Lapuanliike

Lapuanliike
Infobox OKVirheellinen NIMI-arvo

Lapuanliike tai Lapuan liike oli Suomessa vuosina 1929–1932 toiminut antikommunistinen ja oikeistoradikaali kansanliike. Sen tavoitteena oli kitkeä kommunismi Suomesta, mutta taustalla oli myös pidemmälle vietyjä tavoitteita. Lapuanliikkeen kannatusalueen ydin oli Pohjanmaa, ja sen johtaja oli maanviljelijä, aktivisti ja talonpoika Vihtori Kosola. Liike sai alkunsa Lapualta, jossa Kosola asui.

Tavoitteidensa saavuttamiseksi liike painosti poliittisia päättäjiä väkivallalla, sen uhalla ja poliittisella terrorilla. Liikkeen asiaa ajettiin muun muassa kansalaiskokouksilla, kansalaislähetystöillä, valtuuskunnilla, erilaisilla joukkovoiman osoituksilla ja kirjelmillä. Sen tunnetuin toimintatapa olivat kuitenkin muilutukset eli kommunistien ja muiden vasemmistolaisten sekä liian maltillisiksi koettujen porvarillisten poliitikkojen väkivaltaiset kyyditykset. Niin sanotun Lapuan lain nimissä tehtiin vahingontekoja, pahoinpitelyjä ja poliittisia murhia.

Monet lapuanliikkeen vaatimuksista toteutuivat. Kesällä 1930 kommunistinen toiminta kiellettiin lainsäädännöllä ja Suomeen muodostettiin liikkeen sanelema hallitus. Lapuanliike hiipui, kun antikommunistiset tavoitteet oli saavutettu. Sen ydinryhmä kuitenkin jatkoi toimintaansa ja radikalisoitui. Lopulta liikkeen tavoitteeksi muodostui kaiken vasemmistolaisen toiminnan kieltäminen ja voimaan perustuva oikeistolainen diktatuuri. Lapuanliikkeen viimeiseksi voimannäytöksi jäi Mäntsälän kapinaksi kutsuttu aseellinen vallankaappausyritys keväällä 1932.

Suomalaisten maltillinen enemmistö hylkäsi lapuanliikkeen sen siirryttyä käyttämään avointa väkivaltaa ja terroria ja myös niiden luoman pelon ilmapiirin vuoksi. Lopulta liike tukahdutettiin samoilla poliittisen ääriliikehdinnän hillitsemiseksi luoduilla mekanismeilla, joita se itse oli ajanut kommunismin kitkemiseksi. Lapuanliike kiellettiin ja lakkautettiin toukokuussa 1932. Sen ideologiseksi perilliseksi perustettu Isänmaallinen kansanliike (IKL) ei koskaan noussut yhtä voimakkaaksi kansanliikkeeksi.

Lapuanliikkeen kadottua oli suomalaisesta politiikasta kitketty pois sekä vasemmisto- että oikeistoradikalismi. Uhattuna ollut suomalainen parlamentarismi vahvistui, ja perusta myöhemmälle konsensuksen politiikalle luotiin. Liikkeen luonteen myöhempi tulkinta on ollut ristiriitaista. Sen johtohahmot kielsivät olevansa fasisteja, mutta liikkeen aatteellinen tausta, tavoitteet ja toiminta täyttävät kuitenkin lähes kaikki yleisesti käytetyt fasismin määritelmät. Myöhemmissä tulkinnoissa lapuanliike on nähty osana 1930-luvun eurooppalaista fasistista ja äärioikeistolaista liikehdintää.

Liikkeen tausta

Lapuan miehistä muodostettu valkoisten joukko-osasto lähdössä sisällissotaan kevät-talvella 1918.

Lapuanliikkeen syntyyn vaikuttivat vuoden 1918 sisällissodan arvet ja suojeluskuntataustaisten voittajien pettymys. Poliittisessa oikeistossa oli menetetty usko maltilliseen parlamentaariseen politiikkaan, jonka koettiin pettäneen sodan valkoiset voittajat. 1920-luvun toisiaan seuranneet heikot vähemmistöhallitukset joutuivat tekemään myönnytyksiä ja hakemaan vallassa pysyäkseen tukea myös vasemmistosta. Oikeisto koki tämän nöyryyttäväksi. Samaan aikaan vasemmisto ja erityisesti kommunistit olivat aktivoituneet politiikassa ja työpaikoilla. Suomen kommunistien toimintaa ohjailtiin Neuvostoliitosta. Punaista uhkaa pidettiin todellisena, ja oikeisto järjestäytyi antikommunismin ympärille. Kansanliikkeen syntyessä 1929 kommunistivaara oli kuitenkin jo taittumassa. Sosiaalidemokraatit olivat jo sopeutuneet ja sitoutuneet liberaaliin demokratiaan. Myös taloustilanne vaikutti, sillä vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeinen suuri lama ulottui myös Suomeen ja kiristi yhteiskunnallista ilmapiiriä. Samaan aikaan Euroopassa nousi valtaan äärioikeistolaisia liikkeitä.

Sisällissodan arvet

Itäkarjalaisille pakolaisille järjestetyn Lapuan sotakoulun johtokunta vuonna 1923. Vasemmalta lähtien: maanviljelijät Kustaa Tiitu, Aukusti Antila, Matti Malkamäki ja Vihtori Kosola. Tulevia lapuanliikkeen johtohahmoja.

Kansanliikkeen taustana olivat sisällissota ja vuosien 1917–1918 tapahtumat. Sodan jälkeen voittajien näkökulmasta äärivasemmisto oli pyyhitty pois Suomen poliittiselta kartalta eikä liberaalia demokratiaa enää uhattu. Voittajien silmin sisällissota ja sen jälkeinen Suomi olivat olleet ihannetila. Valkoisten voitonparaatissa kenraali Gustaf Mannerheim oli vaatinut lujaa hallitusvaltaa ja valkoisen Suomen säilyttämistä. Äärioikeiston mielestä kumpikaan ei ollut toteutunut. Porvarit olivat olleet yhteisesti kukistamassa idästä uhkaavaa punaista vaaraa, mutta työ oli jäänyt puolitiehen. Sisällissodan jälkeen punavangit olivat vapautuneet ja osa oli armahdettu. 1920-luvun kansallisen eheytymisen ja kompromissien parlamentaristinen politiikka nähtiin oikeiston piirissä maanpetturien kanssa veljeilynä. Lapuanliikkeessä voittajat pyrkivät viemään sisällissodan työn loppuun ja ”valkaisemaan” Suomen.

1920-luvulla oikeistolaista toimintaa vaalimaan ja vahvistamaan oli syntynyt lukuisia järjestöjä. Mannerheim ja P. E. Svinhufvud perustivat Suomen Suojelusliiton, joka jakoi lehdistölle antikommunistisia tiedotteita. Akateeminen Karjala-Seura keskittyi kansallisuustunteen, heimoaatteen, maanpuolustustahdon ja Suur-Suomi-ajatuksen vaalimiseen. Ehkä merkittävin lapuanliikkeen syntyyn vaikuttanut järjestö oli kuitenkin sisällissodan valkoisten veteraanien vuonna 1929 perustama Vapaussodan Rintamamiesten Liitto, jonka tavoitteina olivat kommunismin kitkeminen ja työmaaterrorin poistaminen, mutta myös esimerkiksi vaalilakien muuttaminen niin, että oikeistolaisilla äänillä olisi enemmän painoarvoa. Liiton aktiiveja oli mukana järjestämässä näkyviä kyydityksiä. Rintamamiesten liiton ydinhenkilöistä tuli myöhemmin suomalaisen kansallissosialismin vaikuttajia. Historiantutkijoiden Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen mukaan Vapaussodan Rintamamiesten Liiton johto koostui pääasiassa fasisteiksi luonnehdittavista aktivisteista ja liitto oli Suomen kansallismielisen radikalismin taustaorganisaatio koko olemassaolonsa ajan, sillä se kokosi yhteen samanmielisiä ydinvaikuttajia tehokkaammin kuin avoimen fasistiset järjestöt.

Punainen uhka

1920- ja 1930-luvuilla kommunistien toiminta Suomessa oli maanalaista. Kuvassa laittoman kirjapainon salaovi Katajan talossa Tampereen Pispalassa vuonna 1931.

1920-luvulla kommunistien toiminta Suomessa oli vilkastunut. Äärivasemmisto oli irtautunut ideologisesti parlamentaristisesta Suomen Sosialidemokraattisesta Puolueesta (SDP). Neuvostoliitossa 1918 perustettu Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) oli ollut perustamisestaan saakka kielletty Suomessa. Sen toimintaohjelma oli radikaali: luokkataistelua käytäisiin tarvittaessa väkivalloin tavoitteena työväen diktatuuri. Suomessa kommunistit olivat muita pohjoismaita voimakkaampi liike sisällissodan ja etenkin sen jälkinäytösten eli teloitusten ja vankileirien seurauksena. Kommunistit toimivat Suomessa vuosina 1920–1923 Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP) ja vuosina 1924–1930 Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön (STPV) kautta. Niiden vaaliliitot saivat 1920-luvun eduskuntavaaleissa 10–15 % kansanedustajanpaikoista. Kommunistien toimintaa Suomessa pelättiin ja sitä pyrittiin hillitsemään aktiivisesti. Jo Kallion I hallitus oli vuonna 1923 toteuttanut niin sanotun ”Kallion leikkauksen”, jossa SSTP:n toiminta lopetettiin ja puolueen kansanedustajat ja muita kommunistiaktiiveja pidätettiin.

Suomen perustuslakiin oli kirjattu laaja yhdistysvapaus. Kun kommunistinen järjestö lakkautettiin, sen tilalle voitiin perustaa uudella nimellä toinen. Yksin suomalaisista kommunisteista ei vallankumoukseen ollut. Itärajan takana uhka oli kuitenkin todellinen, ja toisaalta pelkkä tunne uhasta riitti. Yleinen mielipide piti kommunisteja ”Moskovan kätyreinä” ja puna-armeijan sillanpääasemana Suomessa. Vasemmistolaisen toiminnan olemassaolo ylipäätään oli sisällissodan veteraanien näkökulmasta loukkaus. Oikeisto esitti 1920-luvun mittaan vaatimuksia kaiken kommunistisen toiminnan lakkauttamisesta. Vaatimukset lisääntyivät vuonna 1928, jolloin vietettiin sisällissodan 10-vuotisjuhlia ja pidätettyjen SKP-organisaattorien ja -sotilasvakoojien oikeudenkäynnit vahvistivat käsitystä, että laiton SKP johti koko liikettä ja toimi Neuvostoliiton hyväksi. Historiantutkija Juha Siltalan mukaan tosiasiallinen syy lapuanliikkeen nousuun ei ollut kuitenkaan kommunismin vahvistuminen. Oikeisto tahtoi yhtenäisen valtion, joka pluralismin sijasta rakentuisi nimenomaan sen edustaman maailmankuvan varaan.

Kommunistinen liike ei ollut Suomessa 1920-luvulla yhtenäinen. Sekä SSTP:n että STPV:n johtoon kuului vasemmistososialisteja ja muita, jotka suhtautuivat usein kriittisesti Moskovassa toimineen SKP:n johdon jyrkkään linjaan ja halusivat jatkaa vuotta 1918 edeltäneen työväenliikkeen toimintatapoja. Vuosikymmenen lopussa liike jakautui entistä selvemmin. Vuonna 1928 Kommunistisen internationaalin eli Kominternin VI kongressi julisti kapitalismin siirtyneen ”kolmanteen vaiheeseen”, johon kuului kapitalismin, valtiovallan ja sosiaalidemokraattisen liikkeen yhtyminen. Seuraavana vuonna Komintern julisti sosiaalidemokratian ”sosiaalifasismiksi” ja vaati kommunistisia puolueita hyökkäämään myös sosiaalidemokraatteja vastaan sekä valmistautumaan lähenevään maailmanvallankumoukseen. SKP:n Moskovan-johto hyväksyi tämän näkemyksen sellaisenaan. Vuonna 1928 Suomessa suoritettujen pidätysten jälkeen myös SKP:n Suomen-toimiston johtoon kohosi nuoria ja kokemattomia henkilöitä, jotka noudattivat epäröimättä Moskovan ohjeita taistelun kiihdyttämisestä ja joita alettiin kutsua ”huitojiksi”. Uutta linjaa vastustanut, entisistä SSTP:n johtajista muodostunut maltillinen siipi, jota puolestaan kutsuttiin ”hoipertelijoiksi”, alkoi luoda liikkeen sisälle kilpailevaa organisaatiota, jonka keskusjärjestönä oli joulukuussa 1929 perustettu Suomen työväen vasemmistoryhmä. STPV:n 23-henkisessä eduskuntaryhmässä oli yksi ”hoipertelija”, Eino Pekkala.

