Säätyvaltiopäivät 1899

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen suuriruhtinaskunnan ylimääräiset valtiopäivät 1899
Kesto 19.1.189930.5.1899[1]
Aatelissääty Samuel Werner von Troil, Ritarihuone
Pappissääty Gustaf Johansson, Säätytalo
Porvarissääty Anders Joachim Kurtén, Säätytalo
Talonpoikaissääty Kaarle Wärri, Säätytalo
Keskeisiä päätöksiä
valtiosääntö

Säätyvaltiopäivät 1899 olivat ylimääräiset Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät. Ne kutsuttiin koolle Suomen yleisen asevelvollisuuden laajentamiseksi koskemaan koko Venäjän keisarikuntaa siten,[2] että suomalaiset, joiden asevelvollisuus koko väestöön nähden oli suppeampi kuin Venäjän keisarikunnassa keskimäärin olisi ollut välttämätöntä palvella Suomen suuriruhtinaskunnan armeijan asemesta Venäjän keisarikunnan armeijassa, jolloin asevelvollisuus ei olisi enää koskenut pääasiassa Suomen suuriruhtinaskunnan aluetta sen puolustamiseksi, vaan mahdollisesti myös kaikkia muita Venäjän keisarikunnan alueita ja kaikkia sen käymiä sotia.

Säädyt eivät kuitenkaan taipuneet asevelvollisuuden laajentamiseen. Mielenkiinnon Suomen suuriruhtinaskunnan alueellisesti rajoittuneen armeijan purkamiseksi ja suomalaisten kiinnittämiseksi yleisvenäläisiin joukkoihin oli synnyttänyt Saksan aloittaman laivastokilpailun uhka, mitä vastaan Venäjän 1898 nimitetty uusi sotaministeri Aleksei Kuropatkin oli ryhtynyt toimimaan. Hankkeeseen Suomen osalta liittyi myös Nikolai Bobrikovin nimittäminen Suomen kenraalikuvernööriksi.[3] Ehdotus asevelvollisuuslaiksi venäläisten ehdottamassa muodossa kohtasi jyrkkää vastarintaa Suomessa.[4]

Koolle kutsuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Nikolai II kutsui 19.7.1898 annetulla käskyllä sotaministeri Aleksei Kuropatkin pyynnöstä ylimääräiset valtiopäivät koolle 19.1.1899.[5][4][6]

Valtiopäivien avajaisissa Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty Nikolai Bobrikov piti avajaispuheen.[3][7]

Asevelvollisuuslaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakiehdotuksen vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1878 voimassa olleen Suomen asevelvollisuuslain asetuksien mukaan, Suomen armeijan tarkoitus oli Suomen puolustus, mutta maan ulkopuolelle sitä ei saanut viedä. Armeijassa saivat palvella ainoastaan Suomen kansalaiset, kaksi ylintä päällikköä, Suomen kenraalikuvernööri ja Venäjän sotaministeri tekivät säännöissä sallitun poikkeuksen.[3][8]

Venäläisten ehdottama uusi asevelvollisuuslaki, olisi alistanut Suomalaiset joukot kokonaan Venäjän sotilasviranomaisten alaisiksi, sekä olisi pidentänyt palvelusajan Venäjän sotaväen palvelusajan pituiseksi, eli viideksi vuodeksi. Upseereiksi suomalaisiin joukkoihin olisi voitu lain nojalla määrätä venäläisiä ja Suomen sotaväki olisi voitu sijoittaa myös rauhan aikana maan ulkopuolelle. Suomalaisia asevelvollisia olisi voitu komentaa venäläisiin joukkoihin ja venäläisiä suomalaisiin joukkoihin.[9][10][11][12][13][8]

Ehdotus merkitsi Suomen erillisen sotaväen täydellistä lakkauttamista ja yhdistämistä Venäjän sotaväkeen, sekä Suomen valtiopäivien päätösvallan riistämistä sotalaitosta koskevissa kysymyksissä.[14]

Valtiopäivien avajaisissa 24.1.1899 Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sanoi: "Erottomasti yhdistettynä Keisarikuntaan ja koko Venäjän valtakunnan suojan ja turvan alaisena Suomenmaa ei tarvitse Venäjän armeijasta erillään olevaa sotaväkeä. Asevelvollisuutta siellä koskeva laki on sen tähden saatettava yhdenmukaiseksi Keisarikunnassa voimassa olevan lain kanssa."[12][7]

Lakiehdotuksen sisältöä: "Keisarillisen valtaistuimen ja Venäjän valtakunnan puolustaminen on jokaisen Venäjän alamaisen pyhä velvollisuus, ja on siis miespuolinen asujamisto suomenmaalaisissa lääneissä, samoin kuin Venäjän muissa kuvernementeissä, säätyyn katsomatta, asevelvollinen."[15]

Uusi asevelvollisuuslaki olisi tuntuvasti lisännyt Suomen asevelvollisten määrää, aikaisemmasta 5600 miehestä 36 000 mieheen. Reservin määrä olisi noussut yli 90 000 mieheen. Lisäksi Suomelle määrättiin maksettavaksi yhdeksän vuoden aikana 50 miljoonaa markkaa Venäjälle, koska Venäjällä oli yhä suhteellisesti suuremmat sotilasmenot.[16]

Käsittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiopäivillä oli esillä vain neljä esitystä asevelvollisuusasiasta. Esitysten tehostamiseksi Suomen suuriruhtinas Nikolai II antoi niiden kestäessä valtiopäivien painostamiseksi niistä riippumatta helmikuun manifestin 15. helmikuuta 1899.[11]

Valtiopäivät käsittelivät näitä ehdotuksia kahdessa valiokunnassa, R. F. Hermansonin johtamassa lakivaliokunnassa ja Leo Mechelin johtamassa asevelvollisuusvaliokunnassa,[16][11][17]

Valtiopäiville annettiin oikeus antaa vain lausunto esitetystä asevelvollisuuslaista, mutta ei mahdollisuutta hylätä tai hyväksyä lakia.[9]

Senaatti oli antamassaan lausunnossa, ehdottanut poistettavaksi ne kohdat ehdotetussa asevelvollisuuslaista, jotka törkeästi loukkasivat Suomen erikoisasemaa ja oikeutta.[18][19]

Säädyt olivat antaneet 27.5.1899 keisarille Nikolai II:lle myös oman ehdotuksensa asevelvollisuuslain muuttamiseksi, mutta hän ei hyväksynyt säätyjen eikä senaatin ehdotuksia vaan jätti asian sotaministeri Aleksei Kuropatkin johtaman komitean käsiteltäväksi, joka myöhemmin, 12. heinäkuuta 1901 julkaisi keisarin vahvistaman uuden asevelvollisuuslain sekä armollisen julistuskirjan.[20][19][21]

Muut asiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiopäivillä 42 talonpoikaissäädyn edustajaa jätti senaatille kieltolakia valmistelevan juovutusjuomalainsäädäntöä koskevan anomuksen. [22]

Päättäjäiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säätyvaltiopäivien viralliset lopettajaiset pidettiin 30.5.1899, silloin lopettamispuheet pitivät aatelissäädyn puolesta maamarsalkka vapaaherra Samuel Werner von Troil, pappissäädyn edustajana arkkipiispa Gustaf Johansson, porvarissäädyn edustajana kauppias Joachim Kurtén, talonpoikaissäädystä ratsutilallinen Kaarle Wärri. [23]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tommila, Päiviö (toim.): Venäläinen sortokausi Suomessa. WSOY, 1960.
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja I-II. Wsoy, 1936, 1937.
  • Öhquist, Johannes: Leijonalippu. Suomen kansan nousu vapauteen. Otava, 1922.
  • Korhonen, Arvi (toim.): Suomen historian käsikirja II. Wsoy, 1949.
  • Rein, Th.: Muistelmia elämän varrelta I. Otava, 1918.
  • Tommila, Päiviö: Suuri adressi 1899. Wsoy, 1999. ISBN 951-0-23454-0.
  • Zilliacus, Konni: Suomen uusimmasta historiasta. Tukholma: Wahlström & Widstrand, 1901.
  • Hjelt, Edvard: Itsenäinen Suomi. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1921.
  • Rein, Th.: Leo Mechelin elämä. Otava, 1915.
  • Raittiuden ystävät: Väkijuoma-asiassa. Lausuntoja ja toiveita. Helsinki: Raittiuden ystävät, 1899.
  • Juva, Einar W: Suomen kansan historia 5. Keuruu: Otava, 1967.
  • Helge Pohjolan-Pirhonen (toim.): Kansakunnan historia. 2, Autonomian aika. Porvoo: Wsoy, 1984. ISBN 951-0-12234-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Säätyvaltiopäivien ajankohdat ja kokoontumispaikat Eduskunnan arkisto. Viitattu 1.8.2012.
  2. Tommila: Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 64.
  3. a b c Öhquist, s. 29.
  4. a b Korhonen, Suomen historian käsikirja 2, s.302
  5. Zilliacus, Suomen uusimmasta historiasta 1, s. 61-62
  6. Öhquist, s. 28–29, 61–62.
    Tommila: Suuri adressi 1899, s. 48–50.
  7. a b Einar W. Juva, s. 26.
  8. a b Kansakunnan historia. 2, s. 466
  9. a b Hjelt, Itsenäinen Suomi, s. 57.
  10. Korhonen: Suomen historian käsikirja 2, s. 318–319.
  11. a b c Rein, Leo Mechelin elämä, s. 130
  12. a b Suuri adressi, s. 52.
  13. Einar W. Juva, s. 26-27.
  14. Rein: Leo Mechelin elämä, s. 130–131.
    Suuri adressi, s. 51-52
  15. Korhonen, Suomen historian käsikirja 2, s. 318.
  16. a b Korhonen, Suomen historian käsikirja 2, s. 319.
  17. Einar W. Juva, s. 27-28.
  18. Hjelt, Itsenäinen Suomi, s. 56-57
  19. a b Einar W. Juva, s.28
  20. t. Tommila, Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 63-64
    Korhonen, Suomen historian käsikirja 2, s. 322
    Parmanen,Taistelujen kirja 1, s. 294.
  21. Suomen Suuriruhtinaanmaan Asevelvollisuuslaki (26/1901).
  22. Raittiuden ystävät, 'Väkijuoma-asiassa, s. 1, 20–21.
  23. Parmanen: Taistelujen kirja 1, s. 273–274.