Eristäytymispolitiikka

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Eristäytymispolitiikka (myös isolationismi) on ulkomaanpolitiikkaa, jota harjoittava valtio pyrkii olemaan puuttumatta maailmanpolitiikan tapahtumiin. [1] Eristäytyvä valtio välttää voimakkaita kannanottoja ja liittoutumia muiden valtioiden kanssa välttääkseen ulkopoliittisia sitoumuksia ja velvollisuuksia sekä mahdollisia ikäviä seurauksia kuten sotia, jotka eivät liity välittömästi valtion omien etujen, kansalaisten tai alueiden suojelemiseen. Puhdas isolationismi tarkoittaa myös ulkomaankaupan ja kulttuurivaihdon rajoittamista sekä pyrkimystä taloudelliseen omavaraisuuteen.

Eristäytymisestä keskustellaan monien maiden politiikassa. Siinä nähdään joitakin etuja, joskin myös merkittäviä haittavaikutuksia muun muassa valtion kansalaisten elintasoon ja teollisuuden kilpailukykyyn. Eristäytymällä halutaan rajoittaa siirtolaistyövoiman vastaanottamista palkkojen laskun ja työttömyyden lisääntymisen pelosta sekä mukavuusperustein, vaikka keskimäärin taloustieteilijöiden mukaan vapaan työvoiman liikkuvuuden rajoittaminen heikentää valtion taloutta.

Historiallisia esimerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albania[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albanian sosialistisella kansantasavallalla oli vuodesta 1945 läheiset suhteet Neuvostoliittoon ja muihin itäblokin maihin. Albanian johto ei kuitenkaan hyväksynyt Neuvostoliiton destalinisaatiota (1956) ja otti etäisyytä Neuvostoliitoon. Sen sijaan Albania liittoutui Kiinan kanssa. Vuonna 1968 Albania erosi Varsovan liitosta. Maon kuoltua 1976 Kiina loittoni niin paljon kommunistisesta aatteesta, että Albania eristäytyi siitäkin, mikä rasitti sen taloutta.

Albanian johtajat pelkäsivät vainoharhaisesti Varsovan liiton tai Naton hyökkäystä maahan. Vuodesta 1968 alkaen rakennettiin maan rajoille kahdeksan vuoden aikana 700 000 teräsbetonista bunkkeria torjumaan mahdollista hyökkäystä.[2]

Bhutan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen vuotta 1999 Bhutan oli kieltänyt television ja Internetin säilyttääkseen maan oman kulttuurin, ympäristön ja identiteetin.[3] Lopulta kuningas Jigme Singye Wangchuck poisti televisio- ja Internet-kiellon. Hänen poikansa Jigme Khesar Namgyal Wangchuck valittiin Bhutanin kuninkaaksi, joka auttoi luomaan Bhutanista demokratian. Myöhemmin Bhutan on siirtynyt absoluuttisesta monarkiasta monipuoluedemokratiaan. Bhutanin demokratian kehittymiseen on vaikuttanut Bhutanin hallitsijoiden aktiivinen kannustaminen ja osallistuminen 1950-luvulta lähtien, alkaen oikeudellisista uudistuksista, kuten orjuuden lakkauttamisesta, joka johti Bhutanin perustuslain luomiseen [4]

Kiina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiina harjoitti eristäytymispolitiikkaa Ming-dynastian ja uudelleen Qing-dynastian aikana. Ensimmäiseksi Ming-dynastian aikana 1371 astui voimaan Hai jin -laki, joka kielsi kaiken meritse tapahtuvan kaupankäynnin. Kiellon oli tarkoitus estää kasvanut merirosvous, mutta aikaa myöten se näännytti rannikkoalueet, jotka olivat perinteisesti saaneet osansa toimeentulosta laillisesta meritse tapahtuvasta kaupankäynnistä. Kielto purettiin vuonna 1550, jolloin valtio joutui aloittamaan toimet kaupankäynnin elvyttämiseksi.

Qing-dynastia otti käyttöön Hai jinin vuonna 1647 heikentääkseen Ming-hallitukseen kuulunutta sotapäällikköä Koxingaa. Koxinga vaikutti rannikolla ja häntä pidettiin uhkana Qingille. Kiellon rikkojaa uhattiin kuolemantuomiolla.