Poliittisen järjestelmän heikkous

Epäluottamus vuoden 1919 hallitusmuotoa kohtaan oli yleistä sekä oikealla että vasemmalla äärilaidalla. Järjestelmään ei uskottu. Maltillisen keskustan esityksestä syntyneeseen perustuslakiratkaisuun luottavat olivat vähemmistössä. 1920-luvun Suomessa heikot hallitukset seurasivat toisiaan. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla vallassa oli useita peräkkäisiä yhden puolueen vähemmistöhallituksia, jotka joutuivat etsimään tukea ja tekemään myönnytyksiä myös vasemmistolle. Vaa’ankieliasemassa olivat usein sosiaalidemokraatit. Ulospäin näytti siltä, että vasemmalta saneltiin välillä koko suomalaisen politiikan suunta. Porvaripuolueet olivat hajaannuksessa. Kokoomus oli ajautunut oppositioon ja riitoihin keskustapuolueiden Maalaisliiton ja Kansallisen Edistyspuolueen kanssa. Aiemmin vankasti porvarillinen Ruotsalainen kansanpuolue teki kielipoliittista yhteistyötä SDP:n kanssa. SDP taas tuki keskustan vähemmistöhallituksia.

Konsensuspolitiikka ja kykenemättömyys oikeistoa miellyttäviin päätöksiin turhautti sisällissodan voittajia. Voittajien asema ei näkynyt vallankäytössä. Osa näki, että nurkkakuntainen puoluepolitikointi oli myrkyttänyt valtiollisen ilmapiirin ja saanut puolueet unohtamaan isänmaan ja suomalaisten edut. Ajan iskulause oli parlamentarismin ”rämettyminen”. Tilalle oli saatava luja hallitusvalta. Alun perin kansanliike nähtiin porvarillisen hallituksen tueksi suunnattuna ”ryhtiliikkeenä”. Pian lapuanliike kuitenkin muuttui protestiliikkeeksi.

Eurooppalaiset esimerkit ja oikeiston maaseutujuuret

Vihtori Kosola (kolmas oikealta) Lapuan herättäjäjuhlilla heinäkuussa 1930. Herännäisyys eli körttiläisyys oli Lapuanliikkeen kantavia voimia.

Lapuanliikkeen ydinryhmä otti vaikutteita Euroopan äärioikeistolaisilta puolueilta, erityisesti Italian fasisteilta. Mussolinin valtaannousua ja toimintaa Italiassa ihailtiin avoimesti lapuanliikkeen kannattajien parissa. Suomessa avoimesti fasistisiksi tunnustautuneita oli vähän. Lapuanliike oli kuitenkin osa aikansa yleiseurooppalaista kommunisminvastaista, oikeistoradikaalia ja porvarillista liikehdintää. Kuten muuallakin Euroopassa äärioikeiston voima nousi sodan kokeneista nuorista miehistä. Suomalainen erityispiirre olivat sisällissodan kaikuna syntyneet lukuisat äärioikeistolaiset järjestöt, jotka onnistuivat 1920-luvun kommunistivihassaan ajamaan maan useita kertoja oikeistodiktatuurin partaalle.

Lapuanliikkeessä yhdistyivät Seppo Hentilän mukaan yläluokkainen nationalismi ja talonpoikainen populismi. Alkuperäinen kansanliike nojasi valkoiseen työväkeen ja erityisesti körttiläisiin talonpoikiin, maalaisväestöön, papistoon ja virkamiehistöön. Liikkeen asteittaisen radikalisoitumisen myötä sen ydinjoukko muuttui. Myöhemmin aktiiviseen kannattajakuntaan kuului ylempää keskiluokkaa: korkeita virkamiehiä, varakkaampaa sivistyneistöä, papistoa, sotilasjohtajia, teollisuusjohtajia ja yritysmaailman edustajia. Liikkeen syntymistä nimenomaan Etelä-Pohjanmaalla on selitetty väestörakenteella ja taloudella. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Pohjanmaa oli Suomen vaurainta aluetta, jonka varallisuuserot olivat suhteellisen pieniä. Pientilojen ja herännäisyyden hallitseman alueen tausta oli sekä taloudellisesti että uskonnollisesti hyvin konservatiivinen. Voimakas väestönkasvu purkautui osin siirtolaisuutena Yhdysvaltoihin, josta myös palasi takaisin vaurautta. Lapuanliike olikin Pohjanmaan viimeinen voimannäyttö ennen kuin se kadotti painoarvonsa teollisuuskeskusten vaurastumisen myötä.

Väkivallan prologi: Työtaistelut, työmaaterrori ja lakonmurtajat

Lapuanliikkeen aktivismilla oli myös konkreettinen taustansa 1920-luvun lopun työtaisteluissa. Kommunistit olivat saaneet vallan Suomen Ammattijärjestössä (SAJ) vuonna 1920. Vuosina 1925–1928 ammattiliittojen jäsenmäärä kasvoi noin 50 000:sta yli 90 000:een. Voimistunut ammattiyhdistysliike vaati työväen oikeuksien parantamista. Suurimmat ammattiyhdistyksistä olivat kommunistien hallussa ja varsinkin suomalaisen yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisten alojen lakoissa nähtiin herkästi Neuvostoliiton ohjailua ja ulkopoliittisia motiiveja. Lakkoja käytiinkin SKP:n ohjeiden mukaisesti. Vuoden 1929 Suomen vientiteollisuutta koetellut satamalakko kesti kymmenen kuukautta. Myös seitsemän kuukautta kestänyt sukellusvenevalmistaja Crichton-Vulcanin lakko Turussa vuonna 1927 kuumensi tunteita. Kommunistit saivat Neuvostoliitosta lakko-ohjeita ja rahallista lakkoavustusta. Työtuntien määrällä laskettuna lakkoaktiivisuus Suomessa palasi vuoden 1929 tasolle seuraavan kerran vasta vuonna 1950. Ammattiyhdistysliikkeen johto jäi kokonaan kommunistien käsiin, kun sosiaalidemokraatit päättivät toukokuussa 1929 vetäytyä SAJ:stä ja alkoivat syksyllä 1929 puuhata oman keskusjärjestön perustamista.

ANTEEKSIPYYNTÖ. Koska allekirjoittanut ollessaan Saksassa jääkärinä, sekä sittemmin harjoittanut suojeluskuntaa ja ottamalla osaa Viron ja Aunuksen retkueihin, olen tällä toiminnallani syvästi loukannut luokkatietoista työväestöä, joita edesottamisiani nyt vilpittämästi kadun ja pyydän järjestyneeltä työväestöltä koko työväenluokkaa vastaan tähdättyjä tekojani nöyrimmästi anteeksi, sekä lupaan, että en vastaisuudessa ryhdy työväestöä vastaan taistelemaan. —Jääkärivääpeli Johan Parkkinen Työväenjärjestöjen Tiedonantajassa 1.6.1927

Vasemmisto antoi omalla toiminnallaan myös tehokkaan propaganda-aseen porvarillisille piireille. Entisiä jääkäreitä, heimosotureita tai sodassa valkoisten puolella taistelleita työläisiä vaadittiin pyytämään julkisesti anteeksi työväenlehdissä. Kieltäytyjät joutuivat maksamaan sakkoja tai painostettiin lähtemään työpaikoilta. Anteeksipyyntöjä julkaistiin satoja. Nöyrtyminen ”Moskovan kätyreiden” edessä oli valkoisille karvas isku. Oikeisto ei hyväksynyt kommunistien vaikutusvallan kasvamista työpaikoilla ja ”työmaaterrorin” käsitteen alle niputettiin pian myös lakkojen vahtiminen ja paine järjestäytyä ylipäätään. Oikeiston keskuudessa kiersi tarinoita syrjinnästä ja jopa väkivaltaisuuksista työpaikoilla. Työmaaterroria nähtiin kuitenkin myös vasemmalla: työnantajien katsottiin syrjivän punaisten joukossa vuoden 1918 tapahtumiin osallistuneita.

Työnantajat ja talouspiirit vastasivat työtaistelujen joukkovoimaan voimalla ja rahoittivat lakonmurtajajärjestöjä. Monet samoista rahoittajista vaikuttivat myöhemmin myös lapuanliikkeen taustalla. Tunnetuin lakonmurtajajärjestöistä oli Martti Pihkalan johtama Yhtymä Vientirauha. Lakon puhjettua Vientirauhan kortiston työmiehet tuotiin tekemään työt ja työtaistelu saatiin murrettua. Työtaistelujen tunnelma kiristyi usein avoimiksi yhteenotoiksi ja väkivallaksi. Pohjalaisilla oli aktiivinen merkitys lakonmurtamistoiminnassa, esimerkiksi valtakunnallisen satamalakon aikana vuosina 1928–1929 lakonmurtajista suurin osa oli pohjalaisia. Enimmillään lakonmurtajiin kuului 34 000 henkeä. Yksi lakonmurtajien värvääjistä oli aiemmin jääkäreitä, heimosotureita ja sisällissodan valkoisia värvännyt Vihtori Kosola.

Asenteiden kiristyminen vuonna 1929

Poliisi hajottaa ”punaisena päivän” mielenosoitusta 1. elokuuta 1929 Helsingissä.

SKP yritti syksyllä 1929 ottaa Suomessa käyttöön Kominternin vaatiman uuden ”kolmannen vaiheen taktiikan”. Komintern ja SKP vaativat 1. elokuuta 1929 järjestettäväksi punaiseksi päiväksi kutsutun ”taistelupäivän”, jonka teemana oli Neuvostoliiton puolustaminen ”imperialistisen sodan” uhalta mielenosoituksin ja lakoin. Sisäministeriö kielsi punaisen päivän mielenosoitukset, joita poliisit sitten hajottivat väkivaltaisesti. Kommunistien yksittäinenkin yritys ottaa kadut haltuunsa herätti vihamielisyyttä oikeistossa. Marraskuussa 1929 SAJ julisti yhden päivän yleislakon tukeakseen Tammisaaren pakkotyölaitoksen vangittujen kommunistien nälkälakkoa, mutta yleislakko epäonnistui ja vain harvat työläiset osallistuivat siihen. Nämä tapahtumat käänsivät asenneilmapiirin Suomessa laajalti kommunisminvastaiseksi.

Presidentti Lauri Kristian Relander oli huhtikuussa 1929 kutsunut luokseen Mantereen hallituksen hallituksen johtavat ministerit, oikeuskanslerin ja Etsivän Keskuspoliisin johtajan keskustelemaan kommunistien toimintaan puuttumisesta. Välittömänä toimena sisäministeriö kielsi julkisissa tilaisuuksissa liput ja tunnukset, joiden teksti tai kuva kehotti rikkomaan lakia. Pitemmälle menevät toimet edellyttivät lakimuutoksia, joten syyskuussa 1929 uusi Kallion III hallitus antoi eduskunnalle esitykset painovapauslain ja rikoslain muuttamisesta siten, että painovapauden valvonta siirrettäisiin oikeusministeriltä oikeuskanslerille ja myös kirjapainot asetettaisiin vastuuseen laittomista painotuotteista.

Lapuanliikkeen vaiheet

Marraskuu 1929: Lapuan haastejuhlat ja liikkeen synty

Lapuan työväentalo kuvattuna vuonna 1930.

