Muhammad Ali

Wikipedia
Ohjattu sivulta Muhammed Ali
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee nyrkkeilijää Muhammad Ali. Muita samannimisiä henkilöitä on lueteltu erillisellä täsmennyssivulla.
Muhammad Ali
Maailman raskaansarjan maailmanmestari
Muhammad Ali vuonna 2011
Muhammad Ali vuonna 2011
Tiedot
Oikea nimi Muhammad Ali (ent. Cassius Marcellus Clay Jr.)
Lempinimi The Greatest,
Louisville Lip
Painoluokka Raskassarja
Pituus 191 cm
Maa Flag of the United States.svg Yhdysvallat
Syntymäaika 17. tammikuuta 1942 (ikä 72)
Syntymäpaikka Louisville, Kentucky, Yhdysvallat
Otteluasento oikeakätinen eli nyrkkeilytermein orthodox
Ammattilaistilastot
Ottelut 61
Voitot 56
Tyrmäysvoitot 37
Tappiot 5
Ratkaisemattomat 0
Ei tuomiota/
mitätöity
0
Mitalit
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Rooma 1960 raskas keskisarja

Muhammad Ali (entiseltä nimeltään Cassius Marcellus Clay Jr., s. 17. tammikuuta 1942[1] Louisville, Kentucky, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen uransa lopettanut raskaansarjan nyrkkeilijä, olympiavoittaja ja ammattilaisten raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari, jota pidetään yleisesti yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista nyrkkeilijöistä ja merkittävimmistä urheilijoista. Hän otti nykyisen nimensä käyttöön vuonna 1964 käännyttyään islaminuskoon, mutta ehti sitä ennen käyttää hetken aikaa myös nimeä Cassius X.

Amatöörinyrkkeilijänä Ali voitti kultaa keskiraskaassa sarjassa Rooman olympialaisissa vuonna 1960. Siirryttyään ammattilaiseksi hän hallitsi raskaan sarjan maailmanmestaruutta kolmeen otteeseen 1960–1970-luvuilla. Hän voitti ensimmäisen maailmamestaruutensa teknisellä tyrmäyksellä Sonny Listonista vuonna 1964 ja puolusti sitä useita kertoja, kunnes menetti tittelinsä voittamattomana vuonna 1967 kieltäydyttyään osallistumasta Vietnamin sotaan. Alilta otettiin myös pois hänen nyrkkeilylisenssinsä, jonka vuoksi hän otteli seuraavan kerran vasta vuonna 1970. Toisen maailmanmestaruutensa Ali voitti George Foremanilta 1974, ollen painoluokkansa toinen maailmanmestari, joka on kyennyt voittamaan kerran menettämänsä mestaruuden takaisin. Hän puolusti mestaruuttaan menestyksekkäästi neljän vuoden ajan kunnes menetti sen Leon Spinksille vuonna 1978. Ali onnistui voittamaan maailmanmestaruuden takaisin Spinksiltä ennätyksellisen kolmannen kerran samana vuonna käydyssä uusintaottelussa ja lopetti uransa hallitsevana maailmanmestarina. Ali yritti vielä vuonna 1982 voittaa neljättä maailmanmestaruuttaan, mutta hävisi Larry Holmesille teknisellä tyrmäyksellä.

Nyrkkeilijänä Ali tunnettiin erityisesti nopeudestaan, joka paikkasi muutamia hänen tekniikassaan havaittuja virheitä.[2] [3] Nopeutensa ansiosta hän ei varsinkaan uransa alkuvaiheessa käyttänyt käsiään suojaamiseen vaan pyrki vain väistämään kohti tulevat iskut. Lisäksi Alin iskunkestävyys oli hyvä ja hän menestyi erityisen hyvin voimakkaita nyrkkeilijöitä vastaan. Uran loppupuolella kestävyyden merkitys korostui. Alilla todettiin Parkinsonin tauti uransa jälkeen, mutta nyrkkeilytaustan ja sairauden yhteydestä ei olla yksimielisiä.

Nyrkkeilyn lisäksi Ali on tehnyt töitä näyttelijänä, levyttänyt LP-levyn I Am The Greatest ja esiintynyt musikaalin pääosassa. Hänen Rumble in the Jungle -nimellä tunnetusta ottelustaan George Foremania vastaan tehtiin vuonna 1997 dokumenttielokuva Kehäkuninkaat, joka palkittiin parhaan dokumentin Oscar-palkinnolla. Vuonna 2001 ilmestyi Muhammad Alin elämästä kertova elokuva Ali, jossa häntä näytteli Will Smith. Se oli ehdolla kahteen Oscar-palkintoon sekä moniin muihin elokuva-alan palkintoihin.

Muhammad Alia on kunnioitettu uransa jälkeen monella tavalla: The Ring arvioi hänet ”parhaaksi nyrkkeilijäksi” ja ”parhaaksi taistelijaksi” vuonna 1997. Sports Illustrated valitsi hänet ”vuosisadan urheilijaksi” 1999.[4] Vielä samana vuonna ranskalainen L'Équipe nosti Alin toiseksi, suomalainen Helsingin Sanomat kolmanneksi ja ruotsalainen Dagens Nyheter seitsemänneksi vuosisadan merkittävimpien urheilijoiden listalla.[5] Hän sytytti Atlantan olympiatulen vuonna 1996. WBC-nyrkkeilyliitto nimesi hänet nyrkkeilyn kuninkaaksi vuonna 2012.[6]

Lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cassius Marcellus Clay Jr. syntyi 17. tammikuuta 1942 Kentuckyn Louisvillessa. Hänen perheeseensä kuuluivat isä Cassius Clay Sr., äiti Odessa Clay ja veli Rudolph (myöh. Rahman Ali). Synnytyksen jälkeen äiti Odessalle tuotiin aluksi väärä vauva, minkä hän huomasi nimilapusta. Hän kutsui paikalle hoitajat, jotka pian toivat oikean vauvan hänen luokseen: "Tiesin heti, että jotakin oli vinossa, koska se toinen vauva oli niin hiljainen ja kiltti. Heti kun Cassius tuli, hän huusi niin kovasti, että sai osaston kaikki vauvat itkemään", kertoi Odessa myöhemmin.[7]

Cassius Clay Jr.:n isä Cassius Clay Sr. oli ammatiltaan kylttimaalari, joka maalasi myös kristillisiä maalauksia paikallisen kirkon tarpeisiin.[8] Hänen ammattinsa takasi perheelle kohtuullisen elintason,[9][10] vaikka Ali väittikin vuonna 1975 julkaistuissa muistelmissaan kasvaneensa köyhissä oloissa. Hän erikseen kiisti perheensä kuuluneen nk. "mustaan keskiluokkaan".[11]

13-vuotiaana Clay näki Life-lehden kannessa kuvan 14-vuotiaasta mustasta pojasta, joka oli murhattu, koska hän oli viheltänyt valkoisille tytöille. Kuvan muisto vainosi häntä vuosia.[9]

Ensikosketukset nyrkkeilyyn[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cassius Clay Sr.:lla oli usein tapana viedä poikansa katsomaan lyhtypylvästä, johon entinen raskaan sarjan maailmanmestari Joe Louis oli legendan mukaan joskus nojannut jutellessaan ihmisten kanssa kadulla. Kerran isä pyysi Cassius-poikaansa koskettamaan pylvästä, minkä jälkeen hänen puhumisensa sanotaan lisääntyneen.[12] Puhumisesta, vastustajan haukkumisesta ja ärsyttämisestä (urheilutermein trash-talk) tuli myöhemmin Clayn tunnusmerkki nyrkkeilijänä.

Nyrkkeilyn pariin Clay ajautui 12-vuotiaana, kun hänen polkupyöränsä varastettiin. Nuori Clay olisi omien sanojensa mukaan halunnut ”hakata sen, joka sen (pyörän) vei”. Clay ilmoitti varkaudesta Joe E. Martin -nimiselle poliisille[9] [13] [14], joka valmensi amatöörinyrkkeilijöitä. Koska Clay oli melko laiha, Martin kehotti häntä harjoittelemaan nyrkkeilyä ennen kostoon ryhtymistä ja opetti hänelle lajin alkeet.[13] [15]

Martin otti Clayn mukaan amatöörinyrkkeilyseuransa harjoituksiin, joiden vetäjänä toimi nyrkkeilyvalmentaja Fred Stoner.[10] Hän huomasi Clayn lahjat nyrkkeilijänä ja opetti tämän liikkumaan kehässä kuin tanssija.[10] [16]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amatööriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Clay oli otellut ensimmäisen ottelunsa amatöörinä, julisti hänen isänsä, että hänen pojastaan tulee seuraava raskaansarjan maailmanmestari ja "uusi Joe Louis".[17] Amatööriurallaan Clay otteli 108 ottelua, joista voitti sata.[18] Clayn saavutuksiin amatöörinä kuuluvat kuusi eri sarjojen Kentucky Golden Gloves -mestaruutta, kaksi valtakunnallista keskisarjan Golden Gloves -mestaruutta ja AAU:n keskiraskaan sarjan Yhdysvaltain mestaruus.[10] [19] Hän valmistui Louisvillen Central High Schoolista välttävin D:n arvosanoin ja oli 376. luokkansa 391:stä oppilaasta.[9] Sen jälkeen hän osallistui vuoden 1960 kesäolympialaisiin Roomassa ja voitti kultamitalin nyrkkeilyn keskiraskaassa sarjassa.[13] Clay nousi yhdeksi turnauksen suosikeista voitettuaan keskisarjan hallitsevan olympiakultamitalistin, neuvostoliittolaisen Gennadi Šatkovin ylivoimaisesti pistein. Loppuottelussa hän löi kokeneen puolalaisen Zbigniew Pietrzykowskin, joka oli nyrkkeilyn kolminkertainen Euroopan mestari.[10]

Clay oli niin ylpeä mitalistaan, että piti sitä kaulassaan jatkuvasti. Hän kulki mitali kaulassaan Rooman kaduilla ja palattuaan Yhdysvaltoihin hän piti sitä kaulassa astuessaan ulos lentokoneesta.[10] Louisvilleen palattuaan hän piti mitalia yllään aina käydessään ulkona, kunnes eräs tarjoilija ajoi hänet pois hampurilaisravintolasta, koska paikka ei ollut tarkoitettu värillisille. Clay katkeroitui tapauksesta niin pahasti, että heitti mitalinsa jokeen. Hän on sanonut, ettei voinut olla ylpeä mitalista, jonka hän oli saanut edustamalla rotusyrjintää tukevaa maata.[16] Tarina jokeen heitetystä mitalista on myöhemmin kyseenalaistettu, ja jotkut lähteet uskovat Clayn yksinkertaisesti hukanneen mitalinsa.[20]

Ammattilaisuran alku ja taustavaikuttajien kokoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voitettuaan olympiamitalin Clay palasi Louisvilleen tarkoituksenaan ryhtyä ammattilaisuralle. Hän neuvotteli sponsorisopimuksesta Reynolds Metals Companyn vastaavan varajohtajan Billy Reynoldsin kanssa, mutta neuvottelut katkesivat Clayn isän puututtua niihin. Reynolds oli ehdottanut, että Clayn entinen valmentaja, poliisi Joe E. Martin voisi olla mukana hänen valmentamisessaan. Poliiseja vihannut Cassius Clay Sr. ei voinut kuitenkaan tätä hyväksyä. Clay teki lopulta sopimuksen Bill Favershamin johtaman sijoittajaryhmän kanssa. Faversham oli innokas nyrkkeilyn seuraaja ja oli huomannut Clayn ensimmäisen kerran, kun tämä voitti amatöörien Golden Gloves -palkinnon raskaassa sarjassa vuonna 1960. Hän päätti koota sijoittajien ryhmän nuoren ammattilaisen tukemiseksi kuultuaan neuvottelujen Billy Reynoldsin kanssa katkenneen.[14] Sopimuksen mukaan Clay saisi seuraavien neljän vuoden aikana 10 000 dollaria (4 000 dollaria kahtena ensimmäisenä vuotena ja 6 000 dollaria kahtena seuraavana), mihin laskettiin mukaan puolet hänen ottelemalla saamistaan tuloista.[9] Neljän vuoden jälkeen Clay saisi sopimuksen mukaan 60% ja sijoittajat 40% hänen voitoistaan. Sopimusta pidettiin omana aikanaan oikeudenmukaisena, ja se oli yhtä suuri kuin Reynoldsin tarjoama.[14] [21]

Liikemiesryhmä lähetti sijoituksensa nyrkkeilijä Archie Mooren vetämälle harjoitusleirille Kaliforniaan, San Diegon lähelle. Leiriä kutsuttiin puhekielessä "suolakaivoksiksi" ja Dick Sadlerin (joka myöhemmin nousi kuuluisuuteen George Foremanin managerina) piti toimia apulaisvalmentajana.[22] [23] Clay ei viihtynyt alkeellisella leirillä, vaan lähti pois kyllästyttyään pesemään lattioita ja tiskaamaan astioita.[23]

Ammattilaisena Clay otteli ensimmäisen kerran 29. lokakuuta 1960 ja voitti pisteillä kuusieräisessä ottelussa poliisina työskennelleen Tunney Hunsakerin.[19] Vaisun ottelun jälkeen Clayn managerit matkustivat Miamiin tapaamaan Angelo Dundeeta, josta tuli Clayn uusi valmentaja. Kaksikko oli tavannut aiemmin vuonna 1957 Louisvillessa, jolloin Clay oli kertonut Dundeelle tulevana tavoitteenaan olevan nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestaruus.[23] Dundee valmensi Clayta ensimmäisen kerran ottelussa Herb Sileria vastaan ja pysyi tehtävässään Clayn uran loppuun asti.[20]

Nousu maailmanmestarin haastajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kahdeksannen voittonsa jälkeen Clay otti tavakseen ennustaa riimittelemällä, missä erässä hän tyrmäisi vastustajansa.[19] Hän kävi ensimmäisen televisioidun ottelunsa 22. heinäkuuta 1961 Alonzo Johnsonia vastaan. Vaikka Clay voitti kymmeneräisen ottelun pistein, sai hänen tyylinsä urheilutoimittajilta kritiikkiä. Clayn mukaan hänen väitettiin tuolloin ”hyppivän liikaa raskassarjalaiseksi”.[2] Kritiikin vuoksi Dundee neuvoi Claytä tyrmäämään seuraavan vastustajansa Alex Miteffin jo ensimmäisessä erässä. Ottelu päättyi Clayn voittoon teknisellä tyrmäyksellä kuudennessa erässä, kun Miteffillä oli vaikeuksia pysyä jaloillaan. Vaikka Miteff ei kaatunutkaan kanveesiin ottelun alussa, riittivät Clayn näytöt siihen, että Sports Illustratedin Gilbert Rogin julisti hänet nyrkkeilyn ”ihmelapseksi”.[2]

10. helmikuuta 1962 Cassius Clay kohtasi Sonny Banksin, jonka lyönti kaatoi hänet ensimmäisen kerran ammattilaisurallaan kanveesiin kamppailun ensimmäisessä erässä. Clay virkosi kuitenkin nopeasti ja voitti ottelun neljännessä erässä teknisellä tyrmäyksellä.[24]

I'll say it again, I've said it before, Archie Moore will fall in four.

