Eristäytymispolitiikka

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Eristäytymispolitiikka (myös 'isolationismi') on ulkomaanpolitiikkaa, jota harjoittava valtio pyrkii olemaan puuttumatta maailmanpolitiikan tapahtumiin. Eristäytyvä valtio välttää voimakkaita kannanottoja ja liittoutumia muiden valtioiden kanssa välttääkseen ulkopoliittisia sitoumuksia ja velvollisuuksia sekä mahdollisia ikäviä seurauksia kuten sotia, jotka eivät liity välittömästi valtion omien etujen, kansalaisten tai alueiden suojelemiseen. Puhdas isolationismi tarkoittaa myös valtion ulkopuolelle suuntautuvan kaupan ja kulttuurivaihdon rajoittamista sekä pyrkimystä taloudelliseen omavaraisuuteen. [1]

Eristäytymisestä keskustellaan monien maiden poliitiikassa. Eristäytymisellä on nähty olevan joitakin etuja, joskin myös merkittäviä haittavaikutuksia muun muassa valtion kansalaisten elintasoon ja teollisuuden kilpailukykyyn. Eristäytymällä haluttu rajoittaa siirtolaistyövoiman vastaanottamista palkkojen laskun ja työttömyyden lisääntymisen pelosta sekä mukavuusperustein, vaikka keskimäärin taloustieteilijöiden mukaan vapaa työvoiman liikkuvuuden rajoittaminen heikentää valtion taloutta.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ming-dynastian ja jälleen Qing-dynastian aikana Kiina harjoitti eristäytymispolitiikkaa. Ensimmäiseksi Ming-dynastian aikana 1371 astui voimaan Hai jin-laki, joka kielsi kaiken meritse tapahtuvan kaupankäynnin. Kiellon oli tarkoitus estää kasvanut merirosvous, mutta aikaa myöten se näännytti rannikkoalueet, jotka olivat perinteisesti saaneet osansa toimeentulosta laillisesta meritse tapahtuvasta kaupankäynnistä. Kielto purettiin 1550, jolloin valtio joutui aloittamaan toimet kaupankäynnin elvyttämiseksi.

Qing-dynastia otti käyttöön Hai jinin vuonna 1647 heikentääkseen Ming-hallitukseen kuulunutta sotapäällikköä Koxingaa. Koxinga vaikutti rannikolla ja häntä pidettiin uhkana Qingille. Kiellon rikkojaa uhattiin kuolemantuomiolla.

Tokugawa-shōgunaatin aikainen Japani harjoitti Sakoku-ulkopolitiikkaa, jolloin kukaan ei voinut tulla maahan eikä lähteä maasta. Kielto oli voimassa vuosina 1641-1853 ja se piti muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Yhdysvallat on harjoittanut useissa historiansa vaiheissa ulkopolitiikkaa, jossa on pyritty eristäytymään ulkopoliittisista sitoumuksista ulkomaankauppaa rajoittamatta.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 857. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.