Kominternin taistelukehotusta seurasivat myös SKP:n aktiivisimman osan, Suomen kommunistisen nuorisoliiton jäsenet, jotka ryhtyivät provosoimaan ja agitoimaan eri puolilla Suomea. Nuorisoliitto vei Kominternin suosittaman näyttävän toiminnan myös ”valkoisen Suomen” ydinalueelle Etelä-Pohjanmaalle. Kommunistinen Lapuan Nuorten Työläisten Opintoyhdistys järjesti SKP:n Vaasan-päämajan toimeksiannosta 23.–24. marraskuuta 1929 Lapuan haastejuhlat -nimisen tapahtuman, jonka ohjelmistossa pilkattiin Mannerheimia, itsenäistä Suomea ja kristillisiä arvoja. Jo ensimmäisenä päivänä paikalliset koulupojat olivat heittäneet tilaisuuteen hajupommeja ja yrittäneet riisua punaisia paitoja esiintyjien päältä. Poliisi keskeytti juhlan ennen kuin tilanne oli yltynyt avoimeksi väkivallaksi. Seuraavana päivänä 24. marraskuuta noin tuhat ihmistä ympäröi työväentalon Vihtori Kosolan johdolla. Saartajat marssivat taloon sisälle ja julistivat miten ”Täällä on jo tarpeeksi pilkattu Jumalaa, harjoitettu maanpetoksellista toimintaa ja halvennettu isänmaata, nyt se leikki loppuu tähän kerta kaikkiaan!” Kommunistien punaiset paidat riisuttiin väkivalloin. Paikalle saapunut kansanedustaja Emil Tabell ajettiin ulos talosta. Välikohtaus muuttui pahoinpitelyiksi, mutta suuremmalta yhteenotolta vältyttiin, sillä vain lapualaisilla oli mukanaan aseita.

Tapahtumaa ei juuri noteerattu ennen kuin lapuanliikkeen ydinrenkaaseen kuulunut nimismies Yrjö Nikula ryhtyi kertomaan siitä lehdistölle ja Helsingin Sanomat haastatteli Vihtori Kosolaa. Sekä Yhtymä Vientirauhan että Rintamamiesliiton maanlaajuiset verkostot aktivoitiin järjestämään kansalaiskokouksia, joista ensimmäinen pidettiin Sortavalassa. Ympäri Suomea järjestettiin lukuisia tapaamisia, joissa oli näkyvässä roolissa teollisuuden ja talouselämän edustajia. Usein spontaanina pidetty kansannousu oli todennäköisesti suunniteltu ja hetki oli tullut otolliseksi.

Jo heti liikkeen alkuvaiheessa Kallion hallitus teki ensimmäisen myönnytyksensä lähettämällä marraskuun lopussa maaherroille kiertokirjeen, jossa kiellettiin punaisten järjestöpaitojen pito julkisilla paikoilla. Kommunistit tekivät kansanedustaja Tabellin johdolla välikysymyksen Lapuan tapahtumista. Vastatessaan välikysymykseen sisäministeri Arvo Linturi ja pääministeri Kyösti Kallio ilmoittivat, että lapualaisia ei rangaistaisi, koska kommunistit olivat itse syypäitä tapahtuneeseen. Jopa sosiaalidemokraatit äänestivät hallituksen luottamuksen puolesta.

Joulukuu 1929: Lapuan ensimmäinen kansalaiskokous ja painostuksen politiikka

Pääartikkeli: Lapuan ensimmäinen kansalaiskokous

Huomion keskipisteessä oli Lapua, josta tapahtumat olivat lähteneet liikkeelle. Verkoston aktivoinut Vientirauhan Lapuan asiamies Kustaa Tiitu otti yhteyttä sanomalehti Ilkan päätoimittajaan Artturi Leinoseen, josta tuli yksi lapuanliikkeen alkuvaiheen näkyvistä hahmoista. Ilkassa ja Vaasa-lehdessä julkaistiin ilmoitus, jossa kutsuttiin kansaa koolle Lapuan Seurahuoneelle.

..ellei valtiovalta ryhdy edellä esitettyihin toimenpiteisiin, on mitä vakavin aihe pelkoon, että se menettää oma-aloitteisen otteensa tilanteen hallitsemiseksi ja hillitsemiseksi. —Lapuan 1. kansalliskokouksen lausunto

Lapuan ensimmäiseen kansalaiskokoukseen 1. joulukuuta 1929 osallistui lehtikirjoitusten perusteella jopa 3 000 henkeä ja runsaasti lehtimiehiä. Kokouksesta tuli Vihtori Kosolan läpimurto poliittisena toimijana. Kokouksen viesti oli selkeä: kommunistinen toiminta oli kitkettävä maasta. Jo ensimmäisen kokouksen laatima lausunto sisälsi uhan ulkoparlamentaarisesta toiminnasta. Samana päivänä järjestettiin lukuisia samansisältöisiä kokouksia eri puolilla Suomea. Kansalaiskokouksia oli mitä ilmeisimmin suunniteltu jo aiemmin, ja kokousten asioiden käsittelyjärjestyskin oli kaikilla paikkakunnilla sama. Kokoukset ilmoittivat tukevansa kaikkia päätöksiä, joita Lapualla tultaisiin tekemään.

Lapuan kokous päätti lähettää Helsinkiin Artturi Leinosen johtaman 20-henkisen lähetystön. Hallitukselta pyydettiin toimia kommunistien kiihotustyön lopettamiseksi. Lähetystön ottivat vastaan kommunisteja lukuun ottamatta kaikki eduskuntaryhmät ja Akateeminen Karjala-Seura. Myös tasavallan presidentti Relander vastaanotti lähetystön ja antoi liikkeelle täyden tukensa. Relander kirjoitti miten kansanliike ”on ollut siunaukseksi tälle maalle ja kansalle, siitä olen varma”.

Ensimmäisen lähetystön jälkeen Helsinkiin tuli lähetystöjä maakunnista eri puolilta maata. Myös uusia kokouksia järjestettiin. Valtiovalta otti lapuanliikkeen ensimmäisen vaiheen vastaan myönteisesti ja aktiivista liikettä pidettiin hallintoa tervehdyttävänä ja ryhdistävänä. Lähetystöt johtivat lapuanliikkeen ensimmäiseen konkreettiseen poliittiseen voittoon. Kallion hallitus antoi 5. joulukuuta 1929 eduskunnalle esityksen yhdistyslain muutoksesta, joka hyväksyttiin 16. joulukuuta. Se kielsi uuden yhdistyksen perustamisen lakkautetun tilalle sekä antoi sisäministeriölle ja maaherroille valtuudet lakkauttaa yhdistyksiä. Eräiden sosiaalidemokraattien pidättäytyminen äänestyksestä mahdollisti lain läpimenon: voimistunut oikeistolainen liikehdintä koettiin uhkana demokratialle, ja kerääntyneen tunteen piti antaa kanavoitua jonnekin. Lain perusteella kommunistien opintoyhdistykset voitiin nyt lakkauttaa lopullisesti, mihin ryhdyttiin pian. Kommunistien mielestä sosiaalidemokraattien rooli lain hyväksymisessä osoitti väitteet ”sosiaalifasismista” todeksi. Lapuanliikkeen menestyksen jälkeen hallitusvallan ja ulkoparlamentaristisen painostuksen välille muodostui jännite, joka haki paikkaansa seuraavan kolmen kuukauden ajan. Maltilliset keskustaporvarilliset voimat yrittivät kanavoida liikkeen tuekseen ja pehmentää sen terävimmän kärjen. Lapuanliikkeen kannattajat taas pyrkivät lisäämään vaikutusvaltaansa luodakseen yhtenäisen ”valkoisen Suomen”.

Maaliskuu 1930: Toinen kansalaiskokous ja yritys hallita liikettä

Vihtori Kosola puhuu Lapuan toisessa kokouksessa 15. maaliskuuta 1930. Kokouksessa perustettiin maltillinen kommunisminvastainen kattojärjestö Suomen Lukko. Kokous kuitenkin ennakoi liikkeen radikalisoitumista ja suoran toiminnan aloittamista.

Lapualaisten pettymykseksi eduskunta hylkäsi 14. maaliskuuta 1930 hallituksen edellisenä syksynä esittämät painovapaus- ja rikoslain muutokset, jotka olisivat helpottaneet puuttumista kommunistilehtien julkaisuun. Lakimuutoksia vastaan äänestivät sosiaalidemokraattien, RKP:n ja STPV:n edustajat.

Lapuan Seurahuoneella järjestettiin 15. maaliskuuta 1930 toinen, edellistä virallisempi valtakunnallinen kansalaiskokous. Keskusteluun osallistui vain järjestöjen ja kansalaiskokousten valtuutettuja. Kokouksen ilmapiiri oli alusta saakka jännittynyt, mikä johtui liikkeen maltillisten ja radikalisoituneiden kannattajien välisestä taistelusta. Liikkeen keulakuvat Artturi Leinonen ja Vihtori Kosola korostivat maltillista linjaa. Kenttäväki oli kuitenkin kyllästynyt poliitikkoihin ja toivoi suoraa toimintaa. Radikaaleja olivat muun maussa kauppaneuvos Rafael Haarla, Lapuan kirkkoherra K. R. Kares ja jääkärimajuri Gunnar von Hertzen. Eteläpohjalaisen poliitikon Hilja Riipisen mukaan ”Sanojen aika on ohi. Me vaadimme miesten tekoja.” Kommunistien toimintaa ei poliitikkojen lupauksista huolimatta ollut lakkautettu. Suoran toiminnan kannattajien mielestä ”isänmaallinen kapina” oli parempi kuin ”isänmaaton laillisuus”. Jääkäritkin olivat toimineet aluksi vastoin lakia, mutta silti heidän merkityksensä Suomelle oli ollut suuri. Kokous käsitteli pääasiassa kommunistista lehdistöä, jota ei saatu tukahdutetuksi. Lapualla ärsytti erityisesti Vaasassa ilmestynyt sanomalehti Työn Ääni.

Kansanliike oli hajoamassa kahtia, mutta kokous päätti kuitenkin lopulta yksimielisellä päätöksellä perustaa kommunismin- ja työmaaterrorinvastaisen kansalaisjärjestön Suomen Lukon, jonka oli tarkoitus koota kattojärjestönä kaikki kommunisminvastaiset tahot. Kommunismia vastaan päätettiin käydä valistuksella, laillisin keinoin ja eduskuntaa painostamalla. Yhdistyksen 32-jäsenisen valtuuskunnan koollekutsujaksi valittiin Vihtori Kosola ja puheenjohtajaksi Kosolan ehdotuksesta Artturi Leinonen. Järjestön kotipaikaksi nimettiin Lapua, mutta toimisto sijoitettiin Helsinkiin. Suomen Lukon jäsenistö oli pääasiassa maltillisia maalaisliittolaisia ja kokoomuslaisia, suoran toiminnan kannattajia oli vain muutama. Maalaisliitossa toivottiin, että kansanliike kanavoituisi vain hallituksen tueksi. Tosiasiassa rauha oli näennäinen – suoran toiminnan kannattajat eivät innostuneet Suomen Lukon hitaasta yhdistystoiminnasta. Lapuan kokous lähetti Helsinkiin uhkaavansävyisen sähkeen, jossa hallitusta moitittiin siitä, ettei se ollut saanut lakimuutoksia läpi eduskunnassa.

Isku Työn Äänen kirjapainoon

Työn Äänen kirjapainon rikottu kirjasinregaali ja siitä lattialle pudotettu kirjasinkasti.

Näennäistä yhtenäisyyttä kesti vain 13 päivää. Liikkeen johdossa päätettiin ryhtyä häiritsemään kommunistien toimintaa. Kohteeksi valittiin Vaasassa painettava Työn Ääni -sanomalehti kirjapainoineen. Kustaa Tiitu kannatti pientä päiväsaikaista häirintää kirjapainossa, mutta vastusti painokoneiden tuhoamista. Näytti siltä, että suunnitelma oli jo hylätty, mutta Lapuan entinen nimismies ja Etelä-Pohjanmaan Pankin johtaja Yrjö Nikula jatkoi iskun suunnittelua. Kauppaneuvos Rafael Haarla lupasi maksaa mahdolliset vahingonkorvaukset.

Suora toiminta aloitettiin iskemällä Työn Äänen kirjapainoon yöllä 28. maaliskuuta 1930. Ilmaan ammutuilla laukauksilla saatiin poliisi muualle, ja 13 lapualaismiestä murtautui sisään kirjapainoon ja hajotti sen. Tekijät tulivat pian ilmi, sillä poliisi löysi kirjapainon lattialta kauhavalaispuukon, jossa oli Lapuan patruunatehtaan työntekijän Kullervo Leskisen nimi.

