksinäisyyttään. Vastavuoroisesti monet nuoret kiinalaisnaiset kokivat vetoa hänen valtaansa kohtaan. Li Zhisui julkaisi vuonna 1994 muistelmateoksen The Private Life of Chairman Mao, jossa hän syytti Maoa vainoharhaiseksi narsistiksi ja kuvaili yksityiskohtaisesti hänen hedonistisia elämäntapojaan. Osa tutkijoista ja Maon henkilökohtaisesti tunteneista ihmisistä on syyttänyt Lin väitteitä poliittisesti motivoituneeksi panetteluksi.

Länsimaissa Maoa verrataan usein Adolf Hitlerin, Vladimir Leninin ja Josif Stalinin kaltaisiin diktaattoreihin. Lee Feigonin (2002) mukaan tämä on kuitenkin väärä vertaus, sillä Maon verrattain onnellinen henkilöhistoria erosi edellä mainituista, väkivallan ja syrjäytymisen katkeroittamista diktaattoreista. Feigonin mukaan Mao oli nurkkaan ajettuna ”drakoninen ja autoritäärinen”, muttei kuitenkaan ”oppi-isänsä Stalinin veroinen roisto”. Philip Short (2000) on huomauttanut, että Hitleristä ja Stalinista poiketen Mao ei nostanut vihollistensa fyysistä tuhoamista politiikkansa itsetarkoitukselliseksi päämääräksi. Hitler vainosi uhrejaan heidän ominaisuuksiensa ja Stalin heidän tekojensa vuoksi, mutta Maoa kiinnosti ennen kaikkea ihmisten ajattelu. Siksi vihollisiksi määritellyille ryhmille ainakin periaatteessa annettiin mahdollisuus uudistaa näkemyksiään ja lunastaa itselleen vapaus järjestelmän hyväksi tehdyn työn kautta. Kaikki tutkijat eivät allekirjoita tätä näkemystä. Feigonin Mao-elämäkerran arvostelussa Barrett L. McCormick (2003) piti Maoa huonona esikuvana, joka ”ei ollut vähääkään Stalinia puoleensavetävämpi” hahmo.

Kiistanalaisessa elämäkerrassaan Jung Chang ja Jon Halliday (2005) kuvasivat Maon ”sadistiseksi hirviöksi” ja kyyniseksi opportuniksi, joka ei todellisuudessa uskonut oppeihinsa, vaan pyrki kaikin keinoin maksimoimaan henkilökohtaisen etunsa. Changin ja Hallidayn teos myi hyvin ja sai populaareissa arvioissa vuolaasti kehuja. Akateemiset historiantutkijat suhtautuivat siihen kuitenkin kielteisesti. Jonathan Spencen (2005) mukaan pelkkä ”syyllisyyden henkilöiminen” ei riitä selittämään Maon valtaannousua sekä hänen 26-vuotisen kautensa pituutta ja kansainvälistä painoarvoa. Alexander Pantsov ja Steven I. Levine (2012) ovat luonnehtineet Maoa monitahoiseksi luonteeksi, joka yritti parhaan taitonsa mukaan nostaa Kiinan vauraaksi ja kansainvälisesti arvostetuksi valtioksi. Jo nuorella iällä Mao unelmoi kuuluisuudesta ja vallasta ja halusi tulla ”vahvaksi, uppiniskaiseksi ja määrätietoiseksi sankariksi, jota mitkään säännöt eivät kahlitse”. Pantsovin ja Levinen mukaan Mao ”ei ollut pyhimys jos ei paholainenkaan”.

Kirjailija ja kalligrafi

Esimerkki Maon kalligrafiasta: Li Bain runo pronssitauluun kirjoitettuna.

Mao kirjoitti suuren määrän poliittis-filosofista ja sodankäynnin teoriaa käsittelevää kirjallisuutta. Valtaannousun jälkeen ne muodostivat Kiinan kansantasavallan kirjallisen kaanonin. Valittujen teosten kolme osaa ilmestyivät vuosina 1951–1953, ja Mao itse osallistui aktiivisesti niiden toimittamiseen. Voimistuva henkilökultti lisäsi kysyntää: IV osa ilmestyi vuonna 1960 ja V osa 1977. Valitut teokset sisältävät kymmeniä tekstejä maaliskuusta 1926 (”Tutkielma Kiinan yhteiskuntaluokista”) marraskuuhun 1957 (”Kaikki taantumukselliset ovat paperitiikereitä”). Intiassa julkaistiin sittemmin vielä osat VI–IX. Toimitustyön myötä tekstit muuttuivat huomattavasti, eivätkä ne anna todenmukaista kuvaa Maon ajattelun kehityksestä.

Mao oli tuottelias runoilija. Hän tutustui kiinalaisen kirjallisuuden klassikoihin jo lapsena. Koulu painotti kungfutselaisen kaanonin ulkoa opettelua, mutta Mao piti enemmän Kolmen kuningaskunnan kertomuksesta, Vedenvarren tarinoista ja muista kiinalaisen proosan klassikoista. Runoissaan hän siteeraa kuitenkin silti Kungfutsea, Zen Zania ja muita klassikoita. Myös venäläinen kirjallisuus vaikutti Maoon. Runojen toistuvia aiheita ovat luonto ja historia. Mao kirjoitti useimmat tekstinsä käsin. Hän tunsi kiinalaisen kalligrafian historian hyvin ja kokeili elämänsä aikana monenlaisia tyylejä ennen kuin kehitti omansa. Kiinassa ”Mao-tyyli” (毛体) on sangen arvostettu ja sitä pidetään sekä omaperäisenä että monipuolisena.

