Kiinalainen filosofia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yin ja yang -symboli ja Ba gua kivettynä aukiolle Nanningin kaupungissa Kiinassa.

Kiinalaisella filosofialla eli kiinalaisessa kulttuuripiirissä harjoitetulla filosofialla on monituhatvuotinen historia. Sen katsotaan usein alkaneen Yijingistä (I ching, "Muutosten kirja", oikeammin "Muutosten klassikko"), muinaisesta ennustamisen käsikirjasta, joka esitteli monet kiinalaisen filosofian perusajatukset. Sen iästä voidaan esittää vain arvioita – se on tunnettu kirjallisena ainakin 500-luvulla eaa.,[1] mutta se perustuu neoliittiseltä kaudelta kulkeutuneeseen suulliseen perimätietoon.

Länsimaisen filosofian tavoin kiinalainen filosofia on käsittänyt monenlaisia osa-alueita ja siihen kuuluu useita eri suuntauksia. Monia merkittäviä filosofisia koulukuntia syntyi erityisesti Kevättä ja syksyä ja Taistelevat läänitysvaltiot -kausilla. Tämän vuoksi aikakaudesta käytetään nimitystä Sata koulukuntaa. Tuona aikana alkunsa saaneista koulukunnista merkittävimmät ovat kungfutselaisuus, taolaisuus, mohismi ja legalismi. Myöhemmin Intiasta levinneestä buddhalaisuudesta tuli myös merkittävä filosofinen ja uskonnollinen oppi Kiinassa.

Uudella ajalla kiinalainen filosofia on omaksunut aineksia myös länsimaisesta ajattelusta. Muun muassa toukokuun neljännen päivän liike pyrki hylkäämään vanhat keisarilliset instituutiot ja käytännöt, ja Sun Yatsen pyrki tuomaan demokratiaa, republikanismia ja industrialismia Kiinaan. Mao Zedong lisäsi marxilaisuuden. Nykyinen Kiinan hallitus suosii ”sosialismia kiinalaisilla erityispiirteillä”. Vanhan kiinalaisen ajattelun vaikutus on kuitenkin juurtunut syvälle kiinalaiseen kulttuuriin.

Kiinalainen filosofia on levinnyt ympäri maailmaa muun muassa uuskungfutselaisuutena sekä erilaisten perinteisten kiinalaisten oppien (kuten perinteinen kiinalainen lääketiede) myötä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset uskomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen Shang-dynastian aikainen ajattelu perustui syklisyyteen. Ajatus oli peräisin siitä, mitä ihmiset näkivät ympärillään: päivä ja yö, kuun vaiheet sekä vuodenajat vaihtelevat sykleissä. Näin ajatus heijasteli luonnon järjestystä. Tämä muodostaa kiinalaiselle filosofialle erilaisen perustan kuin länsimaiselle filosofialle, jossa hallitsevaksi muodostui lineaarinen aikakäsitys.

Kiinalaiset uskoivat, että kohtaloon voidaan vaikuttaa jumalten kautta. Esi-isien palvonta oli keskeinen osa uskontoa. Kiinassa tunnettiin myös ihmis- ja eläinuhrit.

Zhou-dynastian aikana esiteltiin uusi poliittinen, uskonnollinen ja filosofinen käsite, Taivaan mandaatti. Se mahdollisti dynastioiden vaihtumisen ja oikeutti Zhou-dynastian. Arkeologisen aineiston perusteella tuona aikana lukutaito lisääntyi ja uskonto muuttui maailmallisemmaksi.

Sata koulukuntaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sata koulukuntaa

Noin vuonna 500 eaa., kun Zhou-valtakunta heikentyi ja Kiina siirtyi Kevättä ja syksyä -kauteen, alkoi kiinalaisen filosofian klassinen aika. Aikakautta on kutsuttu nimellä Sata koulukuntaa (諸子百家 zhūzǐ bǎijiā; ”erilaisia filosofeja sata koulua”).

Tuona aikana alkunsa saaneista koulukunnista merkittävimmät ovat kungfutselaisuus, taolaisuus, mohismi ja legalismi. Kungfutselaisuuden perustajan Kongfuzin Keskustelut ja taolaisuuden perustajan Laozin Daodejing (Tao te ching) ilmestyivät noin vuonna 500 eaa. On mielenkiintoista, että muutos tapahtui suunnilleen samoihin aikoihin kuin esisokraatikot vaikuttivat antiikin Kreikassa.

Keisariaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Qin-dynastian aikana legalismi oli virallinen valtiofilosofia. Tuona aikana kungfutselaisia ja mohistisia koulukuntia vainottiin. Tähän aikaan sijoittuu ”kirjojen polttaminen ja oppineiden hautaaminen”, kun Kiinan ensimmäinen keisari Shi Huang määräsi hautaamaan oppineet ja polttamaan suuria määriä eri alojen teoksia. Legalismi säilyi vaikutusvaltaisimpana filosofiana, kunnes Han-dynastia omaksui taolaisuuden ja myöhemmin kungfutselaisuuden viralliseksi opiksi. Taolaisuudesta ja kungfutselaisuudesta tuli sittemmin kiinalaisen ajattelun hallitsevat suuntaukset 1900-luvulle saakka. Kuitenkin myös buddhalainen filosofia sai jalansijaa maassa, erityisesti Tang-dynastian aikana, osaksi siksi, että siinä nähtiin yhtäläisyyksiä taolaisuuden kanssa.

Uuskungfutselaisuus herätti Song-dynastian aikana vanhoja kungfutselaisia ajatuksia uudelleen henkiin ja yhdisteli niihin aineksia buddhalaisesta, taolaisesta ja legalistisesta ajattelusta. Siitä tuli myöhemmin suosittu Ming-dynastian aikana.

Taolaisuuden ja kungfutselaisuuden vuorovaikutusta on usein kuvattu seuraavasti: ”kiinalaiset ovat kungfutselaisia päivällä, mutta taolaisia yöllä”. Vastaavasti monet kiinalaiset mandariinit olivat valtion virkamiehiä päivätyössä ja runoilijoita tai taidemaalareita vapaa-ajallaan.

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudella ajalla kiinalainen filosofia on omaksunut aineksia myös länsimaisesta ajattelusta. Xinhai-vallankumouksen aikana vuonna 1911 toukokuun neljännen päivän liike pyrki hylkäämään vanhat keisarilliset instituutiot ja käytännöt. Muun muassa Sun Yatsen pyrki tuomaan demokratiaa, republikanismia ja industrialismia Kiinaan. Mao Zedong lisäsi marxilaista ja stalinistista ajattelua.

Kun Kiinan kommunistinen puolue otti vallan Kiinan sisällissodan jälkeen, aiemmat koulukunnat, kuten legalismi, tuomittiin taantumuksellisiksi, ja myöhemmin kulttuurivallankumouksen aikana ne pyrittiin jopa tuhoamaan. Vanhojen koulukuntien vaikutus elää Kiinassa kuitenkin edelleen.

Nykyinen Kiinan hallitus suosii ”sosialismia kiinalaisilla erityispiirteillä”. Viime aikoina Kiinan hallitus on tullut sallivammaksi perinteisten uskomusten harjoittamiselle. Kiinan kansantasavallan vuoden 1978 perustuslaki takaa ”uskonnonvapauden” eräillä rajoitteilla. Henkisten ja uskonnollisten yhdyskuntien perustaminen on sallittua, niin kauan kuin niitä ei nähdä uhkana Kiinan kommunistiselle puolueelle, ja kun ne toimivat puolueen valvonnassa.

Koulukuntia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinalainen ajattelu on kautta historian sopeutettu Kiinassa vallinneisiin koulukuntiin ja oloihin. Kiinalaisen filosofian koulukunnat ovat olleet yleensä sekä kriittisiä että suvaitsevia toisiaan kohtaan. Vaikka joku koulukunta onkin usein ollut hallitsevan dynastian suosiossa, muita koulukuntia ei yleensä ole vainottu, lukuun ottamatta Qin-dynastian kautta. Kiinalaisen filosofian koulukunnilla on ollut myös paljon vuorovaikutusta keskenään. Erimielisyyksistä huolimatta ne ovat jakaneet ajatuksia ja omaksuneet niitä osaksi omia oppejaan.

Kungfutselaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kungfutselaisuus

Kungfutselaisuus on filosofinen koulukunta, joka on kehittynyt Kongfuzin (孔子 Kungfutse, 551–479 eaa.) opetusten pohjalta. Hänen opetuksensa on koottu teokseen Keskustelut. Kungfutselaisuus on moraalisten, yhteiskunnallisten, poliittisten ja uskonnollisten ajatusten järjestelmä, jolla on ollut valtava vaikutus kiinalaiseen historiaan, ajatteluun ja kulttuuriin aina nykyaikaan saakka. Länsimaisille se on näyttäytynyt ikään kuin Kiinan keisarikunnan "valtionuskontona". Sen vaikutus on ulottunut myös Koreaan ja Japaniin.