– Cassius Clayn riimittelyä ennen otteluaan Archie Moorea vastaan. [12]

Clay kohtasi myös pitkän uran tehneen Archie Mooren 15. marraskuuta 1962. Ennen ottelua Clay ilmoitti riimitellen tyrmäävänsä Mooren neljännessä erässä. Moore oli jo aiemmin elokuussa ilmoittanut haluavansa napittaa Clayn suun umpeen.[25] Madison Square Gardenissa käytyä ottelua seurasi 15 000 ihmistä. Paikalla oli myös entinen raskaan sarjan maailmanmestari Jack Dempsey, joka sanoi ottelun jälkeen lehdistölle, ettei välitä siitä, osaako Clay nyrkkeillä vai ei, koska hänen ansiostaan asiat ovat ”jälleen suuria”.[12] Aivan kuten oli sanonut, Clay voitti Mooren tyrmäyksellä neljännessä erässä.[9]

Clayn viimeinen ottelu ennen maailmanmestaruusottelua oli Henry Cooperia vastaan. Muutamaa päivää aikaisemmin Clay oli sanonut Cooperin olevan vain lämmittelyä Listonia varten ja luvannut tyrmätä vastustajansa viidennessä erässä.[26] Hän saapui kehään kruunu päässään ja ennusti ottelun päättyvän viidennessä erässä.[27] Clay aloitti ottelun tyypilliseen tapaansa tunnustellen. Hän oli jatkuvasti liikkeessä ja iski Cooperia jabilla kasvoihin. Kolme erää sujui hyvin, jolloin Clayn valppaus väheni. Hän piti käsiään lähiottelutilanteessa alhaalla, jolloin Cooper löi raivoisan vasemman koukun Clayn kasvoihin. Clay kaatui kanveesiin samalla, kun eräkello ilmoitti neljännen erän loppuneen. Hän käveli horjuvin jaloin takaisin kulmaukseensa. Erätauon aikana Clayn käsineissä havaittiin reikä, ja valmentaja Dundee keksi suurentaa sitä, jotta Claylle jouduttaisiin etsimään uudet käsineet, jolloin hän saisi aikaa toipua vielä hetken.[28] Viidennessä erässä Clayn lyönti aukaisi Cooperin silmäkulmat, ja hänen avustajiensa piti heittää pyyhe kehään.[29]

Ensimmäinen maailmanmestaruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

25. syyskuuta 1962 Cassius Clay matkusti Chicagoon katsomaan maailmanmestaruusottelua mestari Floyd Pattersonin ja haastaja Sonny Listonin välillä. Liston nujersi Pattersonin kahdessa minuutissa. Ottelun jälkeen Clay nousi kehään ja haastoi tuoreen mestarin otteluun tittelistä. Liston päätti seuraavaksi kohdata Pattersonin uusintaottelussa, joka käytiin Las Vegasissa. Clay oli myös paikalla ja jatkoi härnäämistään. Voitettuaan Pattersonin toisen kerran Liston hyväksyi Clayn haasteen.[30]

Cassius Clay oli vasta 22-vuotias ja nyrkkeillyt 19 ammattilaisottelua päästessään ottelemaan ensimmäistä kertaa nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruudesta 25. helmikuuta 1964 Miami Beachissa.[13] [31] Ottelussa ratkaistiin kahden merkittävimmän nyrkkeilyliiton, WBC:n ja WBA:n, maailmanmestaruudet. Sonny Listonia pidettiin teknisesti parempana nyrkkeilijänä, mikä teki hänestä selkeän ennakkosuosikin vedonlyöntikertoimin 7 – 1.[3] [20] Clayn poikkeuksellinen itsevarmuus huvitti monia. Hän julisti jo hyvissä ajoin olevansa seuraava raskaan sarjan maailmanmestari ja kuvaili itseään sanoin: ”Olen suurin, olen kaunein!”[31] [32] Kun toimittaja kysyi häneltä, pelkääkö hän Sonny Listonia, hän vastasi: ”Mustat pelkäävät valkoisia paljon enemmän kuin mustia”.[9] Myöhemmin Clay on myöntänyt pitäneensä Listonia pelottavana vastustajana.[30]

Ennen ottelua Clay alkoi solvata mestaria nimittelemällä häntä ”rumaksi karhuksi”. Hän myös herätti huomiota tunkeutumalla Listonin harjoitussalille ja jopa hänen kotiinsa Denveriin.[12] Jälkimmäisellä kerralla Clay soitti puhelinkopista kaikille Denverin sanomalehdille ja televisiokanaville. Hän esiintyi vanhana naisena ja kertoi Cassius Clayn aikovan ”tunkeutua Listonin kotiluolaan yöllä”. Clay otti mukaansa karhunraudat ja turkin ja meni Listonin pihalle, mutta hiilihangolla aseistautunut Liston käski hänen poistua. Poliisi ehti saapua paikalle ennen tilanteen kärjistymistä.[30]

Clay jatkoi häirintäänsä ottelua edeltäneessä punnituksessa, jossa hän huusi tyrmäävänsä Listonin kahdeksannessa erässä. Monet, kuten paikalla ollut nyrkkeilyliiton tarkkailija, pitivät tätä merkkinä haastajan hermostuneisuudesta, vaikka Clayn lääkäri totesi hänen olleen täysin normaali punnituksen jälkeen suoritetuissa tutkimuksissa.[9] [33] Kaikki asiantuntijat olivat varmoja, ettei Clay kykenisi voittamaan Listonia vaan osasi ainoastaan soittaa suutaan. Listonin kiusaaminen oli kuitenkin osa Clayn strategiaa: Hän halusi ärsyttää vastustajaansa niin, ettei tämä pystyisi kamppailun aikana keskittymään lainkaan tekniikkaan.[33] [30] Nyrkkeilykomissio rankaisi Clayta hänen käytöksestään punnituksessa 2000 dollarin sakoilla.[34]

Ottelun ensimmäisessä erässä Clay vältteli aggressiivista Listonia ja väisteli hänen lujia iskujaan. Kolmannen erän alkaessa Clay johti ottelua ja oli saanut Listonin silmäkulmat vuotamaan verta. Neljännen ja viidennen erän välisellä tauolla Listonin silmien ympärille levitettiin voidetta, jonka piti vähentää verenvuotoa. Epähuomiossa tätä ainetta joutui myös hänen käsineisiinsä ja sitä kautta Clayn silmiin. Aine sokaisi Clayn niin pahasti, että hän ehdotti erätauon aikana jopa ottelun keskeyttämistä, mutta valmentaja Angelo Dundee torjui tämän mahdollisuuden.[9] Kuudennen erän alkaessa Clay sai näkönsä takaisin ja kykeni jatkamaan ottelua täysipainoisesti. Hän sai lyötyä muutamia kovia iskuja Listonin kasvoihin. Seitsemännen erän alkaessa Liston ei poistunutkaan kulmauksestaan, koska hänen olkapäänsä oli kipeytynyt, ja Clay julistettiin voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä.[33] Ottelu oli päättymishetkellä kehätuomarin ja arvostelutuomarien tekemien laskelmien mukaan tasatilanteessa.[34]

Ali (mustassa puvussa) kuuntelemassa Elijah Muhammadin puhetta

Voitettuaan maailmanmestaruuden Clay kehui ravistelleensa maailmaa ja kysyi yleisöltä huutamalla, kuka on suurin nyt.[32] Koska ottelun tulos oli yllättävä, lehdistössä alkoi liikkua huhuja Listonin leirin järjestämästä vedonlyöntipetoksesta. Las Vegasin vedonlyöntitoimistot kuitenkin vahvistivat, ettei Clayn puolesta ollut pelattu epäilyttävän suuria summia rahaa.[35]

Kääntyminen muslimiksi ja uusintaottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Clay oli tutustunut Nation of Islam -järjestöön (nk. Mustat muslimit) jo 1961, jolloin Sam Saxon oli houkutellut hänet järjestön Miamin temppeliin.[36] Vuonna 1963 Malcolm X, yksi Nation of Islamin tunnetuimmista jäsenistä, sai hänet liittymään jäseneksi.[16] Clay ilmoitti liittyneensä virallisesti järjestöön mestaruusottelun jälkeisenä päivänä antamassaan radiohaastattelussa.[20] Valmentaja Angelo Dundee oli aiemmin saanut hänet vakuutettua siitä, että jäsenyyden julkistaminen ennen ensimmäistä Liston-ottelua olisi vienyt kamppailulta mainosarvoa.[34] Lisäksi hän ilmoitti vaihtaneensa nimensä Cassius X:ksi osoittaakseen halveksuntansa entistä ”orjanimeään” kohtaan.[13] [35] 6. maaliskuuta 1964 Nation of Islamin johtaja Elijah Muhammad ilmoitti radiossa, ettei nimellä Cassius Clay ollut jumalallista merkitystä. Clay saikin uuden nimen, Muhammad Ali, joka tarkoittaa ”ylistämisen arvoista”.[19] Hän otti nimen käyttöönsä, koska katsoi ansainneensa sen maailmanmestaruudellaan, ja vaati muitakin käyttämään sitä[13]. Virallisissa yhteyksissä hänestä käytettiin kuitenkin nimeä Cassius Clay vielä vuosia.[37]

Ali alkoi myös antaa lehdistölle lausuntoja, joista kävi ilmi, että hän oli omaksunut Nation of Islamin radikaalin rotunäkemyksen. Hän uskoi mustien ja valkoisten yhdentymisen olevan väärin eikä hyväksynyt seka-avioliittoja. Hän kertoi myös kannattavansa oman valtion perustamista mustille.[36] Elämänsä ensimmäisen, Ghanaan tekemänsä Afrikan-matkan aikana Ali sanoi kaiken Amerikassa olevan niin valkoista, että hän on iloinen ”täällä todellisen kansani kanssa”.[38]

21. elokuuta 1964 Cassius Clay meni naimisiin Sonji Roin kanssa.[39] Roi oli kaksi vuotta Clayta vanhempi, eikä hän kuulunut Nation of Islamiin. Avioliitto päättyi eroon jo yhdentoista kuukauden kuluttua, kun Roi kyllästyi muslimien tapaan rajoittaa hänen elämäänsä erinäisten tabujen perusteella.[40]

19. kesäkuuta 1964 Ali menetti WBA:n raskaan sarjan maailmanmestaruuden, koska nyrkkeilyliitto ei hyväksynyt hänen päätöstään suostua uusintaotteluun Listonia vastaan.[41] Ali kuitenkin pysyi WBC:n maailmanmestarina, ja ottelu tästä tittelistä käytiin 25. toukokuuta 1965 Mainen osavaltiossa Lewistonissa. Ottelu oli edellistä suoraviivaisempi, mutta sen tulos herätti paljon kysymyksiä. Vaikka Listonin huhuttiin olevan elämänsä kunnossa, ottelu päättyi Alin tyrmäysvoittoon jo ensimmäisessä erässä.[13][42] Ottelu on tullut kuuluisaksi ”haamuiskusta” (The Phantom Punch), nopeasta suorasta, joka kaatoi Listonin kanveesiin.[3] [20] Kehätuomari hämmästyi nopeasta kanveesiin kaatumisesta niin, että unohti aloittaa laskemisen.[34] Vaikeuksia hänelle tuotti myös Ali, joka ei suostunut menemään omaan kulmaansa vaan jäi Listonin viereen uhoamaan. Kehätuomari ei voinut laskea lukua, ennen kuin Ali oli mennyt kulmaukseensa. Tämän aikana Liston pääsi nousemaan ylös. Ottelua jatkettiin vielä hetken normaalisti, kunnes tuomari tarkasti ajanottajalta, kuinka kauan Liston oli ollut kanveesissa. Sen perusteella hän julisti ottelun Alin tyrmäysvoitoksi.[13] Listonin voittoon oli uskottu jälleen vahvasti, sillä kertoimet olivat 2 – 1 hänen puolestaan, ja nopean tyrmäyksen vuoksi monet arvelivat, että Liston olisi lahjottu. Kaksi vuotta myöhemmin antamassaan haastattelussa hän kiisti syytökset.[13] [32]

Mestaruuden puolustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ali vuonna 1967.