Huhtikuu 1930: Kolmas kansalaiskokous ja Kosolan nousu johtajaksi

Lapuanliikkeen johtohahmot kuvattuna vuonna 1930. Vasemmalta luettuna Vihtori Herttua, Vihtori Kosola, Iivari Koivisto ja Kaarlo Kares.

Lapualla pidettiin 3. huhtikuuta kolmas kansalaiskokous. Kosolan johdolla kokous valmisteli sähkösanoman, joka lähetettiin pääministeri Kalliolle. Sähkösanoma vahvisti Lapuan kansanliikkeen ja Kosolan laittoman toiminnan, mutta tekstin mukaan liike ei asettunut Kallion hallitusta vastaan.

Samalla kun – – ilmoitamme, että Työn Äänen kirjapainon hävitys on maakunnassamme järjestetty, vakuutamme samalla täysin hyväksyvämme tekoon pakottaneet vaikutteet. Me valitamme sitä, että Työn Äänen harjoittama kiihotus- ja uskonnon pilkka ovat johtaneet tällaiseen lainvastaiseen tekoon, mutta toivomme samalla, että lainsäännöllisin toimin voitaisiin asettaa sulku sille myrkylliselle työlle, jonka ehkäisemistä Työn Äänen kirjapainonkin hävitys tarkoitti. Täällä pysytään edelleenkin hallituksen takana ja tukemassa sen toimenpiteitä kommunismin vastustamisessa. —Kosolan sähke 3. huhtikuuta 1930

Eduskunta oli tyrmistynyt. Pääministeri Kallio ja Helsingin Sanomat vaativat tekijöiden ankaraa rankaisua. Isku ymmärrettiin lapuanliikkeen epäluottamuslauseeksi eduskunnan toimille. Teko herätti ristiriitoja myös lapuanliikkeen keskuudessa. Suomen Lukko sanoutui irti laittomuudesta Artturi Leinosen ja Kustaa Tiitun johdolla ja tuomitsi sen rikoksena. Tämän seurauksena kansanliike hajosi kahtia.

Kosola ei ollut kannattanut iskusuunnitelmaa sen laatimisvaiheessa, mutta asettui nyt tukemaan tekoa. Hänen mukaansa vastuussa oli itse asiassa eduskunta, joka ei ollut ryhtynyt kitkemään kommunismia vaatimuksista huolimatta. Suoran toiminnan lapuanliike otti johtajakseen Kosolan, joka itse ei ollut pyrkinyt näkyvään asemaan. Hänen kotitalostaan Kosolasta tuli lapuanliikkeen keskuspäämaja. Liikkeen kannattajat pilkkasivat avoimesti oikeuslaitosta. Työn Äänen tihutyön tekijöiksi ja tukijoiksi ilmoittautui Kosolan, Yrjö Nikulan, Vihtori Herttuan ja ilmajokelaisen pankinjohtajan Iivari Koiviston johdolla 72 miestä. Lopulta varsinaiseksi rikkojiksi ilmoittautuivat lapualaiset maanviljelijä Jussi Muilu, harjoittelija Yrjö Hissa sekä talonpojat Simo Lahdensuo ja Jussi Perämäki. Lapuanliikkeen pää-äänenkannattajan Aktivistin ensimmäisessä numerossa teon kannattajiksi ilmoittautui 650 henkilöä. Lehti alkoi ilmestyä vappuna 1930 ja sen nimelliseksi päätoimittajaksi ilmoitettiin Kosola.

Jännittyneen mielialan vuoksi sisäministeriö kielsi vappumarssit. Helsingissä kommunistit marssivat kieltoa rikkoen.

Kesäkuu 1930: Väkivalta ja poliittinen terrori

Vaasan mellakka

Pääartikkeli: Vaasan mellakka

Lapualaiset Iisakki Valkama ja Nuutti Nummikoski pahoinpitelevät Työn Äänen faktoria Eino Niemistä Vaasan oikeustalon ulkopuolella 4. kesäkuuta 1930.

Vaasan raastuvanoikeudessa Työn Äänen oikeusjutun käsittelypäiväksi oli määrätty 4. kesäkuuta. Vaasaan saapui aikaisin aamulla 1 800 lapuanliikkeen kannattajaa Suomen lipuin koristelluilla autoilla. Hallitus oli päättänyt olla provosoimatta tilannetta erityisillä järjestystoimilla. Kesken oikeudenkäynnin mielenosoitus yltyi väkivallaksi. Lapuanliikkeen kannattajat pahoinpitelivät todistajana paikalle kutsutun Työn Äänen faktorin Eino Niemisen ja noin kymmenen muuta vasemmistolaista, myös vaasalaisen sosiaalidemokraattisen lehden Nya Folkbladetin toimittajan Allan Asplundin. Kohteeksi joutui myös oikeistolaisia sivullisia, jotka yrittivät estää tekoja. Väkijoukko ja poliisi seurasivat sivusta puuttumatta asiaan.

Asianajaja Asser Salo siepataan väkivalloin Vaasan oikeustalon edustalla 4. kesäkuuta 1930.

Maaherra Bruno Sarlin yritti turhaan vedota käräjärauhaan, kun lapuanliikkeen kannattajat sieppasivat ja kyyditsivät asianajajana toimineen kommunistien kansanedustajan Asser Salon. Hänet uhattiin ampua. Salo vietiin Lapualle nuorisoseuran talolle ja lopulta Viitasaarelle, jossa hänet päästettiin vapaaksi.

Laillinen esivalta oli osoittautunut aseettomaksi joukkovoiman edessä. Vasemmistolainen ja ruotsinkielinen lehdistö vaativat toimia. Hallitus asettui lopulta tukemaan lapuanliikettä ja moitti sosiaalidemokraatteja ja ruotsinkielisiä kommunismin vastaisen toiminnan estämisestä. Lapuanliike ymmärsi voimansa ja alkoi vaatia hallitusta ajamaan omia tavoitteitaan yhä voimakkaammin. Tie kohti kesän ja syksyn 1930 väkivaltaa, poliittista terroria ja voimakasta ulkoparlamentaarista painostusta oli avattu.

Lapuan laki ja diktatuurihanke

Lapuanliike oli nyt lopullisesti radikalisoitunut ja kesästä 1930 tuli hyvin rauhaton. Etelä-Pohjanmaalle julistettiin 5. kesäkuuta 1930 niin sanottu Lapuan laki. Käytännössä tämä tarkoitti laillisen esivallan roolin kieltämistä. Tekojen oikeutus määräytyi sen mukaan, kuinka paljon ne edistivät kommunisminvastaista toimintaa. Liikkeen ajatusmaailman mukaan lapuanliikkeen tulkitsema ”kansan tahto” oli lain yläpuolella.

Radikalisoituminen oli hyvin pitkällä myös vallan kulisseissa, ja Suomen demokratiaan kohdistuikin välitön uhka. Rafael Haarla oli kysynyt jo ensimmäisen kansalliskokouksen jälkeen päivänpolitiikasta vetäytyneen sosiaalidemokraattijohtaja Väinö Tannerin halukkuutta Suomen diktaattoriksi. Tarkoituksena oli koota hankkeen taakse laajojen maltillisten piirien kannatus. Kesäkuun alussa Martti Pihkala kävi esittämässä saman kysymyksen istuvalle pääministerille Kyösti Kalliolle. Molemmat veteraanipoliitikot kieltäytyivät. Lapuanliikkeen miehet eivät kuitenkaan sietäneet kielteisiä vastauksia. Kallio tiettävästi päätettiin tappaa ja tekijöiksi arvottiin Työn Äänen iskuun osallistuneet Yrjö Hissa ja Jussi Perämäki. Valitut eivät Kallion kohdattuaan ja tämän kanssa keskusteltuaan kuitenkaan pystyneet toteuttamaan tehtäväänsä. Epäonnistumisen häpeä oli nuorille miehille liikaa ja aamuyöllä 8. kesäkuuta Hissa ja Perämäki tekivät kaksoisitsemurhan.

Nuorukaiset laskettiin lapuanliikkeen ensimmäisiksi uhreiksi. Heidät haudattiin sankarihautausmenoin Lapualle, ja Kosola laski haudalle seppeleen, jossa lukivat Kaarlo Kramsun kirjoittaman ”Ilkka”-runon sanat: ”Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki”. Lauseesta tuli yksi lapuanliikkeen tunnuslauseista. Myöhemmin kesällä toiseksi tunnuslauseeksi muodostui ”Me teemme, mitä tahdomme”.

Varjoparlamentti

Lapuanliike järjesti sarjan uusia kansalaiskokouksia. Kallion vähemmistöhallitus oli pahassa välikädessä. Lapuanliikkeen johtohahmot laativat 10. kesäkuuta Vientirauhan päämajassa vaatimuslistan, jonka delegaatio vei presidentille. Jos vaatimuksiin ei suostuttaisi kesäkuun puoliväliin mennessä toiminta laajenisi, eikä liike ”voisi enää vastata tilanteen kehittymisestä”. Kirjailija Jalmari Finne kirjoitti Etsivän keskuspoliisin johtajalle Esko Riekille, että ”mieliala Pohjanmaalla on erittäin kireä”. Presidentti Relander nimitti Vaasan mellakan väkivallasta järkyttyneen Bruno Sarlinin tilalle Vaasan läänin maaherraksi jääkärieversti Erik Heinrichsin. Nimityksen toivottiin parantavan valtiovallan ja paikallisten välejä. Relanderin vaatimuksesta hallitus päätti 11. kesäkuuta antaa Heinrichsille myös valtuudet lakkauttaa Työn Ääni. Presidentti oli alkanut myötäillä lapuanliikettä ja pitää sitä ”historiallisena tapauksena”.

Kommunistiset kirjapainot on heti lakkautettavat; kommunistiset järjestöt, ilmetkööt missä muodossa tahansa, ovat heti lopetettavat; kommunistien toimihenkilöt, tunnetuimmat heidän kannattajansa ja heidän kiihottajansa ovat heti pidätettävät; ja senjälkeen, kun maa on saatu rauhoitettua, kutsuttava uusi eduskunta koolle maan lakeja laatimaan. —Lapuanliikkeen maakuntien kansalaiskokouksilla hyväksyttämät ponnet 10. kesäkuuta 1930

Kesäkuun 11.–14. päivinä Helsingissä järjestettiin niin sanottu ”maakunnan miesten kokous” eli kansalaiskokousten edustajiston kokous. Eduskunta oli ollut tauolla huhtikuusta lähtien, mutta nyt sitä vaadittiin kokoontumaan ja säätämään lait kommunistien toiminnan kieltämiseksi. ”Valkoisen Suomen” aktivistit olivat käytännössä luoneet varjoparlamentin, joka saneli hallituksen ja eduskunnan tehtävälistan. Hallituksessa ymmärrettiin painostuksen vaarat, mutta sen omat tavoitteet olivat samat kuin liikkeellä. Armeijan ja poliisin tuesta ei oltu varmoja, jos liikehdintää yritettäisiin hillitä voimalla. Liikkeen tavoitteita tukivat hyvin arvovaltaiset tahot. Myöhemmin kenraaliksi noussut Paavo Talvela totesi puheessaan maakunnan miesten kokouksessa, miten ”sotavoima ei ole tämän hallituksen käsissä, jos se asettuu tätä liikettä vastaan”. Mannerheim kirjoitti veljelleen, miten nyt korjattaisiin sisällissodan jälkeen tehdyt virheet.

Pääministeri Kallio taipui presidentti Relanderin ja eduskunnan puhemiehen Paavo Virkkusen painostamana. Hallitus päätti 13. kesäkuuta hallitusmuodon vastaisesti lakkauttaa kaikki kommunistiset lehdet ja rajoittaa kokoontumisoikeutta. Maaherroille myönnettiin poikkeusvaltuudet sulkea välittömästi kommunistien kirjapainot, ja kaikki maaherrat päättivät myös niitä käyttää. Samalla hallitus päätti vastentahtoisesti taipua toiseenkin kansanliikkeen vaatimukseen, eduskunnan koollekutsumiseen kesken kesäloman. Lapuanliike oli aktivoinut tuhansia kannattajiaan mielenosoituksiin eri puolilla Suomea painostaakseen poliitikkoja, mutta väkivallalta vältyttiin. Esimerkiksi Vaasassa marssi 1 200 ja Oulussa 3 000 liikkeen kannattajaa osoittamassa tyytyväisyyttään päätöksestä suoran toiminnan sijaan.

