Mao Zedong

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Mao)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Mao” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Mao Zedong
Mao Zedong (1963)
Mao Zedong (1963)
Kiinan kansantasavallan puhemies
Pääministeri Zhou Enlai
Seuraaja Liu Shaoqi
Kiinan kommunistisen puolueen puhemies
Edeltäjä Zhang Wentian (nimikkeellä pääsihteeri)
Seuraaja Hua Guofeng
Henkilötiedot
Syntynyt26. joulukuuta 1893
Shaoshan, Kiina
Kuollut9. syyskuuta 1976 (82 vuotta)
Peking, Kiinan kansantasavalta
Puoliso Luó Yīxiù 罗一秀 (1907–1910)
Yang Kaihui 杨开慧 (1920–1930)
He Zizhen 贺子珍 (1930–1937)
Jiang Qing 江青(1939–1976)
Tiedot
Puolue Kiinan kommunistinen puolue
Uskonto ateisti
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Mao Zedong (Zh-Mao Zedong.ogg ääntäminen mandariiksi (ohje) yksink.: 毛泽东; perint.: 毛澤東; pinyin: Máo Zédōng; Wade–Giles: Mao Tse-tung, kohteliaisuusnimi: Rùnzhī 润芝, 26. joulukuuta 18939. syyskuuta 1976) oli kiinalainen kommunisti, sotilas ja poliitikko, joka kehitti maolaisuutena tunnetun opin. Kiinan kommunistisen puolueen ensimmäisenä puheenjohtajana Mao johti kommunistit voittoon Kiinan sisällissodassa, ja 1. lokakuuta 1949 hän perusti Kiinan kansantasavallan, jota johti suvereenisti kuolemaansa saakka.

Maon merkittäviksi ansioiksi on luettu Kiinan nostaminen takaisin suurvallaksi oopiumisodista alkaneen ulkomaiden valta-aseman jälkeen. Hänen on katsottu yhdistäneen aiemmin hajanaisen Kiinan, purkaneen feodalistisen järjestelmän ja ainakin auttaneen japanilaisten valloittajien karkotuksessa. Maoa pidetään myös taitavana sissisodan johtajana ja teoreetikkona. Kommunistien valtaannousun ja kansantasavallan perustamisen jälkeen Maon perintö on ristiriitaisempi, ja sitä varjostavat epäonnistunut talouspolitiikka, toisinajattelijoihin kohdistunut vaino sekä valtaviin mittasuhteisiin paisunut henkilökultti.

Maon johtamistyylille oli ominaista tavallisten kiinalaisten mobilisoiminen erilaisiin uudistusohjelmiin ja joukkoliikkeisiin. Niistä tunnetuimmat olivat 1950-luvun lopulla toteutettu suuri harppaus ja 1960-luvulla alkanut kulttuurivallankumous. Suuren harppauksen tarkoituksena oli modernisoida ja teollistaa Kiina nopeasti, mutta epärealistiset tavoitteet ja kehno suunnittelu johtivat talouden syöksykierteeseen ja maanlaajuiseen nälänhätään, jossa kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä. Kulttuurivallankumouksen tavoitteena oli uudistaa Kiinan poliittista elämää ja syrjäyttää Maon kilpailijat. Tilanne karkasi nopeasti keskushallinnon käsistä ja Kiinan kaupungit ajautuivat sekasortoiseen tilaan. Maon valtakauden viimeiset kymmenen vuotta olivat epävakaata aikaa, jota leimasivat sisäinen valtataistelu ja poliittinen väkivalta.

Arviot Maon perinnöstä ovat vahvasti jakautuneet, ja hänen jälkimaineensa on vaihdellut uskonnollisesta palvonnasta täydelliseen tuomioon. Virallisesti Kiinan kansantasavalta kunnioittaa Maoa valtakunnan yhdistäjänä ja perustajana, mutta tunnustaa hänen myöhemmät epäonnistumisensa. Länsimaissa Maoon suhtaudutaan usein hirmuvaltiaana, joka vainosi sumeilematta vastustajiaan ja edisti poliittisia päämääriään valtavista ihmishenkien menetyksistä piittaamatta.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maon lapsuudenkoti Shaoshanissa on nykyään turistinähtävyys. Kuva vuodelta 2010.

Mao syntyi Hunanin maakunnassa Shaoshanin kylässä.[1] Hänen isänsä oli entinen pientilallinen, joka oli sittemmin vaurastunut viljan välittäjänä ja omisti myös itse suhteellisen paljon maata.[2] Maon suku ei ollut rikas tai kuuluisa, muttei myöskään erityisen köyhä.[3] Mao itse väitti myöhemmin tulleensa huonosti toimeen isänsä kanssa ja kertoi aloittaneensa kapinoinnin jo nuorella iällä, koska nöyrä käytös ei tyydyttänyt öykkärimäistä isää sen paremmin.[2] Syynä oli ilmeisesti se, ettei isä ymmärtänyt Maon lukuharrastusta. Äitiään Mao sen sijaan muisteli lämmöllä.[4]

Kahdeksanvuotiaana Mao meni kylänsä kouluun, missä hän tutustui klassiseen kiinalaiseen kirjallisuuteen.[1] Mao ei pitänyt opettajastaan, mikä herätti hänessä elinikäisen halveksunnan intellektuelleja kohtaan.[2] Kyläyhteisö piti koulutuksen ainoana mielekkäänä tavoitteena kirjanpidon oppimista, ja 13-vuotiaana Mao lopetti koulun voidakseen työskennellä perheensä maatilalla.[1]

Maon isä järjesti pojalleen vaimoksi paikallisen tytön.[2] Mao kieltäytyi kuitenkin hyväksymästä järjestettyä avioliittoa ja käyttäytyi kuin suhdetta ei olisi ollut. Pian tämän jälkeen hän siirtyi maakunnan pääkaupunkiin Changshaan ja jatkoi opintojaan siellä.[1][2]

Changshassa Mao tutustui ensimmäistä kertaa länsimaisiin ajatuksiin. Häneen vaikuttivat Liang Qichaon ja Sun Yat-senin kaltaiset kiinalaiset poliittiset uudistajat ja vallankumoukselliset. Mao ihaili myös sotilasjohtajia ja -sankaruutta. Hänen esikuviaan olivat esimerkiksi Kiinan muinaiset keisarit sekä Napoleon Bonaparte ja George Washington.[1]

Monet elämäkerturit ovat yrittäneet löytää nuoren Maon toiminnasta viitteitä, jotka selittäisivät hänen myöhemmän maineensa hirmuvaltiaana. Nämä yritykset ovat kuitenkin epäonnistuneet, ja kaikesta päätellen Maon lapsuus oli kiinalaisittain varsin tavanomainen. Historioitsija Lee Feigonin mukaan Mao oli ”hyvännäköinen poika hyvin toimeentulevasta maalaiskodista”. Vaikka Mao myöhemmin väitti kapinoineensa isäänsä vastaan, hänen opintonsa tapahtuivat perheen taloudellisella tuella ja isän hyväksynnällä. Välit vanhempiin olivat ajoittaisista kiistoista huolimatta ilmeisesti varsin hyvät ja pysyivät läheisinä vielä kotoa muuton jälkeenkin.[5]

Poliittinen herääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao Zedong vuonna 1919.

Lokakuussa 1911 puhkesi Wuchangin kaupungissa kapina Qing-dynastiaa vastaan. Se levisi nopeasti myös Changshaan, missä nuori Mao värväytyi Sun Yat-senin vallankumousarmeijan riveihin. Mao toimi sotilaspalvelijana, ja pesti päättyi jo 6 kuukautta myöhemmin.[1][2] Kokemus osoitti Maolle aseellisen toiminnan poliittisen vaikutusvallan.[1]

Keväällä 1912 keisarikunnan tilalle perustettiin ensimmäinen Kiinan tasavalta. Virattomaksi jäänyt Mao opiskeli muun muassa poliisikoulussa, lakikoulussa ja kauppaopistossa sekä historiaa. Changshan kirjastossa hän luki kiinankielisiä käännöksiä liberaalista länsimaisesta kirjallisuudesta. Perinteinen virkamiesjärjestelmä oli lakkautettu 1905, ja koulutusjärjestelmän uudistaminen länsimaisen mallin mukaan oli vielä kesken, mikä teki virkamiesuralle tähtäävien nuorten tulevaisuudesta epävarman.[1]

Mao asettui lopulta opiskelemaan Changshan normaalikouluun, missä hän ensimmäistä kertaa aktivoitui poliittisesti ja oli perustamassa useita opiskelijajärjestöjä ja opintopiirejä. Monet Maon järjestötovereista liittyivät sittemmin Kiinan kommunistiseen puolueeseen. Viralliset opinnot painottuivat Kiinan historiaan, kirjallisuuteen ja filosofiaan sekä länsimaiseen ajatteluun. Mao valmistui koulusta 1918 ja siirtyi Pekingin yliopistoon, missä hän toimi puolen vuoden ajan kirjastoapulaisena. Yliopisto oli Kiinan älymystön keskus, ja Mao tapasi siellä ensimmäistä kertaa Kiinan kommunistisen puolueen tulevat perustajat Li Dazhaon ja Chen Duxiun.[1]

Kiinalaisen älymystön keskuudessa oli vuodesta 1915 alkanut syntyä radikaali liike, joka hylkäsi länsimaisen liberalismin ihanteet ja pani toivonsa marxilaisuuteen ja leninismiin. Toukokuussa 1919 Kiinassa puhkesi laajamittaisia protesteja, jotka vastustivat Saksan Kiinassa sijaitsevien siirtomaiden luovuttamista Japanille ja vaativat niiden palauttamista Kiinalle. Chen Duxiu pani Pekingissa alulle opiskelijamielenosoitukset, joihin myös Mao liittyi. Kesällä 1919 hän oli perustamassa erilaisia Japanin-vastaisia järjestöjä, joiden jäseniksi tuli opiskelijoita, kauppiaita ja työläisiä. Mao ryhtyi myös kirjoittamaan aktiivisesti, ja hänen teksteissään oli usein myönteisiä viittauksia Venäjän vallankumoukseen ja kommunistisiin vallankumousliikkeisiin.[1]

Maosta tuli syyskuussa 1920 changhshalaisen koulun rehtori, ja seuraavassa kuussa hän organisoi sosialistisen nuorisojärjestön toiminnan kaupungissa. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän avioitui entisen opettajansa tyttären Yang Kaihuin kanssa. Mao ja Yang saivat 1920-luvun alussa kaksi poikaa.[6]

Liittyminen kommunisteihin ja Kuomintangiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao Kantonin-vuosinaan.

Li ja Chen perustivat Kiinan kommunistisen puolueen (KKP) Shanghaissa vuonna 1921. He olivat ryhtyneet marxilaisiksi lokakuun vallankumouksen jälkeen.[7] Alkuvuodesta 1921 myös Mao sitoutui lopullisesti kommunismiin Kiinan tulevaisuutta määrittelevänä poliittisena teoriana. Heinäkuussa hän osallistui KKP:n ensimmäiseen puoluekokoukseen.[6]

Kommunistinen puolue solmi 1923 liiton Sun Yat-Senin kansallismielisen Kuomintang-puolueen kanssa. Mao liittyi yhtenä ensimmäisistä kommunisteista Kuomintangiin. Alkuvuodesta 1924 hän muutti perheineen Shanghaihin, missä hän toimi puolueen toimeenpanevan toimiston päämiehenä. Vuodenvaihteessa hän palasi lepäämään kotikyläänsä Shaoshaniin, missä paikalliset osoittivat mieltä länsimaisten poliisien ammuttua Shanghaissa kymmeniä kiinalaisia. Tapahtumien todistaminen sai Maon oivaltamaan maaseudun köyhälistön merkityksen onnistuneelle vallankumoukselle. Mao pyrkikin jatkossa kanavoimaan maalaisväestön spontaanit mielenilmaukset järjestäytyneeksi, kommunistien alaisuudessa tapahtuvaksi poliittiseksi toiminnaksi.[8]

Mao joutui Hunanin sotilasjohdon epäsuosioon ja pakeni Kuomintangin tukialueille Kantoniin, missä hänestä tuli puolueen propagandaosaston päällikkö ja Poliittisen viikkolehden toimittaja. Vaikka Mao asui ja toimi kaupungissa, hänen poliittinen mielenkiintonsa keskittyi maaseudun väestöön. Mao esimerkiksi antoi poliittista opetusta pienviljelijöille.[9]

Vuonna 1925 kuolleen Sun Yat-Senin seuraajaksi tuli Tšiang Kai-šek. Tšiang oli muodollisesti sitoutunut maailmanvallankumoukseen[9] ja riippuvainen Neuvostoliiton sotilaallisesta avusta,[9][10] mutta pyrki samalla varmistamaan Kiinan riippumattomuuden ulkovalloista. Toukokuussa 1926 hän erotti useimmat kommunistit Kuomintangin päättävistä elimistä. Poikkeuksellisesti Mao sai jatkaa tehtävässään lokakuuhun 1926 asti, ja hänen värväämänsä maalaiset jatkoivat kommunistien etujen ajamista.[9]