Muhammad Ali puolusti mestaruuttaan kaksinkertaista maailmanmestaria, 30-vuotiasta Floyd Pattersonia vastaan Las Vegasin Convention Hallissa 22. marraskuuta 1965. Ali ei tuntenut kunnioitusta Pattersonia kohtaan, joka oli hänen mielestään pettänyt mustan rodun muutettuaan etnisesti valkoiseen kaupunginosaan.[41] Tämän seurauksena Patterson kirjoitti Sports Illustrated -lehteen artikkelin, jossa hän kertoi halveksuvansa Nation of Islamia kohtaan ja totesi ”mustiin muslimeihin” kuuluvan maailmanmestarin häpäisevän puheillaan sekä maansa että lajinsa.[43]

Ottelijoiden välit kiristyivät entisestään, kun Patterson jatkoi Cassius Clay -nimen käyttöä.[9] Koska Ali oli vaatinut kaikkia käyttämään hänestä uutta nimeä, hän ei voinut sietää Pattersonin käytöstä. Viikko ennen ottelua Ali uhkasi rangaista Pattersonia hänen kirjoituksessaan esittämiensä syytösten vuoksi ja sanoi lyövänsä häntä ”niin pahasti, että hän tarvitsee kenkälusikan pannakseen hatun päähänsä”.[44] [45] Ali jatkoi Pattersonin pilkkaamista läpi koko pitkän ottelun, joka ratkesi Alin hyväksi 12. erässä teknisellä tyrmäyksellä.[9] [46] On väitetty, että Ali olisi pitkittänyt ottelua tahallaan eikä olisi yrittänytkään saada nopeaa tyrmäysvoittoa.[47] Patterson on myöhemmin perustellut huonoa esitystään kipeällä selällä.[48]

Vuonna 1966 Alin ja hänen managereinaan toimineiden lousvillelaisten miljonäärien välinen sopimus umpeutui. Sopimuksen päättymisen syynä on pidetty Alin jäsenyyttä Nation of Islam-järjestössä, mitä vanhojen liikemiesten oli todennäköisesti vaikea suvaita.[21] Uudeksi managerikseen hän nimitti Nation of Islamin jäsenen ja järjestön johtaja Elijah Muhammadin pojan Jabir Herbert Muhammadin, joka toimi hänen managerinaan uran loppuun asti.[49] Ali oli tavannut tulevan managerinsa ensimmäistä kertaa vuonna 1964 maailmanmestaruusottelunsa jälkeen käydessään valokuvauttamassa itsensä chicagolaisessa liikkeessä. Herbert Muhammadin liikevaisto ja ymmärrys nyrkkeilijänsä kunnianhimosta tekivät Aliin vaikutuksen ja sopimus syntyi.[50] Herbert Muhammad maksoi Alin harjoittelukulut ja sai 40% otteluiden tuotoista.[49]

Seuraavan kerran Ali puolusti mestaruuttaan Torontossa 29. maaliskuuta 1966, kun hän voitti pistein kanadalaisen George Chuvalon.[51] Haastaja Henry Cooperin Ali tyrmäsi kuudennessa erässä[52] ja Brian Londonin kolmannessa.[53] Karl Mildenbergerin Ali voitti 10. erässä tyrmäyksellä 10. syyskuuta 1966 Frankfurt am Mainissa.[54] Mildenberger oli nyrkkeilyhistorian ensimmäinen vasenkätinen (nyrkkeilytermein southpaw) haastaja, ja hänen tyylinsä tuotti Alille muutamia ongelmia.[55] Seuraavat kaksi haastajaansa Ali kohtasi Houstonissa. 14. marraskuuta 1966 hän tyrmäsi Cleveland Williamsin 3. erässä.[56] Alin taustajoukot eivät olisivat halunneet hänen ottelevan voimakkaista iskuistaan tunnettua Williamsia vastaan, mutta Ali sanoi, ettei hän voi pitää itseään mestarina, jos ei voita Williamsia.[57] Ottelua oli katsomassa 35 460 ihmistä, mikä oli omana aikanaan ennätys sisätiloissa käydylle nyrkkeilyottelulle. Ottelun jälkeen Ali ilmaisi halunsa lopettaa nyrkkeilemisen kun olisi voittanut seuraavan vastustajansa, WBA-liiton maailmanmestari Ernie Terrellin. Hän aikoi lopettamisensa jälkeen omistaa elämänsä Nation of Islamin hyväksi.[58]

6. helmikuuta 1967 Ali kohtasi Terrellin. Ottelussa ratkaistiin WBA-liiton maailmanmestaruus, jonka voittaminen nostaisi Alin painoluokkansa kiistattomaksi mestariksi. Ottelu muistetaan erityisesti siitä, miten Terrel Pattersonin tavoin käytti itsepintaisesti nimeä Cassius Clay. Ali suuttui tästä. Ottelusta tuli raaka, sillä Ali saanut Terreliä tyrmättyä, vaan iski tätä kasvoihin ja sai ison haavan aukeamaan hänen vasemman silmänsä yläpuolelle 6. erässä. Tämän jälkeen Terrel ei enää hyökännyt yhtä aggressiivisesti. Kahdeksannessa erässä Ali alkoi ärsyttää loukkaantunutta Terreliä huutamalla iskuetäisyyden päässä: ”Mikä on nimeni?”[59] Viimeisen erän aikana hän kaatoi Terrelin kerran maahan, mikä ratkaisi selvän pistevoiton hänelle.[59] [60]

Ali puolusti mestaruuttaan yhdeksättä ja viimeistä kertaa Zora Folleyta vastaan 22. maaliskuuta 1967 New Yorkissa.[61] Kahden ensimmäisen erän ajan Ali tarkkaili vastustajaansa ja tutki hänen liikkeitään, minkä jälkeen hän hallitsi ottelua. Folley onnistui lyömään Alia useammin kuin kukaan hänen aiemmista vastustajistaan. Ali tyrmäsi vastustajansa seitsemännessä erässä, minkä jälkeen Folleyn nuori poika tuotiin kehään katsomaan isäänsä. Nähtyään pojan alakuloisen ilmeen Ali käski häntä olemaan ylpeä isästään, joka oli järjestänyt hienon ottelun.[62]

Mestaruuden menettäminen ja lisenssin vieminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1964 Ali oli osallistunut kutsuntoihin kotikaupungissaan Louisvillessa, mutta hänet oli huonojen älykkyystestitulosten takia pudotettu kuntoisuusluokkaan 1 Y, mikä tarkoitti asepalveluksesta hylkäämistä.[36] Alin kutsuntatiedot siirrettiin tämän jälkeen Louisvillesta Houstoniin, missä viranomaiset 17. helmikuuta 1966 muuttivat hänen kuntoisuusluokkansa 1 A:ksi,[49] koska Vietnamin sodan pitkittymisen takia sotilaiden valintakriteereistä jouduttiin tinkimään.[36] Alin asianajaja vetosi rotusyrjintään, ja mestari itse anoi lykkäystä uskontoonsa vetoamalla, sillä Koraanin mukaan muslimi ei saa osallistua sotaan, ellei se ole Allahin tai hänen sanansaattajansa (jolla Ali viittasi Nation of Islamin johtajaan Elijah Muhammadiin) tahto.[63] Päätöstä ei kuitenkaan enää muutettu ja Ali määrättiin osallistumaan kutsuntoihin Houstonissa.[49] [36] Muutamia tunteja määräyksen jälkeen Ali sanoi medialle, ettei aio osallistua Vietnamin sotaan. Hän perusteli päätöstään kuuluisilla kommenteillaan, joiden mukaan hänellä ei ole riitaa Vietkongin kanssa eikä ”kukaan vietkong ole kutsunut minua neekeriksi”.[36] [64] Sodanvastaisten ja epäisänmaallisten lausuntojensa takia Alilta vaadittiin julkista anteeksipyyntöä. Hän kuitenkin seisoi mielipiteidensä takana ja kertoi katuvansa vain sitä, että oli kertonut ne lehdistölle.[65]

Kutsuntatilaisuudessa 28. huhtikuuta 1967 Ali kieltäytyi kolme kertaa vastaamasta kutsuntaviranomaisten nimenhuutoon, ja häntä varoitettiin kieltäytymisestä rangaistuksen uhalla. Ali ei kuitenkaan vastannut neljännelläkään kerralla, ja hänet pidätettiin.[19] [64] [37] Alin nyrkkeilylisenssi peruttiin ja hänen passinsa takavarikoitiin, jottei hän voisi otella ulkomailla.[64] Kuukauden sisällä sekä WBA:n että WBC:n nyrkkeilyliitot ottivat häneltä pois raskaansarjan maailmanmestarin tittelit, joita hän ei ollut ottelemalla menettänyt. Kesäkuussa hänet tuomittiin viiden vuoden vankeusrangaistukseen ja 10 000 dollarin sakkoihin palveluksesta kieltäytymisestä.[66] [67] [68] Valamiehistö antoi tuomion vain 21 minuutin harkinta-ajan jälkeen, ja sitä pidettiin erittäin ankarana.[19] [68]

Monet ihmiset ja järjestöt ottivat kantaa Alin puolesta ja vastaan. Illinoisin osavaltion kuvernööri piti häntä ”ällöttävänä” ja Mainen kuvernöörin mielestä Ali ansaitsi koko kansakunnan halveksunnan. Lisäksi Chicago Tribune järjesti kiivaan kampanjan, jotta Clayn seuraava ottelu Ernie Terreliä vastaan siirrettäisiin pois Chicagosta.[16] Koska Alin tuomio nähtiin myös uskonnollisena kysymyksenä, monet muslimit asettuivat tukemaan häntä. Esimerkiksi kairolaisten virkamiesten seurue ilmaisi vetoomuksessaan presidentti Lyndon B. Johnsonille toivovansa, että Ali vapautettaisiin palveluksesta.[49] Ali on itse kuvaillut tuomiotaan Allahin tavaksi testata kannattajiensa uskoa: ”Jos läpäisen testin, palaan vahvempana kuin koskaan.”[16] Hän joutui pitämään kolmen vuoden tauon nyrkkeilystä istumatta kuitenkaan päivääkään vankilassa. Ali sai olla vapaana takuita vastaan.[69]

Aika ottelukiellossa 1967-1970[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ottelukieltonsa aikana Ali hankki elantonsa tekemällä televisiomainoksia, luennoimalla korkeakouluissa sekä esiintymällä television keskusteluohjelmissa. Lisäksi hän teki 225 000 dollarin sopimuksen elämäkertansa oikeuksista[12] ja esiintyi Broadway-musikaali Buck Whiten pääosassa. Musikaali sai ensi-iltansa 2. joulukuuta 1969 George Abbot -teatterissa, mutta sitä ehdittiin esittää vain neljä päivää ennen kuin se lopetettiin.[70] Ali osallistui myös elämästään kertovan dokumentin A.K.A. Cassius Clay tekemiseen.[71]

Alilla ei ollut ongelmia elannon hankkimisesta aikana, jolloin hänen nyrkkeilyuransa jatkuminen näytti toivottomalta. Elokuussa 1967 Ali meni toisen kerran naimisiin. Hänen vaimonsa oli 17-vuotias Belinda Boyd, jonka isä oli Nation of Islamin jäsen. Boyd oli saanut koulutuksensa University of Islamissa ja työskenteli myyjänä järjestön omistamassa chicagolaisessa leipomossa, kun hän tapasi Alin.[72] [40] He saivat avioliittonsa aikana neljä lasta.[73] Häiden jälkeen Ali ilmoitti jättävänsä nyrkkeilyn ja ryhtyvänsä muslimisaarnaajaksi,[74] mutta yritti tästä huolimatta saada lisenssinsä takaisin vielä useita kertoja, kunnes ilmoitti vuonna 1970 luopuvansa nyrkkeilystä lopullisesti.[75]

The Super Fight[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ottelukieltonsa aikana Ali suostui tietokoneella käytyyn otteluun eläkkeellä olevaa Rocky Marcianoa vastaan. Ottelun promoottorina toimi Murry Woroner, joka oli aiemminkin ”juontanut” tietokoneen suunnittelemia nyrkkeilyotteluita tunnetussa radio-ohjelmassaan. Vastakkain olivat maailman ainoat voittamattomina säilyneet raskaan sarjan maailmanmestarit, ja ottelua kutsuttiin nimellä The Super Fight. Sadat urheilutoimittajat ja entiset nyrkkeilijät antoivat ottelua varten tiedot kummankin nyrkkeilijän ominaisuuksista, kuten nopeudesta ja voimasta. Tiedot syötettiin tietokoneeseen ja kone laski mallin siitä, miten ottelu olisi voinut edetä.[76]

Woroner oli luonut idean radiota varten, mutta hän päätti kehittää sitä nyt pidemmälle ja tehdä ottelusta elokuvan. Ali ja Marciano sparrasivat toisiaan vastaan kehässä ja esittivät kaikki mahdolliset iskut ja sarjat; myös kaikki mahdolliset ratkaisut (tyrmäys, tekninen tyrmäys, pisteet ja tasapeli) kuvattiin. Marciano kuoli lentokoneonnettomuudessa vuonna 1969, eikä hän ehtinyt nähdä elokuvaa, joka sai ensi-iltansa 20. tammikuuta 1970 Yhdysvalloissa 850 elokuvateatterissa.[76] Tietokoneen suunnitteleman ottelun kulku pidettiin suurena salaisuutena ennen elokuvan ensi-iltaa. Yhdysvalloissa saatujen tulosten perusteella Marciano sai Alista tyrmäysvoiton 13. erässä Alin käytyä kanveesissa sitä ennen kolme kertaa, mutta eurooppalaisessa versiossa Ali voitti.[71] [77]

Paluu ja Fight of the Century[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ali ei lopettanut uraansa, vaan palasi kehään jo ennen tuomionsa kumoamista. Koska Georgian osavaltiossa ei ollut nyrkkeilykomissiota, hän pystyi ottelemaan siellä ilman lisenssiä.[19] On huhuttu, että osavaltion kuvernööri Lester Maddox antoi kamppailun toteutua voittaakseen mustien äänet seuraavissa vaaleissa.[20] Ali kohtasi paluuottelussaan Atlantassa 26. lokakuuta 1970 käydyssä kamppailussa Jerry Quarryn, maailmanmestari Joe Frazierin toisen haastajan. Ali voitti hänet teknisellä tyrmäyksellä kolmannessa erässä.[78] Quarryn vasen silmäkulma aukesi, jolloin hänen avustajansa heitti pyyhkeen kehään. Tuomari Tony Perez olisikin antanut Quarryn vielä jatkaa kamppailua. Haavaan ommeltiin ottelun jälkeen yksitoista tikkiä.[79]

Kun Ali oli ottanut selkeän voiton Quarrysta, asiantuntijat huomasivat, että hän oli poissaolonsa aikana kehittänyt voimaansa, eikä häntä voitu enää pitää pelkästään nopeana nyrkkeilijänä.[12] Seuraavaksi Ali otti voitti argentiinalaisen Oscar Bonavenan teknisellä tyrmäyksellä NABF:n mestaruusottelussa 7. joulukuuta. Hän luopui mestaruudesta pian ottelun jälkeen.[80]

