Saaristomeren kansallispuisto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Saaristomeren kansallispuisto
Kansallispuiston sijainti kartalla.
Kansallispuiston sijainti kartalla.
Kansallispuiston sijainti kartalla.
Sijainti Paraisten ja Kemiönsaaren alueella
Koordinaatit 59°55′00″N, 21°42′00″E
Pinta-ala 500 km²
Perustettu 1983
Kävijämäärä 59 000[1] (vuonna 2010)
Hallinto Metsähallitus
Jurmon saarta

Saaristomeren kansallispuisto on Paraisten ja Kemiönsaaren kunnissa, Varsinais-Suomessa sijaitseva kansallispuisto. Kansallispuisto on perustettu vuonna 1983 ja sen pinta-ala on 500 km². Aluetta hoitaa muiden Suomen kansallispuistojen tapaan Metsähallitus.[2]

Saaristomeren kansallispuiston maisemaa hallitsevat laajat saaristot, jotka koostuvat kallioluodoista ja metsäisistä saarista sekä suurista selkävesistä. Puistoon voi tutustua useiden luontopolkujen, Saaristomeren luontokeskus Sinisimpukan ja Saaristokeskus Korpoströmin avulla. Alueella liikutaan omalla veneellä, venematkalla tai saariston yhteysaluksilla.[2]

Kansallispuistoa ympäröi laajempi yhteistoiminta-alue, jonka sisäpuolella sijaitsevat valtion omistamat alueet muodostavat kansallispuiston. Puisto on UNESCO:n vuonna 1994 perustaman Saaristomeren biosfäärialueen ydinosa. Puisto sai vuonna 2007 WWF:n kansainvälisen PAN Parks -sertifikaatin.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihminen asuttaa saariston[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsinais-Suomen saaristo on ollut asuttua myöhäisestä kivikaudesta (noin 2000–1300 eaa.) lähtien. Runsaat luonnonantimet houkuttelivat jääkauden jälkeen kivi- ja pronssikauden ihmisiä asumaan saaristoon. Tuolloin Itämeri oli suolaisempi ja se tarjosi runsaasti turskaa ja muita kaloja, ja myös runsas hyljekanta eli alueella. Ihmiset käyttivät runsasta merilinnustoa ravintonaan, sekä keräsivät munia, poikasia ja untuvia. Karjatalouden ja marginaalisen maanviljelyn edellytykset saattoivat tuolloin olla jopa nykyistä paremmat lämpimän ilmaston takia.[3] Saaristomerellä tapahtuvan maankohoamisen myötä merestä kohosi asumiskelpoisia saaria, joille esihistoriallinen asutus levisi hiljalleen. Maa kohoaa Saaristomerellä 3–4,2 mm vuodessa.[4] Kivi- ja pronssikaudella merenpinta oli nykyistä 20–25 metriä korkeammalla ja ulkosaaristo sijaitsi nykyisten Nauvon, Korppoon ja Houtskarin pääsaarien paikkeilla. Esimerkiksi Dragsfjärdissä sijaitseva Bötesbergetin kivikautinen asuinpaikka vuodelta 6 000 eaa. on nykyään korkealla metsäisellä ylängöllä 55 metriä merenpinnasta, kun tuolloin se oli yksinäinen saari ulapalla.[5]

Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueelta ei ole löydetty kivikautisia asuinpaikkoja, mutta nelisenkymmentä hautarauniota pronssi- ja rautakaudelta (500 eaa.–1150/1300 jaa.) tunnetaan. Saaristosta on kuitenkin löydetty kaksi esihistoriallisen ajan linnaluotoa, jotka voisivat mahdollisesti olla rautakauden aikaisia.[5]

Kalastuksen ja muiden saariston peruselinkeinojen lisäksi saaristolaiset harjoittivat kauppaa, käsitöitä ja merenkulkua jo varhain. Viimeistään tultaessa pronssikaudelle purjehtiminen yleistyi koko Itämerellä. Jo pronssikaudella saaristomerelle levisi samanlaiset elinkeinot, hautaustavat ja metallin käyttö kuin muuallakin Itämeren kulttuuripiirissä.[3]

Tultaessa rautakaudelle (500 eaa.–1150) asutus levisi Saaristomeren kansallispuiston alueelle. Merkkinä tästä yhteistoiminta-alueelta on löydetty useita rautakautisia muinaisjäännöksiä. Siitepölyanalyysillä on osoitettu, että rannikolla on ollut maanviljelyä rautakaudelta lähtien.[3] Yleisimmät muinaisjäännökset sijoittuvat juuri rautakauden lopulta 1800-luvulle asti.[5]

Näyttävimpinä esihistoriallisen ajan muinaisjäännöksinä voidaan pitää hautaraunioita. Ne on rakennettu pronssi- ja rautakaudella latomalla kiviä. Raunioiden koko vaihtelee muutaman metrin läpimitasta kymmenien metrien levyisiin ja parin metrin korkuisiin hautaröykkiöihin. Pronssikauden alkupuolella röykkiöihin haudattiin, mutta myöhemmin siirryttiin polttotuhkaukseen. Joistakin röykkiöistä on löydetty koruja ja aseita, niin kutsuttuja hauta-antimia. Osasta hauta-antimet ovat kadonneet tai niissä ei ole ollut niitä alun perinkään. Kansanomainen nimi hautaraunioille on hiidenkiuas.[5]