Kesällä 1926 Tšiang aloitti niin kutsutun pohjoisen sotaretken, jonka päämääränä oli syrjäyttää Pekingin konservatiivinen hallitus ja yhdistää sotaherrojen hallitsema hajanainen Kiina. Sotaretken onnistuminen nosti Tšiangin Kiinan johtajaksi ja merkitsi samalla Kuomintangin ja kommunistien yhteistyön päättymistä. Shanghaissa kommunistien johtamat ammattiliitot ottivat kaupungin Kuomintangin valtaan ennen Tšiangin armeijoiden saapumista. Kaupungin valloitettuaan Tšiang alkoi vainota paikallisia kommunisteja[10] ja huhtikuussa 1927 hän murhautti heitä suurin määrin.[9] Nankingiin perustamaansa hallitukseen Tšiang ei ottanut yhtään kommunistia.[10] Puhdistuksien seurauksena KKP käytännössä katosi kaupungeista ja myös maaseudulla sen valta heikkeni.[9]

Sisällissodan alku ja Kiinan neuvostotasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1926 Mao palasi Hunaniin ja alkoi tutustua maalaisväestön poliittiseen liikehdintään. Alkuvuodesta 1927 hän ennusti maaseudun köyhälistön laajamittaisen kapinan olevan aivan käsillä ja johtavat nopeaan vallanvaihtoon. Syyssadonkorjuun aikana Hunanissa käynnistyikin kansannousu, joka kuitenkin kukistui nopeasti. Lokakuussa Mao johti eloonjääneet kannattajansa Jinggangvuorille, mistä käsin Kiinan puna-armeija alkoi toteuttaa pitkäkestoista vallankumoussotaa. Maon komentama ydinjoukko koostui alkuun vain muutamista sadoista kapinallisista. Pienuudestaan huolimatta kommunistipuolueen aseellinen siipi nautti miljoonien talonpoikien hiljaista sympatiaa, ja tämä osoittautui keskeiseksi tekijäksi vallankumouksen myöhemmässä menestyksessä.[9]

Vuodet 1927–1930 Mao ja armeijan ylipäällikkö Zhu De kehittivät sissisodan taktiikkaa ja laajensivat Jiangxin ja Hunanin rajaseuduilla sijainneita tukialueitaan.[11] Sekä Moskova että KKP:n Shanghaissa toiminut keskuskomitea suhtautuivat tähän kuitenkin pelkkänä viivytystaisteluna; todellisen vallankumouksen uskottiin edelleen alkavan kaupunkien teollisuuskeskuksista. Kesällä 1930 keskuskomitea määräsi puna-armeijan valloittamaan useita Keski- ja Etelä-Kiinassa sijaitsevia suurkaupnkeja ja näin käynnistämään maanlaajuisen, työväestöön tukeutuvan vallankumouksen. Yritys johti raskaisiin tappioihin, jolloin Mao käskyjen vastaisesti määräsi operaation keskeytettäväksi ja vetäytyi takaisin tukialueilleen Etelä-Jiangxissa.[12]

Vuodenvaihteessa 1927–1928 Mao tutustui He Zizhenin, joka oli hänen ystävänsä sisko ja kaunis nuori nainen. Aluksi He toimi Maon avustajana ja paikallisen murteen tulkkina. Keväällä 1928 hän muutti Maon luokse asumaan. Mao ja He järjestivät myös epämuodollisen avioliittoseremonian, vaikka Mao olikin edelleen periaatteessa liitossa Yang Kaihuin kanssa.[13]

Marraskuussa 1930 paikallinen sotaherra kosti Maon kapinoinnin teloittamalla Yangin. Yangille annettiin mahdollisuus tuomita miehensä toiminta, mistä hän kuitenkin kieltäytyi. Mao suri Yangin kuolemaa loppuelämänsä ja kirjoitti hänen muistolleen useita runoja. Myös Zhu Den vaimo ja Maon adoptiosisko Zejian murhattiin vuosikymmenen vaihteessa.[14]

Marraskuussa 1931 kommunistit julistivat hallitsemansa alueet Kiinan neuvostotasavallaksi, jonka puhemieheksi Mao nimitettiin. Vallankumousliike alkoi entistä enemmän tukeutua maalaisväestöön ja pyrki laajentamaan maaseudulla sijainneita tukialueitaan vähitellen. Kaupungeissa kommunistien kannatus jäi sen sijaan vähäiseksi. Jiangxin neuvostotasavallan asevoimat käsittivät parhaimmillaan 200 000 miestä ja sen hallitsemalla alueella asui miljoonia ihmisiä. Sotilasasioista päättivät lähinnä puna-armeijan komentajat, ja Mao jäi varsinkin neuvostotasavallan viimeisinä vuosina pitkälti muodollisen keulakuvan asemaan.[12]

Pitkä marssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkän marssin reitti 1934–1935. Tummanpunainen alue kartan yläosassa on kommunistien tukialue Yan’anissa ja sen ympäristössä.

Tšiang Kai-šek aloitti neuvostotasavaltaa vastaan sotaretken, jonka päämääränä oli ensin saartaa ja myöhemmin tuhota kommunistien joukot. Ensimmäisissä taisteluissa puna-armeija löi lukumäärältään ylivoimaiset mutta heikosti motivoituneet ja koulutetut vihollisarmeijat helposti. Vuonna 1934 Tšiang laittoi kuitenkin asialle omat valiojoukkonsa, mikä pakotti kommunistit hylkäämään tukialueensa Jiangxissa.[12]

Puna-armeija päätti evakuoida joukkonsa Kiinan luoteisosiin. Noin vuoden kestänyt, 5 000 – 10 000 kilometrin matkan käsittänyt vetäytyminen tuli sittemmin tunnetuksi pitkänä marssina. Lokakuussa 1934 Jiangxista lähti matkaan noin 86 000 sotilasta ja puolueen virkailijaa.[15][16] Mao saapui Shaanxin maakuntaan syksyllä 1935, jolloin hänen joukkonsa olivat huvenneet vain noin 8 000 mieheen.[12] Vuoden 1936 loppuun mennessä myös Zhun ja muiden kommunistijohtajien armeijat saapuivat Shaanxiin ja nostivat puna-armeijan vahvuuden 30 000 mieheen.[15]

Pitkästä marssista tuli Kiinan kommunistisen puolueen keskeinen sankaritarina,[15] ja se nosti Maon puolueen kiistattomaksi johtohahmoksi. Tammikuussa 1935 hänet nimitettiin KKP:n puheenjohtajaksi.[12][15] Maosta tuli puolueen asevoimien tosiasiallinen ylipäällikkö, mitä hän onnistuneesti alkoi käyttää myös poliittisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen.[16] Mukana marssilla oli Maon vaimo He, joka oli yksi harvoista pitkästä marssista selvinneistä naisista.[17]

Joulukuussa 1936 Mao asettui Yan’aniin, josta tuli Kiinan kommunistien keskus seuraavien vuosien ajaksi.[18] Yan’anin-kauden katsotaan loppuneen joko vuoteen 1945 ja toisen maailmansodan päättymiseen[12] tai vuoteen 1947, jolloin KKP ja Kuomintang kävivät ratkaisevaa taistelua Kiinan herruudesta. KKP:n voiton jälkeen aikakausi romantisoitiin kommunistien välisen veljeyden, tasa-arvon ja päättäväisyyden vertauskuvaksi.[16] Mao itse muisteli aikaa nostalgialla, ja halu palata Yan’anin vaatimattomaan mutta yhteisölliseen elämäntapaan vaikutti merkittävästi hänen myöhempiin poliittisiin päätöksiinsä.[19]

Sota Japania vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao ja Tšiang Kai-šek skoolaavat Japanista saadulle voitolle vuonna 1945.

Komintern linjasi elokuussa 1935, että kommunistien tulisi pyrkiä muodostamaan fasisminvastaisia kansanrintamia. Toukokuusta 1936 lähtien myös Kiinan kommunistinen puolue pyrki lähestymään Tšiangia. Joulukuussa 1936 joukko kansallismielisiä upseereja sieppasi Tšiangin ja painosti häntä päättämään sisällissodan. Välikohtauksen toimeenpanneet upseerit olivat kotoisin Japanin miehittämästä Koillis-Kiinasta ja halusivat keskittää Kiinan kaikki voimat ulkoista vihollista vastaan. KKP ja Kuomintang alkoivat neuvotella yhtenäisestä Japanin-vastaisesta rintamasta ja pääsivät pääkohdista sopuun suhteellisen nopeasti. Japani hyökkäsi Kiinaan kesällä 1937, ja syyskuussa Kuomintang ja KKP sopivat muodollisesta liitosta.[12]

Vuosina 1936–1940 Mao keskittyi ensimmäistä kertaa sitten 1920-luvun poliittiseen teoriaan. Hän opiskeli neuvostoliittolaista filosofiaa ja kehitti omaa tulkintaansa marxilaisuudesta. Lisäksi hän kirjoitti sissi- ja vallankumoussodan teoriasta. KKP:n ja Kuomintangin yhteistyöhön Mao suhtautui myönteisesti ja katsoi, ettei yhteisrintamaa tulisi hajottaa ennenaikaisilla vaatimuksilla sosialismiin siirtymisestä. Tämä johti puhdasoppisempien kommunistien taholta syytöksiin Kuomintangin mielistelystä, ja puolueen sisäinen valtataistelu Moskovan linjaa edustanutta Wang Mingiä sekä Maon johtajuutta vastustanutta Zhang Guotaoa vastaan jatkui.[12] Vuonna 1939 Mao erosi He Zizhenistä ja avioitui suositun näyttelijättären ja kommunistiaktivistin Jiang Qingin kanssa.[17]

Vuonna 1938 Mao esitteli ensimmäistä kertaa ajatuksen kiinalaisesta marxilaisuuden tulkinnasta, joka tukeutui Kiinan yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin erityispiirteisiin. Vuosina 1942–1943 hän käynnisti poliittisen kampanjan, jonka aikana KKP:hen sodan aikana liittyneille uusille jäsenille opetettiin marxismin ja leninismin perusteita. Kampanjaan kuului myös poliittinen puhdistus, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Kiinan kommunistinen puolue Neuvostoliiton ohjauksesta. Maaliskuussa 1943 Mao nimitettiin puolueen pääsihteeriksi ja politbyroon johtajaksi, mikä teki hänestä ensimmäistä kertaa KKP:n muodollisen päämiehen.[12]

Kiinan–Japanin sodan aikana kommunistit laajensivat valtaansa maaseudulla. Puna-armeijasta irrotettiin pieniä osastoja, jotka soluttautuivat vihollislinjojen taakse ja alkoivat rakentaa kannatusta kommunistiselle puolueelle. Samalla puolue muutti retoriikkaansa nationalistiseen ja japanilaisvastaiseen suuntaan. Sota loppui viimein vuonna 1945. Kiinan puna-armeija oli tuohon mennessä kasvanut 500 000 – 1 000 000 miehen vahvuiseksi, ja KKP:n tukialueilla asui jopa 90 miljoonaa ihmistä.[12]

Kommunistien voitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao julistaa Kiinan kansantasavallan perustetuksi 1. lokakuuta 1949.

Japanin antauduttua yhtenäisrintama luhistui ja Kiinan sisällissota jatkui.[20] Neuvostoliiton johtaja Iosif Stalin häälyi KKP:n ja Kuomintangin välillä.[12] Hän oli tukenut ajatusta Kuomintangin tuella tapahtuvasta vallankumouksesta jo 1920-luvulla.[9] Stalin suhtautui skeptisesti KKP:n mahdollisuuksiin voittaa sisällissota ja piti Maoa epäluotettavana alamaisena, joka oli enemmän kiinalainen nationalisti kuin aito kommunisti. Vastavuoroisesti myös Mao suhtautui epäluuloisesti Neuvostoliiton vaikutusvaltaan.[12]

Neuvostoliitto vetäytyi Japanilta valloittamiltaan alueilta vuonna 1946, mikä käynnisti kommunistien ja Kuomintangin välisen kilpajuoksun. Pohjois-Mantšuria päätyi kommunisteille, jotka sodan alussa kärsivät kuitenkin sotilaallisia tappioita. Yritykset saada aikaan neuvottelurauha epäonnistuivat ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto vetäytyivät Kiinasta vuoden 1947 aikana. Tämän jälkeen kommunistit vahvistivat nopeasti asemiaan ja valloittivat koko Manner-Kiinan vuoteen 1949 mennessä.[20] Tšiangin hallitus pakeni Taiwanin saarelle ja Yhdysvaltain tukemana katsoi edelleen edustavansa koko Kiinaa.[21]

Jo vuoden 1949 keväällä Mao ilmoitti, että Kiinan vallankumous oli poikkeuksellisesti tullut maaseudulta kaupunkeihin, mutta tästä lähin tärkein rooli olisi kaupungeilla ja teollisuudella.[19] Syyskuussa hän piti kuuluisan puheen, jossa totesi ”Kiinan kansan nousseen jaloilleen”.[22] Mao julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi 1. lokakuuta 1949. Tiananmenin portin eteen oli kokoontunut noin 300 000 ihmisen yleisö. Maosta tuli kansan keskushallitusneuvoston puhemies, joka oli presidenttiä vastaava virka.[23]

Kansantasavallan ensimmäiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunistimaiden johtajat Stalinin 70-vuotissyntymäpäivillä: vasemmalta oikealle Mao Zedong, Nikolai Bulganin, Iosif Stalin, Walter Ulbricht ja Jumžagijn Tsedenbal.