Muhammad Alin ja Joe Frazierin ensimmäistä kohtaamista kutsuttiin nimellä Fight of the Century (Vuosisadan ottelu) ja se järjestettiin New Yorkin Madison Square Gardenissa 8. maaliskuuta 1971.[81] Ottelijoille taattiin ottelusta 2,5 miljoonan dollarin palkkiot.[82] Kyseessä oli ensimmäinen nyrkkeilyn maailmanmestaruusottelu, jossa vastakkain oli kaksi voittamatonta raskaan sarjan maailmanmestaria,[12] [83] mikä näkyi myös lipputuloissa. Ottelu tuotti voittoa lähes 23 miljoonaa dollaria, josta lipunmyynnin osuus oli yli miljoona. Television välityksellä ottelua seurasi 300 miljoonaa katsojaa 46 maassa.[82] Kamppailua markkinoidessaan Ali kutsui Frazieria pilkallisesti "Setä Tuomoksi" (eng. Uncle Tom), joka tarkoitti valkoista nöyristelevää mustaa. Alia hänen ottelukieltonsa aikana tukenut Frazier ei ymmärtänyt tätä, ja parin välinen vihanpito alkoi kehittyä.[84]

Mediaa hyödyntämällä Ali onnistui muokkaamaan mielikuvia ottelijoista niin, että ne vastasivat kansan mielipiteitä: Ali edusti nuorta, sodanvastaista ja mustaa valtiota, kun taas Frazier oli konservatiivisten, isänmaallisten ja valkoisten ennakkosuosikki. Frazier ei pitänyt Alin tavasta tuoda kamppailuun mukaan asioita, jotka eivät siihen kuuluneet, mutta ne nostivat ottelun mielenkiintoa.[84]

Frazier horjutti Alia jo 11. erässä ja kaatoi hänet kanveesiin viimeisessä erässä, mikä varmisti hänen pistevoittonsa. Ennen ottelua Frazier oli sanonut Alin olevan hyvä, muttei tarpeeksi hyvä, jotta hän ”voisi paeta”. Tämä pitikin paikkansa, sillä Frazier pysytteli läpi ottelun Alin lähettyvillä ja hidasti häntä vartaloiskuilla.[85] Ali oli tottunut lyömään vastustajiaan kaukaa, mutta Frazier pysyttelikin tiukasti hänen lähellään ja esti häntä käyttämästä ulottuvuuttaan hyväkseen.[83] [86] Tavanomaisen jabinsa sijasta Ali joutui lyömään Frazieria koukuilla, jotka saivat tämän kasvot turpoamaan, mutta eivät olleet tarpeeksi voimakkaita ratkaistaakseen ottelun.[85] Pian ottelun jälkeen Ali väitti hävinneensä ottelun "valkoisen miehen päätöksellä" ja todellisuudessa voittaneensa Frazierin pisteillä.[84]

Samaan aikaan yleinen mielipide Yhdysvalloissa oli alkanut kääntyä Vietnamin sotaa vastaan, ja 28. kesäkuuta 1971 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti kumota Alin saaman tuomion äänin 8–0. Päätöksen mukaan Ali oli kieltäytynyt palveluksesta omaantuntoonsa ja uskontoonsa vedoten eikä tuomiota voinut pitää kohtuullisena. Muista rikoksista, kuten raiskauksesta tai murhasta, tuomituilla ei todistajalausuntojen mukaan ollut Alin tapaisia vaikeuksia saada nyrkkeilylisenssiä.[12] [64]

Aika NABF:n mestarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Super Fight II

Maailmanmestaruusottelun pettymyksestä huolimatta Ali jatkoi uraansa ja voitti 26. heinäkuuta käydyssä ottelussa Jimmy Ellisin 12. erässä teknisellä tyrmäyksellä. Ottelun panoksena oli avoimeksi jäänyt NABF:n mestaruus, jonka Ali voitti toista kertaa urallaan.

Vuonna 1972 Ali otteli näytösotteluita San Antoniossa muutamia paikallisia nyrkkeilijöitä vastaan ja kohtasi uransa toisen tappion 37-vuotiasta Elmo Hendersonia vastaan käydyssä kamppailussa. Ottelu ei ollut virallinen ammattilaisottelu, eikä kamppailua noteerattu mediassakaan.[87] Saman vuoden marraskuussa Ali kohtasi Bob Fosterin. Foster oli voimakas iskijä, ja hänen jäljiltään Ali sai silmäkulmaansa näkyvän haavan ja mustelmia ensimmäistä kertaa urallaan. Vaikka Ali onnistui voittamaan ottelun tyrmäyksellä, hän sanoi ottelun jälkeen ”ihmisyytensä tulleen todistetuksi” ja myönsi Fosterin olleen kunnon vastustaja.[88] Ennen Las Vegasissa käytyä otteluaan Joe Bugneria vastaan rock-muusikko Elvis Presley kävi tapaamassa Alia ja lahjoitti tälle ottelutakin,[89] jota hän ei kuitenkaan suostunut pitämään ottelussaan Bugneria vastaan, koska pelkäsi sillä tavoin rikkovansa rutiinejaan.[20] Silti hän piti takkia yllään seuraavassa ottelussaan Ken Nortonia vastaan 31. maaliskuuta 1973 käydyssä kohtaamisessa.[89]

Ali kärsi Nortonia vastaan uransa toisen virallisen tappion tuomarien yksimielisellä päätöksellä. Norton ei yllättynyt tuloksesta, sillä hän oli myös omasta mielestään ollut koko ajan voitolla.[90] Ottelu tunnetaan erityisesti siitä, miten Nortonin onnistui ottelun aikana murtaa Alin leuka. Muhammad Ali on itse kertonut huomanneensa murtuman toisen erän jälkeen, jossa Norton oli päässyt iskemään voimakkaan koukun hänen suojauksensa läpi. Ali kuitenkin jatkoi ottelua, koska oli kuvitellut voivansa vielä voittaa, mutta vastustajan välttely ja leuan suojaaminen maksoivat lopulta kamppailun voiton. Harjoittelun puutettakin on syytetty tappiosta, sillä manageri Herbert Muhammad oli jo ennen ottelua huomauttanut, että Ali oli otteluun valmistautuessaan rikkonut hyvän harjoittelun periaatteita.[91] Vamman takia hän joutui puolen vuoden sairauslomalle ja kohtasi paluunsa jälkeen ensi töikseen Nortonin uusintaottelussa, joka käytiin 10. syyskuuta 1973. Tällä kertaa Ali oli paremmin valmistautunut ja otti NABF:n mestaruuden haltuunsa kolmatta kertaa jaetuin pistein.[92]

Ali otteli vielä yhden ottelun Rudi Lubbersia vastaan, ennen kuin hän ja Frazier kohtasivat toisen kerran Super Fight II -nimellä tunnetussa kamppailussa 29. tammikuuta 1974.[93] Ottelu sai paljon huomiota, sillä sitä edeltävänä päivänä Ali ja Frazier ajautuivat tappeluun kesken ABC-kanavalla esitetyn Wild World of Sports-ohjelmassa järjestetyn haastattelun.[83] [20] Kamppailu tuotti parin edellisen kohtaamisen tavoin kokonaisuudessaan yli 20 miljoonaa dollaria järjestäjilleen.[94] Ali otti selvän pistevoiton Frazierista ja olisi todennäköisesti lyönyt hänet kanveesiin toisessa erässä, ellei tuomari olisi keskeyttänyt sitä.[83] Ottelun jälkeen Ali luopui NABF:n mestaruudesta keskittyäkseen maailmanmestaruusotteluun.

Toinen maailmanmestaruus: Rumble in the Jungle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Rumble in the Jungle

Alin ja George Foremanin välinen ottelu järjestettiin historiallisesti Afrikassa, Zairen pääkaupungissa Kinshasassa 30. lokakuuta 1974.[95] Ottelua mainostettiin nimellä Rumble in the Jungle, jonka keksi ottelun promoottorina toiminut Don King, joka oli tuolloin melko tuntematon nimi nyrkkeilymaailmassa. King lupasi Alille ja Foremanille viiden miljoonan dollarin palkkion ottelusta mutta joutui etsimään ottelulle ulkopuolisen rahoittajan, koska oli itse varaton. Zairen presidentti Mobutu Sese Seko ilmoitti takaavansa rahat ja järjestävänsä ottelupaikaksi 60 000 katsojan ulkoilma-areenan, sillä hän halusi Zairen olevan ensimmäinen maa, joka sponsoroi merkittävää nyrkkeilyottelua Afrikassa.[96]

Ali oli jälleen haastaja ja altavastaaja, eikä hänen mahdollisuuksiinsa voittaa toinen mestaruus uskottu.[64] Vedonlyöntikertoimet olivat Foremanin puolella luvuin 3 – 1.[97] Foreman oli Alia nuorempi ja suurikokoisempi (190 cm ja 100 kg)[96] ja tunnettu iskuvoimastaan.[98] Foremanin ylivoimasta kertoi myös se, että hän oli aiemmin tarvinnut vain kaksi erää Joe Frazierin ja Ken Nortonin tyrmäämiseen. Ali taas oli hävinnyt kertaalleen kummallekin, ja kaikki heidän kohtaamisensa olivat muutenkin olleet erittäin tasaväkisiä.[96]

Ottelua jouduttiin lykkäämään kuudella viikolla, koska Foreman sai sparratessaan avohaavan silmäänsä.[96] Viivästys ei haitannut itsevarmaa Alia, joka nautti zairelaisten myötämielisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Kansa otti hänet omakseen, kun hän julisti olevansa ennen kaikkea afrikkalainen.[97] Foreman ei sopeutunut Zaireen Alin tavoin, vaan häntä harmitti jäädä sinne oleskelemaan ”poliittisena vankina”. Hänen harjoitteluleirinsäkin sijaitsi vanhassa armeijan tukikohdassa.[96]

Ottelun ensimmäisessä erässä Ali otteli perinteisesti liikkumalla paljon ja lyömällä varmoja iskuja. Pian hän kuitenkin tajusi, ettei voisi voittaa vahvempaa Foremania sillä tyylillä. Hän vaihtoi taktiikkaansa ja alkoi ottaa runsaasti iskuja vartaloonsa maatessaan kehän köysissä, mikä sai voimakkaana iskijänä tunnetun Foremanin kuluttamaan voimansa loppuun.[3] Köysissä maatessaan hän samalla jatkuvasti solvasi ja ärsytti Foremania kuvailemalla hänen iskujaan ”neitimäisiksi”.[97] Ottelun 8. erässä Ali onnistui tyrmäämään väsyneen Foremanin ja nousi siten Floyd Pattersonin jälkeen ensimmäiseksi nyrkkeilyn maailmanmestariksi, joka on onnistunut voittamaan mestaruuden uudestaan sen jo kerran menetettyään.[95] Ali oli ennen ottelua onnistunut myös valloittamaan zairelaisten kannattajien enemmistön puolelleen. Yleisö huusi läpi ottelun kannustuslausetta ”Ali, boma ye!" (Ali, tapa hänet) ja hurrasi, kun Ali löi Foremania.[98] [97]

Ottelun jälkeen Foreman, joka ei ollut hävinnyt ammattilaisurallaan vielä yhtäkään ottelua, kiisti ottelun rehellisyyden. Vuosien mittaan hän kertoi tappionsa johtuneen muun muassa Afrikan raskaasta ilmasta, huumaavalla aineella myrkytetystä juomavedestä, Angelo Dundeen löysentämistä kehäköysistä ja tuomarin liian nopeasta luvunlaskusta.[98] Foremanin henkinen toipuminen tappiosta kesti kauan, mutta lopulta hän oppi vastentahtoisesti hyväksymään häviönsä ”parhaalle miehelle, joka nyrkkeilykehässä koskaan on ollut”. Ali on puolestaan sanonut, että Foreman oli voimakkain iskijä, jonka hän oli koskaan kohdannut.[99] Nykyään Foreman ja Ali ovat hyviä ystäviä. Foreman on sanonut kamppailun opettaneen hänelle nöyryyttä ja olevansa ylpeä asemastaan tärkeänä lukuna Alin uralla.[100]

Thrilla in Manila[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Thrilla in Manila
It’ll be a killa, a chilla, a thrilla, when I get the gorilla in Manila.

– Muhammad Alin kuuluisaa riimittelyä, jolla hän ivasi Joe Frazieria ja mainosti parin välistä ottelua. [101]

Ali puolusti uutta mestaruuttaan ensimmäisen kerran tuntematonta Chuck Wepneriä vastaan, josta tuli neljäs Alia kanveesissa käyttänyt ottelija.[102] Ali voitti Wepnerin tyrmäyksellä 15. erässä. Seuraavaksi Ali kohtasi Joe Bugnerin Kuala Lumpurissa 1. heinäkuuta 1975 ja voitti englantilaisen pistein.[103] Tämän jälkeen Ali nyrkkeili yhden uransa tunnetuimmista otteluista, kun hän kohtasi Joe Frazierin kolmatta kertaa. Ottelu järjestettiin lämpimissä oloissa Filippiinien Manilassa 1. lokakuuta 1975[104] ja se tunnetaan promoottori Don Kingin keksimällä Thrilla in Manila -nimellä. Alille maksettiin kohtaamisesta 4,5 miljoonaa ja Frazierille 3,5 miljoonaa dollaria.[105]

Thrilla in Manila sai runsaasti huomiota ennen ottelun alkamista, kun Ali haukkui Frazieria julkisesti lukutaidottomaksi ja sanoi häntä "gorillaksi". Frazier otti jokaisen loukkauksen henkilökohtaisesti, sillä hänen lapsensa joutuivat niiden takia koulukiusatuiksi, ja näin jo aiemmissa otteluissa kukoistanut viha vastustajien välillä syveni. Ali on myöhemmin puolustanut itseään sanomalla lausuntojensa olleen ainoastaan ottelun markkinointiin kuuluneita korusanoja.[106] Ottelun näkyvyys vain kasvoi, kun Manilan kuningasparin luona vieraillessaan Ali toi vastaanotolle mukanaan Veronica Porche-nimisen mallin, jonka Don King oli palkannut ottelun markkinointiin. Kuningas luuli naista Alin vaimoksi ja sanoi hänen olevan kaunis. Ali ei edes yrittänyt korjata virhettä, joka päätyi sanomalehtien otsikoihin ympäri maailmaa. Kohun takia hän joutui järjestämään lehdistötilaisuuden, jossa hän sanoi olevansa vastuussa tyttöystävästään ainoastaan vaimolleen Belindalle, eikä kenellekään muulle. Myöhemmin Belinda matkusti Manilaan tapaamaan aviomiestään ja yhden päivän mittaisen tapaamisen aikana Belinda monien lähteiden mukaan kävi Alin kimppuun.[107] Riitely ei kuitenkaan häirinnyt Alin keskittymistä kamppailuun, joka käytiin sovittuun aikaan.[108]