Kyyditysten ja terrorin kesäkuu

Kesäkuun puolivälissä lapuanliike toteutti uhkauksensa toiminnan laajenemisesta ja aloitti väkivaltaiset kyyditykset eli muilutukset. Kyydityksissä kommunistiedustajia ja kymmeniä muita vasemmistolaisia siepattiin väkivalloin ja kuljetettiin autolla muualle Suomeen tai itärajalle. Useimpia kyyditettyjä pahoinpideltiin. Erik Mättö, Onni Happonen ja Yrjö Holm tapettiin. Kaikkiaan lapuanliikkeen nimissä tehtiin 254 kyyditystä tai niiden yritystä, joista valtaosa kesäkuun kahden viimeisen viikon aikana. Kesäkuun lopulla joinakin öinä tapahtui jopa 5–10 kyyditystä. Kyydityksiä tutkineen Juha Siltalan mukaan poliittinen väkivalta alkoi eri puolilla maata samaan aikaan ja kyyditysten reitit oli järjestetty etukäteen. Jotkut kyyditetyistä vietiin Neuvostoliiton rajalle ja heidät pakotettiin ylittämään raja, eikä heistä kuultu enää koskaan.

Liike halusi luoda kyydityksillä poliittista painetta ja saada Kallion hallituksen eroamaan. Kulisseissa tilalle valmisteltiin laajapohjaista oikeistohallitusta, jonka pääministeriksi kaavailtiin Kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvudia. Svinhufvud matkusti jo kesäkuun puolivälissä Etelä-Pohjanmaalle kuuntelemaan ja tunnustelemaan liikkeen voimaa ja tavoitteita. Hän vakuuttui siitä, että muutos oli tulossa ja häntä tarvittiin. Svinhufvud sanoutui kuitenkin irti diktatuurista. Oikeistolehdistö rakensi vastoin parempaa tietoaan tarinan, jonka mukaan väkivaltaan syyllistyivät liikkeen sijasta sen reunoilla häärineet epämääräiset lievemiehet. Terrori yritettiin selittää sivuseikkana, vaikka lapuanliikkeen vaikutusvalta perustui juuri voimankäyttöön ja väkivallan uhkaan. Liikkeen omassa lehdessä Aktivistissa kaikki teot kuitenkin tulkittiin liikkeen aatteeseen perustuviksi ja sen tavoitteita edistäviksi. Edistyspuolue ja Maalaisliitto protestoivat radikalisoitumista ja väkivallantekoja, mutta eivät vetäneet tukeaan lapuanliikkeeltä.

Liikkeessä ryhdyttiin suunnittelemaan uutena painostuskeinona ja voimannäyttönä Helsinkiin suuntautuvaa marssia. Päätös ensin suojeluskuntamarssiksi kutsutusta marssista runnottiin lävitse valtakunnallisessa kokouksessa Lapualla 20.–21. kesäkuuta. Liikkeen ulkopuolella suunnitelmat herättivät kysymyksiä mahdollisesta vallankaappauksesta. Samalla lapuanliikkeen toimintaa pyrittiin organisoimaan ja käytännössä vähämerkityksinen Lapuan liikkeen valtuuskunta perustettiin. Vihtori Kosolasta, Vihtori Herttuasta ja Iivari Koivistosta tuli Lapuan johto. Kokeneemmat organisaattorit pitivät liikkeen ydinryhmän toimintaa kaoottisena, suunnittelemattomana ja reaktiivisena. Valtiolle raportoineen everstiluutnantti Eero Kuussaaren mukaan johto ”ei ollut itsekään selvillä suunnitelmistaan... toimenpiteensä oli näyttänyt olleen aina hetken päätöksen varassa”.

Liikkeen lisääntyvä uhka ei kuitenkaan ollut herättänyt vain P. E. Svinhufvudia. Vasemmiston, ruotsinkielisten ja maltillisen oikeiston pragmaattiset veteraanit kokoontuivat pohtimaan tilannetta ja vaihtoehtoja 17. ja 26. kesäkuuta 1930. Oikeistodiktatuurin uhka oli todellinen ja maahan oli tulossa jonkinlainen oikeistohallitus. Pahimmassa vaihtoehdossa sitä johtaisivat lapuanliikkeen arvaamattomat ”kolmannen luokan miehet”. Kallion istuva hallitus oli menettämässä vasemmiston ja maltillisten tuen.

Heinäkuu 1930: Demokratian kriisi ja Talonpoikaismarssi

Pääartikkeli: Talonpoikaismarssi

Eduskunta kokontuu äänestääkseen kommunistilaeista

P. E. Svinhufvud, 4. heinäkuuta 1930 muodostetun uuden oikeistohallituksen pääministeri palaa tiedustelumatkalta Etelä-Pohjanmaalta.

Eduskunta kokoontui täysin poikkeuksellisesti 1. heinäkuuta 1930. Kallion hallitus esitti sen hyväksyttäviksi joukon lapuanliikkeen vaatimuksia myötäilleitä lakimuutoksia, jotka menivät selvästi pidemmälle kuin keväällä hylätyt esitykset. Muutoksilla pyrittiin kieltämään täysin kommunistien toiminta, ja kokonaisuus saikin nimen kommunistilait. Niihin kuului tasavallan suojelulaki, jonka mukaan tasavallan presidentillä oli oikeus rajoittaa kansalaisvapautta, jos yleinen turvallisuus ja järjestys oli uhattuna. Painovapauslain ja rikoslain muutoksilla pyrittiin tekemään rangaistavaksi hallituksen, eduskunnan tai yhteiskuntajärjestyksen halventaminen ja vaarantaminen. Valtiopäiväjärjestyksen muutoksella oikeutettiin poliittisen toiminnan kieltäminen henkilöiltä ja yhdistyksiltä, jotka toimivat laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi suoraan tai välillisesti. Vaalilain muutoksilla poistettaisiin kommunistiehdokkaiden vaalikelpoisuus. Pääministeri Kallion mielestä kommunistilait olivat äärimmäisin myönnytys, johon vielä voitaisiin taipua loukkaamatta demokratiaa.

STPV:n 23:sta kansanedustajasta viisi oli jo kesäkuun aikana kyyditetty Neuvostoliittoon ja Asser Salon lisäksi neljä muuta oli muilutettu. Supistunut eduskuntaryhmä oli kesäkuun lopussa päättänyt äänin 10–2 jatkaa osallistumista eduskuntatyöhön väkivallan uhasta huolimatta ja jättänyt eduskunnalle vastalauseen saamastaan kohtelusta. Täysistunnoissa puhemies kielsi kommunistiedustajien yritykset ohjata keskustelu käsittelemään lapuanliikkeen toimintaa.

Kallion hallituksen eroaa ja lapuanliike nimittää Suomeen uuden hallituksen

Kallion hallitus oli kestämättömässä tilanteessa ja presidentti oli vetänyt siltä tukensa, joten puolueet sopivat sen korvaamisesta laajapohjaisemmalla hallituksella. Hallitus sai eduskunnalta luottamusluseen 2. heinäkuuta äänin 112–69, mutta jätti eropyyntönsä samana iltana. Kaksi päivää myöhemmin muodostettiin lapuanliikkeen tavoitteiden mukaisesti Svinhufvudin johtama yleisporvarillinen hallitus. Eduskuntaryhmiä ei kutsuttu hallitusneuvotteluihin ja hallitus muodostettiin ”etupäässä silmällä pitäen sitä että sillä on lapualaisten luottamus.” Uusi hallitus kertoi tukevansa lapuanliikkeen tavoitteita. Svinhufvud tavoitteli taitavana poliittisena pelurina kuitenkin mahdollisimman laajaa tukea ja vastusti Vihtori Kosolan tuloa hallitukseen. Kosola ja Vihtori Herttua ehtivät olla ”ministereinä” neljä tuntia ennen vetäytymistään hallituksesta. Taustalla oli ilmeisesti pelko siitä, että hallitusvastuu ilman määräävää asemaa vesittäisi kansanliikkeen. Myös lapuanliikkeen K. R. Kareksen ja opetusministeriksi tulleen kokoomuslaisen Paavo Virkkusen teologisten erimielisyyksien on arvioitu vaikuttaneen lapualaisten hallitukseen tulon kariutumiseen.

Kansanedustajien sieppaus perustuslakivaliokunnasta

Ei ollut aluksi varmaa, nauttisiko Svinhufvudinkaan hallitus lapuanliikkeen luottamusta. Kosola oli hyvin pettynyt ministeripaikan menettämisestä. Lapuanliike oli nähnyt itsensä alun perin jopa uuden hallituksen johdossa. Lapuanliikkeen miehet olivat vaatineet hallituksen tukemisen ehtona kaikkien kommunistikansanedustajien vangitsemista, mutta Svinhufvud ei ollut heti suostunut. Ärsyyntynyt Kosola antoi käskyn kommunistien kansanedustajien muiluttamisesta seuraavana päivänä 5. heinäkuuta. Kun lapualaiset eivät löytäneet loppuja kansanedustajia kotoaan, tunkeutui Kosti-Paavo Eerolaisen ja Artturi Vuorimaan johtama lapualaisjoukko Säätytaloon perustuslakivaliokunnan istuntoon siepatakseen helsinkiläiset kansanedustajat Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön. Valiokunnan puheenjohtaja Väinö Voionmaa (SDP) ja kansanedustaja Ernst von Born (RKP) yrittivät estää sieppausta, mutta Eerolainen käytti tilanteessa Etsivän keskuspoliisin (EK) virkamerkkiään. Tapaus herätti erittäin laajaa huomiota myös ulkomailla.

Pekkala ja Rötkö kyyditettiin Lapualle Kosolaan. Heidät vapautettiin kun hallitus ilmoitti, että muussa tapauksessa valtiovalta ei vastaanota Helsinkiin suunniteltua marssia. Svinhufvudin hallitus oli kuitenkin itse asiassa suostunut kommunistien kansanedustajien pidätyksiin jo 4. heinäkuuta hallitusneuvotteluissa, suunnitelmaa ei oltu vain vielä toteutettu. Svinhufvud määräsi seuraavana päivänä 6. heinäkuuta kaikki STPV:n kansanedustajat pidätettäviksi ”maanpetoksellisesta toiminnasta epäiltyinä”. Eduskunta hyväksyi jälkeenpäin hallituksen toimet sosiaalidemokraattien ja ruotsalaisten esittämistä epäilyksistä huolimatta.

Talonpoikaismarssi

Pääartikkeli: Talonpoikaismarssi

Vihtori Kosola puhuu talonpoikaismarssin pääjuhlassa 7. heinäkuuta 1930 Helsingin Senaatintorilla. Presidentin ja pääministerin lisäksi paikalla oli C. G. E. Mannerheim.

Alun perin Kallion hallituksen painostamiseksi suunniteltu talonpoikaismarssi järjestettiin maanantaina 7. heinäkuuta. Talonpoikaismarssi oli lapuanliikkeen suuri voimannäyttö. 12 600 liikkeen kannattajaa marssi Helsinkiin rykmentteihin, pataljooniin ja komppanioihin jaettuina suojeluskuntakurissa ja -järjestyksessä. Esikuva oli Italian fasistien mustapaitojen marssi Roomaan vuonna 1922, vaikka puhuttiin myös Ruotsin talonpoikien vuoden 1914 maanpuolustusmarssista. Kosola joutui etukäteen selittämään vuolaasti, että kyse ei ollut fasismista tai oikeistodiktatuurista.

Presidentti Relander ja Vihtori Kosola kättelevät tuomiokirkon portailla.

Alun perin marssin nimeksi oli suunniteltu ”suojeluskuntamarssia”, mutta Suojeluskuntien komentaja Lauri Malmberg oli kieltänyt suojeluskuntaunivormun käytön. Ajatuksena oli järjestää uusi tapahtuma, joka muistuttaisi valkoisen armeijan voitonparaatia 16. toukokuuta 1918. Käytännössä toive toteutuikin. Presidentti Relander, hallitus pääministeri Svinhufvudin johdolla ja kenraali C.G.E. Mannerheim ottivat marssin vastaan Senaatintorilla Tuomiokirkon portailla ja antoivat teollaan liikkeelle ja sen tavoitteille julkisesti tukensa. Erityisesti sisällissodan valkoisten johdon mukanaolo oli merkittävää symbolisesti. Presidentti, pääministeri ja Kosola puhuivat portailta torille kokoontuneille marssijoille ja Relander ja Kosola kättelivät julkisesti.

