Lasse Pöysti

Lasse Pöysti
Lasse Pöysti vuonna 1966
Henkilötiedot
Syntynyt	24. tammikuuta 1927 Sortavala
Kuollut	5. huhtikuuta 2019 (92 vuotta) Helsinki
Ammatti	näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja
Puoliso	Birgitta Ulfsson ( 1952;  1984)
Lapset	Tom Pöysti Erik Pöysti
Sukulaiset	Erik Pöysti (iso­isä)
Näyttelijä
Aktiivisena	1941–2012
Merkittävät roolit	Suomisen perhe Galileo Galilei
Palkinnot
Nuoren näyttelijän erikois-Jussi 1946 Parhaan miessivuosan Jussi 1951 Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin 1951 Tukki­joella Parhaan miespääosan Jussi 1977 Pyhä perhe 1980 Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti 1987 Maailman paras Betoni-Jussi 2010 Elokuvataiteen valtionpalkinto 1980, 1989 Suomen Kulttuurirahaston palkinto 1991 Suomi-palkinto 2002
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Lasse Erik Pöysti (24. tammikuuta 1927 Sortavala – 5. huhtikuuta 2019 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä, ohjaaja, teatterinjohtaja ja käsikirjoittaja. Hän näytteli sekä suomeksi että ruotsiksi. Vuoden 2012 loka­kuussa Pöysti ilmoitti lopettavansa uransa, ja hän esiintyi viimeisessä näytöksessään Helsingin Kaupunginteatterissa 27. lokakuuta 2012.

Pöysti valmistui ylioppilaaksi 1945 Helsingin normaalilyseosta. Suomen kansan tietoisuuteen hän tuli Ollina Suomisen perhe -elo­kuvissa. Ensimmäinen sarjan elo­kuvista oli vuonna 1941 valmistunut Suomisen perhe. Elo­kuvassa näytellessään Pöysti oli vasta 14-vuotias ja varsin pieni­kokoinen ikäisekseen ja huomattavasti nuoremman näköinen. 1950-luvulla hän näytteli Intimiteatterissa, josta hän siirtyi Lilla Teaterniin. Vuosina 1967–1974 Pöysti oli Lilla Teaternin johtajana silloisen vaimonsa Birgitta Ulfssonin kanssa ja näytteli paljon myös ruotsiksi. Vuodesta 1974 vuoteen 1981 hän johti Tampereen Työväen Teatteria ja edelleen vuodesta 1981 vuoteen 1985 Ruotsin kansallis­teatteria Dramatenia Tukholmassa. Myöhemmin Pöysti luki puhe­rooleja useissa musiikki­teoksissa. Hän teki myös televisiossa merkittäviä rooleja, joista maineikkain on nimi­rooli näytelmässä Kustaa III. Hän luki lasten­ohjelmissa ilta­satuja. Pöysti näytteli yli 40 elo­kuvassa, minkä lisäksi hän ohjasi useita elo­kuvia.

Pöysti sai professorin arvo­nimen vuonna 1994.