Kansantasavallan ensimmäisenä tavoitteena oli ulottaa valtansa koko maahan ja palauttaa vakauttaa olosuhteet. Viimeiset Kuomintangin joukot antautuivat kuitenkin vasta 1954. Kiinassa toteutettiin myös maailmanhistorian suurin maaudistus, jossa suurmaaomistajien ja luostarien viljelysmaat jaettiin pienviljelijöille ja tilattomalle väestölle. Yksittäisen viljelijän näkökulmasta lisäys ei ollut kovin suuri, mutta se riitti nostamaan miljoonat kiinalaiset köyhyydestä. Monin paikoin uusjako toteutettiin väkivallalla uhkaamalla, ja kuolleiden määrä kohosi vähintään satoihin tuhansiin. Mao hyväksyi väkivallan käytön välttämättömänä osana prosessia.[24]

Toinen keskeinen tavoite oli taloudellisten olojen vakauttaminen ja hyperinflaation lopettaminen. Valtaa oli alkuun hajautettu useille puolueille ja talouspolitiikka muistutti sekataloutta. Pragmaattinen taloudenpito ja Kuomintangin kaudella valtavaksi paisuneen korruption suitsiminen tekivät KKP:n vallasta varsin suositun.[25]

Kiinan kommunistisella puolueella ei ollut kokemusta valtion johtamisesta, joten kansantasavallan taloudellinen ja poliittinen elämä järjestettiin Neuvostoliiton keskusjohtoisen mallin mukaan.[26] Kiinaan rakennettiin myös kattava pakkotyöleirien ja poliittisten vankiloiden verkosto, johon toisinajattelijat ja Maon epäsuosioon joutuneet kommunistit lähetettiin ”uudelleenkoulutettaviksi työn kautta”. 1980-luvulle mennessä vankileirijärjestelmän läpi oli kulkenut kymmeniä miljoonia ihmisiä, joista huomattava osa ei todellisuudessa ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen.[27]

Joulukuussa 1949 Mao matkusti Neuvostoliittoon hieromaan sopua Stalinin kanssa. Vierailun alussa vietettiin Stalinin 70-vuotispäiviä, ja Mao oli juhlassa kunniapaikalla isännän vierellä. Yksityisesti Stalin kohteli Maoa yliolkaisesti, ja lännessä jopa spekuloitiin tämän joutuneen kotiarestiin – omien sanojensa mukaan Mao vierailun alussa lähinnä söi, nukkui ja kävi vessassa. Huhujen myötä Stalin alkoi vihdoin neuvotella vakavissaan.[28] Kaksi kuukautta kestäneen vierailun päätteeksi Kiina ja Neuvostoliitto solmivat yhteistyösopimuksen, ja Stalin lupautui antamaan Kiinalle talousapua.[26] Neuvostoliitto ryhtyi myös boikotoimaan Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöksentekoa protestina sille, että Kiinan jäsenyys YK:ssa oli edelleen Tšiangin hallituksella.[29] Sopimus oli muodollisesti tasaveroinen, mutta kulissien takana Mao joutui tekemään useita myönnytyksiä Stalinille.[28]

Korean sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton tukema Korean demokraattinen kansantasavalta (”Pohjois-Korea”) hyökkäsi Korean niemimaan eteläosia hallinneeseen Korean tasavaltaan kesäkuussa 1950. Yhdistyneet kansakunnat tuomitsi hyölkkäyksen ja erityisesti Yhdysvallat lähetti suuren määrän sotilaita Koreaan. Kun YK:n joukot lähestyivät Kiinan ja Korean rajaa, Kim Il-sung pyysi sotilaallista apua Maolta.[30]

Mao oli alkuun kahden vaiheilla ja pyysi Neuvostoliitolta kalustoa ja apua Kiinan ilmatilan suojaamiseen, mihin Stalin suostui. Lokakuusta 1950 lähtien kiinalaiset joukot osallistuivat aktiivisesti sodankäyntiin Koreassa. Alkumenestyksen innoittamana Mao alkoi vaatia koko Korean valloittamista ja Yhdysvaltain joukkojen ajamista niemimaalta. Kesästä 1951 lähtien sota jumiutui pattitilanteeksi ja molemmat osapuolet lakkasivat tavoittelemasta koko niemimaan valloitusta. Konflikti jatkui kuitenkin vielä kaksi vuotta.[30]

Yhteensä Koreassa palveli miljoonia kiinalaisia sotilaita,[30] ja tappiot nousivat jopa miljoonaan mieheen.[31] Tuloksettomuudestaan huolimatta sota nosti Maon arvovaltaa, ja Stalinin epäilykset hänen kiinalaiskansallisista tendensseistään hälvenivät.[26] Sota yhdisti kiinalaiset ulkoista vihollista vastaan ja teki Maosta kolonialismin vastaisen taistelun sankarin, erityisesti entisissä siirtomaissa.[31]

Viisivuotissuunnitelma ja satojen kukkien kampanja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao noin vuonna 1955.

Mao ja Liu Shaoqi päättivät vuonna 1950, että sosialismiin siirtyminen alkaisi kaupungeista. Maatalous kollektivisoitaisiin vasta, kun kotimainen teollisuus kykenisi tuottamaan tähän tarvittavat koneet.[19] Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma tehtiin neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden avulla, ja sen toimeenpano alkoi 1953.[26] Kaksi vuotta myöhemmin Mao muutti kuitenkin kantaansa ja ilmoitti, että yhteiskunnallisen uudistumisen tulisi edeltää teknologista uudistumista. Neuvostotyylisten keskusjohtoisten suunnitelmien sijaan Mao alkoi uudistaa Kiinaa mobilisoimalla väestöä erilaisiin kampanjoihin, ja maatalouden kansallistaminen päätettiin toteuttaa nopeassa tahdissa. Puoluejohdon kollektiivinen päätöksenteko alkoi korvautua Maon omavaltaisella johtamisella, ja epäilijät haukuttiin ”vanhoiksi ämmiksi, joilla on sidotut jalat”.[19]

Helmikuussa 1956 Neuvostoliiton uusi johtaja Nikita Hruštšov piti salaisen puheen, jossa tuomittiin Stalinin kauden rikokset. Myös Kiinassa avoimuuskehitys oli jo alkanut, ja huhtikuussa Mao julisti ”antavansa satojen kukkien kukkia”. Sen tavoitteena oli estää stalinismin kaltainen poliittinen kehitys, jossa poikkeavia ajatuksia ei uskallettu ilmaista ja toisinajattelijoita vainottiin. Osa kommunistipuolueen johtajista suhtautui ajatukseen epäluuloisesti, sillä Puolassa ja Unkarissa stalinismin purku oli johtanut neuvostovastaisiin mellakoihin. Mao uskoi, että kiinalaisten mielipiteet olisivat pääasiassa kommunistipuolueelle myönteisiä, mutta käytännössä Kiina ajautui sisäisiin levottomuuksiin ja KKP:n yksinvalta kyseenalaistettiin. Mao tunsi itsensä petetyksi ja ryhtyi vainoamaan älymystöä.[19] Kriitikot irtisanottiin töistään ja vangittiin tai lähetettiin syrjäseuduille maatöihin.[32]

Kriittisempien arvioiden mukaan satojen kukkien kampanja oli alusta lähtien kyyninen juoni, jonka avulla Mao houkutteli toisinajattelijat ja hallintonsa vastustajat esiin. Kolmannen tulkinnan mukaan kyseessä oli Maon henkilökohtainen hanke, jota pääosa kommunistipuolueen johdosta ei missään vaiheessa hyväksynyt, ja sitä seurannut oikeistonvastainen kampanja oli Maon heille tekemä myönnytys.[33]

Vuosina 1953–1954 poliittinen valta keskitettiin kommunistiselle puolueelle ja talouspolitiikka muuttui keskusjohtoiseksi.[34] Maatalous organisoitiin vuosina 1955–1956 osuuskunniksi ja vuosina 1956–1957 valtio-omisteisiksi kollektiiveiksi. Talvella 1957–1958 Mao suunnitteli suurta uudistuskampanjaa, joka tuli tunnetuksi suurena harppauksena.[19]

Suuri harppaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanttiini, jossa ihmiset saivat suuren harppauksen alussa syödä ilmaiseksi. Myöhemmin monet kanttiinit sulkeutuivat, kun niiltä loppui ruoka ja polttoaine.

Satojen kukkien kampanjan epäonnistuttua Maon hankkeet tukeutuivat ennen kaikkea tavallisiin kiinalaisiin. Toukokuussa 1958 alkoi suuren harppauksen virallinen toimeenpano.[19] Tavoitteena oli Kiinan nopea teollistaminen maan suuria väestöresursseja hyödyntämällä. Koneiden ja pääomainvestointien sijaan painopiste oli suurten ihmisjoukkojen mobilisoinnissa, jolloin Kiinan ei tarvitsisi käyttää aikaa pääomien vähittäisten kartuttamiseen ja teollisuuslaitteiden ostamiseen. Maalaisväestö organisoitiin suuriin kommuuneihin, ja päätöksenteko hajautettiin ympäri maata. Ideologinen puhdasoppisuus asetettiin asiantuntemuksen edelle,[35] ja ortodoksiasta poikenneet asiantuntijat lähetettiin maaseudulle ”oppimaan pienviljelijöiltä”.[19]

Kommuunien johtoportailta puuttuivat sekä resurssit että osaaminen suurten kollektiivitilojen johtamiseen.[19] Tilannetta pahensi puoluekaaderien yli-innokkuus, mikä johti kiirehdintään ja tuhlailuun. Kuuluisaksi ovat tulleet ”takapihasulatot”, joissa kiinalaiset sulattivat omia työkalujaan saavuttakseen teräksen tuotantokiintiöt. Kommuunien toiminta oli kaoottista ja tehotonta, turhautuneet maalaiset teurastivat kotieläimensä ja maanviljelykseen tarvittavat työtunnit suunnattiin tehottomaan pienteollisuuteen. Seurauksena oli Kiinan laajuinen nälänhätä, jossa kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä.[19][35][36] Virallisesti tapahtuneesta syytettiin luonnonkatastrofeja, joilla olikin jonkin verran vaikutusta. Lisäksi Kiinan piti maksaa Neuvostoliitolle takaisin suuret lainat. Maksuaikaa olisi ollut vuoteen 1976, mutta Mao halusi maksaa velat takaisin jo vuoteen 1962 mennessä.[37]

Suuren harppauksen lopullisena tavoitteena oli ”teknologinen vallankumous”. Mao henkilökohtaisesti toisaalta pelkäsi teknologian turmelevan ihmiset ja kaipaili takaisin Yan’anin-aikojen oletettua tasa-arvoa ja puhdasoppisuutta. Talvella 1958–1959 Mao suostui perääntymään joistakin suuren harppauksen tavoitteista: valtavia kommuuneja alettiin hajauttaa, ja teollisuuden ja epärealistisia tuotantokiintiöitä laskettiin. Mao ei kuitenkaan luopunut suuren harppauksen ihanteesta eikä suvainnut politiikkaansa kohdistuvaa kritiikkiä.[19] Ulkomaailmalta katastrofi pidettiin salassa ja harvat kansainväliset avuntarjoukset hylättiin ideologisista syistä.[38]

Huhtikuussa 1959[39] Mao erosi Kiinan presidentin virasta, mutta säilytti asemansa KKP:n puhemiehenä. Samalla Mao siirtyi päivänpolitiikasta suurten linjojen suunnitteluun.[40] Valtion uudeksi päämieheksi tuli maltillisempaa linjaa edustanut Liu Shaoqi, ja valtaa siirtyi myös Deng Xiaopingille.[39] Kesällä 1959 puolustusministeri Peng Dehuai tuomitsi KKP:n keskuskomitean kokouksessa suuren harppauksen ylilyönnit ja niiden aiheuttaman taloudellisen tuhon. Peng erotettiin kaikista puolueen ja valtion viroista ja asetettiin kotiarestiin.[19] Yksityisesti monet puoluejohtajat kuitenkin yhtyivät Pengin näkemyksiin, mikä johti puolueen hajaannukseen. Vuonna 1960 kommuunit lakkautettiin, viljelysmaa palautettiin yksityisomistukseen ja asiantuntijoita alettiin jälleen kuunnella päätöksenteossa.[35][39] Tammikuussa 1961 Mao myönsi osan talouspolitiikkansa virheistä ja totesi, että sosialismiin siirtyminen kestäisi vähintään 50 vuotta.[41]

Ulkopolitiikka ja YK-jäsenyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikita Hruštšov, Mao Zedong, Ho Tši Minh ja Song Qingling vuonna 1959.
Mao ja Henry Kissinger Pekingissä 1972. Taustalla Kiinan pääministeri Zhou Enlai.