Ennen talonpoikaismarssia sisäpoliittinen tilanne oli ollut erittäin jännittynyt. Pidettiin mahdollisena jopa vallankaappausta. Lapuanliike yritti rauhoitella yleistä mielipidettä tiedotteella, jossa vallankaappaushalut kiellettiin. Vallanvaihto oli kuitenkin ollut alkuperäinen tavoite. Marssia edeltäneiden päivien Svinhufvudin hallituksen muodostaminen ja kommunistien kansanedustajien pidättäminen olivat kuitenkin vieneet vaatimuksilta pohjan. Marssista tuli nyt voimannäyttö uuden hallituksen tueksi. Marssijoilla oli mukana myös kätkettyjä aseita, joten toisenlaiseenkin vastaanottoon ja toimintaan oli varauduttu.

Eduskunnan hajottaminen ja kommunistien toiminnan estäminen

Kommunistit poistuvat Tampereen kaupunginvaltuustosta kesäloman jälkeen 1930. Valokuva E. M. Staf.

Kommunistit poistettiin parlamentista kaikkien porvaripuolueiden tuella, minkä jälkeen kommunistilait tulivat käsittelyyn. Edistyspuolueen T. M. Kivimäki esitti niihin pieniä lievennyksiä, kuten että laittomaan poliittiseen toimintaan osallistuneiden vaalikelpoisuus voitaisiin poistaa vain tuomioistuimen eikä keskusvaalilautakunnan päätöksellä. Vasemmisto tuki ”Kivimäen linjaa”, mutta jäi vähemmistöön. Lapuanliikkeelle eivät hallituksen esitykset riittäneet, vaan sen tavoitteet olivat entisestäänkin radikalisoituneet. Vaadittiin suuria muutoksia perustuslakiin: enemmistövaaleja, äänioikeuden sitomista veronmaksukykyyn, eduskunnan istuntokauden lyhentämistä ja kansanedustajien määrän vähentämistä. Haluttiin karsia myös tulonsiirrot, koulujärjestelmä, työlainsäädäntö ja osuustoiminta. Valtio huolehtisi vain maanpuolustuksesta ja järjestyksen ylläpidosta. Paine kohdistui koko parlamentaristiseen järjestelmään ja tavoitteena oli paluu sääty-yhteiskuntaan.

Sosiaalidemokraatit pelkäsivät aiheellisestikin olevansa lapuanliikkeen seuraava kohde ja päättivät painostuksesta huolimatta jarruttaa kommunistilakien hyväksymistä, kun niitä ei saatu lievennettyä. Äänestyksessä 15. heinäkuuta eduskunta hyväksyi vain muutoksia painovapauslakiin ja poisti kommunistien oikeuden osallistua kunnallisvaaleihin. Muutkin lakimuutokset saivat enemmistön tuen, mutta sosiaalidemokraattien ja RKP:n määrävähemmistö riitti lykkäämään niiden hyväksymisen seuraavaan vaalikauteen. Äänestyksen seurauksena presidentti Relander hajotti eduskunnan samana päivänä ja määräsi vaalit pidettäväksi 1.–2. lokakuuta. Lapuanliike onnistui painostuksellaan näin sekä vaihtamaan hallituksen että hajottamaan eduskunnan. Liikkeen seuraavaksi tavoitteeksi tuli saada oikeistolle uuteen eduskuntaan kahden kolmasosan määräenemmistö lakimuutosten hyväksymiseksi.

Eduskunnan puhemies Väinö Hakkila, jonka kyyditys 18. heinäkuuta 1930 tuomittiin laajasti.

Eduskunnan varapuhemiehen kyyditys ja pahoinpitely

Lapuanliike kiinnitti seuraavaksi huomionsa sosiaalidemokraatteihin, kuten nämä olivat lakimuutoksista äänestettäessä aavistaneet. Ensimmäinen merkki tulevasta oli entisen eduskunnan sosiaalidemokraattisen puhemiehen ja Tampereen pormestarin Väinö Hakkilan kyyditys. Hän oli puhunut erittäin voimakkaasti lakiesityksiä vastaan eduskunnassa. Hakkila oli 18. heinäkuuta 1930 matkalla kesähuvilalleen Teiskoon, kun hänet pysäytettiin aseilla uhaten ja pakotettiin toiseen autoon. Hänet kyyditettiin Teiskosta Lapuan kautta Kuortaneelle. Väinö Hakkila muilutettiin siitä huolimatta, että hän kuului puolueensa oikeistosiipeen. Hän oli arvostellut lapuanliikkeen toimintatapoja, erityisesti muilutuksia. Matkan aikana Hakkila pahoinpideltiin ja häntä nöyryytettiin. Hänet uhattiin viedä Neuvostoliittoon ja häntä istutettiin muurahaispesässä. Jussi Muilu esti kuitenkin Hakkilan tappamisen. Lopulta Hakkila ilmaisi tukensa lapuanliikkeelle ja lupasi vetäytyä politiikasta, jolloin hänet vapautettiin. Väinö Hakkilan kyydityksestä tuli käännekohta. Liikkeen tulkittiin nyt menneen liian pitkälle.

Hakkilan kyyditystä on usein jälkikäteen selitetty lievemiesten tekona, mutta sen tekijät ja suunnittelijat olivat lapuanliikkeen ydinhenkilöitä, kuten liikkeen rahoittajan ja tukijan Rafael Haarlan poika ja Vapaussodan Rintamamiesten Liiton puheenjohtaja Eino Haarla sekä saman järjestön sihteeri ja Aamulehden toimittaja Eero Rekola. Haarla ja Rekola värväsivät viisi muiluttajaa, joita johti myöhemmin Suomen Kansan Järjestön johtajana toiminut jääkärikapteeni Arvi Kalsta. Kalsta tuomittiin kyydityksen pääsuorittajana kahdeksan kuukauden kuritushuonerangaistukseen. Vapaussodan Rintamamiesliitonkin maine kärsi pahasti kyydityksen myötä. Teko tuomittiin laajasti ja liikettä tukivat sen jälkeen suurista lehdistä vain Uusi Suomi ja Aamulehti.

Syksy 1930: Eduskuntavaalit ja maltillisten lähtö

Vuoden 1930 eduskuntavaalien vaalimainoksia Heikinesplanadilla eli Mannerheimintiellä, Helsingissä.

Paine lapuanliikettä kohtaan alkoi kasvaa. Tapaamisessa 23. heinäkuuta 1930 pääministeri Svinhufvud vaati yhteistyön ehtona liikkeen luopumista väkivallasta. Lapuanliikkeen miehet olivat kuitenkin edelleen voimansa tunnossa ja pyysivät Svinhufvudia ryhtymään Suomen diktaattoriksi. Pääministeri kieltäytyi. Lapuanliikkeen valtuuskunta äänesti 24. heinäkuuta liikkeen ydinryhmään nousseen Kai Donnerin esityksen diktaattorimaisesta vaalilaista kumoon. Keskityttiin rakentamaan yhteistä oikeistolaista rintamaa isänmaallisen vaaliliiton kautta. Lapuanliike ei lähtenyt vaaleihin puolueena.

Lapuanliikkeen uhkailu ja painostus sävytti eduskuntavaalitaistelua. Enimmäkseen paikallisilla kyydityksillä ja väkivallan uhalla noin 70 kunnan kunnanvaltuustot ”puhdistettiin” kommunisteista jo ennen uuden kunnallislain voimaantuloa. Useimmilla paikkakunnilla Suomen Lukon paikallisosasto, sen järjestämä kansalaiskokous tai valtuuston porvarilliset edustajat esittivät vaatimuksen kommunistien eroamisesta. Hallituskaan ei odotellut lakeja vaan ylitti demokratian ja valtaoikeuksiensa rajat. Kommunistien kansanedustajat oli jo pidätetty ja heinäkuun puolivälissä maaherroille annettiin valtuudet sulkea kommunistien tilat ja kieltää kokoontumiset. Kommunistiset kunnallispoliitikot painostettiin eroamaan valtuustoista. Hallitus harkitsi myös kaikkien kommunististen kunnanvaltuutettujen pidättämistä, mutta siihen ei ryhdytty.

Kommunistiset järjestöaktiivit pyrittiin löytämään ja pidättämään. Kesän 1930 jälkeen noin 500 aktiivia oli vangittu, työväenlehdet oli lakkautettu ja työväentalot suljettu. Lapuanliike oli vaatinut hallitusta kieltämään kommunisteilta myös äänestämisen, mutta hallitus ei suostunut tähän. Eri puolilla Suomea vaalilautakunnat karsivat kuitenkin äänioikeutettujen listoilta laittomasti arvioiden mukaan jopa 20 000 kommunistiksi epäiltyä. Vaalien lähestyessä Lapuanliikkeen suora painostus oli näkyvää. Vasemmistolaisia ehdokkaita seurattiin ja äänestäjiä käytiin uhkailemassa kotona. Yleinen mielipide oli kuitenkin kääntymässä kyyditysten ja väkivallan vastaiseksi. Tilanteen rauhoittamiseksi 15. syyskuuta julkaistiin lopulta Vihtori Kosolan, Iivari Koiviston ja Matti Rantasen vetoomus ”yksityisluontoisten väkivallan tekojen” lopettamiseksi.

Presidentti Relander kehotti kansaa äänestämään ehdokkaita, jotka hyväksyisivät kommunistilait. Eduskuntavaaleissa 1.–2. lokakuuta kokoomus ja SDP lisäsivät paikkalukuaan, mutta äärivasemmiston kadottua eduskunnasta vasemmiston paikat eivät riittäneet, joten porvarilliset puolueet saivat määräenemmistöön vaadittavat kaksi kolmasosaa kansanedustajista. Uusi eduskunta äänesti pienimmällä mahdollisella määräenemmistöllä voimaan tasavallan suojelulain, jolla virallisesti kiellettiin kommunistien toiminta. Lapuanliikkeen keskeisimmät tavoitteet oli saatu läpi. Liikkeen kannatus alkoi laskea.

Presidentti K. J. Ståhlberg ja rouva Ester Ståhlberg Helsingin rautatieasemalla kyyditysmatkalta Joensuusta palattuaan 16. lokakuuta 1930.

Presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditys

Pääartikkeli: K. J. Ståhlbergin kyyditys

Suomen ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin kyyditys Joensuuhun 14. lokakuuta 1930 oli paha isku lapuanliikkeen kannatukselle. Ståhlberg oli ollut radikaalin oikeiston hampaissa jo kauan. Hän oli tasavaltalaisen hallintomuodon tärkeimpiä puolustajia Suomessa ja oli vastustanut julkisuudessa lapuanliikkeen väkivaltaa ja kyydityksiä. Kyyditysidea oli yleisesikunnan päällikön jääkärikenraalimajuri Kurt Martti Walleniuksen alaisen jääkärieverstiluutnantti Eero Kuussaaren hanke. Myös Walleniuksen itsensä katsottiin sekaantuneen kyyditykseen. Hän oli hakeutunut lapuanliikkeen piiriin vakuututtuaan sen tulevaisuudesta Suomessa. Hän menetti virkansa ja istui vankilatuomiota heinäkuuhun 1931, kunnes korkein oikeus vapautti hänet syyttömänä.