Varhainen elämä

Juuret Laatokalla ja sen saarilla

Lasse Pöystin vanhemmat olivat Eino Tauno Pöysti ja Signe Maria Köhler. Hänen isän­isänsä Erik Pöysti oli Jääsken edustaja sääty­valtio­päivillä ja yksi­kamarisessa edus­kunnassa. Äidinisällä Fredrik Emil Köhlerillä oli Porissa agentuuri­liike ja Saksan konsulin asema. Pöystin perheeseen kuului Lassen lisäksi kaksi tytärtä. Lapsuutensa Lasse Pöysti vietti Laatokan Karjalan Sortavalassa, joka oli kokoonsa nähden vireä kulttuuri­kaupunki. Kesät kuluivat Haavuksen saarella Signe Pöystin varoilla hankitun kesä­asunnon maisemissa. Eino Pöysti oli kassan­hoitajana pankissa. Lisä­tuloja saadakseen hän hoiti Sortavalan verotus­lauta­kunnan puheen­johtajan tointa. Verotus­toimesta tuli erään­lainen ”Pöystien perhe­yritys”, jonka kanslia oli heidän kodissaan ja kanslistin tointa hoiti Signe Pöysti. Perheessä harrastettiin musiikkia, Pöystin isän toive oli, että Lasse Pöysti liittyisi Yli­oppilas­kunnan Laulajiin. Lasse Pöysti harrasti lapsuudessaan esiintymistä ja kirjoitti runoja. Hän kuului myös partioon Laatokan Veikkojen lippu­kuntaan. Signe Pöystin äidin­kieli oli ruotsi, ja siitä tuli myös Lasse Pöystin toinen kieli. Tuleva näyttelijä oppi hyvin saksan.

Sota-aika

Talvisodan ajaksi Pöystin perhe jäi Sortavalaan. Harvat kaupunkiin jääneet lapset leikkivät pommi­suojan edustalla, sillä sinne oli yhtenään kiire. Helmi­kuun toisen päivän pommituksissa 1940 kolmannes Sortavalasta paloi ja yön kylmyydessä palo­kunnan letkut jäätyivät. Pöystien asuntoon Säästö­pankin taloon muutti kodittomaksi jääneitä perheitä: enimmillään heidän luonaan asui neljä­toista henkeä. Sodan päätyttyä 13. maalis­kuuta sortavalaisilla oli kolme vuorokautta aikaa poistua kaupungistaan. Pöystit matkasivat Hämeenlinnan kautta Helsinkiin. Heille järjestyi asunto Lautta­saaresta.

Ura

Suomisen Olli

Kuunnelmaa Suomisen perhe esitetään radiossa vuonna 1946.

Kesä­kuussa 1940 Suomen Filmiteollisuus kysyi lehti-ilmoituksessaan: "Missä ovat Suomen Shirley Temple ja Mickey Rooney?" Suomisen perheestä kertovaan elokuvaan haettiin Pipsaa ja Ollia. Lasse Pöysti lähetti valo­kuva­sarjan elo­kuva­yhtiön toimistoon. Vähään aikaan ei kuulunut mitään, jolloin hän vauhditti tapahtumia ja poikkesi henkilö­kohtaisesti esittäytymässä ja esiintymässä yhtiön johtajalle Toivo Särkälle. Vielä samana päivänä Pöysti kutsuttiin koe­kuvauksiin Haagaan ja elo­kuussa alkoivat Suomisen perheen kuvaukset. Pipsaksi valittiin Maire Suvanto. Ensi-iltansa elokuva sai maalis­kuussa 1941, jonka jälkeen Pöystistä tuli suomalaisille Olli Suominen. Lassen ja Ollin raja hämärtyi. Sota­vuosina tehtiin kaikkiaan viisi Suomisen perhe -elo­kuvaa.

Lasse Pöysti kuului radiossa Markus-sedän lasten­tuntien vakio­esiintyjiin ja teki esiintymis­matkoja ympäri Suomea Maire Suvannon ja taiteilija Jonne Kykkäsen kanssa. Matkassa oli usein myös Helsingin Tarmon tyttöjen tanssi­ryhmä. Pöystin ura ammattilais­teattereissa alkoi 1942, kun häneen otettiin yhteyttä Ruotsalaisesta teatterista. Ensi­näytelmä oli Paul Osbornen Nog lever farfar. Kuten Suomisen perhe -elo­kuvien yhteydessä, niin myös Ruotsalaisessa teatterissa Pöysti sai tuekseen vahvojen teatteria­mmattilaisten joukon. Näyttelemisen perus­asiat hänelle opetti ohjaaja Gerda Wrede. Toinen merkittävä opettaja oli Eine Laine, joka ohjasi Suomisen perheen radio­lähetykset. Useat Ruotsalaisen teatterin näyttelijät tekivät vaikutuksen nuoreen Lasse Pöystiin. Erityisesti mieleen painuivat Axel Slangus ja Erik Lindström. Näyttelijä Inga Tidbladin kuvaa hän piti kirjoitus­pöydällään. Pöystin ura teatterissa jatkui 1943 merkittävillä rooleilla näytelmissä Ensimmäinen legioona ja Venetsian kauppias.