Hautarauniolöytöjä on tehty ympäri saaristoa hyvin erikokoisilta saarilta. Suurin osa haudoista on tehty isommille saarille, ja maankohoamisen myötä saaret ovat kasvattaneet kokoaan. Usein hautapaikka on valikoitunut niin, että se on maastosta erottuvalla paikalla, kuten kallionhuipuilla ja lakialueilla, joilta on näkymä merelle. Kansallispuiston hautarauniot ovat matalia, melko pieniä, ja ne on rakennettu lähelle saaren korkeinta kohtaa. Osa haudoista on myös rannalla tai usein hautaröykkiön ryhmässä. Luultavasti kaikki Saaristomeren hautaröykkiöt ovat rautakaudelta. Kansallispuiston yhteistoiminta-alueella eniten hautoja löytyy Nötöstä ja Hiittisten suurimmilta saarilta. Jo tuolloin kyseiset alueet olivat tiheää saaristoa, josta oli lyhyt matka ulkosaaristoon kalaan ja hyljejäille. Alue on saattanut olla asuttu jo rautakaudella.[5]

Ruotsalaisväestö kansoittaa saariston[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saaristomeren väkiluku alkoi kasvaa tuntuvasti 1200-luvun loppupuoliskolta alkaen, kun ruotsalaisväestöä siirtyi sinne Keski-Ruotsin itäosista Sveanmaalta, eteläisestä Norlannista ja Götanmaalta.[4] Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueen nykyisistä kylistä noin puolet oli jo keskiajalla asutettuja.[3]

Saaristomeren asukasluku jatkoi nousuaan 1500-luvun puoliväliin asti, jonka jälkeen se alkoi vähetä nopeasti. Ihmismäärä oli käynyt liian suureksi ja sen aikaisilla menetelmillä ei pystynyt elättämään kaikkia. Olot saaristossa olivat käyneet karuiksi ja myös sodat sekä kulkutaudit vaivasivat yhteisöjä. Isoviha ja rutto varjostivat saaristolaisten elämää 1700-luvun alkupuolella.[3]

Suurin osa ulkosaariston arkeologisista löydöistä liittyy kalastuselinkeinoon. Tällaisia ovat muun muassa tilapäisasumuksena käytetyt tomtning-jäännökset, labyrintit, veneenvetopaikat, kiviuunit ja kallioon hakatut merkit. Tomtning-jäännökset ovat yöpymissuojia tai varastorakennuksia, joita kalastajat rakensivat väliaikaisille paikoilleen. Kalastusmatkat olivat usein pitkiä, joten suoja oli elinehto saariston ankarissa säissä. Nykyaikaan näistä suojista on useimmiten säilynyt vaakasuora, raivattu lattia-ala, ja sitä ympäröivä lohkareista ladottu muuri. Joskus myös kallionseinämiä on käytetty rakennuksen osana.[5]

Jurmon saarelta löytyvät muinaisjäännökset, niin kutsutut munkinkehät, ruotsiksi munkring, ovat Saaristomeren tutkituimpia muinaisjäännöksiä. Munkinkehät ovat neljä pyöreää kivikehää, joiden arvoitusta on yritetty ratkaista jo 1700-luvulla, jolloin niitä epäiltiin kökarilaisten munkkien rakentamiksi. Tieto saattaa pitää paikkansa, sillä tutkimukset ovat osoittaneet, että keskiajalla fransiskaaniveljiä asui Kökarissa 1300-luvun lopulta 1530-luvulle saakka, jolloin Kustaa Vaasa lakkautti luostarin.[4] Yhden tulkinnan mukaan kehät saattaisivat olla munkkien kalastusmatkojen tilapäisasutuksiin liittyviä tomtning-jäännöksiä.[5]

1800-luvun puolivälissä tekniset uudistukset helpottivat myös ulkosaaristolaisten elämää. Modernit kalastustavat, kuten koukku ja ajoverkot helpottivat kyläläisten työtaakkaa, ja uusia välineitä pystyttiin käyttämään myös kylien ulkopuolella. Alueelle tuli uutta asutusta ja väkiluku kasvoi nopeasti.[3]

1900-luvun alussa ihmisiä muutti saaristosta kaupunkiin toimeentulon perässä. Ensimmäisenä autioituivat kaukaisimmat ja karuimmat torpat. Ulkosaaristo pysyi asutettuna aina 1950-luvulle saakka, jonka jälkeen useimmat tilat autioituvat. Autioitumisen seurauksena karjan, hevosten ja lampaiden laidunnus saarilla loppui, ja entiset pellot, niityt ja kedot metsittyivät ja kasvoivat vähitellen umpeen. Myös vanha rakennuskanta rappeutui.[4] 1970-luvulla kesämökkiläiset ihastuivat Saaristomereen ja uusia asukkaita virtasi taas saaristoon.[3]

Eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saaristomeren kansallispuiston eläimistö tunnetaan varsin hyvin säännöllisten laskentojen ja tutkimusten ansiosta. Nisäkäslajeja on tavattu 25, joista yleisimpiä ovat muun muassa metsäpäästäinen, vaivaispäästäinen, metsäjänis, metsämyyrä, peltomyyrä, kettu, supikoira, minkki ja hirvi. Harmaahylje on runsastunut viime vuosina, norppa puolestaan vähentynyt. Kalakanta on runsas ja tavallisimpia lajeja ovat muun muassa silakka, ahven, hauki, särki, lahna, kivinilkka, kampela ja simppu. Myös linnusto on runsas ja kansallispuiston alueella on pesinyt ainakin 132 lintulajia, muun muassa runsaimpina ja näkyvimpinä kyhmyjoutsen, merimetso, sinisorsa, tukkasotka, haahka, pilkkasiipi, telkkä, isokoskelo, tukkakoskelo, meriharakka, karikukko, punajalkaviklo, rantasipi, kalalokki, merilokki, harmaalokki, lapintiira, riskilä, västäräkki, luotokirvinen, niittykirvinen, kivitasku, satakieli, pensaskerttu, hernekerttu ja varis. Vähälukuisempia mutta säännöllisiä pesimälajeja ovat myös muun muassa mustakurkku-uikku, merihanhi, valkoposkihanhi, ristisorsa, harmaasorsa, lapasorsa, merikotka, teeri, tylli, töyhtöhyyppä, lehtokurppa, merikihu, selkälokki, räyskä, kalatiira, ruokki, huuhkaja, kultarinta, kirjokerttu ja korppi. Harvinaisia tai epäsäännöllisiä pesimälajeja ovat muun muassa etelänsuosirri, suokukko, pikkutiira, etelänkiisla, sarvipöllö ja suopöllö.[4][6]

Merikotka on Saaristomeren kansallispuiston tunnuseläin

Minkin poisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saaristomeren kansallispuiston alueella 1990-luvulla alkanut minkkien poistaminen eli tappaminen on lisännyt monien lintulajien parimääriä ja parantanut pesimätulosta. Tutkituista 22:sta saaristolintulajista neljäntoista lajin pesimäkanta lisääntyi, eräiden, kuten tukkasotkan, pilkkasiiven ja lapintiiran, kanta runsastui selvästi, kun eräiden toisten vähemmän.[7] Vuonna 2006 alkoi minkkien poisto myös Dragsfjärdin Vänön alueella, ja tulokset osoittavat, että eräiden lintulajien pesimäkannat runsastuivat nopeasti ja paljon.[8]

Kulkuyhteydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saaristomeren kansallispuistossa liikutaan yhteysaluksilla tai veneellä. Yhteistoiminta-alueen asutuille saarille on yhteysalusliikenne. Yhteysaluksella pääsee muun muassa Holman, Jurmon ja Berghamnin saariin, joissa on kansallispuiston palveluja. Kemiönsaaren Dragsfjärdin Kasnäsissa sekä Nauvon Prostvikissa ja Pärnäisissa sijaitsevat yhteysalusten lähtöpaikat ovat maanteitse saavutettavissa, ja niihin on linja-autoyhteydet. Sinisimpukan luontokeskukseen ja Saaristokeskus Korpoströmiin pääsee maanteitse linja-autoilla sekä henkilöautolla.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Käyntimäärät kansallispuistoittain 2010 2.2.2011. Metsähallitus. Viitattu 29.6.2011.
  2. a b c Saaristomeren kansallispuisto 23.09.2009. Metsähallitus. Viitattu 2.10.2009.
  3. a b c d e f g Saaristomeren historia 27.4.2007. Metsähallitus. Viitattu 2.10.2009.
  4. a b c d e Lindgren, Leif 2000: Saariston laitumet. Oy Edita Ab, Helsinki. ISBN 951-37-2968-0
  5. a b c d e f g Ulkosaariston esihistoriaa ja historiaa 4.10.2007. Metsähallitus. Viitattu 2.10.2009.
  6. Mietinen, Mika; Stjernberg, Torsten & Högmander, Jouko 1997: Saaristomeren kansallispuiston ja sen yhteistoiminta-alueen pesimälinnusto 1970- ja 1990-lukujen alussa. - Metsähallitus. Vantaa. ISBN 951-53-1236-1
  7. Mikael Nordströmin väitös
  8. Maa- ja metsätalousministeriö/Luonnonvarayhteistyö
  9. Saaristomeren kulkuyhteydet ja kartat 27.7.2009. Metsähallitus. Viitattu 9.10.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Miettinen, Mika 1996: Saaristomeren kansallispuiston eteläosan ja eteläisen Selkämeren pesimälinnusto 1993. - Metsähallitus. Vantaa. ISBN 951-53-0865-8
  • Miettinen, Mika; Stjernberg, Torsten & Högmander, Jouko 1997: Saaristomeren kansallispuiston ja sen yhteistoiminta-alueen pesimälinnusto 1970- ja 1990-lukujen alussa. - Metsähallitus. Vantaa. ISBN 951-53-1236-1

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]