Lapuanliikkeen johto kiisti osallisuutensa kyyditykseen. Liikkeessä ymmärrettiin kyydityksen näyttäneen huonolta ja siitä haluttiin erottautua. Kun Svinhufvudin hallitus päätti, että kyydittäjät oli saatava oikeuden eteen ja vaati liikettä lopettamaan heidän suojelunsa, yritettiin teko kuitata jälleen 400 ”syyllisen” joukkoilmoittautumisella. Koeteltu keino ei enää saanutkaan haluttua huomiota ja tehonnut odotetulla tavalla. Ilmapiiri oli kääntynyt selvästi liikkeen menetelmiä ja sen harjoittamaa väkivaltaista terroria vastaan. Julkinen reaktio oli erittäin voimakas. Ståhlbergin kyydityksen jälkeen Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue irtautuivat lapuanliikkeen kannattajaryhmästä. Puolueet muodostivat Ruotsalaisen kansanpuolueen kanssa laillisuusrintaman, jonka ulkojäsenenä olivat myös sosiaalidemokraatit. Kesän ja syksyn 1930 radikalisoitumisen myötä maltilliset piirit jättivät nyt lapuanliikkeen. Liike oli alettu nähdä samanlaisena häiriötekijänä kuin kommunistit aiemmin.

Talvi 1930–1931: Liikkeen yritys järjestäytyä ja presidentinvaalit

Tammikuun 1931 presidentinvaalien sosiaalidemokraattisen ehdokkaan Väinö Tannerin vaalimainoksia.

Liikkeen radikaalisiiven edustajat perustivat 22.–23. marraskuuta 1930 pidetyssä kokouksessa Lapuan Liike Ry:n. Tavoitteena oli järjestömäisempi liike ja epäselvän johdon selkiyttäminen. Uusi järjestö otti käyttöön suojeluskuntapiirien mukaisen piirijaon ja paikallisosastot. Vuodenvaihteessa järjestön jäsenmäärä oli noin 30 000, todennäköisesti huomattavasti vähemmän kuin aiempi tukijoiden joukko. Pääsihteeriksi valittiin Ståhlbergin kyyditysjupakassa ryvettynyt entinen yleisesikunnan päällikkö Kurt Martti Wallenius.

Lapuan Liike Ry:ksi muuttunut lapuanliike onnistui vaikuttamaan maan politiikkaan vielä maaliskuun 1931 presidentinvaalissa. Vaaleista oli muodostumassa poliittinen kriisi, sillä vastakkain olivat liikkeen tukema pääministeri Svinhufvud ja laillisuusrintaman Ståhlberg. Svinhufvudin kannatus perustui pelkoon siitä, että Ståhlbergin valinta johtaisi levottomuuksiin ja pahaan kriisiin. Svinhufvudin uskottiin arvovallallaan pitävän lapuanliikkeen ja ääriainekset kurissa. Hän yrittikin viilentää jyrkimpiä tunteita julkaisemalla helmikuussa STT:n kautta tiedonannon, jonka mukaan kaikkien tulisi hyväksyä mikä tahansa vaalitulos. Muutama päivää myöhemmin lapuanliikkeen jyrkän linjan lehti Aktivisti julkaisi kirjoituksen, jonka tulkittiin tarkoittavan, että Ståhlberg pitäisi ampua, jos Svinhufvudia ei valittaisi. Uusi Suomi yritti edelleen ymmärtää liikettä pääkirjoituksessaan, sillä "levottoman mielialan voi viimeaikaisten valtiollisten tapausten valossa käsittää". Maalaisliittolainen sisäministeri Erkki V. Kuokkanen määräsi Aktivistin koko painoksen takavarikoitavaksi ja päätoimittajan pidätettäväksi. Koska lehden muodollinen päätoimittaja oli Vihtori Kosola, ei pidätystä kuitenkaan uskallettu tehdä.

Presidentti Svinhufvud Helsingin Kauppatorilla virkaanastujaispäivänä 3. maaliskuuta 1931. Taustalla presidentin vaimo Ellen Svinhufvud.

Lopulta presidentinvaalien kolmannella kierroksella Svinhufvud valittiin äänin 151–149. Väistyvä presidentti Relander piti tulosta helpotuksena ja kirjoitti päiväkirjaansa, miten "isänmaan asia tuli pelastetuksi". Myöhemmin on arveltu, että Ståhlbergin valinta olisi saattanut nostaa uuden laittomuusaallon.

Lapuanliikkeen kannatus laski nyt entisestään kun sen viimeinenkin laajasti kannatettu tavoite oli saavutettu. Liike kuitenkin keskittyi seuraavaan tavoitteeseensa, sosiaalidemokratian kitkemiseen. Marraskuussa Lapuan Liike Ry:n perustamiskokouksessa se oli ottanut viralliseksi tavoitteekseen SDP:n lakkauttamisen. Sosiaalidemokratian hävittämistä perusteltiin sillä, että SDP oli äänestänyt tasavallan suojelulakia vastaan ja yrittänyt hidastaa kommunistilainsäädännön toimeenpanemista. Liikkeessä katsottiin, että kommunistit tai muut äärivasemmistolaiset olivat soluttautuneet ainoaan jäljelle jääneeseen vasemmistopuolueeseen ja oli tarpeellista hävittää koko vasemmisto. Ääriradikaalit suunnittelivat myös SDP:n kanssa yhteistyössä olleesta laillisuusrintamasta eroon pääsyä. Suomalaisten enemmistö ei kuitenkaan pitänyt sosiaalidemokraatteja uhkana. Lapuanliike hiljenikin seuraavaksi puoleksi vuodeksi.

Syksy 1931 – kevät 1932: Tilanteen kärjistyminen ja lapuanliikkeen loppu

Lapuan työväentalon naulaus

Lapuan työväenyhdistyksen talo laudoitettuna 1931.

RKP:läinen sisäministeri Ernst von Born antoi 17. syyskuuta 1931 käskyn avata Sosiaalidemokraattien haltuun siirtynyt Lapuan työväentalo, jonka sulkeminen oli ollut koko lapuanliikkeen alku. Born kysyi Vaasa-sanomalehden haastattelussa ”kumpi täällä määräsi, hallitus vai Kosola”. Liike vastasi haasteeseen. Lapualla järjestettiin uusi kansalaiskokous, jonka päätteeksi 2 000 miestä naulasi ja laudoitti työväentalon umpeen 21. syyskuuta 1931. Maassa kiersi jälleen huhuja vallankaappauksesta, jonka suunnittelijoiksi epäiltiin Vapaussodan Rintamamiesten Liittoa ja Maakuntien liikettä. Lapuanliike julkaisi lausuntoja, joissa puhuttiin epämääräisesti valtiojärjestyksen muuttamistarpeesta. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 7. marraskuuta 1931 Eljas Erkko kirjoitti, että maassa suunniteltiin vallankaappausta, jonka johdossa olivat luultavasti K. M. Wallenius ja Ajan Suunta -lehden päätoimittaja Arne Somersalo. Etsivän Keskuspoliisin (EK) päällikön Esko Riekin mielestä maassa kuitenkin suunniteltiin korkeintaan ilkivallan tasoista toimintaa. Etsivään Keskuspoliisiin ei kuitenkaan luotettu. Syksyllä 1931 oli perustettu hallituksen tuella Pro Patria et Lege – Isänmaan ja Lain Puolesta -salaseura, joka seurasi lapualaisten toimintaa.

Lapualla pidettiin 14. marraskuuta kokous, jonka ohjelmajulistus osoitti liikkeen siirtyneen äärioikealle. Vaadittiin siirtymistä enemmistövaalijärjestelmään, äänioikeuden sitomista verojen maksukykyyn, sosiaalisista uudistuksista luopumista, eduskunnan vallan siirtämistä hallitukselle, maataloustuotannon tukemista tullein, lapuanliikkeen laittomaan toimintaan osallistuneiden vapauttamista ja sosiaalidemokraattien toiminnan kieltämistä.

Mäntsälän kapina ja lapuanliikkeen lakkauttaminen

Pääartikkeli: Mäntsälän kapina

Mäntsälän kapinallisia Mäntsälän suojeluskuntatalolla kapinan aikaan maaliskuussa 1932.

Mäntsälässä pidettiin 25. tammikuuta 1932 kansalaiskokous, jonka päätteeksi päätettiin naulata kiinni kaikki Mäntsälän työväentalot. Useita työväentaloja ehdittiinkin sulkea ja Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander lähetti paikalle poliisiosaston rauhoittamaan tilannetta. Lapuanliikkeen kannattajat näkivät maaherran suojelevan sosialisteja. Mäntsälän Ohkolan työväentalolla oli tarkoitus pitää 27. helmikuuta kokoomuksesta SDP:hen loikanneen kansanedustajan Mikko Erichin puhetilaisuus. Lapualaiset pitivät Erichiä loikkansa vuoksi maanpetturina. Mäntsälään oli saapunut tilaisuuden johdosta 24. helmikuuta lapuanliikkeen tukijoita. Suojeluskuntien päällikkö Lauri Malmberg pyysi perumaan Erichin puhetilaisuuden mahdollisten levottomuuksien vuoksi. Pyynnöstä kieltäydyttiin.

27. helmikuuta arviolta 400–700 suojeluskuntalaista keskeytti Erichin puhetilaisuuden ammuskelemalla Ohkolan työväentalolla. Suojeluskuntalaiset siirtyivät luutnantti Artturi Vuorimaan johdolla Mäntsälän suojeluskuntatalolle ja kieltäytyivät antautumasta viranomaisille. Vuorimaa antoi 28. helmikuuta kapinajulistuksen ja Mäntsälän kapinana tunnettu hallituksen ja lapuanliikkeen välinen hermotaistelu alkoi. Pro Patria et Lege – Isänmaan ja Lain Puolesta -liike aktivoitui. Lapuan Liike Ry:n johto päätti yön yli pohdittuaan tukea kapinaa 29. helmikuuta. Seuraavana päivänä myös Kokoomus asettui tukemaan kapinallisia, jotka näyttivät nyt olevan niskan päällä. Mäntsälään saapui pohjalaisia joukkoja. Koko maassa oli liikkeellä 5 000–7 000 suojeluskuntalaista. Kapinallisten hallussa oli Jyväskylä, Salossa liikehdittiin ja Porin suojeluskuntatalolle oli kokoontunut 1 000 aseistautunutta miestä.

Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi ja minä en voi sallia, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiaan vastaan. Suojeluskuntalaitos tulee kärsimään vastaisuudessa arvaamattomia vaurioita, jos osa suojeluskuntalaisista nyt unohtaa valansa ja ryhtyy taistelemaan yhteiskuntajärjestystä vastaan, jota he ovat vannoneet henkeen ja vereen puolustavansa... Vielä tahdon sanoa niille monille, jotka katuen hairahdustaan ovat huolissaan heitä uhkaavasta rangaistuksesta, että jos he hetimiten palaavat kotoisiin askareisiinsa, heitä ei uhkaa mikään rangaistus, mikäli he eivät ole olleet kapinaan yllyttäjiä.... —Presidentti Svinhufvudin radiopuhe 3. maaliskuuta 1932

Presidentti Svinhufvud oli oikeistolainen, mutta ei voinut sallia uutta sisällissotaa ja demokratian romuttumista. Hän piti 3. maaliskuuta 1932 kuuluisan radiopuheensa, jossa vetosi suojeluskuntalaisiin. Puheen jälkeen kapinapesäkkeet hajosivat ja miehet palasivat koteihinsa. Lapuanliikkeen johto päätti lopettaa kapinan 4.–5. maaliskuuta. Jyväskylän kapinapesäke hajosi 5. maaliskuuta, ja seuraavana yönä ilmoitettiin Mäntsälän kapinallisten antautuvan. Kapinajohto ilmoittautui 7. maaliskuuta aamuun klo 10.00 mennessä. Kapinan jälkeen lapuanliikkeen johto tuomittiin lieviin vankeusrangaistuksiin. Lapuan Liike Ry:n toiminta oli kielletty käytännössä jo 29. helmikuuta kommunismin kitkemiseksi laaditun uuden tasavallan suojelulain nojalla. Sisäministeri Arvo Manner lakkautti järjestön 24. maaliskuuta ja raastuvanoikeus vahvisti päätöksen 28. toukokuuta. Lapuanliikkeen vuodet olivat ohitse.

