Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historia on kristinuskon historiaa Suomessa. Se alkaa katolisesta kirkosta Suomessa ja luterilaisuuden synnystä 1500-luvulla.

Katolinen hiippakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko.

Nykyisen Suomen alueella on ollut sekä itäisiä että läntisiä kristillisiä vaikutteita jo ennen 1000-lukua. 1000-luvun alussa kristillinen hautaustapa alkoi yleistyä ainakin Satakunnassa, Vakka-Suomessa ja Ahvenanmaalla. 1100-luvulla Ruotsin kuningaskunnan vaikutus Suomen alueella vahvistui. Nykyisen eteläisen Suomen silloinen maanviljelyväestön asuinseutu tuli Ruotsin vaikutuspiirin alaisuuteen. Tällä alueella myös kristillinen kirkko vähitellen järjestäytyi 1100-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Perimätiedon mukaan Suomen ensimmäinen piispa oli nimeltään Henrik, joka tuli Suomeen Ruotsin kuninkaan ristiretkien aikana. Piispa Henrikin historiallisuus on kyseenalainen. Suomeen vakiintui katolisen kirkon alainen hiippakunta ja seurakunnallinen toiminta.

Ruotsin valtionkirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Kustaa Vaasa sekä Wittenbergissä opiskelleet teologit toteuttivat 1500-luvulla Suomessa reformaation (luterilaisten käyttämä nimitys on uskonpuhdistus). Lopullinen ero katolisesta kirkosta tapahtui Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1527, jossa määrättiin myös, että suuri osa kirkon omaisuudesta piti luovuttaa kuninkaalle. Västeråsin ordinanti korosti pappien ja maallikkojen yhdenvertaisuutta lain edessä ja rajoitti kirkollista tuomio-oikeutta. Päätettiin, että ”Jumalan sanaa on puhtaana saarnattava valtakunnassa”.[1] Valtiopäivien jälkeen kuninkaalle siirrettiin vielä muun muassa oikeus valita piispat. Vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä tehtiin ero maallisen ja hengellisen vallan välille. Vuoden 1686 kirkkolain myötä kaikki valtakunnan asukkaat sidottiin luterilaiseen tunnustukseen, kirkon itsenäisyys lakkautettiin kokonaan ja kirkosta muodostettiin valtion laitos.[2]

Reformaation alussa kirkkoa johti uudistusmielinen katolinen Martin Skytte. Myöhemmin varsinaisen reformaation hahmoksi tuli kuitenkin Mikael Agricola. Agricola loi Suomeen kirjakielen ja käänsi uskonnollisia kirjoja suomen kielelle. Hän loi myös kansankieliset jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset. Agricola toimi Turussa piispana ja rehtorina. Hänen työtään jatkoivat Paavali Juusten ja Jaakko Finno. Ruotsissa toteutettu reformaatio oli varsin maltillinen, minkä johdosta kirkko muun muassa säilyi järjestysmuodoltaan piispallisena. Vuonna 1554 Suomi jaettiin kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin hiippakuntaan. Niiden oli huolehdittava suomenkielisten kirjojen ja oppimateriaalin hankkimisesta kirkollista alkeisopetusta ja jumalanpalveluksia varten.[3] Niin sanotun puhdasoppisuuden aikana valtio ja kirkko toimivat läheisessä yhteistyössä. Tämän johdosta kirkon piispoiksi valittiin ruotsalaisia.

Lukutaidon ja Katekismuksen opetus alkoi 1600-luvulla. Ensimmäinen suomenkielinen Raamattu painettiin vuonna 1642. Vähä-katekismuksen pääkappaleiden ulkoaosaaminen oli ehtona ehtoolliselle ja avioliittoon pääsylle. Tuolloin pidettiin myös kinkereitä.

Puhdasoppisuuden ajan yhtenäinen kirkko alkoi 1700-luvulla murentua. Saksasta saapui uusia uskonnollisia virtauksia, kuten pietismi, joka korosti yksilöllistä uskonelämää.

Itsenäinen valtionkirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venny Soldan-Brofeldt, Heränneitä, 1898.

1800-luku oli suomalaisten herätysliikkeiden aikaa. Savoon ja Pohjanmaalle syntyi herännäisyys. Karjalaan ja Satakuntaan syntyi rukoilevaisuus. Varsinais-Suomeen syntyi evankelisuus, ja lisäksi Ruotsin Lapista saapui lestadiolaisuus. Herätysliikkeitä ja maallikkotoimintaa vastaan säädetty konventikkeliplakaatti lakkautettiin vuonna 1869, ja herätysliikkeet saivat vapauden toimia kirkossa.