Keskeisiin kungfutselaisiin käsitteisiin kuuluvat rén (humaanisuus), zhèngmíng ("nimien oikaisu", eli esim. hallitsijan aikomusten ja kansalaisten kokemusten on oltava yhtäpitäviä, muuten hallitsija hallitsee epäoikeudenmukaisesti ja voidaan syrjäyttää), zhōng (lojaalisuus), xiào (rakkaus vanhempia kohtaan), ja (rituaali). Kungfutse opetti sekä positiivista että negatiivista versiota kultaisesta säännöstä. Yin ja yang edustavat kahta vastakkaista voimaa, jotka ovat pysyvässä konfliktissa toistensa kanssa, mikä johtaa jatkuvaan ristiriitaan ja muutokseen.

Uuskungfutselaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uuskungfutselaisuus

Vaikka kungfutselaisuus menettikin suosiota taolaisuudelle ja buddhalaisuudelle, uuskungfutselaisuus yhdisti kiinalaisen ajattelun eri osia metafyysiseksi filosofiaksi. Sen käsitteisiin kuuluvat li (prinsiippi, ikään kuin Platonin ideat), qi (vitaalinen tai materiaalinen voima), taiji (Suuri Ultimaatti) ja xin (mieli).

Taolaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lasitettu kivipatsas taolaisesta jumaluudesta. Ming-dynastia, 1500-luku.
Pääartikkeli: Taolaisuus

Taolaisuus on filosofia ja uskonto, jonka sanotaan perustuvan Laozin (Laotse) teokseen Daodejing ja osittain Zhuangzin nimiin laitettuun teokseen Zhuangzi. Dao (道 Wade-Giles: tao) merkitsee kirjaimellisesti "tietä" tai "polkua". Kaikki merkittävät kiinalaiset filosofiat ovat tutkineet moraalisen elämän oikeaa polkua, mutta taolaisuudessa se saa kaikkein abstrakteimman merkityksensä. Dao saa aikaan sopusoinnun, joka ei kuitenkaan ole vakaa tila, vaan alati yinin ja yangin vuorovaikutuksessa muuttuva tila.

Vaikka taolaisuus onkin kungfutselaisuuden kilpailija moraalisten opetusten lähteenä, vastakkainasettelua kuvaa kiinalainen sanonta "harjoita kungfutselaisuutta ulkopuolella, taolaisuutta sisäpuolella".

Legalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Legalismi

Legalismi on pragmaattinen poliittinen filosofia, jonka on muotoillut Han Fei. Legalismi oli Qin-dynastian valtionfilosofia. Sitä syytettiin totalitarismin synnyttämisestä, ja siksi se menetti suosiotaan.

Legalismin mukaan hallitsijan tulisi hallitessaan muistaa seuraavat kolme asiaa:

  1. Fa (法 fǎ): laki tai periaate.
  2. Shu (術 shù): menetelmä, taktiikka, taide tai valtiomiehentaito.
  3. Shi (勢 shì): legitimiteetti, voima tai karisma.

Buddhalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sakyamunin Buddha, Zhang Shengwen, 11731176, Song-dynastia.
Pääartikkeli: Buddhalainen filosofia

Buddhalaisuus on uskonto ja käytännöllinen filosofia, joka keskittyy Intiassa 500-luvulla eaa. eläneen Gautama Buddhan opetuksiin. Yleisenä terminä Buddha tarkoittaa henkilöä, joka on löytänyt todellisuuden todellisen luonteen.

Vaikka buddhalaisuus syntyikin Intiassa, sillä on ollut suurin vaikutus Kiinassa. Koska kiinalainen perinne keskittyy etiikkaan metafysiikan sijasta, buddhalaisen filosofian sisällä on kehittynyt erilaisia koulukuntia, jotka eroavat alkuperäisistä intialaisista koulukunnista. Merkittävimpiä näistä ovat Sanlun, Tiantai, Huayan ja Chán (eli Zen). Ne käsittelevät mm. korkeampaa tietoisuutta, totuuden tasoja, todellisuuden mahdollista perimmäistä tyhjyyttä, sekä valaistumisen saavuttamista.

Mohismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mohismi

Mozin perustama mohismi kannatti universaalia rakkautta, jonka tavoitteena oli molemminpuolinen hyöty. Kaikkien tulee rakastaa toisiaan samalla tavalla, tasapuolisesti ja puolueettomasti, jotta konfliktit ja sodat vältettäisiin. Mozi vastusti kungfutselaisia rituaaleja ja kannatti sen sijaan käytännöllistä selviytymistä maanviljelyn, linnoittautumisen ja valtiomiehentaidon avulla. Perinteet ovat ristiriitaisia, ja tarvitaan perinteen ulkopuolista opastusta sen selvittämiseen, mikä osa perinteestä on hyväksyttävää. Moraalisen oppaan tulee tämän vuoksi tukea ja rohkaista sosiaalista käyttäytymistä, joka maksimoi yleisen hyödyn. Mohismia voikin verrata utilitarismiin.

Loogikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Nimien koulukunta

Loogikot eli Nimien koulukunta keskittyi logiikkaan, paradokseihin, nimiin ja aktuaalisuuteen. Loogikko Hui Shi oli Zhuangzin haastaja, joka argumentoi taolaisuutta vastaan hyväntahtoiseen ja humoristiseen tyyliin. Toinen loogikko, Gongsun Long, esitti kuuluisan valkoinen hevonen ei ole hevonen -dialogin tai -paradoksin. Koulukunta ei menestynyt, koska kiinalaiset eivät pitäneet sofistiikkaa ja dialektiikkaa käytännöllisenä.

Kiinalaisen filosofian käsitteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka kiinalaisen filosofian koulukunnat poikkeavat toisistaan merkittävästi, ne jakavat kuitenkin osin yhteisen sanaston ja huolenaiheet. Kiinalaisessa filosofiassa usein tavattavia termejä ovat:

  • Dao (tie, opit)
  • De (hyve, voima)
  • Li (periaate, luonnonlaki, kaava)
  • Qi (elämänenergia, voima)
  • Taiji (suuri ultimaatti) muodostaa ykseyden, josta kaksi vastakkaista, mutta toisiaan täydentävää käsitettä, yin ja yang, saavat alkunsa.

Kiinalaisen filosofian suuriin kiistoihin ovat kuuluneet:

Kiinalaisen filosofian koulukuntia yhdistäviä tekijöitä ovat muun muassa:

  • Tietoteoreettinen optimismi: Usko siihen, että suuriin kysymyksiin voidaan löytää vastaus, vaikka vastausta ei vielä tunnetakaan.
  • Taipumus nähdä ihminen ja luonto yhteenkuuluviksi.
  • Taipumus välttää henkilöityjä yliluonnollisia voimia. Kysymykset Jumalan olemassaolosta tai luonteesta, jotka ovat olleet keskeisiä länsimaisen filosofian historiassa, eivät ole olleet tärkeitä kiinalaisille filosofeille.
  • Keskittyminen etiikkaan ja/tai poliittiseen filosofiaan: Usko siihen, että filosofian tarkoituksena on ensi sijassa palvella eettisenä ja käytännöllisenä ohjeena. Monet oppineet pyrkivät suostuttelemaan hallitsijan käyttäytymään puolustamallaan tavalla.

Kiinalaisia filosofeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kongfuzi (Kungfutse), kiinalaisen filosofian suuri mestari
    • Mengzi, Kongfuzin seuraaja, lähempänä idealismia
    • Xunzi, Kongfuzin seuraaja, lähempänä realismia
    • Zhu Xi, uuskungfutselaisuuden perustaja
    • Wang Yangming, xinxuen eli "mielentilan" puolestapuhuja
  • Laozi (Laotse), taolaisen koulukunnan johtaja
    • Zhuangzi, jonka sanotaan kirjoittaneen teos Zhuangzi'
    • Liezi, jonka sanotaan kirjoittaneen teos Liezi
  • Mozi, mohismin perustaja
  • Han Fei, legalismin teoreetikko
  • Linji, suuri chan-buddhalainen ajattelija ja opettaja
  • Sun Yatsen

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Antony Flew & Stephen Priest [edd], A Dictionary of Philosophy. Pan Macmillan, 2002. ISBN 0-330-48730-2.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wong, David: Chinese Ethics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Wong, David: Comparative Philosophy: Chinese and Western The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Chinese philosophy