Maon valtakauden ensimmäisinä vuosina Kiinan ulkopolitiikka myötäili Neuvostoliittoa. Korean sodan päätyttyä kiinalaiset alkoivat kuitenkin tiedostaa Neuvostoliiton sotilasavun epävarmuuden ja Yhdysvaltain sotilasmahdissa piilevät vaarat. Ulkopolitiikka muuttui rauhanomaisemmaksi ja vuonna 1954 Kiina otti Geneven konferenssissa sovittelevan kannan. Samana vuonna pääministeriksi nousi Zhou Enlai, jonka ulkopoliittiseksi linjaksi tuli rauhanomainen rinnakkaiselo. Vuodesta 1957 Kiinan ulkopolitiikka oli jälleen militanttia ja uhittelevaa. Maon motiiveiksi on arveltu Yhdysvaltain harjoittamaa patoamispolitiikkaa ja tukea antikommunistisille hallituksille sekä epäonnistuneet yritykset saada liittolaisia kolmannesta maailmasta. Toisaalta Maon ratkaisuun saattoi vaikuttaa myös Neuvostoliiton ottama johtoasema avaruuskilvassa sekä Neuvostoliiton laajamittainen apu Kiinan ydinaseohjelmalle, jotka vakuuttivat hänet kommunismin kyvystä haastaa kapitalismi maailmanlaajuisesti.[42]

Kiinan ja Neuvostoliiton välit heikkenivät vuosina 1955–1957, jolloin Nikita Hruštšov aloitti destalinisaation. Mao piti suuntausta vaarallisena, koska uskoi sen johtavan Neuvostoliiton arvovallan laskuun. Maoa ärsytti Hruštšovin ehdotonta yksinvaltaa kohtaan esittämä kritiikki,[42] eikä hän jakanut neuvostojohdon uskoa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Hruštšovia puolestaan järkytti Maon vähättelevä suhtautuminen ydinsodan riskeihin.[43] Epäluottamusta voimisti Hruštšovin pilkallinen suhtautuminen suureen harppaukseen ja sen epäonnistumisiin. Vuonna 1960 Neuvostoliitto lopetti Kiinalle antamansa talousavun,[39] mikä pahensi suuren harppauksen aiheuttamaa nälänhätää entisestään.[35] Hruštšov painosti Kiinaa myös ulkopolitiikassa. Vuoteen 1963 mennessä Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko oli julkinen:[39] kuuluisasti Mao haukkui Neuvostoliiton johdon ”revisionistiseksi luopioklikiksi”.[44][45] Välirikko oli vakava isku Kiinalle, jonka teollinen ja teknologinen kehitys olivat suuresti hyötyneet Neuvostoliiton avusta.[37] Vuonna 1969 kansantasavallan ja Neuvostoliiton konflikti eskaloitui julistamattomaksi rajasodaksi.[46]

Zhoun johdolla Kiina teki ensimmäiset lähentymisyritykset Yhdysvaltojen suuntaan jo 1950-luvun puolivälissä.[42] Kiinan ja Neuvostoliiton rajaselkkauksen myötä Yhdysvallat aloitti diplomaattiset tunnustelut, ja vuonna 1971 Mao kutsui amerikkalaisen pöytätennisjoukkueen vierailulle. Pienimuotoisuudestaan huolimatta ”ping pong -diplomatia” oli merkittävä käännekohta Kiinan ulkosuhteissa. Huhtikuussa 1972 Nixon teki paljon huomiota saaneen valtiovierailun Kiinaan, minkä jälkeen Kiinan ja Yhdysvaltojen välit alkoivat vähitellen normalisoitua.[46]

Kiinan YK-jäsenyys siirtyi Tšiangin hallitukselta kansantasavallalle vuonna 1971. Samalla Maon Kiina sai pysyvän paikan turvallisuusneuvostossa. Neuvostoliitto oli kannattanut Kiinan YK-jäsenyyden siirtämistä kansantasavallalle jo 1950-luvulla ja pysyi tässä kannassa edelleen, vaikkei enää ajanutkaan asiaa aktiivisesti. Suhteiden lämpenemisestä huolimatta Yhdysvallat äänesti muutosta vastaan.[47]

Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao Jangtsessa uinnin jälkeen.

Suuren harppauksen jälkeen puolueeseen syntynyt oppositio oli Maolle sietämätön kokemus.[48] Hän alkoi enenevissä määrin tukea valtansa kansan vapautusarmeijaan, jonka katsoi olevan hänen ajatteluunsa sitoutunut. Uusi puolustusministeri Lin Biao oli Maon poliittinen liittolainen. Mao tuomitsi myös uuden ”porvariston” synnyn: hänen mukaansa sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa vallan oli ottanut uusi byrokraattien, asiantuntijoiden ja taiteilijoiden eliitti. Sen tuhoamiseen tarvittaisiin väkivaltaista luokkataistelua, joka jatkuisi vielä sosialistisessakin yhteiskunnassa. Syyskuussa 1962 Mao kehotti keskuskomiteaa muistamaan luokkataistelun tärkeyden.[39]

Vaikka Mao oli joutunut syrjään puolueen jokapäiväisestä päätöksenteosta, muutos ei suoraan näkynyt tavallisten kiinalaisten arjessa. Päin vastoin Maon henkilökultti kohosi 1960-luvun alussa ennennäkemättömän suureksi.[49] Vuosina 1962–1965 Mao keräsi itselleen tukijoukkoja armeijasta ja maaseudulta. Vuoden 1964 lopulla hän riitautui Liun kanssa, kun tämä vastusti Maon suunnitelmia puoluejohtoon pesiytyneiden ”kapitalistien” puhdistamisesta.[39]

Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous käynnistyi taide- ja kulttuuripiireissä loppuvuodesta 1965. Maanlaajuiseksi kampanjaksi se laajeni seuraavana keväänä. Kesäkuussa 1966 Mao ui Jangtse-joen voimakkaassa virrassa, mikä uutisoitiin sekä Kiinassa että ulkomailla näyttävästi. Maon kannattajille tapaus viestitti, että hän oli kunnossa ja valmis taisteluun.[50]

Kulttuurivallankumouksen tavoitteena oli uudistaa byrokraattiseksi koneistoksi taantunutta puoluetta ja kostaa Maon poliittisille vastustajille. Koulut suljettiin ja kaupunkilaisnuoriso organisoitiin punakaarteiksi, joita kannustettiin kritisoimaan perinteisiä kiinalaisia arvoja ja poikkeamia maolaisesta ajattelusta. Armeijaa ja poliisia kiellettiin puuttumasta punakaartien toimintaan. Liikehdintä muuttui pian väkivaltaiseksi, ja erityisesti älymystöä ja vanhuksia vastaan hyökättiin säälimättä.[51] Opettajia, professoreja, asiantuntijoita ja taiteilijoita pahoinpideltiin kuoliaaksi, ja monet kidutuksesta selvinneet tekivät itsemurhan. Kommunistisen puolueen virkailijoista noin 60 % menetti asemansa.[52] Puhdistus kohdistui myös Maon vanhoihin tovereihin. Deng Xiaoping asetettiin kotiarestiin; Liu Shaoqia kidutettiin ja hänet eristettiin täysin ulkomaailmasta. Molempia myös nöyryytettiin julkisesti.[53] Peng Dehuai pahoinpideltiin 1967 niin pahoin, että häneltä murtui luita. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta Kiinassa ei kuitenkaan tuomittu korkean tason johtajia kuolemaan virallisissa oikeusistuimissa.[52]

Kulttuurivallankumouksen edetessä punakaartit jakautuivat keskenään kiisteleviin ryhmittymiin, mikä johti aseellisiin yhteenottoihin.[54] Poliittinen valta siirtyi kaikkein radikaaleimmille maolaisille, kuten Maon vaimolle Jiang Qingille.[54] Lin Biaon tukemana Maon henkilökultti levisi kaikkialle ja korotti puhemiehen jumalankaltaiseen asemaan.[54][55] Päätöksenteon tärkein peruste oli poliittinen retoriikka, ja ulkomaiset vaikutteet tuomittiin vastavallankumouksellisuutena.[51] Suuri osa Kiinan kulttuuriperinnöstä tuhottiin erilaisissa puhdistuskampanjoissa.[56] Väkivaltaisuuksissa kuoli vähintään satoja tuhansia kiinalaisia, ja vuonna 1967 maa kävi lähellä sisällissotaa.[57]

Kulttuurivallankumous vaikutti myös länsimaihin, missä äärivasemmistolaiset opiskelijaliikkeet ottivat siitä vaikutteita. Vuonna 1968 Mao sai useita sähkeitä eurooppalaisilta opiskelijaradikaaleilta.[58]

Vuoteen 1968 mennessä Mao oli pettynyt punakaartien kuppikuntaisuuteen ja määräsi armeijan rauhoittamaan tilanteen. Lisäksi Maoa pelotti Neuvostoliiton toteuttama Tšekkoslovakian miehitys. Miljoonia kaupunkilaisnuoria lähetettiin maaseudulle asumaan, mikä rauhoitti kaupunkeja jonkin verran.[54] Virallisesti kulttuurivallankumous päättyi 1969. Kiinan kommunistisen puolueen vuonna 1981 hyväksymän virallisen määritelmän mukaan se päättyi vasta Maon kuolemaan ja ns. neljän koplan pidätykseen vuonna 1976.[59]

Asevoimien puhdistus ja neljän kopla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao ja Lin Biao punakaartin kokouksessa vuonna 1966.

Kulttuurivallankumouksen ansiosta Mao kohosi Kiinan kiistattomaksi johtajaksi, ja vuodesta 1969 lähtien hän keskittyi kilpailijoista puhdistetun yhteiskunnan vakauttamiseen. Terrori jatkui, mutta muuttui keskusjohtoiseksi.[59] Vuosikymmenen vaihteessa Kiinaa hallitsi Maon, pääministeri Zhou Enlain ja puolustusministeri Lin Biaon triumviraatti.[60] Huhtikuussa 1969 Lin nimitettiin virallisesti Maon seuraajaksi. Pian Mao alkoi kuitenkin suhtautua epäluuloisesti Liniin ja armeijaan, josta oli muotoutumassa uusi poliittisen vallan keskus. Osa puoluejohdosta asettui Linin taakse, minkä seurauksena Kiinan johto jakautui kiisteleviin ryhmittymiin. Uutta puhdistusta pelännyt Lin alkoi muiden korkeiden upseerien kanssa suunnitella vallankaappausta. Syyskuussa 1971 hän kuoli epäselvissä olosuhteissa. Seuraavina viikkoina suurin osa Kiinan korkeimmasta upseeristosta syrjäytettiin tai teloitettiin.[54][60]

Linin kuoleman ja kulttuurivallankumouksen ylilyöntien myötä Mao-kultti menetti uskottavuutensa.[54] Vuosina 1971–1973 Zhou yritti rauhoittaa tilannetta ja tehdä pragmaattisempaa politiikkaa, joka kuitenkin säilyttäisi kulttuurivallankumouksen ihanteet. Koulutusjärjestelmää normalisoitiin ja puhdistuksissa syrjäytettyjä johtajia palautettiin päättäviin asemiin. Mao periaatteessa hyväksyi uudistukset mutta suhtautui epäluuloisesti kulttuurivallankumousta kohtaan esitettyyn kritiikkiin.[54]

Vuonna 1972 Maon terveys heikkeni ja hänellä todettiin kuolemaan johtava kasvain. Mao ja Zhou rehabilitoivat Deng Xiaopingin, josta alettiin suunnitella Maon seuraajaa. Maltillisen Dengin paluu valtaan huolestutti radikaalimpia ryhmittymiä. Vuosina 1973–1976 Kiinan poliittista elämää leimasi valtataistelu, jossa vastakkain olivat Jiang Qingin johtama neljän kopla sekä maltillisempaa suuntausta kannattaneet Zhou ja Deng. Neljän kopla edusti radikaalia maolaisuutta, joka vaati ideologista puhdasoppisuutta, jatkuvaa luokkataistelua ja eristäytymispolitiikkaa. Zhou ja Deng puolestaan tavoittelivat vakaampia oloja, taloudellista kasvua ja ulkopoliittista realismia.[54]

Syksyllä 1975 neljän kopla vakuutti Maon siitä, että Dengin voitto merkitsisi kulttuurivallankumouksen loppua ja Maon politiikan tuomitsemista. Pitkään sairastellut Zhou kuoli tammikuussa 1976 ja Deng siirrettiin Maon tuella syrjään saman vuoden huhtikuussa. Lisäksi Mao käynnisti maltillista suuntausta kritisoineen propagandakampanjan.[54] Vaikka 1970-luvun ylilyönneistä syytettiin sittemmin neljän koplaa, pysyi Mao Kiinan todellisena johtajana.[59]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao kuoli syyskuussa 1976. Hänen ruumiinsa palsamoitiin ja vietiin Pekingissä sijaitsevaan mausoleumiin, joka nykyisin toimii suosittuna matkailukohteena. Pekingissä järjestettiin televisioitu joukkokokous, jossa noin miljoona kiinalaista ilmaisi suruaan.[61]

Kuolinvuoteellaan Mao nimesi suurimmiksi saavutuksikseen sisällissodan voittamisen ja kulttuurivallankumouksen. Tuohon mennessä enemmistö sekä tavallisista kiinalaisista että puolueen aktiiveista oli jo menettänyt uskonsa vallankumoukseen ja tyytyi tarvittaessa teeskentelemään innostusta. Puhemiehen kuolemaan suhtauduttiin enimmäkseen välinpitämättömästi, eivätkä surunilmaukset olleet erityisen spontaaneja tai aitoja.[62]

Maon kuoltua Kiinan uusi johto hylkäsi maolaiset opit ja omaksui pragmaattisemman politiikan.[36] Lokakuussa ryhmittymä poliitikkoja, poliisijohtajia ja armeijan komentajia syrjäytti neljän koplan, mikä merkitsi kulttuurivallankumouksen loppua ja olojen vähittäistä rauhoittumista. Vuonna 1977 Kiinan johtajaksi nousi Deng Xiaoping.[54]

Ideologia ja politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maolaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Otteita puheenjohtaja Mao Zedongin teoksista. Erikielisiä painoksia kiinalaisella torilla vuonna 2013.
Pääartikkeli: Maolaisuus.