Kirkon asema pysyi suurelta osin ennallaan sen jälkeenkin, kun Suomi vuonna 1809 oli liitetty autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään. Suomen kirkko erosi samalla hallinnollisesti Ruotsin kirkosta, mutta vuoden 1686 kirkkolaki pysyi voimassa. Venäjän keisari toimi nyt Ruotsin kuninkaan sijaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päämiehenä ja käytti valtaansa viranomaisten välityksellä siitä huolimatta, että kuului itse toiseen, ortodoksiseen kirkkokuntaan.[2] Turun piispa sai vuonna 1817 arkkipiispan arvon.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien ja kuntien hallinto erotettiin toisistaan vuonna 1865, kunnallishallinnon uudistuksen myötä. Vuonna 1869 säädettiin uusi kirkkolaki, joka takasi kirkon laajan itsehallinnon.[2] Kirkkolain säätämisjärjestys säädettiin sellaiseksi, että kirkolliskokouksella oli yksinoikeus ehdottaa kirkkolain muuttamista. Valtiopäivillä ja keisarilla oli valta hyväksyä tai hylätä ehdotus, mutta ei muuttaa ehdotusta. Muutoksen jälkeen kirkolla oli oma valtiosta itsenäinen hallinto ja päätöksentekoelin.

Vuonna 1922 säädettiin uskonnonvapauslaki, mikä antoi oikeuden erota kirkosta siviilirekisteriin. Vuonna 1923 kirkon hiippakuntahallinnossa tehtiin kielellinen jako, jonka myötä perustettiin uusi ruotsinkielinen hiippakunta.[4]

Toisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen kirkossa vaikutti niin kutsutun asevelipapiston kirkollisen uudistaminen, joka sisälsi uusien työmuotojen viriämistä sekä hengellistä herätystä.[5] Sotien jälkeen Suomen kirkko liittyi Luterilaiseen maailmanliittoon ja sai kansainvälistä apua erityisesti Ruotsin, Tanskan ja Yhdysvaltojen luterilaisilta kirkoilta sekä Sveitsin evankeliselta kirkkoliitolta. Avustustoiminta johti nykymuotoisen Kirkon Ulkomaanavun perustamiseen. Lukuisat Pohjois- ja Itä-Suomen kirkot sekä monet kirkollisten järjestöjen ja laitosten toimitilat ovat esimerkki kirkkojenvälisestä avustustyöstä.[6][7]

Myllypuron kirkon vihkiminen 1968.

Sotien jälkeen kirkon sosiaaliset tehtävät, erityisesti diakoniatoiminta, laajenivat ja seurakunnat ottivat palvelukseensa uusia toimihenkilöitä. Yhteisvastuukeräyksen avulla kirkko sai vuosittain huomattavan rahamäärän käytettäväksi avustuskohteisiin. Vaatimukset sosiaalisesta vastuusta heijastuivat myös kirkon oppiin ja synnytti ajoittain oppiriitoja. Vakavin näistä oli vuonna 1962, kun Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Osmo Tiililä erosi kirkosta, koska hänen mukaansa kirkko kehottaa jatkuvasti vain yhteiskunnalliseen valveutumiseen ja lähentymiseen milloin työväenliikkeeseen milloin sivistyneistöön.[8]

1960-luvun vaihteessa kirkolliseen kehitykseen vaikutti kirkollisveron kannon liittäminen ennakkoperintään, kirkollisten toimitusten kirjan ja virsikirjan lisävihkon hyväksyminen sekä lehtorin viran avaaminen naisille vuonna 1963.[9]

1970-luvulle tultaessa sekä kirkolliset että isänmaalliset arvot joutuivat opiskelijaradikalismin kohteeksi. Samoihin aikoihin laadittiin kirkon diakoniatyöhön vaikuttanut kansanterveyslaki. 1970-luvulla evankelioimisliike voimistui ja uudenaikainen hengellinen nuorisomusiikki syntyi. Kirkollisia uudistuksia olivat kirkollisen vaalitavan uudistaminen vuonna 1970 ja vuonna 1973 kirkolliskokous taipui työmarkkinajärjestöjen painostuksesta siirtämään loppiaisen, helatorstain ja toisen helluntaipäivän lauantaiksi.[10] Vuodesta 1974 lähtien kirkolliskokoukseen ovat osallistuneet myös maallikkoedustajat ja samalla osa piispainkokouksen tehtävistä siirrettiin kirkolliskokoukselle.[11] Lapset pääsivät ehtoolliselle vuodesta 1979 lähtien.[12]