Teatterityö vie mukanaan

Ennen talvisotaa Pöysti oli käynyt Sortavalan lyseota. Helsingissä hän halusi ehdottomasti päästä Helsingin normaalilyseoon eli Norssiin. Kouluun perustettiin teatteri­kerho, joka esiintyi myös sota­sairaaloissa. Pöysti oli mukana myös toveripiiri Osmeruksessa loka­kuusta 1943. Osmerus oli poikakerho, jonka päämäärä oli edistää esimerkiksi tieteiden ja taiteiden harrastusta. Helmi­kuusta 1944 Pöysti oli vapaa­ehtoisena mukana ilma­torjunnassa Helsingin Käpylässä Taivas­kallion patterilla, kuten monet muutkin Osmeruksen jäsenet. Saman vuoden elokuussa hänet lumosi Ansa Ikonen elo­kuvan Suomisen Olli rakastuu kuvauksissa. Pöysti kavereineen pääsi siviiliin syys­kuussa ja jatkoi koulua. Heinä­kuussa 1945 hän kirjoitti yli­oppilaaksi ja aloitti opiskelun Helsingin yliopistossa seuraavana syksynä.

Pöysti kävi luennoilla sen mukaan, mitä teatterilta ehti. Hän debytoi Suomen Kansallisteatterissa 1945 Aune Peipon esikois­näytelmässä Kaikki tulee ilmi. Yli­opistossa hän tutustui Staffan Aspeliniin, joka esitteli hänet suomen­ruotsalaisille älyköille. Tuolloin Pöysti tapasi Birgitta Ulfssonin, joka siihen aikaan seurusteli Bo Carpelanin kanssa. Suomen­ruotsalaiset ihastuttivat Karjalan poikaa viehättävällä käytöksellään. Huomattava uusi tuttavuus Pöystille oli Otto Mannisen ja Anni Swanin poika Mauno Manninen. Epä­sovinnainen Manninen vaati Pöystiä pyrkimään taiteessaan keskin­kertaisuuden ylä­puolelle. Mannisen ansiosta Pöysti pääsi henkilö­kohtaisesti tapaamaan eräitä keskeisiä kulttuuri­henkilöitä, kuten Eero Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen.

Jeune, beau et doué

Vuoden 1951 Jussi-voittajat. Ensimmäinen vasemmalta Lasse Pöysti.

Ranskalaisuus oli osa Pöystin elämää koulu­ajoista lähtien. Manninen luotsasi hänet Helsingin ranskan­kielisiin piireihin, joista löytyi kaksi harrastaja­näyttämöä: Compagnie d’Amateurs du Théâtre Français ja La scène Française. Pöysti oli mukana molempien toiminnassa ja oppi vähitellen ranskan. Samalla alkoi kehittyä ajatus Ranskan-matkasta; Pöysti haki stipendiä, muttei saanut heti, sillä hakemuksia oli sodan vuoksi ruuhkaksi asti. Hän jatkoi työssään Kansallis­teatterin näyttelijänä, ja näytteli muun muassa Eeva-Kaarina Volasen kanssa esimerkiksi August Strindbergin Pääsiäisessä vuonna 1947. Usein Pöystin roolit olivat pieniä. Suurina näyttämö­auktoriteetteina Pöysti piti nelikkoa Aku Korhonen, Uuno Laakso, Yrjö Tuominen ja Ruth Snellman.

