Kirkollisvero

Kirkollisvero Suomessa on Suomen evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon jäsenten maksama vero. Sitä koskevat yleiset säännökset verotuksen toimittamisesta: vero on ulosottokelpoista, oikaisua voi vaatia kuten muistakin veroista, vero katsotaan pakolliseksi menoksi sosiaalietuuksien määrää laskettaessa jne. Muilla uskonnollisilla yhteisöillä ei ole verotusoikeutta, mutta ne voivat periä jäsenmaksua muiden yhdistysten tapaan.

Nimestään huolimatta veroa ei makseta kirkolle, vaan paikalliselle seurakunnalle tai seurakuntayhtymälle. Kukin seurakunta tai seurakuntayhtymä päättää itse kirkollisveron suuruuden. Pienemmillään vuonna 2010 vero on 1 prosentti (Espoo, Helsinki, Kaarina, Kauniainen, Turku ja Vantaa) enimmillään 2 prosenttia. 2000-luvun ennätys on 2,25 prosenttia (Iniö, 1.1.2009 lähtien kuntaliitoksen myötä osa Länsi-Turunmaan seurakuntaa). Keskimäärin evankelis-luterilaisten vero oli 1,33 prosenttia vuonna 2010.

Kirkollisveroa maksetaan vuoden alun tilanteen mukaan. Ellei vuoden alkaessa kuulu kumpaankaan valtionkirkkoon, veroa ei mene koko vuodelta. Jos muuttaa kesken vuoden, silti maksaa koko vuodelta veroa sille seurakunnalle, jonka jäsen oli vuodenvaihteessa.

Vähennysten suhteen kirkollisvero käyttäytyy kunnallisverotuksen tapaan. Kirkollisvero ei ole periaatteessa progressiivinen vero, mutta käytännössä vähennysten vuoksi veroon tulee progressio.

Kunnallisverotuksesta kohtuullisuusperusteilla vapautettu vapautuu automaattisesti myös kirkollisverosta. Kirkkolain 15. luvun 3 §:n mukaan kirkollisverosta voi anoa täydellistä tai osittaista vapautusta evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkkoneuvostolta. Vastaavasti ortodoksisen kirkon jäsen voi anoa vapautusta seurakunnanneuvostolta.

Kirkollisveroprosentin vahvistaa evankelis-luterilaisilla kirkollisvaltuusto ja ortodokseilla seurakunnanvaltuusto.

Historia

Nykyisen kaltaisen rahamääräisen kirkollisveron perintä alkoi 1923. Jo vuosisatoja aikaisemmin maksuja kirkolle on peritty, aikakauden ja paikallisten elinkeinojen mukaan rahan lisäksi esimerkiksi haukina, rukiina ja muina luonnontuotteina, tai työvelvollisuutena pappilan kunnostamiseen. Maksut ovat jakautuneet eri aikoina eri tavoin papin, seurakunnan ja tuomiokapitulin kesken.

Kirkollisvero perittiin erillisenä maksuna vuoteen 1959 saakka. Sen jälkeen vero on kuulunut ennakkoperinnän piiriin. Vuoden 1960 muutos oli periaatteessa vain tekninen, mutta käytännössä erittäin merkittävä: rästiin jääneiden verojen määrä putosi murto-osaan, ja samalla kirkosta eroaminen tyrehtyi niin, että eroajia oli vain aavistuksen enemmän kuin liittyjiä. Eroaminen kasvoi uudelleen 1969, mutta tämän muutoksen syy ei ollut verotus.

Kirkko ja valtio -komitea esitti mietinnössään vuonna 1977, että yhtiöiden ja muiden yhteisöjen maksama kirkollisvero olisi jaettu eri uskonnollisten yhdys­kuntien kesken niiden jäsen­määrien suhteessa. Uskonto­kuntiin kuulumattomien osuus olisi mennyt valtiolle.

Vuoden 1993 jälkeen erillinen yhteisöjen ja yritysten kirkollisvero lopetettiin. Nykyisin osakeyhtiöt ja osuuskunnat maksavat yhteisöveron muodossa evankelis-luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle valtiontukea riippumatta siitä, kuuluuko kukaan yrityksessä edellä mainittuihin kirkkoihin. Henkilöyhtiöt eivät maksa yhteisöveroa. Kirkon saama yhteisöveron osuus on korvaus kirkon suorittamista yhteiskunnallisista palveluksista kuten hautaustoimesta. Vuonna 2006 seurakuntien jako-osuus oli 1,94 prosenttia yhteisöveron tuotosta, josta 99,92 prosenttia saa Suomen evankelis-luterilainen seurakunta ja 0,08 prosenttia ortodoksinen seurakunta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saama yhteisöveron tuotto on ollut noin sata miljoonaa euroa viime vuosina.

Katso myös

• Valtionkirkko
• Kirkollisveron käyttö Suomen evankelis-luterilaisen kirkon taloudessa

Aiheesta muualla

• Kirkon sivusto
• Vuoden 2006, 2007,2008, 2009, 2010, 2011 ja 2012 kirkollisveroprosentit CSV-muodossa
• Kirkollisverolaskuri (Eroakirkosta.fi)
• Tietoa kirkollisverosta ja sen käytöstä