Katso myös

• Mao-puku
• Mao Zedongin patsas

Lähteet

• Carter, Peter: Mao. (Taskukirjapainos The Viking Pressin alkuperäisestä kovakantisesta painoksesta vuodelta 1976). New York: Mentor, 1980. Archive.org (viitattu 19.6.2021). (englanniksi)
• Chang, Jung & Halliday, Jon: Mao. Mao: The Unknown Story, 2005. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-13168-0.
• Cheek, Timothy (toim.): A Critical Introduction to Mao. New York: Cambridge University Press, 2010. ISBN 9781139789042. Google-kirjat (viitattu 26.5.2021). (englanniksi)
• Courtois, Stéphane (toim.): Kommunismin musta kirja. Suomentanut Kaarina Turtia, Matti Brotherus & Heikki Eskelinen. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25073-2.
• Ebrey, Patricia Bucklley & Liu, Kwang-Ching: The Cambridge Illustrated History of China. Cambridge University Press, 2010. ISBN 9780521124331. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
• Feigon, Lee: Mao: A Reinterpretation. The University of Michigan, 2002. ISBN 9781566634588. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
• Fenby, Jonathan: Modern China: The Fall and Rise of a Great Power, 1850 to the Present. Ecco Press, 2008. ISBN 9780061661167. (englanniksi)
• Hollingworth, Clare: Mao and the Men Against Him. J. Cape, 1985. ISBN 9780224017602. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
• Karl, Rebecca E.: Mao Zedong and China in the Twentieth-Century World: A Concise History. Durham & London: Duke University Press, 2010. ISBN 9780822393023. Google-kirjat (viitattu 13.6.2021). (englanniksi)
• Li Zhisui: The Private Life of Chairman Mao: The Memoirs of Mao’s Personal Physician. Chatto & Windus, 1994. ISBN 0-7011-4018-6. Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
• Liu, James T. C.; McKnight, Brian E.; Twitchett, Denis C.; Lieberthal, Kenneth G.; Silbergeld, Jerome; Chan, Hoklam; Lewis, John Wilson; Rawski, Evelyn S.; Elman, Benjamin; Keightley, David N.; Hucker, Charles O.; White, Lynn; Franke, Herbert; Wilbur, C. Martin; DeWoskin, Kenneth J.; Dull, Jack L.; Zürcher, Erik; Suzuki, Chusei; Young, Ernest P.; Hsu, Cho-yun; Feuerwerker, Albert & Chen, Cheng-Siang: China Encyclopædia Britannica. 3.5.2021. Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.6.2021. (englanniksi)
• Lynch, Michael: Mao (Second Edition). Routledge Historical Biographies. London & New York: Taylor & Francis, 2017. ISBN 9781351779296. Google-kirjat (viitattu 9.6.2021). (englanniksi)
• Mao Zedong: ”Introduction”, The Poems of Mao Zedong. London, England: University of California Press, 2008. ISBN 9780520935006. Google-kirjat (viitattu 13.6.2021). (englanniksi)
• Nordlinger, Jay: Children of Monsters: An Inquiry into the Sons and Daughters of Dictators. New York: Encounter Books, 2017. ISBN 9781594039003. Google-kirjat (viitattu 9.6.2021). (englanniksi)
• O’Brien, Patrick Karl: Atlas of World History. Oxford University Press, 2002. ISBN 9780195219210. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
• Paltemaa, Lauri & Vuori, Juha A.: Kiinan kansantasavallan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-258-3.
• Pantsov, Alexander V. & Levine, Steven I.: Mao: The Real Story. Simon and Schuster, 2012. ISBN 9781451654493. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
• Retief, Francois & Wessels, André: Mao Tse-tung (1893 - 1976) – his habits and his health. (ISSN 0256-9574) SAMJ: South African Medical Journal, toukokuu 2009, 99. vsk, nro 55. Pretoria: SciELO South Africa. Viitattu 9.6.2021. (englanniksi)
• Roy, Denny: Taiwan: A Political History. Cornell University Press, 2003. ISBN 9780801488054. (englanniksi)
• Short, Philip: Mao: A Life. Henry Holt, 2000. ISBN 0-8050-3115-4. Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
• Schram, Stuart R.: Mao Tse-tung. Täydennetty uusintapainos, alkuperäinen teos vuodelta 1966. Iso-Britannia: Penguin Books, 1967. ISBN 9780140208405. Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
• Schram, Stuart R.: Mao Tse-Tung as a Charismatic Leader. Asian Survey, Jun. 1967, 7. vsk, nro 6, s. 383–388. University of California Press. JSTOR. Viitattu 27.8.2021. (englanniksi)
• Schram, Stuart Reynolds: Mao Zedong Encyclopædia Britannica. 5.9.2020. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
• Terrill, Ross: Mao: A Biography. Uusintapainos, alkuperäinen teos vuodelta 1980. Stanford University Press, 1999. ISBN 9780804729215. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)

Kirjallisuutta

• Mao Tse-tung: Teoksia. Osat 1–2. Suomentanut Tuure Lehén. Helsinki: Kansankulttuuri, 1958. OCLC 57997007.
• Mao Tse-tung: Otteita puheenjohtaja Mao Tse-tungin teoksista. 2. painos. Helsinki: Suomi–Kiina-seura, 1971.
• Mao Tse-tung: Runot. Suomentanut Pertti Nieminen. Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 951-30-2681-7.

Aiheesta muualla

• Mao Zedong. Diktaattoripörssi.
• Mao Zedongin "Punainen kirja". Sosialismi.net.
• Profiles: Mao Tse-tung. Cnn.com. (englanniksi)
• Mao Tse-Tung Library. (englanniksi)