Maon kehittelemää marxilaisuuden ja leninismin suuntausta kutsutaan maolaisuudeksi.[63] Sen ytimenä on ”kiinalaistettu marxilaisuus”,[64] joka Neuvostoliiton suoran jäljittelyn sijaan pyrkii sopeuttamaan kommunismin teoriaa kiinalaiseen yhteiskuntaan ja kansanluonteeseen.[12] Maolainen ihanneyhteiskunta rakentuu solunkaltaisista, pitkälti omavaraisista ja autonomisista kommuuneista.[65] Leninismin mukaisesti puolue ja valtio ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa, ja valta pysyy puolueella kaikissa tilanteissa. Puoluekaaderien tulee kuitenkin olla läheisessä ja tasa-arvoisessa suhteessa kansanjoukkoihin.[66]

Toinen maolaisuuden perusajatus on aseellinen vallankumous, joka kaupunkilaisten sijaan tukeutuu pientilallisiin ja muuhun maalaisköyhälistöön. Muita maolaisuuden perusteesejä ovat anti-intellektualismi, byrokratianvastaisuus, tasa-arvo sekä suurten väkijoukkojen mobilisoiminen eliitinvastaiseen luokkataisteluun, joka jatkuu vielä kommunistipuolueen valtaannousun jälkeenkin. Luokkataistelun toteuttamiseksi tarvitaan myös väkivaltaa, jonka avulla sortava luokka pakotetaan väistymään tavallisen kansan kollektiivisen päätöksenteon tieltä.[36][51]

Maon ajatukset ikuistettiin ”Pienenä punaisena kirjana” tunnettuun sitaattikokoelmaan (Otteita puheenjohtaja Mao Zedongin teoksista).[67] Se julkaistiin toukokuussa 1964 ja laadittiin alun perin asevoimien henkilöstön ideologiseen kasvatukseen.[55] Teos käännettiin kymmenille kielille ja sitä arvioidaan painetun noin 800 miljoonaa kopiota, mikä tekee siitä Raamatun ja Koraanin jälkeen kaikkien aikojen laajalevikkisimmän kirjan.[68]

Johtamistyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao tapaa kansankommuunin työläisiä vuonna 1959.

Maon johtamistyylille ominaista oli väliportaan ohittaminen ja viestien osoittaminen suoraan ruohonjuuritasolle.[69]lähde tarkemmin? Hän myös kiersi paljon kentällä tutustumassa tavallisten kiinalaisten arkeen. Vuosina 1949–1976 Mao vietti tällaisilla matkoilla yhteensä lähes yhdeksän vuotta. Usein Maolle kerrottiin kuitenkin vain se, mitä hänen arveltiin haluavan kuulla.[70] Yksityisesti Mao saattoi esittää karkeita ja väkivaltaisia näkemyksiä. Hän ei välttämättä tarkoittanut niitä kirjaimellisesti otettavaksi, mutta käytännössä alemman tason päättäjät yrittivät silti panna ne toimeen.[71]

Toinen Maon valtakauden erityispiire olivat joukkokampanjat, joilla poliittisten päämäärien ohella pyrittiin edistämään myös taloutta. Kampanjoiden tavoitteena oli luoda uusi vallankumousihminen ja vapauttaa kansanjoukkojen potentiaali, joka aiemmin oli ollut kapitalismin kahlitsema.[72] Maolaiset joukkoliikkeet painottivat tasa-arvoa ja nostivat maalaisköyhälistön rahvaanomaisuuden hyveeksi. Hierarkkisen hallinnon ja teknokraattisen asiantuntemuksen sijaan Mao pyrki uudistamaan Kiinaa kansan kollektiivisen tahdonvoiman ja innon avulla. Samalla hän hylkäsi taloustieteen ja johtamistaidon perinteiset opit.[36][51]

Vastustusta kohdatessaan Mao teki usein taktisen vetäytymisen kannoistaan ja tavoitteistaan. Myöhemmin hän aloitti samansuuntaisen politiikan uudelleen, mutta aiempaa radikaalimmassa muodossa.[73] Epäonnistumisista Mao ei yleensä ottanut vastuuta, vaan vähätteli ongelmia ja syytti niistä vastaan hangoittelevaa vähemmistöä.[74]

Ulkopolitiikassa Mao suosi kahdenvälisiä suhteita. Ulkopolitiikka oli eristäytyvää mutta pragmaattista. Retoriikassa vastustettiin imperialismia ja tuettiin siirtomaiden itsenäistymistä. Puheiden tasolla Mao tuki ulkomailla toimivia maolaisia vallankumousliikkeitä, mutta käytännössä hän oli valmis hylkäämään ne, mikäli valtion johto suostui tunnustamaan Kiinan kansantasavallan ja kannattamaan sen YK-jäsenyyttä.[75]

Maon poliittisen ajattelun kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maon omintakeinen poliittinen ajattelu kehittyi vaiheittain,[36] ja sen synty tulee nähdä 1900-luvun alun Kiinan kontekstissa. Maa oli sisäisesti jakautunut ja siirtomaavaltojen miehittämä.[36] Yhteiskunta oli epätasa-arvoinen ja maalaisköyhälistön asema huono.[76] Jopa rauhan ja hyvien satojen aikoina miljoonia ihmisiä kuoli nälkään vuosittain.[77]

Jo varhain Maon ajattelua leimasi voimakas länsimaiden ja imperialismin vastaisuus.[36] Marxismi-leninismiin hän alkoi tuntea vetoa 1910-luvun viimeisinä vuosina.[6][36] Alkuvuodesta 1921 hän vakuuttui lopullisesti siitä, että myös kiinalainen yhteiskunta tulisi rakentaa kommunistisen teorian mukaisesti.[6]

Nuoruudessaan Mao jakoi kiinalaisälymystön perinteisen käsityksen, jonka mukaan työläiset ja pienviljelijät olivat tietämättömiä ja likaisia. Kommunistiksi ryhdyttyään Maon mielikuva työväestöstä muuttui positiivisemmaksi.[6] Mao suhtautui kuitenkin edelleen ylenkatseella maalaisiin ja yhtyi Karl Marxin kantaan, jonka mukaan vallankumouksen tulee tapahtua kaupunkien työväestön johdolla.[6][36] Vasta kesän 1925 mielenosoitukset Shaoshanissa vakuuttivat Maon maalaisköyhälistössä piilevästä poliittisesta mahdista. Myöhemmällä urallaan hän tukeutuikin politiikassaan juuri maaseutuun ja alkoi pitää sitä Kiinan uudestisyntymän alkulähteenä.[6]

”Poliittinen valta saa alkunsa kiväärin piipusta” kuuluu Maon tunnetuimpiin lausahduksiin. Ajatukseen todennäköisesti vaikuttivat hänen kokemuksensa nuorena Sun Yat-senin armeijan sotilaana.[1] Kiinan sisällissodan alussa Mao toivoi satojen miljoonien aseistamattomien maalaisten yht’aikaisen kansannousun johtavan nopeaan vallankumoukseen. Todellisuudessa vallankumouksen ydinjoukoksi muotoutui kommunistisen puolueen aseellinen siipi, Kiinan puna-armeija eli myöhempi Kansan vapautusarmeija. Se hyötyi suuresti Kiinan maalaisväestön hiljaisesta sympatiasta, mikä mahdollisti pitkittyneen kulutussodan kaupunkeihin tukeutunutta Kuomintangia vastaan.[9]

Mao kirjoittaa teoriaansa ”pitkittyneestä sodasta”. Kuva Yan’anista vuodelta 1938.

Yan’anin-vuosinaan 1936–1940 Maolla oli pitkästä aikaa mahdollisuus paneutua politiikan opiskeluun ja kirjoittamiseen. Hän luki neuvostoliittolaista filosofiaa ja kehitti oman näkemyksensä dialektiikasta. Hän kirjoitti myös paljon sissi- ja vallankumoussodan teoriaa. Kiinan–Japanin sodan alkuvuosina Mao oli valmis Kuomintangia kohtaan tehtyihin myönnytyksiin, ja suosi ajatusta pitkästä, yhdistyneen rintaman käymästä kulutussodasta. Sodan jälkeen Kiina tuli jälleenrakentaa KKP:n ja Kuomintangin yhteistyössä. Talvesta 1939–1940 alkaen kommunistien tulevaisuudennäkymät olivat kohentuneet ja Mao omaksui puhdasoppisemman linjan, jonka mukaan jälleenrakennuksesta vastaisi kommunistien johtama ”useiden puolueiden diktatuuri”. Mao myös katsoi, että Kiinan kamppailu Japania vastaan oli osa maailmanlaajuista vallankumousta, jossa työtätekevä väestö taisteli Ison-Britannian, Saksan ja Japanin harjoittamaa imperialismia vastaan. Kaukaisemmassa tulevaisuudessa tulisi kuitenkin aika kommunistien yksinvallalle ja sosialistisen yhteiskuntajärjestyksen perustamiselle.[12]

Lokakuussa 1938 Mao esitteli ensimmäistä kertaa ajatuksen ”kiinalaistetusta” marxilaisuudesta, joka sopeutuisi paitsi Kiinan yhteiskunnallisiin oloihin myös Kiinan kulttuurin ominaispiirteisiin. Eräänä tarkoituksena oli vähentää Kiinan riippuvuutta Neuvostoliiton avusta ja heikentää Neuvostoliiton vaikutusvaltaa Kiinan sisäisiin asioihin.[12] Nämä ajatukset kehittyivät edelleen kansantasavallan perustamisen jälkeen, jolloin Mao hylkäsi Neuvostoliitosta omaksutun ajatuksen, jonka mukaan teollistumisen tulisi edeltää sosialismiin siirtymistä.[19] Neuvostoliiton äärimmäisen keskitettyyn talousjärjestelmään Mao suhtautui skeptisesti.[65] Yhteistoimintatilojen saavutuksista vakuttuneena Mao pani uskonsa tavallisten kiinalaisten ja erityisesti maaseudun väestöön, jota alettiin mobilisoida erilaisiin massakampanjoihin. Niissä kiinalaisia kannustettiin ponnistelemaan vallankumouksellisten tavoitteiden eteen puutteellisista aineellisista resursseista välittämättä.[19]

Suuren harppauksen jälkeisinä vuosina Mao alkoi enenevässä määrin korostaa jatkuvan luokkataistelun merkitystä. Hän vastusti puolueen byrokratisoitumista ja katsoi vallankumouksen nostaneen valtaan uuden eliitin, joka ei ratkaisevasti eronnut aiemmasta. Ratkaisuksi hän löysi nuorison, joka mobilisoitiin punakaarteiksi ja kiihotettiin poliittiseen väkivaltaan vanhoja auktoriteetteja vastaan.[54][78] Maon viimeisiä vuosia leimasi koko Kiinan poliittisen elämän lävistänyt henkilönpalvonta. Sen teesejä ei saanut kyseenalaistaa ja päätöksiä tehdessä keskeistä oli harjoitetun politiikan uskollisuus Maon ajattelulle.[51][54]

Henkilökultti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Kansan vapautusarmeija on Mao Zedongin ajattelun suuri koulu.”