Helmi­kuussa 1950 Pöysti oli vapaa vihdoin lähtemään Ranskaan. Pariisissa hän olisi aina oleva ”nuori, komea ja lahjakas (jeune, beau et doué)”. Kansallis­teatterin pääjohtajan Arvi Kivimaan suomin valtuuksin hän saattoi ostaa näytelmiä ja tehdä niistä sopimuksia. Pöysti teki itseään tykö Ranskan teatteri­maailman keskeisille henkilöille. Hänelle väläytettiin mahdollisuutta liittyä Jean-Louis Barraultin ja Madeleine Renaud’n johtamaan Marigny-teatteriin, mutta hän ei tarttunut tilaisuuteen. Pariisin-matkan aikana alkoi kypsyä ajatus erota Kansallis­teatterista ja liittyä Mauno Mannisen vasta perustamaan Intimiteatteriin. Suomen suurena vuotena 1952 Pöysti toteutti ajatuksen kahden muun Kansallis­teatterin näyttelijän kanssa. Intimi­teatterissa Pöysti näytteli muun muassa näytelmissä Porvari aatelis­miehenä ja Kuopion takana. Hän myös ohjasi näytelmiä, muun muassa suomentamansa ranskalaisen bulevardi­näytelmän Etienne.

Vivica & Lasse & Bisse

Lasse Pöysti (vas.) ja Birgitta Ulfsson itsenäi­syyspäivän vastaan­otolla 1963 kättelemässä presidentti ja rouva Kekkosta.

Pöysti erosi talous­vaikeuksissa kärsivästä Intimi­teatterista keväällä 1955. Vivica Bandler houkutteli hänet liittymään vastaostamaansa Lilla Teaterniin. Muistelmissaan Pöysti kertoo Bandlerin herättäneen hänet ”uudelleen henkiin” ja auttaneen häntä kasvattamaan "uuden itsetunnon". Myös Birgitta Ulfsson kiinnitettiin Lilla Teaterniin. Alkoi kahdeksan­toista vuotta kestänyt jakso, jolloin Pöysti vietti lähes kaiken työ- ja vapaa-aikansa yhdessä vaimonsa kanssa. Uppåt väggarna sekä muut Lilla Teaternin keväiset revyyt olivat kassa­menestyksiä ja Pöystille revyistä muodostui erityisen rakas taide­laji. Hänen maineensa koomikkona kasvoi. Kaksi kertaa hän sai katsomon viritettyä jopa niin nauru­herkkään tilaan, ettei mono­logia voinut enää jatkaa. Syksyisin Lilla Teatern näytteli haastavampia näytelmiä, yleisöä ei kosiskeltu vaan pyrittiin kohahduttamaan. Teatterin maine kiiri Skandinaviaan. Norjassa ja Ruotsissa Pöysti tuli tunnetuksi etenkin Muumi­peikkona. Parhaana teatteri­esityksenään Pöysti pitää huolellisesti hiottua muumi­näytelmän ensi-iltaa Oslon Nye Teaternissa. Vuonna 1956 Pöysti teki "15-vuotis­juhla­kiertueen" Ruotsin kuninkaan entisellä autolla kuskina näyttelijä Tommi Rinne. Vuoden 1937 Buick vei kiertuelaisia Lappeen­rannasta Kiiminkiin ja Pohjanmaalta Tampereelle. Tiet olivat kuitenkin liejuisia, auto reistaili ja yleis­lakko vaikeutti poltto­aineen saantia. Kiertue tuotti selvän taloudellisen tappion.

