Merikihu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Merikihu
Arctic skua at svalbard norway.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Rantalinnut Charadriiformes
Heimo: Kihut Stercorariidae
Suku: Kihut Stercorarius
Laji: parasiticus
Kaksiosainen nimi
Stercorarius parasiticus
(Linnaeus, 1758)
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Merikihu Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Merikihu Commonsissa

Merikihu (Stercorarius parasiticus) on tiiroilta ja lokeilta ruokansa ryöstävä rantalintu. Lajin nimesi Carolus Linnaeus 1758.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikihulla on tummanruskea höyhenpeite ja valkea panta kaulassa. Siivissä on valkea "pilkka" joka pilkahtelee linnun lentäessä. Merikihua on kahta värimuotoa, kokotumma ja vaaleampi (kuvassa). Muodoltaan se muistuttaa jalohaukkaa. Sukupuolet ovat samanvärisiä ja ne voivat olla kumpaa värimuotoa tahansa. Aikuisen yksilön pituus on noin 37-45 cm, pyrstösulat lisäävät siihen kesällä vielä 7 cm. Lajin siipiväli on 110-125 cm ja paino 330-610 grammaa. Naaras on selvästi suurempi.

Vanhin suomalainen rengastettu merikihu on ollut 31 vuotta ja 12 päivää vanha. Se on samalla Euroopan vanhin merikihu.[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikihu pesii lähinnä arktisilla ja subarktisilla seuduilla Alaskasta ja Pohjois-Kanadasta Pohjois-Eurooppaan ja -Aasiaan ulottuvilla alueilla. Suomen merialueilla pesii noin 520 paria, Euroopan kanta on 16 000–24 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan ½–1 miljoonaa yksilöä ja lajin kanta on elinvoimainen.[1] Talveksi se muuttaa eteläisen pallonpuoliskon rannikoille asti. Keväällä se saapuu Suomeen huhtikuun lopulta alkaen ja syksyllä poistuu huomaamattomasti heinä-syyskuussa. Atlantilla se vaeltelee sekä Afrikan että Etelä-Amerikan rannikoilla.

Vaasan lähellä Maalahden saaristossa kesällä 2002 rengastettu merikihu on löytynyt kuolleena Etelä-Brasiliasta. Merikihuista ei yleensä tehdä rengastuslöytöjä, sillä niiden talvehtimisalue on normaalisti aavalla merellä.[3]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikihu viihtyy avoimessa tundramaastossa. Suomen pesimäkanta asuu yksittäispareina ulkosaariston puuttomilla luodoilla. Pesimäajan ulkopuolella merikihu viihtyy avomerellä.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pesä on tavallisesti puuttoman luodon korkeimmalla kohdalla, missä kihuilla on esteetön näköala ympäristöön. Pesä on vain painanne kalliossa tai sammalikossa. Merikihu munii 1-2 tumman oliivinvihreää munaa. Munia haudotaan 26-27 vrk molempien emojen toimesta. Untuvikot ovat tummanharmaita tai -ruskeita, ja niillä on siniset jalat. Ne kasvavat nopeasti ja ovat lentokykyisiä 4-viikkoisina. Sukukypsä 3-vuotiaana.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikihu syö sopuleita ja muita pikkujyrsijöitä sekä hyönteisiä. Suomessa ne ryöstävät tiiroilta ja lokeilta näiden kalansaaliin. Tästä käytöstavasta se on saanut joissakin kielissä nimensäkin, "parasiitti" eli loinen. Voi myös ryöstää munia tai poikasia muiden lintujen pesistä. Muuttomatkoilla se varastelee ruokaa muilta kihuilta ja lokeilta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cramp, Stanley (päätoim.) 1985: Handbook of the Birds of Europe, the Middle East and North Africa. – Oxford University Press. Hong Kong.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Stercorarius parasiticus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.1. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 26.10.2013. (englanniksi)
  2. Rengastajatoimikunta 2005: Rengastajan vuosikirja 2005. – Rengastustoimisto. Helsink
  3. Lyhyesti: Suomessa rengastettu merikihu löytyi Brasiliasta, Helsingin Sanomat 1.12.2010 sivu A 11

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]