Kolhoosi

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Kollektiivitila)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Juutalainen kolhoosi Ukrainassa 1930-luvulla

Kolhoosi (ven. колхоз, коллективное хозяйство, kolhoz, kollektivnoje hozjaistvo, ru-kolkhoz.ogg колхо́з (ohje) [kʌlˈxos]) eli yhteistoimintatila on maatila, jota yhteisö viljelee valtion valvonnassa ja joka toimii osuustoimintaperiaatteella.[1] Neuvostoliitossa kolhoosien määrä kasvoi ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana, kun viljelijöitä kannustettiin ja lopulta jopa pakotettiin liittymään yhteen. Täysimittainen kollektivisointi alkoi yhtäkkiä vuonna 1929, Stalin antoi selitykseksi toiminnan kiivaudelle keskivarakkaiden talonpoikien halukkuuden liittyä kolhooseihin, mutta myönsi samalla vallankumouksen alkaneen ylhäältä joukkojen kannattaessa ideaa.[2]

Kolhooseja oli kolmea eri tyyppiä. Ensimmäinen tyyppi oli pelkkä maanmuokkaus osuuskunta eli TOZ, jossa osuuskunta omisti pelkät tuotantovälineet. toisen tyypin muodosti artteli, jossa tuotanto oli järjestetty kollektiivisille pohjalle ja kolmantena kommuuni, jossa kaikki oli yhteistä tuotteiden jakelua myöten.[2]

Stalinin antaman päätöksen nojalla kulakit eivät voineet liittyä kolhoosiin, mutta heidän omaisuutensa sai kolhoosin jäsenistö pitää yhteisesti. Kulakit perheineen karkotettiin seudulta kaukaisille leireille pakkotyöhön.[2]

Kollektivisointi sujui niin kiivaasti, että Stalin piti maaliskuussa 1930 sitä hillitsevän puheen, "menestys panee päänpyörälle". Puheessa hän selitti yhdistymisen olevan vapaaehtoista ja tuomitsi tapahtuneet vääryydet. Hänen mukaansa tarkoituksenmukaista ei ollut perustaa kommuuneja, vaan arttelleja, joissa sai pitää omaa viljelypalstaa ja kotieläimiä.[2]

Valtion kannalta kollektivisointi tarjosi mahdollisuuden torimyynnin rajoittamiseen sekä maatalousväestön tulotason valvomiseen nopean suurteollistamisen rahoittamiseksi. Myös koneistus keskitettiin valtion kone- ja traktoriasemille, josta kolhoosit saivat vuokrata niitä. Vuonna 1958 kolhoosit saivat oikeuden hankkia omia koneita ja omistaa niitä, samalla koneasemat muuttuivat korjausasemiksi.[1]

Neuvostoliittolaisen kolhoosin jäsen (ven. колхо́зник, kolhoznik) sai osuuden tilan tuotosta tekemiensä työpäivien lukumäärän mukaan, valtiontiloilla eli sovhooseissa taas työntekijöille maksettiin rahapalkkaa. Kolhoosin jäsenillä oli myös oikeus 0,25-0,5 hehtaarin yksityisviljelmään ja pitää muutamia kotieläimiä.[1] Monet maatyöläiset pitivätkin kolhooseista juuri näiden oikeuksien vuoksi, sillä he saivat suurimman osan tuloistaan oman maa-alueensa ansiosta.

Toisen maailmansodan jälkeen kolhoosien kokoa kasvatettiin NL entistä suuremmiksi. Vuonna 1959 kolhoosi viljelmän keskipinta-ala oli 2 380 ha ja kokonaispinta-ala 5 500 ha. Kolhoosissa asui keskimäärin 342 talonpoikaisperhettä.[1]

Kolhooseja oli Neuvostoliiton lisäksi myös muissa itäblokin maissa, mutta kommunismin romahdettua Euroopassa kolhoosien määrä pieneni huomattavasti.lähde? Nykyään kolhooseja on pääasiassa sosialistisissa valtioissa, kuten Pohjois-Koreassa ja Kiinassa.lähde? Israelissa toimivia yhteistoimintatiloja kutsutaan nimellä kibbutz.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e ”Kolhoosijärjestelmä”, Otavan Iso Tietosanakirja 4, s. 1210. Helsinki,: Otava, 1962.
  2. a b c d Timo Vihavainen: ”Maatalouden kollektivisointi”, Venäjän historia, s. 394-396. 4. painos. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-15799-1.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]