Keväällä 1962 Lilla Teatern muutti Kasarmi­kadulta Yrjönkadulle. Pöysti jatkoi teatterissa ja näytteli lähes aina puolisoaan vastaan. Yleensä ohjaajana toimi Bandler. Guldbröllop, näytelmä vanhasta suomen­ruotsalaisesta hää­parista menestyi niin Suomessa, Ruotsissa kuin Norjassakin. Pöysti näytteli myös suomeksi, eräänä juhannus­aattona esitettiin Saaren kansanpuistossa Tammelassa Ketun­pesä. Vuonna 1967 Bandler myi Lilla Teaternin Pöystille ja Ulfssonille, joista molemmista tuli teatterin johtajia. Pöysti jatkoi myös näyttelijän­työtään edistyksellisessä ja tiedostavassa teatterissaan. Hän tunsi jonkin aikaa halua liittyä ääri­vasemmistoon mutta pysytteli puolueiden ulko­puolella. Pöysti näytteli johtaja­kaudellaan muun muassa näytelmissä Viiden pennin ooppera ja Tšekko­slovakia. Vuonna 1974 Pöysti ja Ulfsson myivät Lilla Teaternin Asko Sarkolalle. Pöystin jäähyväis­näytelmä oli Claes Anderssonin Familjen, jota esitettiin 35 kertaa täysille katsomoille. Ralf Forsströmin lavastuksessa kaikki paitsi tuolit oli mustaa.

Lasse Pöystille myönnettiin ensimmäinen näyttämö­taiteen taiteilija­professuuri. Taiteen keskustoimikunta oli asettanut hänet nimitys­listan kärkeen, minkä Pöysti yllätyksekseen huomasi sanoma­lehdestä. Sittemmin Pöystin annettiin ymmärtää, että hänen tulisi luopua professuurista noin 30-vuotiaan ohjaajan Timo Bergholmin hyväksi. Pöysti arvosti Bergholmia mutta totesi omat ansionsa isommiksi kuin Bergholmin eikä antanut periksi. Professuuri kesti vuodet 1971–1974. Käytännössä se merkitsi runsaasti lisää työtä eri­laisissa komiteoissa ja johto­kunnissa. Taiteen keskus­toimi­kunnan sihteeri Risto Kivelä muisti painottaa Teatteri­komitea 72:n istunnossa Pöystille, että koko professuuri olisi nähtävä ennen kaikkea kunnian­osoituksena koko Lilla Teaternille.

Tammerkosken ääreltä Tukholmaan

Pöysti vuonna 1971

Lasse Pöystiin otettiin yhteyttä Tampereen Työväen Teatterista marraskuussa 1972, jolloin maisteri Unto Kanerva ehdotti hänelle teatterinjohtajan paikkaa. Tampere merkitsi Pöystille ja Ulfssonille askelta uuteen. Pariskunta kävi vaivihkaa tutustumassa tulevaan työpaikkaansa sisämaan teollisuuskaupungissa. Varsinaisesti Pöystin työ Tampereella alkoi elokuussa 1974. Hänen johtajakauttaan leimasi taistelu TTT:n uudesta teatteritalosta. Tampereen-vuosinaan Pöysti näytteli muun muassa Arnold Weskerin Hääjuhlissa ja Strindbergin Mestari Olavissa, joka oli TTT:n 75-vuotisjuhlanäytelmä vuonna 1976. Pöysti ei aktiivivuosinaan pitänyt itseään kovin hyvänä ohjaajana, mutta TTT:ssa hän otti mielellään vastuun Täällä Pohjantähden alla -näytelmän sovituksesta ja ohjauksesta. Aamulehden Olavi Veistäjä, joka oli aiemmin arvostellut Pöystiä rajustikin, ylisti Pohjantähti-tulkintaa kansainvälisen tason teokseksi. Samaan aikaan Birgitta Ulfsson palasi Lilla Teaterniin Helsinkiin, Pöysti jäi Tampereelle, ja avioliitto siirtyi uuteen vaiheeseen. Vuonna 1979 Pöysti suomensi ja ohjasi Roger Peyrefitten näytelmän Lumiprinssi Tampereen kaupungin 200-vuotisjuhlien kunniaksi.