Ali hallitsi ottelun alkua, vaikkei liikkunutkaan yhtä paljon, kuin aiemmissa otteluissaan. Muistelmissaan hän kertoi, ettei olisi ikinä jaksanut 15-eräistä kamppailua Frazieria vastaan, mikäli olisi liikkunut enemmän; hän sanoo myös, että avustajana ottelussa toiminut Dick Sadler (George Foremanin entinen manageri) oli auttanut häntä nimenomaan voimaharjoituksissa, ja voimanyrkkeilyyn kuuluu vähempi liikkuminen.[109] Kamppailun puolivälissä Frazier onnistui saamaan ottelun hallintaansa. Ali pyrki tämän jälkeen iskemään Frazieria jatkuvasti kasvoihin, minkä takia Frazierin silmät alkoivat turvota 11. erässä. Ottelun viimeisissä, 13. ja 14. erissä, hän ei nähnyt enää mitään.[83] [110] Ali voitti ottelun teknisellä tyrmäyksellä, kun Frazierin valmentaja Eddie Futch heitti pyyhkeen kehään 14. ja 15. erän välisellä tauolla.[110] Voittonsa jälkeen Ali nousi tuoliltaan osoittaakseen riemunsa, mutta hän oli ottelupaikan kuumuuden uuvuttama ja kaatui avustajansa käsivarsille.[83]

Alin ja Frazierin viimeistä kohtaamista pidetään yhtenä kaikkien aikojen kuuluisimmista nyrkkeilyotteluista: aikakauslehti The Ring nimesi ottelun Vuoden otteluksi ja se oli ensimmäisenä Time-lehden listauksessa ”Top 10 Boxing Matches”. Ottelun jälkeen Ali sanoi Joe Frazierin olevan ”maailman paras nyrkkeilijä minun jälkeeni”, kuvaili häntä kovimmaksi vastustajakseen ja kertoi käyneensä ottelun aikana ”lähempänä kuolemaa kuin koskaan”.[83] [99] [111]

Muhammad Alin arvellaan saaneen vakavia vammoja jo fyysisesti raskaan Thrilla In Manilan aikana, mikä saattoi vaikuttaa hänen uransa loppupuolen otteluihin.[112] Ali ei esimerkiksi tullut lehdistötilaisuuteen heti ottelun jälkeen, vaan hänen avustajansa joutuivat ilmoittamaan mestarin olevan liian väsynyt. Kun hän lopulta ilmaantui lehdistötilaisuuteen, hän ei puhunut yhtä paljon kuin ennen.[113] Jopa Alin pitkäaikainen lääkäri Ferdie Paccheco sanoi Alin todella käyneen Thrilla in Manilan aikana lähellä kuolemaa ja saaneen vakavia vaurioita munuaisiin ja aivoihinsa.[114] Myöhemmin hän on toistanut eri lähteissä toivoneensa Alin lopettavan uransa ottelun jälkeen.[84] [115]

Myös Ali ilmaisi kamppailun jälkeen antamassaan haastattelussa halunsa lopettaa nyrkkeilyn todeten: "Tämä on liian kivuliasta, liian työlästä."[108]

Toisen mestaruuden puolustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ali ei kuitenkaan lopettanut uraansa vielä vaan puolusti mestaruuttaan tyrmäämällä helmikuussa 1976 belgialaisen Jean-Pierre Coopmanin viidennessä erässä.[114] Tämän jälkeen Ali otteli ylipainoisena Jimmy Youngia vastaan. Young otteli kasvojaan suojaten ja perääntyi koko ajan, mikä pakotti Alin ajamaan häntä takaa. Koska Ali ei ollut tottunut iskemään vartaloiskuja, hän joutui usein odottamaan tilaisuutta iskeä Youngia kasvoihin, minkä takia ottelusta tuli hyvin hidastempoinen.[116] Alle kuukautta myöhemmin hän voitti englantilaisen Richard Dunnin viidennen erän tyrmäyksellä.[114]

Kun Ali oli vieraillut Japanissa, hän oli vitsaillut maksavansa miljoona dollaria japanilaiselle taistelijalle, joka voittaisi hänet. Niinpä japanilainen vapaapainija Antonio Inoki painosti Alin suostumaan ystävyysotteluun. Kun Ali astui kehään Tokiossa 16. kesäkuuta 1976, hän sai tietää, ettei ottelu olisikaan järjestetty perinteisten show-painiotteluiden tavoin, vaan siinä oteltaisiin tosissaan. Heitot, avokämmenellä lyönnit kasvoihin ja potkut vyötärön alapuolelle kiellettiin. Inokin taktiikkana oli koko ottelun ajan vahingoittaa Alin jalkoja, eikä nyrkkeilijä voinut muuta kuin väistellä hänen potkujaan. Ali antoi ottelussa vain kuusi iskua, ja tuomaristo tuomitsi ottelun tasapeliksi. Ottelun jälkeen Alin jaloissa olleet avohaavat tulehtuivat ja hän joutui viettämään kaksi viikkoa sairaalassa Los Angelesissa.[114]

Muhammad Ali tapaa presidentti Jimmy Carterin vuonna 1977.

Ali otteli Ken Nortonia vastaan kolmatta kertaa syyskuussa 1976. Alin jalat olivat edelleen kipeät Inoki-ottelun jäljiltä, eikä hän liikkunut enää yhtä hyvin kuin ennen. Yleisö buuasi, kun tuomaristo julisti yksimielisesti Alin voittajaksi, ja hänen maineensa epäiltiin vaikuttaneen tiukkaan pistetuomioon.[114] Ken Norton oli samaa mieltä ja sanoi pettyneenä tuomarien "antaneen voiton Alille, koska hän tuotti nyrkkeilylle paljon rahaa."[117] Ali voitti pistein 8–7, 8–7, 8–6–1. Kamppailun jälkeen Sports Illustrated arvioi, ettei Ali enää tämän ottelun jälkeen olisi "kansan mestari", jollaisena häntä oli markkinoitu.[118]

Heinäkuussa 1977 Ali solmi kolmannen avioliittonsa 21-vuotiaan Veronica Porchen kanssa, joka oli kymmenen kuukautta aiemmin synnyttänyt Alille lapsen.[119] Ali ja Porche olivat seurustelleet julkisesti jo pitkään, mutta avioliittoon astuminen mahdollistui vasta, kun Belinda Boydin kanssa solmittu avioliitto oli virallisesti päättynyt.[73] 29. syyskuuta 1977 Ali puolusti mestaruuttaan Earnie Shaversia vastaan. Hän voitti 15-eräisen kamppailun pistetuomiolla. Shavers luonnehti Alia ottelun jälkeen huonoksi mestariksi, joka vain "poseerasi, eikä otellut kunnolla". Hänen valmentajansa Frank Luca taas sanoi tuomarien ryövänneen mestaruuden myös hänen suojatiltaan, kuten he olivat aiemmin tehneet Alin ja Nortonin välisessä ottelussa.[120] Ottelun jälkeen Alin lääkäri Ferdie Pacheco näki New Yorkin nyrkkeilykomission lääkärin ottamat laboratoriotulokset, joiden mukaan Alin munuaiset olivat todella heikossa kunnossa nyrkkeilijänuran jäljiltä. Pacheco kirjoitti huolestuneena kirjeen Alin tilasta hänen managerilleen, vaimolleen ja valmentajalleen kuitenkaan saamatta vastausta. Hänelle kuitenkin luvattiin, että Shaversin jälkeen Ali tulisi ottelemaan enää helppoja vastustajia vastaan.[115]

Kolmas maailmanmestaruus: Ottelut Spinksia vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ali haastattelussa vuonna 1978.

15. helmikuuta 1978 Las Vegasissa käydyssä mestaruusottelussa Ali menetti mestaruutensa pistein Montréalin olympialaisten kultamitalistille, vasta kahdeksan ammattilaisottelua (7 voittoa, yksi tasapeli) nyrkkeilleelle Leon Spinksille ottelussa, jota pidetään yhtenä nyrkkeilyhistorian suurimmista yllätyksistä.[64] [121] Ali ei ollut alun perin halunnut edes kohdata kokematonta Spinksia, koska pelkäsi yleisön reaktiota. Hän kuitenkin suostui, kun Spinks oli ensin otellut tasapelin Scott LeDoux'a vastaan. Ottelusopimus takasi Alille 3,5 miljoonaa ja Spinksille vain 320 000.[122]

Kamppailu oli Alin läsnäolosta huolimatta vaikea myydä, sillä ainoastaan CBS-televisiokanava oli kiinnostunut esitysoikeuksista. Kamppailun markkinointia häiritsi myös Alin "vaitiololupaus". Hän ei tavalliseen tapaansa yrittänytkään arvostella vastustajaansa julkisesti, koska ei uskonut voivansa huonontaa Spinksin jo ennestään huonoa mainetta. Koska Ali ei uskonut vastustajansa voiton mahdollisuuksiin, hän jätti harjoittelunkin vähemmälle, sparraten ainoastaan 25-erää harjoitusvastustajia vastaan.[122]

Ali aloitti ottelun tavalliseen tapaansa tanssimalla vastustajan ympärillä ja antamalla vähän iskuja. Ottelun puolessa välissä hän päätti kokeilla rope-a-dope-taktiikkaansa ja jäi köysiin makaamaan. Spinks ei kuitenkaan alkanut lyödä Alia vartaloon vaan pyrki aina tilaisuuden tullen iskemään häntä olkapäihin ja hauiksiin, jotta Alin pelätty jabi muuttuisi tehottomaksi. Viimeisissä viidessä erässä Spinks pystyi hyökkäämään suoraan kohti Alin lyöntejä, jotka Sports Illustratedin toimittajan mukaan muistuttivat ”enemmän työntämistä kuin lyömistä”.[123] Jo ottelun kahdeksannessa erässä Ali oli todennut valmentajalleen vastustajansa olevan liian nuori.[115] Tappionsa jälkeen hän myönsi otelleensa huonosti, vaikkei halunnutkaan vähätellä Spinksin kykyjä. Alin mielestä Spinks sai "minut ja monet muut näyttämään törpöiltä".[124]

Spinks suostui kohtaamaan Alin ensimmäisenä uusintaottelussa, mikä sai toisen merkittävän nyrkkeilyliiton WBC:n viemään häneltä mestaruuden, koska heidän listallaan ensimmäiseksi haastajaksi oli merkitty Ken Norton. Ali siis otteli Spinksiä vastaan ainoastaan WBA:n maailmanmestarin tittelistä. Uusintaottelu käytiin 15. syyskuuta 1978 New Orleansissa ja se tuotti järjestäjilleen 4 806 675 dollarin pääsylipputulot, mikä rikkoi Jack Dempseyn ja Gene Tunneyn välisen ottelun asettaman vuosia vanhan ennätyksen.[125] [126] 36-vuotias Ali voitti Spinksin selvästi pistein, ja hänestä tuli ensimmäinen nyrkkeilijä, joka on onnistunut voittamaan raskaan sarjan maailmanmestaruuden kolmesti. Vuotta myöhemmin kesäkuussa hän luopui mestaruudestaan ja ilmoitti lopettavansa nyrkkeilyn.[20] [127]

Jälkipolvien silmissä Alin tappiota Spinksille on perusteltu vastustajan aliarvioimisella ja myös hetkellisellä välinpitämättömyydellä. Ottelua on myös väitetty ennalta sovituksi, sillä sen jälkeen järjestetty uusintaottelu toi järjestäjille lähes viisi miljoonaa dollaria.[128]

Viimeinen paluu ja kaksi tappiota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksi vuotta viimeisimmän ottelunsa jälkeen lokakuussa 1980 Ali palasi vielä kerran ottelukehään ja kohtasi entisen harjoituskumppaninsa Larry Holmesin. Ottelun panoksena oli Holmesin WBC-liiton raskaansarjan maailmanmestaruus ja Alin tavoitteena oli tulla raskaansarjan historian ensimmäiseksi nelinkertaiseksi maailmanmestariksi. Kamppailua mainostettiin nimellä The Last Hurrah.[129] Ottelusopimus takasi Alille kahdeksan ja maailmanmestari Holmesille viisi miljoonaa dollaria.[127] Ali harjoitteli ottelua varten kovasti ja laihdutti päästäkseen ottelukuntoon. Kehään astuessaan hän painoi vähemmän kuin kuuteen vuoteen[130] pudotettuaan painonsa 115 kilosta 98,5 kiloon. Lisäksi Ali värjäsi harmaantuneita hiuksiaan tummemmiksi ja uhosi tyrmäävänsä Holmesin. Näennäinen nuorekkuus ja itsevarmuus mahdollistivat sen, että vedonlyöntikertoimet olivat lopulta ainoastaan 13 - 10 Holmesin puolella.[127] Kun kamppailu alkoi, 30-vuotias Holmes osoittautui kuitenkin 38-vuotiasta Alia nopeammaksi, ja haastaja joutui luovuttamaan ottelun ennen 11. erän alkua silmäkulmiensa auettua. Ensimmäisen kerran urallaan Muhammad Ali ei kyennyt jatkamaan aloittamaansa ottelua loppuun asti. Ottelun tuomari, Alin valmentaja ja jopa Holmes ovat myöhemmin sanoneet toivoneensa ottelun loppuvan jo aiemmin.[130] Ottelun jälkeen Holmes meni Alin pukuhuoneeseen ja kertoi olevansa todella pahoillaan hänen hakkaamisestaan ja rakastavansa häntä.[131] Voitostaan huolimatta Holmes oli masentunut ja on myöhemmin todennut olleensa ylpeämpi ”nuoren Alin kanssa sparraamisesta kuin vanhan Alin voittamisesta”.[131]

Vaikka Holmes-otteli oli ollut hänelle äärimmäisen vaikea, Ali kiisti uransa loppuneen ja sanoi jo seuraavana päivänä lehdille Larry Holmesin olevan raskaan sarjan maailmanmestari vain siihen asti, kunnes hän palaa.[130] Hän ei suostunut hyväksymään väitettä, että tappio olisi johtunut hänen iästään, vaan uskoi hävinneensä liian tiukan ruokavalion ja harjoittelun aiheuttaman nestehukan takia.[132] Hän halusi päättää uransa voittajana ja nousi kehään seuraavan kerran Trevor Berbickiä vastaan vuotta myöhemmin 11. joulukuuta 1981 Bahamalla Nassaussa huomattavasti lihoneena ja painavampana kuin koskaan.[116] Hänen entinen lääkärinsä Ferdie Pacheco huomautti jo tuolloin, että Alin puhe oli hidastunut vuodesta 1970. Monet epäilivät Alin saaneen aivovaurion, mutta hän itse kiisti sen. Ali hävisi kymmeneneräiseksi suunnitellun kamppailun pisteillä.[133] Ottelun jälkeen hän ilmoitti jälleen lopettavansa uransa, ja sanoi tuntevansa ensimmäistä kertaa elämässään todella olevansa 40-vuotias.[134] Puoli vuotta myöhemmin Ali ehdotti valmentajalleen Angelo Dundeelle vielä paluuta nyrkkeilykehään, jolloin Dundee kuitenkin sanoi ”kaivon olevan tyhjiin imetty”.[135] Berbick-ottelu jäi siten Alin viimeiseksi.