»On olemassa kahdenlaisia henkilökultteja. Ensimmäinen on terve henkilöpalvonta, joka kohdistuu miehiin kuten Marx, Engels, Lenin tai Stalin, joilla oli totuus hallussaan. Toinen on valheellinen henkilöpalvonta, joka ei ole harkittua ja on sokeaa palvontaa.»
(Mao KKP:n vuonna 1958 pidetyssä kokouksessa.[79])

Kiinan kommunistisen puolueen suuri kertomus oli kiinalaisten vapauttaminen Kuomintangin hirmuvallasta. Kansantasavallan perustamisen jälkeen sankaritarina henkilöityi puolueen johtajaan Maoon, jonka mielipiteet alettiin samaistaa totuuteen. Maon ylistäminen osoittautui myös tehokkaaksi tavaksi edistää omaa poliittista uraa. Tässä toiminnassa kunnostautui erityisesti puolustusministeri Lin Biao.[79] Maon oma suhtautuminen ilmiöön oli ristiriitainen, ja hän sekä ylisti henkilökulttien hyödyllisyyttä että varoitteli sokean henkilönpalvonnan vaaroista. Viime kädessä Mao-kultti oli kuitenkin Maon itsensä eikä kenenkään muun luomus.[55][79]

Kiinalaisissa propagandajulisteissa Mao esiintyi taajaan 1940-luvulta lähtien. Henkilökultti kohosi mahtavaksi työkaluksi, jota Mao käytti vihollistensa lyömiseen ja oman valtansa pönkittämiseen.[55] Suuren harppauksen katastrofaalisen lopputuloksen jälkeen Mao joutui 1960-luvun alussa jakamaan valtaa ja hänen utopistiset visionsa kohtasivat aiempaa voimakkaampaa kritiikkiä. Mao alkoi pyrkiä takaisin valtaan käyttämällä hyväkseen armeijaa, joka Lin Biaon johdolla muutettiin ”Mao Zedongin ajattelun suureksi kouluksi”.[39][55] Henkilökultin rakentaminen tapahtui Maon hyväksynnällä ja hänen poliittisia päämääriään varten.[55] Huippuunsa se nousi vuonna 1966 alkaneen kulttuurivallankumouksen alkuvaiheessa, jolloin palvonta saavutti uskonnolliset mittasuhteet.[54] Maon kuva oli läsnä kaikkialla ja se omaksui jumalankaltaisia piirteitä: diktaattori esitettiin hyväntahtoisena isällisenä hahmona, joka säteili valoa tavallisten kiinalaisten keskuuteen.[55]

Henkilönpalvonta ritualisoitiin käytännöllä, jossa Maolta ”kysyttiin aamulla ohjeita, keskipäivällä häntä kiitettiin suopeudesta ja illalla hänelle kerrottiin kuluneesta päivästä”. Rituaaliin kuului kolminkertainen kumarrus, kansallislaulun laulaminen sekä Pienen punaisen kirjan lukeminen Maon kuvan tai patsaan edessä, ja seremonian päätti ”kymmenentuhannen elinvuoden” toivottaminen hallitsijalle.[55] Linin kuoltua 1971 henkilönpalvonta menetti uskottavuutensa, ja Maon julkisuuskuvaa alkoivat enenevässä määrin haitata myös kulttuurivallankumouksen ylilyönnit.[54] Mao-kultin uskonnollisimpia piirteitä karsittiin pois, ja Lei Fengin sekä Chen Yongguin kaltaiset mallikansalaiset alkoivat korvata Maon hahmoa propagandajulisteissa. Kultin irvokkaimmista piirteistä syytettiin Lin Biaota.[55]

Korostuneen ideologinen kuvasto pitkälti katosi kiinalaisesta propagandasta 1980-luvulla, ja tilalle tuli taloudellisen hyvinvoinnin ylistäminen sekä tavanomainen tuotemainonta. Maon syntymän satavuotisjuhlan (1993) myötä jumalankaltainen Mao-hahmo teki kuitenkin paluun Kiinan populaarikulttuuriin ja jossain määrin myös viralliseen kuvastoon.[55] Mao-kultti on edelleen voimakas erityisesti maaseudulla, missä osa väestöstä nostalgisoi kommuunien ja kollektiivitilojen aikaa. Kiinan nykyjohdon vastustuksesta huolimatta Maoon kohdistuu jopa uskonnollista palvontaa muiden kansanomaisten jumalhahmojen rinnalla. Häneltä saatetaan rukoilla esimerkiksi onnea, vaurautta tai poikalasta.[80]

Perintö ja jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos Mao olisi kuollut 1956, hänen saavutuksensa olisivat kuolemattomat. Jos hän olisi kuollut 1966, hän olisi yhä ollut suurmies, kaikkine puutteineenkin. Mutta hän kuoli 1976. Mitäpä siihen oikein voi sanoa?

Chen Yun[81]

Mao oli toisen maailmansodan jälkeen syntyneen Kiinan kansantasavallan perustaja ja sen yhteiskuntajärjestelmän pääasiallinen luoja.[76] Hänen henkilönsä ja Kiinan kansantasavallan ensimmäiset vuosikymmenet ovat erottamattomasti nivoutuneet toisiinsa.[75] Hyvässä ja pahassa Mao oli eräs 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista henkilöistä.[63]

Maon perinnöstä on esitetty vaihtelevia arvioita.[76] Kiinassa häntä pidetään nerokkaana vallankumousjohtajana, jonka ansiosta maa kehittyi takapajuisesta maatalousyhteiskunnasta erääksi maailman voimakkaimmista valtioista.[63] Valtiollisen Global Times -lehden vuonna 2013 teettämän kyselyn mukaan 85 % kiinalaisista arvioi Maon saavutusten olleen hänen virheitään suuremmat.[82]

Kielteisemmissä tulkinnoissa Maoa on kuvailtu ”punaiseksi keisariksi”, joka hallitsi Kiinaa kostonhimoisena yksinvaltiaana, inhimillisestä kärsimyksestä piittaamatta ja henkilökohtaista etuaan häikäilemättä ajaen. Kritiikkiä ovat kohdanneet niin Maon itsekeskeinen luonne, ylellinen elämäntapa kuin väkivaltainen hallintokin.[83]

Tutkijoiden tulkinnat aiheesta vaihtelevat huomattavasti. Maon perintöä on mahdotonta arvioida yksiselitteisesti, ja lopputulema riippuu tutkijan näkökulmasta ja poliittisista mielipiteistä.[75][84] Pohdintaa vaikeuttaa se, ettei esimerkiksi menestyksekästä sissisotaa, inhimillistä kärsimystä, taloudellista kasvua ja Kiinan ulkopoliittista kunnianpalautusta ole mahdollista arvioida yhtenäisellä mittarilla. Huomionarvoista on myös se, ettei Mao suuresta henkilökohtaisesta vallastaan huolimatta hallinnut Kiinaa yksin, vaan tärkeitä päätöksiä tekemässä oli myös muita johtajia. Poikkeuksen tähän muodosti kulttuurivallankumous, joka oli pitkälti Maon oma projekti.[76]

Saavutukset ja epäonnistumiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Encyclopædia Britannican Mao-artikkelin kirjoittaneen Stuart Reynolds Schramin mukaan Maon hyvät puolet saattoivat olla huonoja puolia lukuisammat, mutta mikäli näin on, ansioiden etumatka on hyvin pieni. Schramin mukaan Maon merkitys kommunistien valtaannousulle oli kiistaton ja maaseutuun tukeutuvan sissisodan oppi ratkaisevan tärkeä sisällissodan voittamisessa.[76] Myöhemmin samaa strategiaa ovat menestyksekkäästi soveltaneet myös muut kuin kiinalaiset ja kommunistiset ryhmittymät.[36] Maon johdolla kommunistit yhdistivät Kiinan ja päättivät vuosikymmeniä jatkuneen sisäisen hajaannuksen ja ulkopoliittisten nöyryytysten ajan. Skeptisemmin Schram suhtautuu Maon toimintaan kansantasavallan perustamisen jälkeen. Erityisesti suuri harppaus ja kulttuurivallankumous olivat jo lähtökohtaisesti huonosti suunniteltuja projekteja, joilla oli katastrofaaliset seuraukset. Toisaalta Maon ihanteet yhteiskunnallisesta tasa-arvosta ja maan jakamisesta pienviljelijöille olivat sinänsä kannatettavia.[76]

Tehoton suunnitelmatalous ja Maon tempoileva talouspolitiikka eivät kyenneet luomaan Kiinaan kestävää kasvua.[36][85] Tehdastyöläisten ja maanviljelijöiden enemmistölle kollektivisointi tarkoitti pikemminkin tulotason ja työehtojen radikaalia heikkenemistä.[86] Maaseudulla elintaso jämähti pitkäksi aikaa paikoilleen, ja Maon kuollessa 250 miljoonaa maalaista eli edelleen äärimmäisessä köyhyydessä. Teollisuuden tuotanto kasvoi vuodesta 1963 alkaen noin 4 prosentin vuosivauhtia, mikä oli kehittyvälle maalle heikohko tulos. Kasvu oli nopeampaa kuin esimerkiksi Intiassa, mutta selvästi huonompaa kuin Kuomintangin hallitsemassa Taiwanissa, missä vuosttainen kasvu oli 10 prosentin luokkaa.[75] Joukkokampanjoissa kouluttamattomien ihmismassojen tahdonvoima asetettiin taloudellisten realiteettien ja asiantuntemuksen edelle. Seuraksena oli kaaos, jossa yhdistyivät epärealistiset tavoitteet, sekava johtaminen, tuotantolukujen väärentäminen sekä raaka poliittinen väkivalta.[36][87]

Maon hallinnon aiheuttamien ennenaikaisten kuolemantapausten määristä on esitetty hyvin erilaisia lukuja. Jonathan Fenbyn (2008) mukaan arviot liikkuvat 30–70 miljoonan välillä.[88] Joissakin lähteissä on esitetty tätäkin korkeampia lukuja.[84] Uhreista suurin osa kuoli epäpätevän talouspolitiikan seurauksena syntyneisiin nälänhätiin.[63] Korkean kuolleisuuden taustalla vaikutti Kiinan suuri väkiluku, minkä seurauksena elintarvikehuollon kriisi kosketti satojen miljoonien suuruista väestöä.[89] Ihmisiä kuoli myös orjatyön ja poliittisen vainon seurauksena, vaikka Mao ei yleensä suoraan määrännytkään ihmisiä murhattavaksi.[90] Poliittiset puhdistukset olivat toistuvia, mutta niissä syrjäytettyjä johtajia ei yleensä tuomittu kuolemaan.[52] Paikallistason puhdistuksissa kuolleisuus oli toisaalta korkeaa ja valtiovalta saattoi jopa etukäteen kiintiöidä, montako ihmistä tuli teloittaa.[91] Maon uskotaan olleen epäsuorasti vastuussa useammista ihmishenkien menetyksistä kuin yksikään toinen 1900-luvun hallitsija.[84][92]

Kiinan väkiluku kasvoi Maon 26-vuotisen valtakauden aikana runsaasta 500 miljoonasta lähes miljardiin.[93] Julkinen terveydenhuolto ja hygienia paranivat, ja eliniänodote kohosi miehillä 66 ja naisilla 69 vuoteen, kun se 1930-luvun alussa oli molemmilla sukupuolilla ollut noin 25. Lapsikuolleisuus putosi 30 prosentista muutamaan prosenttiin.[75] 1970-luvun alussa otettiin ensimmäiset askelet väestönkasvun hillitsemiseksi. Mao tosin vastusti syntyvyyden säännöstelyä ideologisista syistä. Ehkäisyn ja aborttien yleistymisen myötä väestönkasvu hidastui silti.[93] Koulutustaso parani aiempaan verrattuna selvästi ja Kiinaan perustettiin satojatuhansia uusia oppilaitoksia, joista suurin osa alakouluja. Poliittisten puhdistusten aikoina korkeakoulutus saattoi tosin olla pikemminkin taakka.[94] Aiempi puolifeodalistinen järjestelmä lakkautettiin ja köyhille maalaisille jaettiin viljelymaata.[95] Myös sukupuolten tasa-arvo parani,[75] ja Mao vastusti jalkojen sitomisen ja järjestettyjen avioliittojen kaltaisia käytäntöjä.[96] Toisaalta uusi, poliittisille hierarkioille rakentunut yhteiskunta oli äärimmäisen epätasa-arvoinen.[75] Ylimpänä luokkana olivat puolueen kaaderit ja sotilaat, keskiluokkana tehdastyöläiset ja alaluokkana maatyöläiset, joiden palvelut ja ruoka-annokset olivat selvästi kaupunkien väestöä heikommat. Kaikkein huonoimmassa asemassa olivat luokkavihollisiksi julistetut ryhmät, joihin kuuluivat esimerkiksi entiset tilanherrat ja oikeistolaiset. Virallisesti määritelty luokkatausta riippui henkilön sukuhistoriasta ja muodosti perinnöllisen kastijärjestelmän.[97]

Maon kaudella alkanut teollistumiskehitys mahdollisti Kiinan myöhemmän nousun taloudelliseksi mahtitekijäksi.[76] Myös teknologista uudistumista tapahtui: Kiina kehitti toimivan ydinaseen vuoteen 1964 mennessä ja laukaisi onnistuneesti satelliitin kiertoradalle vuonna 1970.[98] Ulkopoliittisesti Mao vältti Neuvostoliiton satelliittivaltioksi joutumisen, mutta joutui tunnustamaan Neuvostoliiton johtavan aseman sosialistisessa maailmassa.[75] Maon kauden lopulla luotiin pohja Kiinan ja Yhdysvaltain suhteiden vähittäiselle lähentymiselle. Prosessi oli kuitenkin pitkä ja suhteet normalisoituivat vasta Maon jo kuoltua. Kiina sai myös YK:n jäsenyyden ja pysyvän paikan turvallisuusneuvostossa, mikä toi Maolle merkittävää kansainvälistä valtaa. Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin Kiina alkoi osallistua YK-politiikkaan aktiivisesti.[99] Lauri Paltemaan ja Juha A. Vuoren mukaan Maon kaudella otettiin kyllä merkittäviä edistysaskeleita, mutta ne olisi todennäköisesti saavutettu myös ilman kommunistipuoluetta. Suurvallaksi Kiina ei vielä Maon kaudella kohonnut.[75]

Kiinan virallinen kanta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan kansantasavallan virallisen arvion mukaan Maon toiminta oli kesään 1957 asti perusluonteeltaan oikeaa, mutta sen jälkeen ailahtelevaa tai jopa täysin väärää. Tästä huolimatta kansantasavalta katsoo Maon ansioiden olleen ”myöhempien vuosien virheitä” suuremmat.[76] Mao tunnetaan Kiinassa Suurena ruorimiehenä,[100] ja hänen virheidensä laajuus pidettiin pitkään salassa. Tämä politiikka jatkuu osittain edelleen.[84]

Maon sanotaan usein olleen ”70 prosenttisesti oikeassa”. Laajalle levinneestä väärinkäsityksestä huolimatta luonnehdinnalla ei ole virallista asemaa. ”70 % oikeassa ja 30 % väärässä” oli kuitenkin yleinen fraasi Maon kauden poliittisessa retoriikassa. Mao itse arvioi näillä luvuilla esimerkiksi Josif Stalinia ja Deng Xiaopingia ja totesi olevansa tyytyväinen, jos hänen oma uransa osoittautuisi yhtä menestyksekkääksi. Maon kuoleman jälkeen Deng viittasi toistuvasti Maon itsearvioon, mutta ei ottanut suoraan kantaa sen oikeellisuuteen. Vaikka ”70 prosenttisesti oikeassa” ei sellaisenaan ole KKP:n virallinen kanta, sitä voidaan pitää suhteellisen osuvana tiivistelmänä puolueen esittämistä näkemyksistä.[101]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isä Mao Yichang.
Äiti Wen Qimei.