Alkuvuonna 1981 Pöysti pakkasi tavaransa pakettiautoon ja ajoi Turkuun. Määränpäänä oli Tukholma, jossa hän oli saanut johtajan paikan Kungliga Dramatiska Teaternissa. Myös Ulfsson muutti Tukholmaan. Dramatenin vuodet olivat Pöystille ammatillisesti vaikeita – ongelmia oli niin näyttelijöiden kuin lehdistönkin kanssa. Vuonna 1985 hän palasi Suomeen.

Myöhempi ura

Tukholman-vuosiensa jälkeen Pöysti lopetti teattereiden johtamisen ja keskittyi näyttelijän­työhön. Tammi­kuussa 1987 sai ensi-iltansa Ralf Långbackan ohjaama Galilein elämä Helsingin kaupungin­teatterissa. Ruotsalaisessa teatterissa Lasse Pöysti näytteli poikansa Miki Pöystin ohjaamassa Leipurin vaimossa. Vuonna 1991 Lasse Pöysti toteutti haaveensa ja muutti Pariisiin. Vuosina 1990–1995 julkaistiin Pöystin oma­elämäkerralliset muistelmat, jotka käsittävät neljä osaa.

Uuden vuosisadan puolella vuonna 2002 Pöysti alkoi esiintyä hyvin suositussa Kvartetissa, joka jatkui vuoteen 2011 saakka. Vuonna 2002 Pöysti valitsi Finlandia-palkinnon saajaksi Kari Hotakaisen kirjan Juoksuhaudantie.

Vuonna 2004 Helsingin kaupungin­teatterissa sai ensi-iltansa Bengt Ahlforsin ohjaama Viimeinen sikari, jossa Pöysti näytteli Lilla Teaternin -vuosiltaan tutun Tea Istan kanssa. Pöysti myös näytteli 2000-luvulla kaupungin­teatterissa Josif Stalinia näytelmässä Mestariluokka.

Lilla Teatern liittyi osaksi Helsingin kaupungin­teatteria elo­kuussa 2005. Ahlfors ohjasi Pöystiä varten tragikoomisen monologin Hissvägraren, joka sai ensi-iltansa elo­kuussa 2007. Lappeen­rannassa ilmestyvä Karjala arvioi teosta 6. syys­kuuta 2007:

»Viimeistään loppu­aplodien myötä yleisö suli lopullisesti faktan ja fiktion paikoin ilmeisen harkitullekin sekoittumiselle, kun Pöysti köpötteli hyvin varovasti ottamaan ensimmäiset suosion­osoitukset sylissään kerrassaan suloinen mäyrä­koiran pentu! On näyttelijöitä, jotka saavat lämpimän olon huoneeseen. Tämän lajin aatelia on Lasse Pöysti.»

Loka­kuussa 2012 Lasse Pöysti näytteli viimeisen kerran. Hänen viimeinen rooli­työnsä oli Helsingin Kaupunginteatterin näytelmässä Metsä.