1980-luvulla kirkossa otettiin käyttöön uusi kirkollisten toimitusten kirja vuonna 1984 sekä uusi virsikirja vuonna 1987. Edelliseen vuosikymmeneen verrattuna ilmapiiri kirkkoa kohtaan muuttui ja arkipyhät, kuten loppiainen ja helatorstai, päätettiin palauttaa entisille paikoilleen. Päätös toteutui kuitenkin vasta vuonna 1992.[13] Leirimuotoisen rippikoulun suosio kasvoi edelleen 1980-luvulla. Ikäluokasta jopa yli 92 prosenttia kävi rippikoulun.[14] Kirkon ulkomaantyön voimakkaimman kasvun ajat sijoittuvat 1970- ja 1980-luvuille. Keskeisinä työalueina ovat olleet Afrikassa tehty katastrofi- ja pakolaisapu sekä avustustyö Itä-Euroopan ja Inkerin kirkkojen hyväksi.[7] Vuonna 1992 otettiin käyttöön uusi raamatunkäännös.[15]

Papin virka avattiin naisille vuonna 1988. Naispappeuden sallivan päätöksen jälkeen monet herätysliikkeet kirkon piirissä pitäytyivät kirkon aiempaan käytäntöön, eivätkä kutsuneet järjestämiinsä tilaisuuksiin opetus- tai puhujatehtäviin taikka jumalanpalvelusta toimittamaan naispuolisia pappeja. Myös osa seurakuntapapistosta vastusti naispappeutta. Pappisliiton hallitus hyväksyi vuonna 1987 niin sanotut ajo-ohjeet, joiden mukaan papinviran haltijalla oli oikeus väistyä jumalanpalvelusyhteistyöstä, mikäli hän ei katsonut voivansa toimittaa jumalanpalvelusta yhdessä toisten kanssa.[16]

Kirkko vastusti vuonna 2014 eduskunnassa hyväksyttyä uutta avioliittolakia, joka mahdollistaa samaa sukupuolta olevien avioliitot.[17] Luterilainen kirkko ei alkanut vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, koska se olisi ollut ristiriidassa perinteisen kirkon käsityksen kanssa.[18] Samoin kirkko vastusti vuonna 2001 eduskunnan hyväksymää lakia rekisteröidystä parisuhteesta.[19]

Kirkon opetuksessa on 1900-luvun jälkipuolella tapahtunut muutoslinja, jossa Raamatun auktoriteetin normatiivinen ilmaisutapa on muuttunut voimakkaammin spiritualistiselle kielelle. Kirkon työntekijöiden keskuudessa kirkon opin ja Raamatun rinnalle on 2010-luvun tutkimuksen mukaan muodostunut uusia opin arviointikriteereitä, kuten yksilö- ja kokemuskeskeisyys. Tämän kehityksen on katsottu riisuvan kirkon ja Raamatun perinteistä arvovaltaa. Arvostelun mukaan Raamattu on pudonnut sille kuuluvasta erityisasemasta osaksi muuta uskonnollista kirjallisuutta.[20]

Jäsenmäärän kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Kirkosta eroaminen Suomessa, Kirkkoon liittyminen Suomessa
Turun tuomiokirkko on Suomen luterilaisen kirkon pääkirkko.

Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului vuoden 2023 alkupuolella 65,1 prosenttia suomalaisista.[21] 2020-luvun alussa 60 prosenttia lapsista sai kristillisen kasteen.[22] Rippikoulun kävi 77,4 % 14–15-vuotiaiden ikäluokasta.[23]

Lähes koko Suomen väestö kuului aiemmin evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kirkon jäsenten osuus on kuitenkin vuosikymmenten saatossa laskenut. Etenkin 2000-luvulla kirkosta eronneiden määrä on lisääntynyt merkittävästi.[24] Tutkimusten mukaan moni kirkon jäsen ei usko ja elä niin kuin kirkko opettaa.[25] Kristinuskon jumalan olemassaoloon uskoi vuonna 2019 Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyssä 25 prosenttia suomalaisista.[26]

Vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen mukaan tärkeimpiä kirkkoon kuulumisen syitä olivat kirkolliset toimitukset (kaste, vihkiminen ja hautaan siunaaminen) sekä se, että kirkko ylläpitää hautausmaita. Muita tärkeitä syitä olivat mahdollisuus toimia kummina ja se, että kirkko ylläpitää kirkollisten juhlapyhien kristillistä perinnettä ja opettaa ”oikeita elämänarvoja” lapsille ja nuorille. Myös kirkon työtä vanhusten ja vammaisten auttamiseksi pidettiin perusteena.[27]

Tilastotietoja Suomen ev.lut. kirkon jäsenistä 1860–2000[28][29][30][31]
Vuosi Luterilaisia väestöstä[32] Syntyneistä kastettu Vihkimisistä kirkollisia[33]
1860 97,7 %
1870 98,0 %
1880 98,0 %
1890 98,1 %
1900 98,1 %
1910 98,2 %
1920 98,1 %
1930 96,4 %
1940 95,9 %
1950 95,0 %
1960 92,4 % 95 %[34] 92 %[34]
1970 92,4 % n. 95 %[34] n. 90 %[34]
1980 90,3 % 91,8 % 86,5 %
1990 87,8 % 90,5 % 82,0 %
2000 85,1 % 88,7 % 79,9 %
Tilastotietoja Suomen ev.lut. kirkon jäsenistä 2000-luvulla[35]
Vuosi Eronneet Liittyneet Liittyneet − eronneet Luterilaisia väestöstä Syntyneistä kastettu Avioon vihkimisistä kirkollisia[36] Avioliiton siunaamisten osuus kaikista ei-kirkollisista vihkimisistä[37]
2000 13 608 11 220 −2 388 85,0 % 88,7 % 77,9 %[37] 16 %
2001 14 083 10 608 −3 475 84,8 % 88,2 % 13 %
2002 16 077 10 377 −5 700 84,6 % 87,1 % 67,9 %[37] 11 %
2003 26 857 10 023 −16 834 84,1 % 87,0 % 68,0 %[38] 10,2 %
2004 27 009 9 365 −17 644 83,6 % 86,0 % 64,0 %[38] 8,6 %
2005 33 043 9 559 −23 484 83,1 % 85,6 % 63,3 %[31]
2006 34 952 10 116 −24 836 82,4 % 84,2 % 61,0 %[39] 7 %
2007 37 879 10 474 −27 405 81,7 % 84,0 % 60,0 %[39] ? (800 kpl)[39]
2008 52 203 10 763 −41 440 80,6 % 82,4 % 56,9 %[40] 8,9 %[41]
2009 43 650 12 195 −31 455 79,7 % 80,2 % 56,1 %[42]
2010 83 097 13 284 −69 813 78,2 % 79,3 % 55,5 %[42]
2011 46 177 13 623 −32 554 77,2 % 77,9 % 53,2 %[43] ? (841 kpl)
2012 41 079 14 108 −26 971 76,4 % 75,3 % 51,1 %[43] ? (801 kpl)
2013 58 965 14 653 −44 312 75,2 % 75,2 % 49,1 %[35] ? (841 kpl)[35]
2014[44] 78 300 15 701 −62 599 73,7 % 72,2 % 47,7 % ? (831 kpl)
2015[45] 45 241 17 604 −27 637 72,9 % 69,8 % 46,9 %
2016[46] 50 119 16 979 −33 140 71,8 % 69,3 % 45,7 %[47][48]
2017[49] 52 292 16 491 −35 801 70,8 % 67,1 %[50] 41,2 %[50]
2018 58 338 16 680 −41 658 69,7 % 64,9 %[51] 41,2 %[52][53]
2019[54] 56 007 16 246 −39 761 68,6 %[23] 62,2 %[23] 38,5 %[54][53]
2020[55] 48 125 18 124 −30 001 67,6 %[56]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laukkonen, Ilmari: Vaasa aikansa kuvastimena II. 1903–1978. Vaasa: Vaasa Oy:n kirjapaino, 1981. ISBN 951-660-065-4.
  • Likander Taimi, Elomaa Virpi & Nurmi Jari: Suurkirkon seurakunta ja Helsingin tuomiokirkkoseurakunta 1956-1998. Helsinki: Helsingin tuomiokirkkoseurakunta, 2001. ISBN 952-91-4124-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Luterilainen kirkko Ruotsin vallan aikana (1500-1700) Etälukio. Opetushallitus. Arkistoitu 14.11.2013. Viitattu 24.6.2009.
  2. ↑ a b c Antila, Jaakko Olavi: Kirkon organisaation muotoutuminen (PDF) Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 28.10.2015. [vanhentunut linkki]