Maon vanhemmat olivat Mao Yichang (1867–1919) ja tämän vaimo Wen Qimei (1870–1920).[102] Perhe oli varsin varakas. Maon ja hänen vanhempiensa suhteista on esitetty vaihtelevia arvioita. Mao itse kertoi elämäkerturi Edgar Snow’lle tulleensa huonosti toimeen isänsä kanssa ja kapinoineensa tämän säälimätöntä käytöstä vastaan. Syynä oli ilmeisesti isän kielteinen suhtautuminen opiskelua kohtaan.[103] Mao ei myöskään pitänyt isänsä kitsaudesta.[104] Jung Changin ja Jon Hallidayn mukaan Mao vihasi isäänsä ja pilkkasi tätä vieraiden kuullen, mikä oli kiinalaisessa kulttuurissa todella julkeaa käytöstä. Changin ja Hallidayn mukaan konfliktin syynä oli pojan laiskuus ja auktoriteettivastaisuus. Vielä vanhuksenakin Mao fantasioi isänsä kiduttamisesta.[105] Lee Feigonin mukaan Mao alkoi aikuisiällä liioitella riitojen ankaruutta luodakseen kapinalliseen nuorisoon vetoavan kertomuksen. Todellisuudessa Maon ja hänen isänsä suhteet olivat Feigonin mukaan kohtalaisen hyvät. Äitiinsä Maolla oli kertomansa mukaan hyvät välit.[103]

Mao oli perheensä kolmas lapsi. Hänen vanhemmat veljensä kuolivat kuitenkin jo sylilapsina.[102] Aikuisikään elivät veljet Mao Zemin (1895–1943) ja Mao Zetan (1905–1935) sekä adoptiosisko Mao Zejian (1905–1929). Kaikki kolme olivat aktiivisia kommunisteja. Zetan kuoli taistelussa Kuomintangia vastaan; Zeminin ja Zejianin teloittivat Kuomintangille myötämieliset sotaherrat.[106] Kaikissa sisarusten nimissä esiintyy sama ze (泽). Tämä on tyypillinen kiinalainen nimeämistapa, ja sukupolven nimeämiskaava oli päätetty jo 1700-luvulla kirjoitetussa sukukronikassa. Zedong tarkoittaa ”idän valaisijaa” (ze, ”valaista”; dong, ”itä”), Zemin ”kansan valaisijaa” ja Zetanin tan viitannee Xiangtanin maakuntaan.[107] Sukunimi Mao (毛) merkitsee karvaa.

Mao vaimonsa Jiang Qingin ja tyttärensä Li Nan kanssa (1940-luku).

Mao oli naimisissa neljästi. Ensimmäinen avioliitto Luo Yixiun (aviossa 1908–1910) kanssa oli järjestetty, eikä Mao koskaan tunnustanut sitä.[1][17] Maon toinen vaimo Yang Kaihui (aviossa 1921–1927) oli hänen entisen etiikanopettajansa tytär.[6] Kuomintang murhasi Yangin kostona Maon vallankumouksellisesta toiminnasta.[108] He Zizhenin (aviossa 1928–1939) kanssa Mao aloitti suhteen jo ennen Yangin kuolemaa.[12] He oli Maon vanhan ystävän sisar ja innokas kommunistisen puolueen jäsen.[109] Vuonna 1939 Mao erosi Hestä ja avioitui näyttelijätär Jiang Qingin kanssa.[12] Tämä herätti kommunistien keskuudessa pahennusta, sillä He oli yksi harvoista pitkästä marssista selviytyneistä naisista. Puoluejohto hyväksyi avioliiton sillä ehdolla, että Jiang pysyisi politiikasta erossa seuraavat 20 vuotta. Vuodesta 1963 alkaen Jiang aktivoitui poliittisesti ja kohosi Kiinan vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Hänellä oli paljon valtaa erityisesti taiteen ja kulttuurin saralla.[17] Maon kuoltua Jiang joutui epäsuosioon ja Maon viimeisten vuosien poliittiset ylilyönnit vieritettiin hänen syykseen.[17][54]

Mao sai yhteensä kymmenen lasta: kolme Yangin, kuusi Hen ja yksi Jiangin kanssa.lähde? Maon ja Hen lapsista suuri osa jätettiin maalaisperheiden hoitoon, koska heitä ei voinut ottaa mukaan sotatoimialueelle. Vallankumouksen jälkeen lapsia yritettiin useampaan otteeseen tuloksetta etsiä. Monet muut lapsista kasvoivat Maon sukulaisten luona.[110] Maon vanhin poika Anying koulutettiin Neuvostoliitossa, missä Stalin piti häntä käytännössä panttivankina. Anying teki sittemmin uraa sotilaana ja kuoli Korean sodassa.[111] Hänet haudattiin Pjongjangiin.[112] Läheisimmät välit Maolla oli Jiang Qingin kanssa saamansa tyttären Li Nan kanssa.[113] Jonkin aikaa Mao jopa kaavaili tästä seuraajaansa. Li Na on edelleen elossa, samoin Maon toinen tytär Li Min.[114] Sukunimi Li periytyy Maon Yan’anissa käyttämästä salanimestä.[115] Maon pojista viimeisenä kuoli Anqing vuonna 2007. Hänen poikansa Mao Xinyu on Kiinan armeijan kenraalimajuri ja pienimuotoinen julkisuuden henkilö.[112]

Henkilökuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao oli jo teini-ikäisenä pitkä, vahva ja komea.[116] Viimeisinä elinvuosina hänen heikentynyt kuntonsa salattiin ja julkisuudessa nähdyt kuvat olivat retusoituja.[117] Maon maalaistausta heijastui hänen kansanomaisessa ja epähienostuneessa käytöksessään, mikä erotti hänet tyypillisestä kiinalaisälymystöstä.[118] Mao vierasti sosiaalisia normeja, eikä hän juurikaan piitannut mukavuuksista tai siitä, miltä asiat näyttivät ulkoisesti.[119] Hän ei koskaan tottunut käyttämään hammasharjaa vaan huuhteli suunsa teellä. Saippuan ja veden sijaan Mao pesi itsensä höyryävällä pyyhkeellä, mikä sekin oli Kiinan syrjädeuduilta periytyvä tapa.[120] Hunanilaisen ruokakulttuurin kasvattina Mao rakasti tulista ruokaa.[121] Hän oli talonpoikaisuudestaan ylpeä ja saattoi käyttää karkeaa kieltä. Mandariinikiinaa Mao puhui voimakkaalla hunanilaisella korostuksella.[122]

Historioitsija Lee Feigonin mukaan Maon maanläheisyys auttoi häntä säilyttämään henkisen yhteyden tavallisten kiinalaisten arkeen vielä valtansa päivinäkin.[123] Päinvastaista näkökulmaa edustaa Ross Terrill. Hänen mukaansa mukaan Mao oli nuorena vaatimaton ja vilpitön, mutta muuttui iän myötä röyhkeäksi ja petolliseksi. Monet Maon julkisista lausunnoista olivat pragmaattista julistamista, johon hän ei todellisuudessa uskonut. Toisaalta monet Maon väkivaltaisista tai suvaitsemattomista, yksityisesti annetuista lausunnoista olivat liioiteltuja tunteenpurkauksia. Terrillin mukaan Maon ”henkeäsalpaava epärehellisyys” löi laudalta muut kommunistijohtajat, kenties jopa kaikki 1900-luvun poliitikot.[71] Mao myös nautti alaistensa ja erityisesti henkilääkärinsä Li Zhisuin tahallisesta šokeraamisesta.[124] Toisaalta Mao osasi olla tarvittaessa myös huomaavainen ja luopua kunniasta, jos se hänen mielestään kuului jollekulle muulle.[71]

Philip Shortin mukaan Mao eli 1960- ja 1970-luvut hovinsa ympäröimänä, muusta Kiinasta eristettynä. Hänen elämässään ei ollut juuri lainkaan spontaaneja ja tasavertaisia kohtaamisia muiden ihmisten kanssa. Poikkeuksen tähän muodostivat naisseikkailut, joiden pariin Mao pakeni yksinäisyyttään. Vastavuoroisesti monet nuoret kiinalaisnaiset kokivat vetoa hänen valtaansa kohtaan.[124] Li Zhisui julkaisi vuonna 1994 muistelmateoksen The Private Life of Chairman Mao,[125] jossa hän syytti Maoa vainoharhaiseksi narsistiksi ja kuvaili yksityiskohtaisesti hänen hedonistisia elämäntapojaan.[126] Osa tutkijoista ja Maon henkilökohtaisesti tunteneista ihmisistä on kuitenkin kiistänyt nämä väitteet ja syyttänyt niitä poliittisesti motivoituneeksi vääristelyksi.[127]

Länsimaissa Maoa verrataan usein Adolf Hitlerin, Vladimir Leninin ja Josif Stalinin kaltaisiin diktaattoreihin. Lee Feigonin mukaan tämä on kuitenkin yliyksinkertaistamista, sillä Maon verrattain onnellinen henkilöhistoria erosi edellä mainituista, väkivallan ja syrjäytymisen katkeroittamista diktaattoreista. Feigonin mukaan Mao oli nurkkaan ajettuna ”drakoninen ja autoritäärinen”, muttei kuitenkaan ”oppi-isänsä Stalinin veroinen roisto”.[128] Philip Short on huomauttanut, että Hitleristä ja Stalinista poiketen Mao ei nostanut vihollistensa fyysistä tuhoamista politiikkansa itsetarkoitukselliseksi päämääräksi. Hitler vainosi uhrejaan heidän olemuksensa ja Stalin heidän tekojensa vuoksi, mutta Maoa kiinnosti ennen kaikkea ihmisten ajattelu. Siksi vihollisiksi määritellyille ryhmille ainakin periaatteessa annettiin mahdollisuus uudistaa näkemyksiään ja lunastaa itselleen vapaus järjestelmän hyväksi tehdyn työn kautta.[129][130]