Elokuvaura

Ensimmäiset Suomisen Ollin jälkeiset elo­kuva­työnsä Pöysti teki 1948. Myös avio­liiton ja perhe-elämän rahoittaminen edellytti elo­kuvien parissa jatkamista. Sekä Intimi­teatterin että Lilla Teaternin talous ja sitä myöten palkan­maksu­varmuus horjuivat. Pöysti ei kuitenkaan juuri arvostanut elo­kuviaan, vaan koki niiden suhteen taiteellista turhautumista. Vuonna 1949 hän teki sivu­osan yli­oppilas Arvid Molanderina epookki­komediassa Katu­peilin takana ja Usko Aamusena komediassa Ruma Elsa. Molemmissa pääosa oli Eeva-Kaarina Volasella. 1950-luvulla Pöysti kunnostautui erityisesti sotilas­farsseissa kuten Kaikkien naisten monni (1952) sekä Miljonäärimonni (1953). Hän ohjasi ja näytteli myös kartano­romanttisissa Helena-elo­kuvissa ...ja Helena soittaa (1951) sekä Näkemiin Helena (1955). Roland af Hällströmin köyhälistö­kuvauksessa Putki­notko (1954) Pöystillä oli Malakiaksen osa. Vuonna 1957 hänellä oli pääosa Koikkalaisena komedia­elo­kuvassa Synti­pukki. Vuonna 1958 Pöysti tarttui Asessorin nais­huoliin ohjaajana ja käsi­kirjoittajana. Suomisen Olliksi hän palasi vielä 1959 elokuvassa Taas tapaamme Suomisen perheen. Hänen vasta­näyttelijänsä oli Elina Salo, jonka kanssa hän myöhemmin teki vuosien ajan yhteis­työtä Lilla Teaternin näyttämöllä. Vuonna 1979 Pöystillä oli Puntilan osa Ralf Lång­backan ohjaamassa elo­kuvassa Herr Puntila och hans dräng Matti (Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti). Vuonna 1988 Matti Kassila ohjasi taiteilija­elo­kuvan Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, jossa Pöysti tulkitsi pää­osan kirjailija Martti Hongistona. Åke Lindmanin kullan­kaivaja­kuvauksessa Lapin kullan kimallus (1999) Pöystillä oli rooli Kittilän kruununvoutina. Hänen viimeinen pää­osa­työnsä oli Miika Soinin ohjaamassa elo­kuvassa Thomas (2008).

Televisioura

Lasse Pöysti ohjasi ja juonsi 24. touko­kuuta 1955 Suomen ensimmäisen televisio­lähetyksen. Myös Birgitta Ulfsson esiintyi lähetyksessä. Kameroita oli yksi ja vastaan­ottimia viisi­toista eri puolilla Helsinkiä. Televisio­toiminnan kehityttyä Pöysti näytteli useissa televisio­teatterin tuotannoissa, kuten Aura ja tähdet ja Erik XIV. Merkittävä televisio­työ oli nimiosa Mirjam Himbergin ohjaamassa näytelmässä Kustaa III, joka on säilynyt myös jälki­polville. Kesällä 1976 kuvattiin Claes Anderssonin Familjenin pohjalta elo­kuva Pyhä perhe, jossa Pöysti oli samassa isän roolissa kuin Lilla Teaternissakin. Juoksijalegenda Paavo Nurmesta tehtiin televisioelokuva Maailman paras vuonna 1986 ja Pöysti tulkitsi nimiosan. Vuonna 1998 hän näytteli Matti Ijäksen draama­komediassa Pala valkoista marmoria pää­osan Ossina, joka matkustaa vaimonsa Nellyn (Eeva-Kaarina Volanen) kanssa juhlimaan 75-vuotis­päiväänsä vanhain­kotiin. Yle TV2:n mini­sarjassa Maan mitta syys­kaudella 2007 Pöysti näytteli sivu­osan eläkkeellä olevana geo­logian professorina.

Yksityiselämä

1952 Pöysti nai Birgitta Ulfssonin. Nuori­pari muutti Helsingin maalais­kuntaan Friherssin kylään ”pipar­kakku­taloon” kunnallis­tekniikan ulottumattomiin. Esikoinen Tom Pöysti syntyi keväällä 1954 ja kuopus Erik Mikael Pöysti kesällä 1955.

Purjehdus oli lähellä Pöystin sydäntä. Pöystin perheellä oli tapana viettää kesiä eräällä Suomen­lahden saarella, josta tehtiin purjehdus­retkiä vuosien myötä yhä isommilla purje­veneillä. Avio­liittonsa myöhempinä vuosina Pöysti oli kesäisin vesillä ja Ulfsson asui saaressa. Keväät ja syksyt Pöysti vuorostaan vietti saaressa. Paris­kunnan 30-vuotinen avio­liitto päättyi eroon vuonna 1984.