Isänmaallinen Kansanliike IKL

Pääartikkeli: Isänmaallinen kansanliike

Lapuanliikkeen ideologiseksi perillikseksi perustettiin Isänmaallinen Kansanliike (IKL) 5. kesäkuuta 1932. Avoimesti fasistinen IKL aloitti toimintansa 14. kesäkuuta 1932 edustajainkokouksessa Lapualla. Siitä ei kuitenkaan koskaan muodostunut lapuanliikkeen kaltaista vaikutusvaltaista kansanliikettä. Puolueena toimineen IKL:n tavoite oli sosiaalidemokratian kitkeminen ainakin muodollisesti demokratian ja parlamentarismin pelisääntöjä noudattaen. Monille lapuanliikkeen suoran toiminnan radikaaleista ajatus oli vastenmielinen. Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa IKL solmi Kokoomuksen kanssa ”isänmaallisen vaaliliiton". IKL sai 14 kansanedustajaa ja Kokoomuksen kannatus putosi 42 edustajasta 18 kansanedustajaan. Myöhemmissä 1930-luvun vaaleissa IKL sai 14 ja 9 kansanedustajaa ja istui jatkosodan aikana Rangellin hallituksessa 4. tammikuuta 1941 – 5. maaliskuuta 1943. Moskovan välirauhansopimuksen 21. artiklan mukaisesti Isänmaallinen Kansanliike lakkautettiin "hitleriläismielisenä järjestönä" neljä päivää rauhansopimuksen solmimisen jälkeen 23. syyskuuta 1944. Samalla lakkautettiin myös esimerkiksi Akateeminen Karjala-Seura, Lotta-Svärd, Suojeluskunta ja Suomen Aseveljien Liitto.

Lapuanliikkeen perintö

Kansanliikkeen kansliahuone Kosolan nurkkakamarissa. Puhelimessa Vihtori Kosola ja kirjoituskoneen ääressä hänen sihteerinsä Kauno Kangas.

Lapuanliikkeen lakkauttamisen jälkeen Suomen poliittinen elämä tasaantui. 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun kuohuvien vuosien jälkeen yhteiskunnallisesta elämästä oli uusien suojelulakien avulla kitketty pois sekä oikeisto- että vasemmistoradikalismi. Molemmat olivat toiminnallaan pyrkineet murtamaan maan hallitusmuodon ja parlamentarismin perusteita. Poliittiset voimasuhteet oli nyt muotoiltu vastaamaan tilannetta sisällissodan jälkeen. Tie oli avattu tulevalle konsensus- ja eheyttämispolitiikalle. Poliittisten äärilaitojen kannatus hupeni 1930-luvulla, suomalaisten elintaso koheni ja ryhdyttiin luomaan suomalaisen hyvinvointivaltion perusteita. Nousun mahdollisti erityisesti maltillisen vasemmiston aseman tunnustaminen parlamentaristisena toimijana.

Eurooppaan nousi maailmansotien välisenä aikana 12 oikeistodiktatuuria. Lisäksi viisi maata menetti itsenäisyytensä. Väkivallasta ja laittomasta vallankäytöstä huolimatta suomalainen yhteiskunta selvisi oikeistoradikalismin aallosta eurooppalaisiin valtioihin verrattuna melko pienin kolhuin. Lapuanliike oli saavuttanut painostuksellaan kaikki kommunismin kieltämistä koskeneet tavoitteensa. Liike epäonnistui kuitenkin tavoitteessaan muuttaa suomalaisen yhteiskunnan luonnetta. Maltillinen oikeisto ei lopulta lähtenyt tukemaan äärioikeiston radikaaleimpia pyrkimyksiä vaan ryhmittyi laillisuusrintamaan. Valtiovalta ja poliitikot myötäilivät osin pakostakin liikettä ja tekivät näin radikaalien ajaman vallankumouksen tarpeettomaksi. Kun lapuanliike sai kriittisillä hetkillä tahtonsa lävitse sen vaatimuksilta ja toiminnalta mureni pohja.

Toisena syynä siihen, että Suomesta ei tullut oikeistodiktatuuria on pidetty liikkeen järjestäytymättömyyttä ja johdon reaktiivisuutta. Liikkeen keskukseksi muodostuneesta Kosolan talosta pidettiin yhteyttä sähkeillä ja puhelimella maanlaajuiseen verkostoon, joka ei kuitenkaan ollut keskusjohdon komennettavissa. Vihtori Kosolasta henkilönä ei ollut suureksi kansanjohtajaksi, eikä liike löytänyt vahvaa johtajaa, vaikka sellaista taustalla etsittiinkin. Veteraanipoliitikot eivät ryhtyneet liikkeen keulakuviksi houkuttelusta huolimatta. Lapuanliikkeen voimaa ja vaikutusvaltaa määritteli viime kädessä kommunisteja kohtaan tunnettu viha, joka yhdisti henkilöitä, yhdistyksiä ja muita organisaatioita. Kun kommunistien toiminta oli kielletty, myös liikkeen voima laantui. Lapuanliike sai myös voimansa järjestäytymättömyydestään. Sen todellista kannattajien määrää ei tiedetty, sillä liikettä ei oltu valittu asemaansa vaaleilla. Tämä hahmoton painostus teki lapuanliikkeestä vaikutusvaltaisen, sillä sen väittämiä laajasta kansan tuesta ei voitu todistaa vääräksi. Liikkeen tavoitteisiin kohdistettu kritiikki taas voitiin selittää sen vastustajien puheeksi.

Lapuanliike ja fasismi

Liikkeen löyhästä organisaatiosta huolimatta sen taustalla olleiden organisaatioiden vaikuttajat olivat kiinteä äärioikeistolaisten aktivistien joukko. Liikkeen syntyminen ei ollut niin spontaani tapahtuma kuin usein on annettu ymmärtää. Lapuanliikkeet aktivistit olivat myös esimerkiksi laajan kannattajakunnan Vapaussodan Rintamamiesliiton vaikuttajia. Historiankirjoitus ja varsinkin osa yleisestä keskustelusta on myöhemmin toisinaan vähätellyt lapuanliikkeen oikeistoradikalismia ja sen harjoittamaa poliittista väkivaltaa. On varottu lausumasta ääneen fasismi-sanaa. Suomalaista äärioikeistolaisuutta on vähätelty leimaamalla se harvojen radikaalien toiminnaksi. Keskustelu lainehti 2000-luvulle saakka, jolloin se jälleen voimistui politiikan uuspatrioottisen aallon ja itsenäisyyden varhaisvuosien radikalismia tutkineen uuden historiankirjoituksen myötä. Liikkeen poliittista terroria on vähätelty esimerkiksi sanomalla sen olleen ”juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.” Fasismi-syytöksellä oli sotienjälkeisessä Suomessa kuitenkin myös helppo lyödä poliittisia vastustajia ja näin usein tehtiinkin.

On varmaa, että kaikki lapuanliikkeen kannattajat eivät olleet fasisteja. Lapuanliikkeessä he kuitenkin osallistuivat toimintaan, joka oli varsinkin liikkeen loppuvaiheissa luonteeltaan fasistista. Liikettä tutkittaessa ja sitä käsittelevässä kirjallisuudessa on poikkeuksetta jouduttu analysoimaan lapuanliikkeen suhdetta fasismiin. On keskusteltu siitä, täyttääkö lapuanliike yleisesti käytetyt fasismin määritelmät. Uusin historiankirjoitus käsittelee lapuanliikettä osana ajankohtansa fasistista ja äärikoikeistolaista eurooppalaista liikehdintää. Sen tulkinnan mukaan löyhästä protestiliikkeestä ei lopulta tullut avoimen fasistista vain siksi, että sen ydinaktivistit epäonnistuivat tavoitteissaan. Valtiovalta myötäili liikkeen toimintaa ja onnistui syleilemään sen kuoliaaksi.

Lähteet

• Edgren, Torsten & Manninen, Merja & Ukkonen, Jari: Eepos, Suomen historian käsikirja. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27651-0.
• Hentilä, Seppo: Pitkät varjot: muistamisen historia ja politiikka. Helsinki: Siltala, 2018. ISBN 9789522345141.
• Hokkanen, Kari: Kyösti Kallion elämäkerta Teoksesta Kyösti Kallio 2: 1930–1940 (WSOY, Helsinki 1986). Kyösti Kallio -sivusto.
• Niinistö, Jussi: Lapuan Liike – Kuvahistoria kansannoususta 1929–1932. Helsinki: Nimox, 2003.
• Ohtonen, Kalle: Tutkimuksen tulkinta suomalaisesta äärioikeistosta. pro gradu -työ, 2003. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 13.3.2020.
• Perälä, Reijo: Lapuan liike ja sanan mahti. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1998. ISBN 9529888120.
• Ruuskanen, Esa: Viholliskuviin ja viranomaisiin vetoamalla vaiennetut työväentalot: Kuinka Pohjois-Savon Lapuan liike sai nimismiehet ja maaherran sulkemaan 59 kommunistista työväentaloa Pohjois-Savossa vuosina 1930–1932. Väitöskirja,. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2006. ISBN 951-39-293-1. Väitöskirjan verkkoversio (PDF).
• Saarela, Tauno: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. Historiallisia Tutkimuksia 239. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6.
• Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 9511087169.
• Silvennoinen, Oula & Tikka, Marko & Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit: mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY, 2016. ISBN 9789510401323.
• Vares, Vesa & Uola, Mikko & Majander, Mikko: Kansanvalta koetuksella. Sarjassa Suomen eduskunta 100 vuotta, Osa 3. Helsinki: Edita, 2006. ISBN 9513745430.
• Weurlander, Mikaela: Vuosi jolloin Suomea uhkasi fasistinen vallankaappaus 1.3.2019. Yle. Viitattu 11.3.2020.
• Virtanen, Aarni: "Toimikaa, älkää odottako": Vihtori Kosolan puheiden muutokset 1929-1936. Väitöskirja, julkaistu sarjassa Jyväskylä studies in humanities. Jyväskylä: University of Jyväskylä, 2015. ISBN 978-951-39-6396-5. Väitöskirjan verkkoversio (PDF).
• Ylikangas, Heikki: Käännekohdat Suomen historiassa: pohdiskeluja kehityslinjoista ja niiden muutoksista uudella ajalla. Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13745-6.
• Ylikangas, Heikki: Suomen historian solmukohdat. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32864-4.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lapuanliike Wikimedia Commonsissa

Artikkeleita

• Yle Arkivet: Lapporörelsen ville kuva vänstern med våld och terror
• Leiwo, Hannele & Niemistö, Elina: Lapuan­liike 1929–1932 21.12.2019. Yle. Viitattu 11.3.2020.
• Perälä, Reijo: Laillisuusmies Ståhlberg Lapuan liikkeen hampaissa 8.9.2006. Yle. Viitattu 11.3.2020.
• Perälä, Reijo & Lindfors, Jukka: Mäntsälän kapina kukistettiin radion avulla 15.3.2010. Yle. Viitattu 11.3.2020.
• Perälä, Reijo: Talonpoikaismarssin tarkoituksena oli osoittaa, miten valkoista Suomea piti hallita 8.9.2006. Yle. Viitattu 11.3.2020.
• Raevuori, Antero: Pelon henki toi fasismin Suomeen: Vihtori Kosola jäi kauas Hitleristä ja Mussolinista 16.2.2016. Seura. Viitattu 11.3.2020.
• Raevuori, Antero: Valkoinen uhotyö – Lapuan liike isänmaan asialla talonpoikaismarssilla heinäkuussa 1930 20.7.2019. Seura. Viitattu 11.3.2020.

Podcasteja, radiodokumentteja ja dokumentteja

• Heikkinen, Seppo: Mäntsälän kapina (Radiodokumentti) 6.12.2012. Yle Areena. Viitattu 11.3.2020.
• Perälä, Reijo & Lindfors, Jukka: Svinhufvudin puheen toisinto (lukijana Esko Salervo) 15.3.2010. Yle. Viitattu 11.3.2020.
• Seuri, Olli: Lapuan liike ja sanan mahti – tohtorit ja toimittajat Reijo Perälä ja Olli Seuri keskustelevat (Radiokeskustelu) 2.7.2018. Yle Areena. Viitattu 11.3.2020.
• Musta murha, valkoinen totuus – tapaus Onni Happonen (Jakso dokumenttisarjassa Ei vanhene koskaan) 2.7.2018. Yle Elävä Arkisto. Viitattu 11.3.2020.
• Weurlander, Mikaela: Fasismia mustassa autossa (TV-dokumentti) 11.3.2019. Yle Teema Fem. Viitattu 11.3.2020. (ruotsiksi)
• Weurlander, Mikaela: Presidentti on siepattu! (Radiodokumentti) 27.10.2019. Yle Teema Fem. Viitattu 11.3.2020.