Ammattilaisuransa aikana Muhammad Ali voitti 56 ottelua, joista 37 tyrmäyksellä. Hän hävisi ainoastaan 5 ottelua, joista kolme viidessä viimeisessä ottelussaan. Lisäksi Ali oli onnistunut voittamaan uusintaottelussa kolme vastustajaa, joille hän ensin oli hävinnyt.[136]

Parkinsonin tauti ja elämä uran jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammad Ali vuonna 2004.

Muhammad Alilla todettiin Parkinsonin tauti vuonna 1984.[134] Häntä hoitanut lääkäri uskoi, etteivät Alin päähänsä saamat iskut voisi olla syynä sairauteen, koska Ali kykeni nopeutensa ansiosta välttämään avoimia iskunvaihtoja. Ali itse kuitenkin uskoi, että hänen 30 vuotta kestänyt nyrkkeilyuransa oli edistänyt sairautta. Sairaalan johtava neurologi ei kiistänyt sitä, etteikö sairaus voisi johtua iskuista, mutta lisäsi, ettei syytä voi kuitenkaan tietää varmasti.[20][137][138] Ali on itse sanonut sairaudestaan: ”Hän (Allah) antoi minulle Parkinsonin taudin näyttääkseen, että Hän on minua suurempi ja minä olen heikko niin kuin muutkin ihmiset.”[139]

Sairauden tultua julkisuuteen Ali harkitsi hetken aikaa lääketieteellistä toimenpidettä, jossa hänen aivoihinsa olisi istutettu lisämunuaiskudosta. Aluksi hän hyväksyi ehdotuksen, mutta päätti lopulta luopua suunnitelmista. Kuoleman todennäköisyys operaation yhteydessä olisi ollut kymmenen prosenttia.[134]

Vuonna 1985 Ali oli vierailevana tuomarina New Yorkin Madison Square Gardenissa järjestetyssä WrestleMania-painitapahtumassa. Hän toimi kehän ulkopuolisena tuomarina illan pääottelussa, joka oli joukkueottelu Mr. T:n ja Hulk Hoganin sekä Roddy Piperin ja Paul Orndorffin välillä. Yleisö kunnioitti Alin läsnäoloa WWE-kehässä nousemalla seisomaan ja taputtamalla.[140]

19. marraskuuta 1986 Ali meni naimisiin Yolanda "Lonnie" Alin kanssa, jonka hän oli tavannut ensimmäisen kerran 21-vuotiaana Lonnien ollessa kuusivuotias. He ovat naimisissa edelleen.[20] Lonnie oli nuorena roomalaiskatolilainen, mutta kääntyi islamiin 20-vuotiaana.[141]

Nykyään Muhammad Ali asuu Michiganissa Berrie Springsissä viettäen aikaansa rukoilemalla ja lukemalla Koraania. Hän levittää uskoaan allekirjoittamalla useita uskonnollia pamfletteja päivittäin toimitettavaksi ympäri maailmaa.[134] Lonnie Ali sanoi haastattelussa vuonna 2007 syyskuun 11. päivän iskuja seuranneen vihan islamia vastaan surettavan Muhammadia, koska hänestä viha ei ratkaise mitään.[141]

Alin tytär Laila Ali (s. 30. joulukuuta 1977) aloitti myös uransa nyrkkeilijänä. Lonnie Ali on sanonut olleensa ennen uran aloittamista huolissaan Muhammadin reaktiosta tyttärensä näkemiseen kehässä.[141] Laila Ali voitti 11. kesäkuuta 2005 WBC-liiton jakaman ensimmäisen naisten maailmanmestaruustittelin. Voitto oli 21. Laila Alin siihen saakka tappiottomalla uralla. Lopettaessaan uransa hän oli voittanut kaikki 24 ammattilaisotteluaan.

Helmikuussa 2013 britannialainen The Sun uutisoi Alin veljen Rahmanin sanoneen Alin terveydentilan olevan erityisen heikko ja epäili hänen kuolevan lähipäivinä. Alin perhe kuitenkin kumosi lehden väitteet nopeasti perättöminä.[142]

Ottelutyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tekniikka ja vahvuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammad Alin nyrkkeilytyyli erosi vahvasti Joe Louisin edustamasta klassisesta nyrkkeilytyylistä. Ulottuvaa Alia onkin kuvailtu tyyliltään out-boxeriksi eli nyrkkeilijäksi, joka pyrkii pitämään tietyn etäisyyden vastustajaan.[3] Alin tekniikka oli omaperäinen. Hän otteli usein kädet alhaalla ja jätti suojauksen kokonaan pois, mikä tuotti vaikeuksia hänen vastustajilleen.[79] Ali ei välittänyt suojauksesta, sillä hän luotti nopeuteensa ja siihen, että hän pystyi väistämään iskuja niiden torjumisen sijaan. Alia onkin kuvailtu teknisesti huonoksi raskaan sarjan nyrkkeilijäksi, jolla oli välisarjan nyrkkeilijän nopeus.[3] Varsinkin hänen uransa alussa erikoinen tyyli keräsi arvostelua. Urheilutoimittaja Billy Conn, joka viimeisimpänä jatkoi Alin tyylin arvostelemista, kuvaili sitä amatöörimäiseksi vielä vuonna 1965, Alin jo noustua raskaansarjan maailmanmestariksi.[2][143]

Muhammad Alin iskunkestävyyttä on pidetty yhtenä raskaan sarjan parhaimmista, ja hänen uransa huipulla 1970-luvun puolivälissä käymissään otteluissa tämän ominaisuuden merkitys korostui.[116]

Nopeutensa, ulottuvuutensa ja kestävyytensä ansiosta Ali oli parhaimmillaan suurikokoisia ja voimakkaita nyrkkeilijöitä vastaan, jotka joutuivat usein ajamaan häntä takaa kehässä. Silloin Ali pystyi perääntyessään valitsemaan tarkkaan iskujensa paikat ja lyömään nopeita iskusarjoja kasvoihin. Tällaisia vastustajia olivat esimerkiksi Sonny Liston, Cleveland Williams, George Foreman ja Earnie Shavers.[116] Uransa huipulla Ali alkoi käyttää voimakkaita nyrkkeilijöitä vastaan myös kehittämäänsä rope-a-dope-taktiikkaa. Hän ei yrittänyt liikkua karkuun vaan asettui makaamaan köysiin, suojasi päätään ja otti samalla iskuja vartaloonsa. Taktiikan tarkoituksena oli väsyttää vastustaja.[3] Ali käytti taktiikkaa voittoisasti otteluissaan Foremania, Shaversia ja Ken Nortonia vastaan.[123]

Heikkoudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nopeudellaan Ali pystyi korvaamaan monia puutteitaan esimerkiksi voiman saralla. Raskaansarjan maailmanmestari Larry Holmes, joka toimi Alin harjoitusvastustajana ja otteli häntä vastaan kerran vuonna 1981 kuvaili Alia suureksi mieheksi, mutta yliarvostetuksi nyrkkeilijäksi. Hän on sanonut Alin lyöneen "kuin perhonen".[84] Alille tuottivat vaikeuksia erityisesti lyhyet ja nopeat nyrkkeilijät, jotka pystyivät painostamalla tekemään hänen ulottuvuutensa ja nopeutensa hyödyttömiksi. Tällaisia vastustajia olivat esimerkiksi Joe Frazier ja Ken Norton, jotka kumpikin ottelivat Alia vastaan kolmesti ja voittivat hänet kerran.[3] Molempien valmentajana toimi Eddie Futch. Hän ohjeisti Nortonia torjumaan Alin jabit ja lyömään vastaiskuja kasvoihin, jotta Alin rytmi häiriintyisi. Tämän mahdollisti Alin jatkuvasti toistama tekninen virhe; Ali pudotti oikean kätensä muodostaman suojan alas lyödessään jabia toisella kädellään.[116] Nortonia vastaan käymissään kolmessa ottelussa Ali joutui jakamaan pisteet kahdesti, mikä ei ollut hänelle tyypillistä.[92]

Myös puolustavat nyrkkeilijät, joita Ali kohtasi 1970-luvun lopulla, tuottivat hänelle vaikeuksia, koska hän ei ollut tottunut hyökkäämään vastustajaansa kohti. Lisäksi puolustavat nyrkkeilijät suojasivat vahvasti päätään, eikä vartaloiskujen iskeminen koskaan kuulunut Alin vahvuuksiin. Tällaisia nyrkkeilijöitä oli esimerkiksi Jimmy Young.[116]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nyrkkeilijänä ja urheilijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammad Ali kuvattuna azerbaidžanilaisessa postimerkissä vuonna 1996.

Muhammad Alia arvostettiin ja kunnioitettiin jo hänen uransa aikana. Ali on esimerkiksi esiintynyt arvostetun Sports Illustrated -lehden kannessa ennätykselliset 37 kertaa. Ainoa henkilö, joka on tehnyt enemmän esiintymisiä lehden kannessa, on koripalloilija Michael Jordan.[144]

Alin arvostus nyrkkeilijänä ja urheilijana yleensäkin on pysynyt korkealla uran jälkeenkin. Arvostettu kamppailulajien erikoislehti The Ring arvioi Muhammad Alin ”parhaaksi nyrkkeilijäksi” ja ”parhaaksi taistelijaksi” vuonna 1997 ja Sports Illustrated valitsi hänet ”vuosisadan urheilijaksi” vuonna 1999.[4][145] Noustessaan lavalle hakemaan Illustratedin myöntämää palkintoa Madison Square Gardenissa järjestetyssä tilaisuudessa näennäisen vaivalloisesti ja hitaasti liikkuen, alkoi merkittävistä urheilijoista koostunut yleisö osoittaa suosiotaan ja huutaa hänen nimeään.[134] Vuonna 1999 L'Equipe asetti Alin toiseksi, Helsingin Sanomat kolmanneksi ja Dagens Nyheter seitsemänneksi listoillaan vuosisadan urheilijoista.[5] Vuonna 1999 kansainvälinen urheilujohtajaraati valitsi hänet vuosisadan parhaaksi urheilijaksi.[112] Vuonna 2007 ESPN asetti hänet 1900-luvun parhaista pohjoisamerikkalaisista urheilijoista kootulla listallaan sijalle kolme; ainoastaan Michael Jordan ja baseball-pelaaja Babe Ruth sijoittuivat hänen edelleen.[146]

Sekä BBC:n (2005) että ESPN:n (2009) toimittajat ovat asettaneet Muhammad Alin kaikkien aikojen toiseksi parhaimmaksi nyrkkeilijäksi Sugar Ray Robinsonin jälkeen.[147][148] Vuonna 2012 WBC-liiton kokoama erityiskomitea nimesi Alin nyrkkeilyn kuninkaaksi liiton 50-vuotiasjuhlagaalassa. Juhlapuheen piti hänen puolestaan vaimo Lonnie.[6]

Saavutustensa ansiosta Ali valittiin vuonna 1996 sytyttämään Atlantan olympialaisten olympiatuli.[86][149] Edellisenä yönä Ali oli valvonut useita tunteja pitäen soihtua kädessään. Hänen vaimonsa Lonnie sanoi, että ”Alista tuntui kuin hän olisi voittanut MM-tittelin neljännen kerran”.[150] Sytyttäjän henkilöllisyys pidettiin viimeiseen asti salaisuutena, eikä Alia otettu monissakaan veikkauksissa vakavasti hänen Parkinsonin tautinsa takia.[20] Samana vuonna Alille annettiin myös uusi olympiakultamitali Rooman olympialaisissa 1960 voittamansa tilalle, sillä hän oli omien sanojensa mukaan heittänyt alkuperäisen mitalin jokeen.[20][151]

Populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omat työt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ali on esiintynyt myös laulajana ja näyttelijänä. Jo vuonna 1963, ennen maailmanmestaruutta ja nimen vaihtoa, Ali levytti LP-levyn I Am the Greatest, jossa on cover-versioita sellaisista kappaleista kuin Ben E. Kingin Stand By Me ja Sam Cooken The Gang's All Here.[152] Vuonna 1969 ottelukieltonsa aikana Ali esiintyi Broadway-musikaalissa Buck White, joka kuitenkin lopetettiin jo seitsemän esityksen jälkeen.[70]

Vuonna 1977 Ali antoi äänen häntä itseään esittävälle hahmolle NBC:n tuottamassa animaatiosarjassa I Am the Greatest, jota tuotettiin 13 jakson verran.[153] Ali esitti itseään myös ensimmäisessä elämästään kertovassa elokuvassa, Suurin (The Greatest, 1977), jonka tekijäluetteloon hänet on merkitty myös toisena käsikirjoittajana. Elokuva käy läpi Alin uran vaiheita Rooman olympialaisten kultamitalista aina Rumble in the Jungle -otteluun ja mestaruuden uusimiseen asti.[154] Vuonna 1979 Ali näytteli Gideon Jacksonia TV-elokuvan Vapaustaistelija pääosassa. Toista pääroolia näytteli Kris Kristofferson.[155]

26. syyskuuta 1997 sai ensi-iltansa Rumble in the Jungle -ottelusta kertova arvostettu dokumenttielokuva Kehäkuninkaat (When We Were Kings), joka kertoo ottelun lisäksi Alin ja Foremanin valmentautumisesta kyseiseen kohtaamiseen, sekä käy läpi analyysejä kamppailusta.[156] Kehäkuninkaat voitti Parhaan dokumentin Oscar-palkinnon, jota noutamassa olivat elokuvantekijöiden lisäksi myös Ali ja Foreman.[20]

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ali (elokuva)

Oliver Stone suunnitteli jo 1980-luvun lopulla elokuvaa Alista, mutta hanke ei toteutunut. Sen jälkeen elokuvaa suunnittelivat useat nimekkäät ohjaajat, kuten Barry Sonnenfeld ja Spike Lee, mutta lopulliseksi ohjaajaksi nousi Michael Mann. Elokuvassa Alia esittää Will Smith, joka valmistautui rooliinsa vuoden ajan nyrkkeilemällä, harjoittamalla lihaksiaan ja opiskelemalla islamin kulttuuria. Ali on sanonut, että Smith on ”ainoa henkilö koko maailmassa, joka voisi näyttää minulta ja näytellä minua”.[154] Lopullinen elokuva Ali sai ensi-iltansa 25. joulukuuta 2001.[157] Elokuva alkaa Alin ja Sonny Listonin ensimmäisestä kohtaamisesta, kertoo hänen ottelukiellostaan ja huipentuu Rumble in the Jungle -otteluun ja toiseen maailmanmestaruuteen.