Pöysti asui viimeiset vuotensa Helsingin Lauttasaaressa, aiemmin hän oli asunut Pariisissa. Pöystin vanhempi poika Tom Pöysti on näyttelijä ja nuorempi Erik ”Miki” Pöysti ohjaaja.

Pöysti on haudattu Hietaniemen hautausmaan uurnalehtoon Helsinkiin.

Bibliografia

Lasse Pöysti on kirjoittanut seuraavat oma­elämä­kerralliset kirjat:

• Lassen oppi­vuodet. Otava 1990. ISBN 951-1-11235-X
• Jalat maahan. Otava 1991. ISBN 951-1-11611-8
• Laina­takki. Otava 1992. ISBN 951-1-12265-7
• Pallo maton alla. Otava 1995. ISBN 951-1-12764-0
• Sortavalasta Pariisiin. Otava 2000. (Kokoelma, joka sisältää neljä edellä mainittua teosta) ISBN 951-1-16996-3

Muita Pöystin kirjoittamia kirjoja:

• Iltasatuja. Otava 1997. ISBN 951-1-14468-5
• Fermaatissa tavataan: Puheen­vuoroja musiikista. Otava 2003. (Tekstit kirjoitettu Sinfonia Lahden vieras­tunti -ohjelmaan Classic FM -kanavalle.) ISBN 951-1-17997-7

Valikoitu filmografia

Pääartikkeli: Lasse Pöystin filmografia

• Suomisen perhe (1941–1959)
• Kaikkien naisten monni (1952)
• Miljonäärimonni (1953)
• ...ja Helena soittaa (1951)
• Näkemiin Helena (1955)
• Putki­notko (1954)
• Syntipukki (1957)
• Asessorin nais­huolet (1958)
• Ihmis­elon ihanuus ja kurjuus (1988)
• Lapin kullan kimallus (1999)
• Thomas (2008)

Palkinnot ja tunnustukset

• Jussi-palkinnot:
  • 1946 nuoren näyttelijän erikois-Jussi
  • 1951 paras miessivuosa Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin ja Tukki­joella
  • 1977 paras mies­näyttelijä Pyhä perhe
  • 1980 paras mies­pää­osa Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti
  • 1987 paras mies­pää­osa Maailman paras
  • 2010 Betoni-Jussi perusteluina yli sadan elo­kuvan ura
• Pro Finlandia -mitali 1969
• Valtion elo­kuva­taiteilija­palkinto 1979
• MTV:n kulttuuripalkinto 1987
• Vantaan kulttuuripalkinto 1988
• Suomen Kulttuurirahaston tunnustus­palkinto 1991
• professorin arvo­nimi 1994
• Suomi-palkinto 2002
• Kuopiossa toimiva Lasse Pöystin mukaan nimetty jalka­pallo­seura FC Lasse Pöysti
• Ranskan ansioritarikunta Kunnialegioonan ritari-luokan kunnia­merkki vuonna 2005
• Ida Aalberg -mitali tunnustuksena elämän­työstä 2007
• Waldemar von Frenckellin säätiön Kansalais­palkinto 2008
• Pää­osasta elo­kuvassa Thomas: Golden Karagöz – Best Actor Award, Bursa Inter­national Film Festival 2008, Turkki
• Sibelius-mitali, LC Jean Sibelius (Järven­pää) on myöntänyt mitalin 2009.

Lähteet

• Pöysti, Lasse: Laina­takki. Kustannus­osake­yhtiö Otava, 1992. ISBN 951-1-12265-7.

Kirjallisuutta

• Laine, Kimmo: ”Pöysti, Lasse (1927–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 860–862. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.4.2019).

Aiheesta muualla

• Lasse Pöysti kertoi Ilta­sadut eläviksi Yle Elävä arkisto
• Itse asiassa kuultuna, tv-haastattelu vuodelta 2009, 64 min, Yle Areena.
• Pöysti, Lasse hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)