Japani[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sakoku

Vuosina 1641–1853 Japanin Tokugawa-shōgunaatti pani täytäntöön politiikan, jota se kutsui kaikiniksi. Politiikka kielsi ulkomaisten kontaktien useimpien ulkopuolisten maiden kanssa. Yleisesti pidetty ajatus, että Japani oli täysin suljettu, on kuitenkin harhaanjohtava. Itse asiassa Japani säilytti rajalliset kauppa- ja diplomaattisuhteet Kiinan, Korean ja Ryukyun saarten sekä Hollannin tasavallan kanssa ja oli Japanin ainoa läntinen kauppakumppani [5][6].

Eristäytyneen Japanin kulttuuri kehittyi omaperäiseksi ja sillä on yksi historian pisimmistä rauhankausista. Tänä aikana Japani kehitti kukoistavia kaupunkeja, linnakaupunkeja, lisäämällä maatalouden ja kotimaankauppaa,[7] palkkatyö, kasvava lukutaito ja samanaikainen painokulttuuri,[8] antoi perustan nykyaikaistamiselle, vaikka sogunaatti heikkeni.[9]

Korea[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1863 keisari Gojong nousi Joseon-dynastian valtaistuimelle kun hän oli lapsi. Hänen isänsä, sijaishallitsija Heungseon Daewongun, hallitsi maata, kunnes Gojong saavutti täysikäisyyden. 1860-luvun puolivälissä hän oli eristäytymispolitiikan tärkein tukija ja pääasiallinen väline oli kotimaisten että ulkomaisten katolilaisten vainoaminen.

Niemimaan jakautumisen jälkeen Japanin miehitykseltä vuosina 1945–48 Kim Il-sung loi pohjoiseen eristäytyvän totalitaarisen hallinnon, jota hänen poikansa ja pojanpoikansa ovat jatkaneet nykypäivään asti. Pohjois-Koreaa kutsutaan usein nimellä "erakko kuningaskuntana".

Paraguay[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juuri itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen Paraguaya hallinnoi vuodesta 1814 alkaen diktaattori José Gaspar Rodríguez de Francia, joka sulki maan rajat ja kieltäsi ulkomaankaupan tai minkä tahansa suhteet ulkomaailmaan kuolemaansa asti vuonna 1840. Espanjalaiset uudisasukkaat, jotka olivat saapuneet juuri ennen itsenäisyyttä maahan oli pakko mennä naimisiin joko vanhojen siirtolaisten tai alkuperäisen guaranien kanssa, jotta he voisi luoda yhden yhtänäisen Paraguayn kansan.

Francia oli erityisen vastenmielinen ulkomaalaisia kohden ja jokainen ulkomaalainen, joka saapui Paraguayn hänen hallinnon aikana (mikä olisi ollut erittäin vaikeata), ei saanut lähteä pois. Itsenäisenä luonteena hän vihasi eurooppalaisia vaikutteita ja katolista kirkkoa, kääntämällä kirkon pihamaat ampumaradoiksi ja rippilaatikot rajavartijavirkailijoiden kopeiksi pitäen ulkomaalaiset pois maasta.

Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat on harjoittanut useissa historiansa vaiheissa ulkopolitiikkaa, jossa on pyritty välttämään ulkopoliittisia sitoumuksia kuitenkin ulkomaankauppaa rajoittamatta. Maa luopui eristäytymisestä vuonna 1941 Pearl Harborin taistelun jälkeen.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 857. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. Small step to get rid of communist-era bunkers in Albania Web Archive. 28.7.2009. SETimes. Viitattu 15.6.2019. (englanniksi)
  3. South Asia :: Bhutan — the World Factbook - Central Intelligence Agency cia.gov. Viitattu 17 May 2017.
  4. Reporter's Notebook from Bhutan: Crashing the Lost Horizon 29.8.2010. Contra Costa Times. Viitattu 18.9.2011.
  5. 400 jaar handel – Four centuries of Japanese–Dutch trade relations: 1609–2009
  6. Ronald P. Toby, State and Diplomacy in Early Modern Japan: Asia in the Development of the Tokugawa Bakufu, Stanford, Calif.: Stanford University Press, (1984) 1991.lähde tarkemmin?
  7. Thomas C. Smith, The Agrarian Origins of Modern Japan, Stanford Studies in the Civilizations of Eastern Asia, Stanford, Calif., 1959,: Stanford University Press.
  8. Mary Elizabeth Berry, Japan in Print: Information and Nation in the Early Modern Period, Berkeley: University of California Press, 2006.lähde tarkemmin?
  9. Albert Craig, Chōshū in the Meiji Restoration, Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press, 1961; Marius B. Jansen, Sakamoto Ryōma and the Meiji Restoration, Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1961.lähde tarkemmin?

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.