Elokuva oli taloudellinen pettymys, sillä sen tuotto ei kattanut edes tuotantokuluja. Näyttelijätyötä kuitenkin kiitettiin, ja vuoden 2002 Oscar-gaalassa Will Smith ja TV-toimittaja Howard Cosellia esittänyt Jon Voight olivat ehdokkaina parhaan miespääosan ja miessivuosan palkintoihin. Elokuva sai myös 22 muuta ehdokkuutta ja voitti niistä seitsemän: esimerkiksi Will Smith sai MTV Movie Awards -gaalassa parhaan miespääosan esittäjän palkinnon.[157]

Muut esiintymiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1978 DC Comics -sarjakuvakustantamo julkaisi tarinan Superman vs. Muhammad Ali. Siinä scrubbien avaruuskansa hyökkää Maahan ja uhkaa tuhota sen, jos planeetan paras taistelija ei kykene voittamaan heidän mestariaan. Sekä Teräsmies että Muhammad Ali ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi, ja Maan mestari ratkaistaan heidän välisessään ottelussa. Alin hahmo sai tarinassa myös perinteistä poiketen kuulla Teräsmiehen salaisen henkilöllisyyden.[20]

Vuonna 1995 EA Sports julkaisi Foes of Ali -nimisen nyrkkeilypelin. Pelille ei tehty jatko-osaa, mutta sen jälkeen Ali on esiintynyt EA Sportsin tuottamissa Knockout Kings ja Fight Night -sarjan nyrkkeilypeleissä.[158]

Huomionosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ali vastaanottamassa Presidential Medal of Freedom -mitalia presidentti George W. Bushilta vuonna 2005.

Vuonna 1978, jo ennen kuin Ali oli lopettanut uransa, hänen kotikaupunkinsa Louisvillen koulutoimikunta esitti, että Jefferson County Public School nimettäisiin uudelleen Alin mukaan. Idea ei saanut kannatusta, mutta myöhemmin samana vuonna kaupungin johto päätti pitkän väittelyn jälkeen nimetä Walnut Streetin uudelleen Muhammad Ali Boulevardiksi. Kaupunki teetti sitä varten 70 katukylttiä, joista kaksitoista varastettiin ensimmäisen viikon aikana. Vuonna 2005 Louisvillessä avattiin Muhammad Ali Center, joka on omistettu sovittelulle ja maailmanrauhalle.[21] Vuonna 2009 Ali nimettiin irlantilaisen Ennisin kaupungin kunniakansalaiseksi, koska hänen isoisänsä isä Abe O’Grady oli kotoisin paikkakunnalta. O’Grady oli lähtenyt siirtolaisena Yhdysvaltoihin ja mennyt siellä naimisiin orjan kanssa.[20]

Vuonna 1970, kun Ali oli otellut nyrkkeilykehässä ensimmäistä kertaa kolmeen ja puoleen vuoteen, hänelle myönnettiin Martin Luther King Freedom Medal -kunniamitali. Martin Luther Kingin leski Coretta Scott King sanoi palkinnon myöntämisen yhteydessä, ettei Ali ole vain nyrkkeilyn vaan myös rauhan ja yhtenäisyyden mestari.[12] Vuonna 2005 Ali sai presidentti George W. Bushilta Presidential Medal of Freedom -kunniamitalin, joka on korkein Yhdysvaltain hallinnon siviilille myöntämä kunniamerkki.[159]

Muhammad Alin takki ja käsineet, joita hän oli käyttänyt vuonna 1975, lahjoitettiin Smithsonian-instituutin kokoelmiin vuonna 1976. Lahjoitustilaisuudessa Ali totesi, että hänen Everlast-merkkisistä käsineistään tulee todennäköisesti näyttelyn kuuluisin nähtävyys.[160] Vuonna 2002 hän sai oman tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Kunnianosoitusta perusteltiin hänen elämällään, joka oli ”elävää teatteria”. Tähti on ainoa Hollywood Walk of Famen laatta, jota ei ole sijoitettu jalkakäytävälle vaan Dolby-teatterin seinään – Ali ei halunnut kenenkään kävelevän ylitseen.[161]

Ammattilaisottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

56 voittoa (37 tyrmäystä/teknistä tyrmäystä, 19 pistevoittoa), 5 tappiota (4 pistetappiota, 1 tekninen tyrmäys), 0 tasapeliä[136]
KO = Tyrmäys, TKO = Tekninen tyrmäys, PTS = Pisteillä
Tulos Vastustaja Tuomio Erä Päivä Paikka Huomio
Voitto Tunney Hunsaker PTS (yksimielinen) 6 29.10.1960 Yhdysvaltain lippu Louisville, Kentucky Debyyttiottelu ammattilaisena
Voitto Herb Siler KO 4 8 27.12.1960 Yhdysvaltain lippu Miami Beach, Florida
Voitto Tony Esperti TKO 3 8 17.1.1961 Yhdysvaltain lippu Miami Beach, Florida
Voitto Jimmy Robinson KO 1 8 7.2.1961 Yhdysvaltain lippu Miami Beach, Florida
Voitto Donnie Fleeman TKO 7 8 21.2.1961 Yhdysvaltain lippu Miami Beach, Florida
Voitto LaMar Clark KO 2 10 19.4.1961 Yhdysvaltain lippu Louisville, Kentucky
Voitto Duke Sabedong PTS (yksimielinen) 10 26.6.1961 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada
Voitto Alonzo Johnson PTS (yksimielinen) 10 22.7.1961 Yhdysvaltain lippu Louisville, Kentucky
Voitto Alex Miteff TKO 6 10 7.10.1961 Yhdysvaltain lippu Louisville, Kentucky
Voitto Willi Besmanoff TKO 7 10 29.11.1961 Yhdysvaltain lippu Louisville, Kentucky
Voitto Sonny Banks TKO 4 10 10.2.1962 Yhdysvaltain lippu New York City, New York
Voitto George Logan TKO 4 10 23.4.1962 Yhdysvaltain lippu New York City, New York
Voitto Billy Daniels TKO 7 10 19.5.1962 Yhdysvaltain lippu Los Angeles, Kalifornia
Voitto Don Warner TKO 4 10 28.3.1962 Yhdysvaltain lippu Miami Beach, Florida
Voitto Alejandro Lavorante KO 5 10 20.7.1962 Yhdysvaltain lippu Los Angeles, Kalifornia
Voitto Archie Moore TKO 4 10 15.11.1962 Yhdysvaltain lippu Los Angeles, Kalifornia
Voitto Charley Powell KO 3 10 24.1.1963 Yhdysvaltain lippu Pittsburgh, Pennsylvania
Voitto Doug Jones PTS (yksimielinen) 10 13.3.1963 Yhdysvaltain lippu New York City, New York
Voitto Henry Cooper TKO 5 10 18.6.1963 Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Lontoo, Englanti
Voitto Sonny Liston TKO 7 15 25.2.1964 Yhdysvaltain lippu Miami Beach, Florida Voitti WBC:n/WBA:n maailmanmestaruuden
Menetti WBA:n maailmanmestaruuden 19.6.1964
Voitto Sonny Liston KO 1 15 25.5.1965 Yhdysvaltain lippu Lewiston, Maine Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Floyd Patterson TKO 12 15 22.11.1965 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto George Chuvalo PTS (yksimielinen) 15 29.3.1966 Kanadan lippu Toronto, Kanada Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Henry Cooper TKO 6 15 21.5.1966 Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Lontoo, Englanti Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Brian London KO 3 15 6.8.1966 Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Lontoo, Englanti Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Karl Mildenberger TKO 12 15 10.9.1966 Saksan lippu Frankfurt am Main, Saksa Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Cleveland Williams TKO 3 15 14.11.1966 Yhdysvaltain lippu Houston, Texas Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ernie Terrell PTS (yksimielinen) 15 6.2.1967 Yhdysvaltain lippu Houston, Texas Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta;
Voitti WBA:n maailmanmestaruuden
Voitto Zora Folley KO 7 15 22.3.1967 Yhdysvaltain lippu New York City, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Menetti nyrkkeilylisenssinsä ja mestaruutensa 28.4.1967 kieltäydyttyään astumasta palvelukseen kutsunnoissa.
Voitto Jerry Quarry TKO 3 15 26.10.1970 Yhdysvaltain lippu Atlanta, Georgia
Voitto Oscar Bonavena TKO 15 15 7.12.1970 Yhdysvaltain lippu New York City, New York Voitti NABF:n mestaruuden;
Luopui mestaruudesta 1971
Tappio Joe Frazier PTS (yksimielinen) 15 8.3.1971 Yhdysvaltain lippu New York City, New York Fight of the Century;
Ottelu oli WBA/WBC:n maailmanmestaruudesta
Voitto Jimmy Ellis TKO 12 12 26.7.1971 Yhdysvaltain lippu Houston, Texas Voitti avoimen NABF:n mestaruuden
Voitto Buster Mathis PTS (yksimielinen) 12 17.11.1971 Yhdysvaltain lippu Houston, Texas Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Jürgen Blin KO 7 12 26.12.1971 Sveitsin lippu Zürich, Sveitsi
Voitto Mac Foster PTS (yksimielinen) 15 1.4.1972 Japanin lippu Tokio, Japani
Voitto George Chuvalo PTS (yksimielinen) 12 1.5.1972 Kanadan lippu Vancouver, Kanada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Jerry Quarry TKO 7 12 27.6.1972 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Alvin Lewis TKO 11 12 19.7.1972 Irlannin lippu Dublin, Irlanti
Voitto Floyd Patterson TKO 7 12 20.9.1972 Yhdysvaltain lippu New York City, New York Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Bob Foster KO 7 12 21.11.1972 Yhdysvaltain lippu Stateline, Nevada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Joe Bugner PTS (yksimielinen) 12 14.2.1973 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada
Tappio Ken Norton PTS (jaettu) 12 31.3.1973 Yhdysvaltain lippu San Diego, Kalifornia Menetti NABF:n mestaruuden
Voitto Ken Norton PTS (jaettu) 12 10.9.1973 Yhdysvaltain lippu Inglewood, Kalifornia Voitti NABF:n mestaruuden
Voitto Rudi Lubbers PTS (yksimielinen) 12 20.10.1973 Indonesian lippu Jakarta, Indonesia
Voitto Joe Frazier PTS (yksimielinen) 12 28.1.1974 Yhdysvaltain lippu New York City, New York Super Fight II;
Puolusti NABF:n mestaruutta;
Luopui mestaruudesta 1974
Voitto George Foreman KO 8 15 30.10.1974 Zairen lippu Kinshasa, Zaire Rumble in the Jungle
Voitti WBA/WBC:n maailmanmestaruuden
Voitto Chuck Wepner TKO 15 24.5.1975 Yhdysvaltain lippu Richfield, Ohio Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Joe Bugner PTS (yksimielinen) 15 30.6.1975 Flag of Malaysia.svg Kuala Lumpur, Malesia Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Joe Frazier TKO 14 15 1.10.1975 Filippiinien lippu Quezon City, Filippiinit Thrilla in Manila;
Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ron Lyle TKO 11 15 16.5.1975 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Jean-Pierre Coopman KO 5 15 20.2.1976 Puerto Ricon lippu San Juan, Puerto Rico Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Jimmy Young PTS (yksimielinen) 15 30.4.1976 Yhdysvaltain lippu Landover, Maryland Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Richard Dunn TKO 5 15 24.5.1976 Saksan lippu München, Saksa Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ken Norton PTS (yksimielinen) 15 28.9.1976 Yhdysvaltain lippu Bronx, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Alfredo Evangelista PTS (yksimielinen) 15 16.5.1977 Yhdysvaltain lippu Landover, Maryland Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Earnie Shavers PTS (yksimielinen) 15 29.9.1977 Yhdysvaltain lippu New York City, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Tappio Leon Spinks PTS (yksimielinen) 15 15.2.1978 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada Menetti WBA/WBC:n maailmanmestaruuden
Voitto Leon Spinks PTS (yksimielinen) 15 15.9.1978 Yhdysvaltain lippu New Orleans, Louisiana Voitti WBA:n maailmanmestaruuden
Luopui WBA:n maailmanmestaruudesta 6.9.1979 ja lopetti uransa ensimmäisen kerran.
Tappio Larry Holmes TKO 10 15 2.10.1980 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada Ottelu oli WBC:n maailmanmestaruudesta
Tappio Trevor Berbick PTS (yksimielinen) 10 11.12.1981 Bahaman lippu Nassau, Bahama Viimeinen ottelu