  3. ↑ Engman, Max: Pitkät jäähyväiset. Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen, s. 23. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34880-2.
  4. ↑ Likander & Elomaa & Nurmi 2001, s. 9-10.
  5. ↑ Likander, Elomaa & Nurmi 2001, s. 11.
  6. ↑ Historia Kirkon ulkomaanapu. Viitattu 5.2.2022.
  7. ↑ a b Murtorinne, Eino: Kirkon ulkomaanavun kehityslinjoja 12.6.1997. Kirkon ulkomaanapu. Arkistoitu 12.7.1997. Viitattu 5.2.2022.
  8. ↑ Laukkonen 1978, s. 195.
  9. ↑ Likander & Elomaa & Nurmi 2001, s. 37, 49.
  10. ↑ Likander & Elomaa & Nurmi 2001, s. 65.
  11. ↑ Kirkolliskokouksen arkistoluettelo 1974–2016 (PDF) Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 14.1.2022.
  12. ↑ Likander, Elomaa & Nurmi 2001, s. 83.
  13. ↑ Likander & Elomaa & Nurmi 2001, s. 105.
  14. ↑ Seppälä, Olli: Elääkö kirkko yhä 80-lukua? Kotimaa. 18.7.2015. Viitattu 13.12.2021.
  15. ↑ Likander & Elomaa & Nurmi 2001, s. 121.
  16. ↑ Piispainkokous 6 § kappeli.evl.fi. 14.2.2006. Arkistoitu 2.11.2012. Viitattu 8.1.2017.
  17. ↑ Seurakuntalainen – Lakivaliokunta kuuli kirkkohallituksen kansliapäällikköä.
  18. ↑ Toivonen, Terhi: Piispat eivät löytäneet yksimielisyyttä, voiko homopareja vihkiä kirkossa Yle uutiset. 6.8.2020. Viitattu 21.10.2021.
  19. ↑ Parisuhdelain seuraukset kirkossa. Piispainkokouksen selvitys Kirkolliskokoukselle[vanhentunut linkki].
  20. ↑ Leppänen, Risto: Pappi ja Raamattu, s. 10-11. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsingin yliopisto. ISBN 978-952-10-6165-3. Teoksen verkkoversio.
  21. ↑ Tilastotietoa evl.fi. Viitattu 2.6.2023.
  22. ↑ Ventelä, Anne: Ristiäiset vai nimiäiset? Helsingin Sanomat. 31.11.2021. Viitattu 31.11.2021.
  23. ↑ a b c Kirkkoon kuuluvuus 2019. Kirkontilastot.fi.
  24. ↑ Anttila, Miikka E.: Mihin Suomi enää uskoo? Hämeen sanomat. 18.11.2020. Arkistoitu . Viitattu 25.10.2021.
  25. ↑ Suomalaisten uskonnollisuus muuttuu kovaa vauhtia Yle uutiset. 1.7.2016. Viitattu 16.7.2016.
  26. ↑ Haikala, Topias: Tutkijan mukaan 2010-luku oli käännekohta: usko Jumalaan romahti, ja kristinusko alkoi näyttää nuorten silmissä vieraalta Kirkko ja kaupunki. 29.10.2020. Viitattu 22.10.2021.
  27. ↑ Kirkko muutosten keskellä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2000–2003. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 89. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2004. Luku III.
  28. ↑ Suomen väkiluku joulukuun 31. päivänä 1920 (seurakuntakirjojen mukaan): 2 Suomen virallinen tilasto 6 : 56 ; 2. Tilastollinen päätoimisto, Helsinki 1923. s. 32. Luterilaiset 1860–1920.
  29. ↑ Tilastollinen päätoimisto: Suomen virallinen tilasto: Suomen väestö joulukuun 31 p:nä 1940 (seurakuntakirjojen ja siviilirekisterin mukaan) : 1 : Väkiluku ja kielisuhteet, ryhmitys sukupuolen, iän, siviilisäädyn, uskontokunnan ja syntymäpaikan mukaan ynnä poissaolevan väestön jaoitus olinpaikan mukaan, s. 41. Helsinki: Tilastollinen päätoimisto, 1945. SVT VI : 98 : 1. Teoksen verkkoversio (viitattu 6.2.2015). Luterilaiset 1940, 1950
  30. ↑ Liitetaulukko 2. Väestö uskontokunnan mukaan ja osuus väestöstä 1950–2013 Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestörakenne [verkkojulkaisu], 2013. Helsinki: Tilastokeskus. Viitattu 12.2.2015.