Sinologi Stuart Schramin mukaan Mao ei epäröinyt käyttää väkivaltaa tavoitteidensa edistämiseen. Ei kuitenkaan ole merkkejä siitä, että Mao olisi saanut henkilökohtaista mielihyvää vihollistensa kiduttamisesta tai tapattamisesta.[131] Alexander Pantsov ja Steven I. Levine ovat luonnehtineet Maoa monitahoiseksi luonteeksi, joka yritti parhaan taitonsa mukaan nostaa Kiinan vauraaksi ja kansainvälisesti arvostetuksi valtioksi. Jo nuorella iällä Mao unelmoi kuuluisuudesta ja vallasta ja halusi tulla ”vahvaksi, uppiniskaiseksi ja määrätietoiseksi sankariksi, jota mitkään säännöt eivät kahlitse”. Pantsovin ja Levinen mukaan Mao ”ei ollut pyhimys jos ei paholainenkaan”.[132]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Chang, Jung & Halliday, Jon: Mao. (Mao: The unknown story, 2005.) Suomentanut Jaana Iso-Markku. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-13168-0.
  • Courtois, Stéphane (toim.): Kommunismin musta kirja. Suomentanut Kaarina Turtia, Matti Brotherus & Heikki Eskelinen. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25073-2.
  • Ebrey, Patricia Bucklley & Liu, Kwang-Ching: The Cambridge Illustrated History of China. Cambridge University Press, 2010. ISBN 9780521124331. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Feigon, Lee: Mao: A Reinterpretation. The University of Michigan, 2002. ISBN 9781566634588. Google-kirjat. (englanniksi)
  • Fenby, Jonathan: Modern China: The Fall and Rise of a Great Power, 1850 to the Present. Ecco Press, 2008. ISBN 9780061661167. (englanniksi)
  • Hollingworth, Clare: Mao and the Men Against Him. J. Cape, 1985. ISBN 9780224017602. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Li Zhisui: The Private Life of Chairman Mao: The Memoirs of Mao’s Personal Physician. Chatto & Windus, 1994. ISBN 0-7011-4018-6. Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • O’Brien, Patrick Karl: Atlas of World History. Oxford University Press, 2002. ISBN 9780195219210. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Paltemaa, Lauri & Vuori, Juha A.: Kiinan kansantasavallan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-258-3.
  • Pantsov, Alexander V. & Levine, Steven I.: Mao: The Real Story. Simon and Schuster, 2012. ISBN 9781451654493. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Roy, Denny: Taiwan: A Political History. Cornell University Press, 2003. ISBN 9780801488054. (englanniksi)
  • Short, Philip: Mao: A Life. Henry Holt, 2000. ISBN 0-8050-3115-4. Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Schram, Stuart R.: Mao Tse-tung. Täydennetty uusintapainos, alkuperäinen teos vuodelta 1966. Iso-Britannia: Penguin Books, 1967. ISBN 9780140208405. Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Schram, Stuart Reynolds: Mao Zedong. Encyclopædia Britannica, 5.9.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  • Terrill, Ross: Mao: A Biography. Uusintapainos, alkuperäinen teos vuodelta 1980. Stanford University Press, 1999. ISBN 9780804729215. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l Schram 2020 (”Early Years”).
  2. a b c d e f Blair, Hazel: The early life of Mao. Military History, 10.11.2016. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  3. Feigon 2003, s. 13.
  4. Feigon 2002, s. 14–15.
  5. Feigon 2002, s. 13–17.
  6. a b c d e f g h Schram 2020 (”Mao and the Chinese Communist Party”).
  7. Chinese Communist Party. Encyclopædia Britannica, 18.7.2016. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  8. Schram 2020 (luvut ”Mao and the Chinese Communist Party” ja ”The Communists and the Nationalists”).
  9. a b c d e f g h i Schram 2020 (”The Communists and the Nationalists”).
  10. a b c Northern Expedition. Encyclopædia Britannica, 8.12.2017. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  11. Schram 2020 (luvut ”The Communists and the Nationalists” ja ”The road to power”).
  12. a b c d e f g h i j k l m n o p q Schram 2020 (”The road to power”).
  13. Pantsov & Levine 2012, s. 204.
  14. Chang & Halliday 2005, s. 108, 116; Feigon 2002, s. 50–51.
  15. a b c d Long March. Encyclopædia Britannica, 8.10.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  16. a b c Paltemaa & Vuori 2012, s. 18–19.
  17. a b c d e Jiang Qing. Encyclopædia Britannica, 10.5.2020. Viitattu 3.12.2020. (englanniksi)
  18. Schram 2020 (luku ”The road to power”); Paltemaa & Vuori 2012, s. 18–19.
  19. a b c d e f g h i j k l m n Schram 2020 (”The emergence of Mao’s road to socialism”).
  20. a b Chinese Civil War. Encyclopædia Britannica, 18.2.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  21. Copper, John C.:Taiwan — Early Nationalist rule. Encyclopædia Britannica, 29.11.2020. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  22. Paltemaa & Vuori 2012, s. 13.
  23. Paltemaa & Vuori 2012, s. 24–25.
  24. Paltemaa & Vuori 2012, s. 23–28, 34–38.
  25. Paltemaa & Vuori 2012, s. 19–21, 23–38.
  26. a b c d Schram 2020 (”Formation of the People’s Republic of China”).
  27. Courtois 2001, s. 515, 556–572.
  28. a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 31–34.
  29. Paltemaa & Vuori 2012, s. 40, 443 (viite 50).
  30. a b c Millett, Allan R.: Korean War. Encyclopædia Britannica, 10.9.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  31. a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 38–44.
  32. Hundred Flowers Campaign. Encyclopædia Britannica, 8.5.2016. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  33. Paltemaa & Vuori 2012, s. 87.
  34. Paltemaa & Vuori 2012, s. 52–53.
  35. a b c d Great Leap Forward. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica, 18.2.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  36. a b c d e f g h i j k l ”Maoism.” Britannica Academic, Encyclopædia Britannica, 15.5.2018. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  37. a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 135.
  38. Paltemaa & Vuori 2012, s. 138.
  39. a b c d e f g h Schram 2020 (”Retreat and counterattack”).
  40. Paltemaa & Vuori 2012, s. 123–126.
  41. Paltemaa & Vuori 2012, s. 133.
  42. a b c China (luku "Foreign Policy"). Britannica Academic, Encyclopædia Britannica, 19.8.2020. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  43. Paltemaa & Vuori 2012, s. 152–157.
  44. Mao Tse-Tung: On Khrushchov’s Phoney Communism and Its Historical Lessons for the World: Comment on the Open Letter of the Central Committee of the CPSU (IX). Peking, heinäkuu 1964. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  45. Soviest Revisionist Renegade Clique: Shedding the Mask. Peking Review, 11 vsk., nro 43, 25.10.1968 (s. 28-29). Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  46. a b Hughes, Ken: Richard Nixon: Foreign Affairs. Miller Center. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  47. Roy 2003, s. 133–135.
  48. Schram 2020 (luvut ”The emergence of Mao’s road to socialism” ja ”Retreat and counterattack”).
  49. Paltemaa & Vuori 2012, s. 160–161.
  50. Paltemaa & Vuori 2012, s. 172–175.
  51. a b c d e Schram 2020 (”The Cultural Revolution”).
  52. a b c Courtois 2006, s. 579–586.
  53. Paltemaa & Vuori 2012, s. 185, 193, 196, 198.
  54. a b c d e f g h i j k l m n o Cultural Revolution. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica, 18.2.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  55. a b c d e f g h i j The Mao Cult. Chinese Posters, n. 2003. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  56. Paltemaa & Vuori 2012, s. 184–185.
  57. Paltemaa & Vuori 2012, s. 189–195.
  58. Paltemaa & Vuori 2012, s. 205.
  59. a b c Paltemaa & Vuori 2012, s. 167–169.
  60. a b Rhoads, Edward J.M.: Lin Biao. Encyclopædia Britannica, 2.12.2019. Viitattu 30.11.2020. Viitattu 30.11.2020. (englanniksi)
  61. Paltemaa & Vuori 2012, s. 242, 255–256.
  62. Paltemaa & Vuori 2012, s. 242, 253–256.
  63. a b c d Webley, Kayla: Mao Zedong. Time, 4.2.2011. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  64. Paltemaa & Vuori 2012, s. 19.
  65. a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 94, 97.
  66. Paltemaa & Vuori 2012, s. 19, 28.
  67. Communism (luku ”Chinese Communism”). Britannica Academic, Encyclopædia Britannica, 13.11.2019. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  68. The all-time most popular books in the world revealed. Stylist, 2015. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  69. Paltemaa & Vuori 2012.
  70. Paltemaa & Vuori 2012, s. 55, 444 (viite 91).
  71. a b c Terrill 1980, s. 18–19.
  72. Paltemaa & Vuori 2012, s. 70, 253–254.
  73. Paltemaa & Vuori 2012, s. 95.
  74. Paltemaa & Vuori 2012, s. 140.
  75. a b c d e f g h i Paltemaa & Vuori 2012, s. 251–254.
  76. a b c d e f g h Schram 2020 (johdanto ja luku ”Legacy”).
  77. Paltemaa & Vuori 2012, s. 20.
  78. Schram 2020 (luvut ”Retreat and counterattack” ja ”The Cultural Revolution”).
  79. a b c Cult of Mao. Oracle Thinkquest, Oracle Education Foundation. Arkistoitu versio, 13.3.2009. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  80. Zhang Yu: A sign of disaffection, rural worship of Chairman Mao is treated with caution. Global Times, 28.12.2015. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  81. Big bad wolf. The Economist, 31.8.2006. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  82. Mao’s achievements ‘outweigh’ mistakes: poll. Al Jazeera, 25.12.2013. Viitattu 3.12.2020. (englanniksi)
  83. Courtois 2001, s. 518.
  84. a b c d Strauss, Valerie & Southrel, Daniel: How Many Died? New Evidence Suggests Far Higher Numbers for the Victims of Mao Zedon'gs Era. The Washington Post, 17.7.1994. Viitattu 3.12.2020. (englanniksi)
  85. Paltemaa & Vuori 2012, s. 60–62, 70–73.
  86. Paltemaa & Vuori 2012, s. 54–60.
  87. Paltemaa & Vuori 2012, s. 97–98, 104, 118, 253.
  88. Fenby 2008, s. 351.
  89. Courtois 2001, s. 549.
  90. Short 2000, s. 631.
  91. Paltemaa & Vuori 2012, s. 36.
  92. Paltemaa & Vuori 2012, s. 253.
  93. a b Ebrey & Liu 2010, s. 327; O'Brien 2002, s. 254.
  94. Paltemaa & Vuori 2012, s. 50, 251.
  95. Paltemaa & Vuori 2012, s. 20, 251–254.
  96. Feigon 2002, s. 7.
  97. Paltemaa & Vuori 2012, s. 88–89.
  98. Paltemaa & Vuori 2012, s. 159, 247–248.
  99. Paltemaa & Vuori 2012, s. 227–230, 251–254.
  100. Short 2000, s. 14.
  101. Blanchette, Jude: Where's the "official" verdict that Mao was 70% correct, 30% wrong?, 14.5.2016. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  102. a b Pantsov & Levine 2012, s. 12, 26.
  103. a b Feigon 2003, s. 14–16.
  104. Short 2000, s. 20.
  105. Chang & Halliday 2005, s. 6.
  106. Chang & Halliday 2005, s. 5, 153, 305; Feigon 2002, s. 50–51, 57.
  107. Chang & Halliday 2005, s. 5
  108. Chan & Halliday 2005, s. 108, 116.
  109. Pantsov & Levine 2012, s. 204.
  110. Feigon 2012. s. 51; Pantsov & Levine 2012, s. 209, 249, 364–365.
  111. Chang & Halliday 2005, s. 318; Feigon 2012, s. 93.
  112. a b Huang, Zheping: Maoism is big in China, but Mao’s grandson isn’t. Quartz, 7.5.2018. Viitattu 7.12.2020. (englanniksi)
  113. Chang & Halliday 2005, s. 736; Pantsov & Levine 2012, s. 364–365.
  114. Ni, Ching-Ching: Death illuminates niche of Mao life. Los Angeles Times, 27.3.2007. Viitattu 7.12.2020. (englanniksi)
  115. Pantsov & Levine 2012, s. 330.
  116. Feigon 2003, s. 14.
  117. Paltemaa & Vuori 2012, s. 183.
  118. Terrill 1980, s. 19.
  119. Schram 1967, s. 20.
  120. Short 2000, s. 22.
  121. Terrill 1980, s. 7.
  122. Hollingworth 1985, s. 29–30, 123.
  123. Feigon 2002, s. 26.
  124. a b Short 2000, s. 15.
  125. Li 1994.
  126. Tiede 7/2014, sivut 54–56.
  127. DeBorja, Q. M. & Dong, Xu L.: Manufacturing History: Sex, Lies and Random House's Memoirs of Mao's Physician. A critique of Random House's 1994 English translation of The private life of Chairman Mao : the memoirs of Mao's personal physician by Dr. Li Zhisui. The authors contend the translation was deliberately altered to serve as a piece of propaganda and misinformation against Mao and the Communist regime.. Kiina: China Study Group, 1996. Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  128. Feigon 2002, s. 13–17, 53. Feigon antaa kolme esimerkkiä: Adolf Hitler epäonnistui arkkitehtinä ja oli nuoruudessaan sosiaalinen hylkiö, Vladimir Leninin veli teloitettiin vallankumouksellisena, ja Iosif Stalin oli nuoruudessaan ammattirikollinen.
  129. Short 2000, s. 631–632.
  130. Laogai Handbook. The Laogai Research Foundation: Washington 2006. Viitattu 3.12.2020. (englanniksi)
  131. Schram 1967, s. 153.
  132. Pantsov & Levine 2012, s. 5–6, 42, 66.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mao Tse-tung: Teoksia. Osat 1–2. Suomentanut Tuure Lehén. Helsinki: Kansankulttuuri, 1958. OCLC 57997007.
  • Mao Tse-tung: Otteita puheenjohtaja Mao Tse-tungin teoksista. 2. painos. Helsinki: Suomi–Kiina-seura, 1971.
  • Mao Tse-tung: Runot. Suomentanut Pertti Nieminen. Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 951-30-2681-7.
  • Pantsov, Alexander V.: Mao: The Real Story. Translated from Russian by Steven I. Levine. New York: Simon & Schuster, 2012. ISBN 978-1-4516-5447-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mao Zedong.