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Vuosisatamme kronikka, s. 572
  2. a b c d Rogin, Gilbert: Cautious Comes Of Age Sports Illustrated. 16.10.1961. CNN. Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h Acevedo, Carlos: Was Ali the Greatest Heavyweight? 14.7.2008. BoxingInsider.com. Viitattu 14.9.2010. (englanniksi)
  4. a b Salonen, s. 19
  5. a b Salonen, s. 320, 322
  6. a b Palomäki, Ilkka: Muhammad Alille kunniaa - "Tästä tulee osa perintöä" 4.12.2012. Viitattu 10.12.2012. (suomeksi)
  7. Suurin ja kaunein, s. 30
  8. Suurin ja kaunein, s. 29
  9. a b c d e f g h i j k Larry Schwartz: 'A Great Champ' ESPN.com. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  10. a b c d e f Lounasheimo, s. 368
  11. Suurin ja kaunein, s. 36
  12. a b c d e f g h i Sport: Bull v. Butterfly: A Clash of Champions Time. 8.3.1971. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  13. a b c d e f g h i Lee Bellfield: This Month In Boxing History: Muhammad Ali vs. Sonny Liston II; May 1965 22.5.2005. SaddoBoxing.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  14. a b c Huston Horn: The Eleven Men Behind Cassius Clay Sports Illustrated. 11.3.1963. Viitattu 28.9.2010. (englanniksi)
  15. Goldstein, s. 11
  16. a b c d e Black History Month: Muhammad Ali Gale Cengage Learnings. Viitattu 12.10.2010. (englanniksi)
  17. Suurin ja kaunein, s. 37
  18. Nyrkkeilyn MM-ottelu: Ali–Chuvalo (Elävä arkisto) 8.9.2006. YLE. Viitattu 6.8.2008.
  19. a b c d e f g Larry Schwartz: He is simply ... The Greatest ESPN. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  20. a b c d e f g h i j k l m n o p Muhammad Ali: A Legendary Life Life. Viitattu 5.12.2010. (englanniksi)
  21. a b c Hill, Bob: Ali stirs conflicting emotions in hometown Courier-Journal. 19.11.2005. Louisville, Kentucky. Viitattu 21.9.2010. (englanniksi)
  22. Suurin ja kaunein, s. 21
  23. a b c Lounasheimo, s. 369
  24. Goldstein, s. 26
  25. They Said It Sports Illustrated. 13.8.1962. Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  26. C. Marcellus Clay Esq. Sports Illustrated. 10.6.1963. Viitattu 27.9.2010. (englanniksi)
  27. Lounasheimo, s. 370
  28. Goldstein, s. 33
  29. Romppainen, Janne: Clay, Suurin ja kaunein kanveesilla 16.5.2006. Ammattinyrkkeily.net. Viitattu 27.9.2010. (suomeksi)
  30. a b c d Goldstein, s. 35
  31. a b Vuosisatamme Kronikka, s. 906
  32. a b c Prizefighting: Playing Grownups Time. 13.11.1964. Time.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  33. a b c Lee Ellfield: Liston-v-Cassius-Clay.html Sonny Liston v Cassius Clay, February 25 1964 SaddoBoxing.com. 16.10.2004. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  34. a b c d Lounasheimo, s. 372
  35. a b Prizefighting: Cassius X Time. 13.5.1964. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  36. a b c d e f Hauser, Thomas: Ali: The Legacy Guardian. 2.11.2003. Observer.Guardian.co.uk. Viitattu 19.9.2010. (englanniksi)
  37. a b Vuosisatamme Kronikka, s. 947
  38. Muhammad Ali In Africa Sports Illustrated. 21.5.1964. Viitattu 27.8.1964. (englanniksi)
  39. Milesones: Aug. 21, 1964 Time. 21.5.1964. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  40. a b Milestones: Aug. 25, 1967 Time. 25.9.1967. Viitattu 22.9.2010. (englanniksi)
  41. a b Lounasheimo, s. 374
  42. Vuosisatamme Kronikka, s. 924
  43. Patterson, Floyd; McMahon, Jack: Cassius Clay Must Be Beaten Sports Illustrated. 11.10.1965. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  44. Kane, Martin: The Greatest Meets The Grimmest Sports Illustrated. 15.11.1965. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  45. From the Champ's mouth: The best of Muhammad Ali quotes Sports Illustrated. 16.6.2010. Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  46. Vuosisatamme kronikka, s. 929
  47. Goldstein, s. 48.
  48. Lounasheimo, s. 374
  49. a b c d e Boyle, Robert H.: Champ In The Jug? Sports Illustrated. 10.4.1967. Viitattu 2.10.2010. (englanniksi)
  50. Suurin ja kaunein, s. 9-10
  51. Vuosisatamme Kronikka, s. 933
  52. Vuosisatamme kronikka, s. 937
  53. Vuosisatamme kronikka, s. 939
  54. Vuosisatamme kronikka, s. 940
  55. Lounasheimo, s. 376
  56. Vuosisatamme Kronikka, s. 942
  57. Kane, Martin: You Watch Out, Ali! Sports Illustrated. 14.11.1966. Viitattu 30.9.2010. (englanniksi)
  58. Kane, Martin: The Massacre Sports Illustrated. 21.11.1966. Viitattu 30.9.2010. (englanniksi)
  59. a b Tex Maule: Cruel Ali With All The Skills Sports Illustrated. 13.3.1967. Viitattu 1.10.2010. (englanniksi)
  60. Prizefighting: Hate & Love Time. 17.2.1967. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  61. Vuosisatamme Kronikka, s. 946
  62. Kram, Mark: After Muhammad, A Graveyard Sports Illustrated. 3.4.1967. Viitattu 2.10.2010. (englanniksi)
  63. Shrake, Edwin: Taps For The Champ Sports Illustrated. 8.5.1967. Viitattu 2.10.2010. (englanniksi)
  64. a b c d e f ”The Greatest” is Gone 27.2.1978. Time. Viitattu 26.5.2011. (englanniksi)
  65. Furlong, William Barry: The Wind That Blew In Chicago Sports Illustrated. 7.3.1966. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  66. Vuosisatamme kronikka, s. 948
  67. Vuosisatamme Kronikka, s. 949.
  68. a b As The Judge Threw The Book At Muhammad Sports Illustrated. 3.7.1967. Viitattu 3.10.2010. (englanniksi)
  69. Vuosisatamme Kronikka, s. 993.
  70. a b Buck White INDb (Internet Broadway Database). Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  71. a b Goldstein, s. 62.
  72. People Sports Illustrated. 28.8.1967. Viitattu 5.10.2010. (englanniksi)
  73. a b Lounasheimo, s. 382
  74. Vuosisatamme kronikka, s. 950
  75. Vuosisatamme Kronikka, s. 988
  76. a b Show Business: The Super Fight Time. 19.1.1970. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  77. Nation: Let Irving Decide Time. 2.2.1970. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  78. Vuosisatamme kronikka, s. 999.
  79. a b Kram, Mark: Smashing Return Of The Old Ali Sports Illustrated (SIVault). 2.11.1970. CNN. Viitattu 28.5.2011. (englanniksi)
  80. Vuosisatamme kronikka, s. 1000
  81. Vuosisatamme Kronikka, s. 1003
  82. a b Lounasheimo, s.378
  83. a b c d e f g Bellfield, Lee: Boxing Classics – The Muhammad Ali v Joe Frazier Trilogy – 1971–1975 SaddoBoxing.com. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  84. a b c d e Dokumentti: Frazier vastaan Ali (Thrilla in Manila, 2009), HBO
  85. a b The Battered Face Of A Winner Sports Illustrated. 15.3.1971. Viitattu 16.10.2010. (englanniksi)
  86. a b Mallozzi, Vincent M.: Fire Still Burns Inside Smokin' Joe Frazier The New York Times. 18.10.2006. Viitattu 2.9.2010. (englanniksi)
  87. Texas Monthly: The shot not heard round the world: the way Elmo Henderson tells it, his entire life can be boiled down to a single moment in 1972, when he stepped into the ring in San Antonio and knocked out the greatest fighter on the planet. But honestly, that's just where his story begins Goliath Business News. 4.12.2001. Gale Group. Viitattu 24.5.2011. (englanniksi)
  88. Goldstein, s. 96.
  89. a b Suurin ja kaunein, s. 14-15
  90. Goldstein, s. 101.
  91. Suurin ja kaunein, s. 15-16
  92. a b Jim Amato, Ken Norton – Should He Really Be In The Hall Of Fame? SaddoBoxing.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  93. Vuosisatamme kronikka, s. 1048
  94. Lounasheimo, s. 379
  95. a b Vuosisatamme kronikka, s. 1059
  96. a b c d e Goldstein, s. 108.
  97. a b c d Romppainen, Janne: Legendaariset ottelut: #2 Ali-Foreman Boxing.fi – Finnish Boxing Online. Viitattu 15.10.2010. (suomeksi)
  98. a b c Goldstein, s. 109.
  99. a b Goldstein, s. 129.
  100. Goldstein, s. 6–7.
  101. Bert Sugar in Thrilla in Manila HBO Boxing. Viitattu 14.10.2010. (englanniksi)
  102. Lounasheimo, s. 380
  103. Vuosisatamme kronikka, s. 1069
  104. Vuosisatamme kronikka, s. 1073.
  105. Lounasheimo, s.380
  106. Goldstein, s. 122
  107. Goldstein, s. 122-123
  108. a b Goldstein, s. 123
  109. Suurin ja kaunein, s. 440
  110. a b Kram, Mark: 'Lawdy Lawdy He's Great' Sports Illustrated. 13.10.1975. CNN. Viitattu 17.10.2010. (englanniksi)
  111. Levy, Glen: Top 10 Boxing Matches of All Time: Muhammad Ali vs. Joe Frazier III Time. 17.4.2010. Viitattu 12.9.2010. (englanniksi)
  112. a b Muhammad Ali oikeudessa (Elävä arkisto) 8.9.2006. YLE. Viitattu 6.8.2008.
  113. Andersson, Dave: Sports of The Times; For Ali, What Price the Thrilla in Manila? New York Times. 23.11.1984. Viitattu 13.9.2010. (englanniksi)
  114. a b c d e Tallent, Aaron: The Joke That Almost Ended Ali's Career TheSweetScience.com. 21.2.2005. Viitattu 24.10.2010. (englanniksi)
  115. a b c Goldstein, s. 135
  116. a b c d e f Cox, Monte D.: The Men Who Could Beat Ali CoxCorner.Tripod.com. 4.2005. Viitattu 26.5.2011. (englanniksi)
  117. Goldstein, s. 133.
  118. Kram, Mark: Not The Greatest Way To Go Sport Illustrated. 11.10.1976. CNN. Viitattu 26.5.2011. (englanniksi)
  119. Milestones, Jul. 4, 1977 Time. 4.7.1977. Viitattu 26.5.2011. (englanniksi)
  120. Goldstein, s. 138
  121. Vuosisatamme Kronikka, s. 1107.
  122. a b Goldstein, s. 134
  123. a b Putnam, Pat: e's The Greatest, I'm The Best Sports Illustrated (SIVault). 27.2.1978. CNN. Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  124. Goldstein, s. 143
  125. Vuosisatamme Kronikka, s. 1114.
  126. Lounasheimo, s. 383
  127. a b c Goldstein, s. 148.
  128. Lounasheimo, s. 447
  129. Lounasheimo, s. 385
  130. a b c Sport: Requiem for a Heavyweight Time, kirjoittaneet B.J Phillips & Peter Ainslie, 13.10.1980, Viitattu 18.9.2010
  131. a b Goldstein, s. 150.
  132. Alan Goldstein, s. 149
  133. Sport: Fight One More Round, Time Magazine, kirjoittanut Tom Callahan, 14.12.1981, Viitattu 18.9.2010
  134. a b c d e Alan Goldstein, s. 155
  135. Goldstein, s. 153.
  136. a b boxer: Muhammad Ali BoxRec. Viitattu 2008-05-20.
  137. Change in drug helps Ali improve. The New York Times, kirjoittanut 20. syyskuuta 1984, Viitattu 16.9.2010.
  138. Sport people; Ali Leaves Hospital Vowing to take better care of himself and get more sleep, The New York Times, kirjoittanut Rober McG. Thomas Jr., 22. syyskuuta 1984, Viitattu 16.9.2010
  139. Goldstein, s. 165.
  140. Happy Birthday 'The Greatest', WWE.com, kirjoittanut Mike McAvennie, 17.1.2007, Viitattu 21.9.2010
  141. a b c Sheridan, Patricia: Patricia Sheridan's Breakfast With ... Lonnie Ali Pittsburgh Post-Gazette. 3.12.2007. Viitattu 12.5.2011. (englanniksi)
  142. Palomäki, Ilkka: Alin lähipiiri kumoaa huhut - "Hän voi erinomaisesti" Yle.fi. 4.2.2013. Viitattu 4.2.2013. (suomeksi)
  143. Not A Great Fight, But It Was A Real One Sports Illustrated, kirjoittanut Gilbert Rogin, 6.12.1965, Viitattu 29.9.2010
  144. Magazine of the Week DTMagazine.com. Viitattu 3.11.2010. (englanniksi)
  145. Leading Off Sports Illustrated. 13.12.1999. Viitattu 7.12.2010. (englanniksi)
  146. Top N. American athletes of the century ESPN.com. 2007. CNN. Viitattu 12.5.2011. (englanniksi)
  147. Trickett, Alex; Dirs, Ben: Who is the greatest of them all? BBC Sport. 13.6.2005. Viitattu 25.9.2010. (englanniksi)
  148. Who's the greatest? ESPN.com. 2009. Viitattu 13.12.2010. (englanniksi)
  149. Muhammad Ali sytyttää Atlantan olympiatulen Yle (Elävä Arkisto). Viitattu 13.9.2010. (suomeksi)
  150. Goldstein, s. 156.
  151. Goldstein, s. 158.
  152. Top 10 Unlikely Celebrity Albums, Time Magazine, Viitattu 21.9.2010
  153. I Am the Greatest Internet Movie Databasessa (IMDb.com) (englanniksi)
  154. a b Ali: The Lord of the Ring Time Magazine. 17.12.2001. Viitattu 18.9.2010. (englanniksi)
  155. Vapaustaistelija (TV 1979) Internet Movie Databasessa (IMDb.com) (englanniksi)
  156. Kehäkuninkaat Internet Movie Databasessa (IMDb.com) (englanniksi)
  157. a b Ali Internet Movie Databasessa (IMDb.com) (englanniksi)
  158. Fight Night: Round 4: Boxers, EA Sports, Viitattu 18.10.2010
  159. Presidential Medal of Freedom Recipients Valkoisen talon kotisivut (arkistoitu sivusto). 3.11.2005. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  160. Smithsonian Institute Press: Gloves and robe worn by Muhammad Ali, three-time heavyweight boxing champion, about 1975 Viitattu 14.10.2010. (englanniksi)
  161. Muhammad Ali Hollywood Walk of Fame Database HWOF.com. Viitattu 14.10.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Muhammad Ali.
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Muhammad Ali -sitaatteja.