  31. ↑ a b Kirkon tilastollinen vuosikirja 2005, s. 22. Väestönmuutokset vuosina 1970–2005. Helsinki: Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Kirkkohallitus, 2006. ISSN 1458-1388. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 6.2.2015). Kastetut, vihityt 1970–2000 & 2005.
  32. ↑ Suomen virallisen tilaston mukaan
  33. ↑ Osuus avioliittoon vihkimisistä, joissa vähintään toinen puoliso kuului ev.lut. kirkkoon.
  34. ↑ a b c d Häkkinen, Seppo: Ihanne ja todellisuus. Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle, s. 177–178. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2010. ISBN 978-951-693-297-5. Kastettujen ja vihittyjen prosenttiosuudet 1960 annettu numeroin, vuoden 1970 osuudet kaaviosta.
  35. ↑ a b c Kirkon tilastollinen vuosikirja 2013 (ISBN 978-951-789-480-7) 2014. Helsinki: Kirkkohallitus. Arkistoitu 2.2.2014. Viitattu 6.2.2015. Eronneet, liittyneet, seurakuntien väkiluku % koko maan väkiluvusta, kastettujen osuus % syntyneistä 2000–2013.
  36. ↑ Osuus kaikista avioliittoon vihkimisistä, sis. myös kirkkoon kuulumattomat parit
  37. ↑ a b c Eroakirkosta-viesti 8/2007. 26.2.2007. Viitattu 29.6.2009.
  38. ↑ a b Kirkon tilastollinen vuosikirja 2004 2005. Helsinki: Kirkkohallitus. Arkistoitu 20.1.2015. Viitattu 6.2.2015.
  39. ↑ a b c Kirkon tilastollinen vuosikirja 2007 2008. Helsinki: Kirkkohallitus. Arkistoitu 20.1.2015. Viitattu 6.2.2015.
  40. ↑ Evl.fi Uutiset (Arkistoitu – Internet Archive)
  41. ↑ Evl.fi Tilastoja (Arkistoitu – Internet Archive)
  42. ↑ a b Kirkon tilastollinen vuosikirja 2010 (Arkistoitu – Internet Archive). Kirkkohallitus, Helsinki 2011.
  43. ↑ a b Kirkon tilastollinen vuosikirja 2012 (Arkistoitu – Internet Archive) evl.fi
  44. ↑ Seurakuntien väestönmuutokset 2014 (Arkistoitu – Internet Archive) ev.lut. kirkko
  45. ↑ Ev.lut. kirkon väestömuutokset 2015 (Arkistoitu – Internet Archive) 22.4.2016 Kirkon tiedotuskeskus
  46. ↑ http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/FFEDB75916EB394AC22576CC003D875E/$FILE/Vaestonmuutokset_koko%20kirkko_2016.xlsx (Arkistoitu – Internet Archive)
  47. ↑ Solmitut avioliitot ja avioerot hiippakunnittain vuonna 2016[vanhentunut linkki] Kirkkohallitus
  48. ↑ Solmittujen avioliittojen määrä väheni hieman 20.4.2017 Tilastokeskus
  49. ↑ Seurakuntien jäsentilasto - vuosiyhteenveto 2017
  50. ↑ a b Kirkkoon kuuluvuus 2017 - Kastetut ja avioliitot 3.6.2017 Kirkontilastot.fi
  51. ↑ Kirkkoon kuuluvuus 2018 Kirkontilastot.fi
  52. ↑ Seurakuntien jäsentilasto - vuosiyhteenveto 2018 Kirkontilastot.fi.
  53. ↑ a b Solmittujen avioliittojen määrä väheni edelleen. 8.5.2020 Tilastokeskus.
  54. ↑ a b Seurakuntien jäsentilasto - vuosiyhteenveto 2019. Kirkontilastot.fi.
  55. ↑ Seurakuntien jäsentilasto - vuosiyhteenveto 2020. Kirkontilastot.fi.
  56. ↑ Kirkon jäsenyydessä arvostetaan perinteitä ja kirkollisia toimituksia (Arkistoitu – Internet Archive). 27.1.2020 evl.fi.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heininen, Simo & Heikkilä, Markku: Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1839-5.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_evankelis-luterilaisen_kirkon_historia&oldid=22120579”